– Bueno. Aivan v-i-t-u-n bueno, Aleksi Katajisto ajatteli.

Vihdoinkin kaikki oli ohi. Vihdoinkin hän oli päässyt lopullisesti eroon Carolina Lestistä. Aleksi ei olisi ikinä osannut toivoa parempaa joululahjaa.

Se oli alkanut liiketoimintana. Lestin ystävättären ystävätär oli vuokrannut matkakumppanikseen herrasmiesseuralaisen, Aleksin kollegan.

Kokemus oli hiljattain leskeksi jääneelle rouvalle miellyttävä, eikä kestänyt kauan ennen kuin uskaliaat juorut kaikin puolin tyydyttävästä rattopojasta kantautuivat Carolina Lestin korviin.

Neiti Lest oli virkeä ja vielä kuusikymmentäkahdeksanvuotiaana huomattavaa elinvoimaa uhkuva nainen. Hän oli kesyttämätön luonne, eikä ollut koskaan halunnut sitoa itseään yhteen mieheen, jonka rapistumista hänen olisi pitänyt seurata hautaan saakka. Carolina Lest oli tehnyt hyvin tuottoisan elämäntyön muotoilijana. Hän oli kiertänyt maailmaa tuulten ja virtausten mukana, ja asettunut aloilleen vasta vuosituhannen vaihteessa. Koti oli löytynyt aivan Pielisjoen rannalta Joensuusta − kaupungista, jota hän oli rakastanut pikkutytöstä lähtien.

Neiti Lest ei kokenut vähäisintäkään kiinnostusta ikäisiinsä miehiin, ja kuultuaan ystävättärensä rohkeasta tempauksesta escort-palvelun parissa hän päätti kokeilla samaa itsekin. Hän palkkasi Aleksi Katajiston kavaljeerikseen; ensin taidenäyttelyn avajaisiin ja sitten entisen liikekumppaninsa syntymäpäiväjuhliin. Lest nautti kolmekymppisen Aleksin seurasta tavattoman paljon. Tummakulmainen, salskea ja hyvätapainen mies muistutti Carolinaa tämän eurooppalaisista herrasystävistä, jotka olivat syntymästään saakka tienneet tarkalleen kuinka naista tuli kohdella.

Carolina ei ollut rakastellut moneen, moneen vuoteen, ja oli pelännyt ottaa sitä askelta − edes maksullisen miehen kanssa. Carolina tiesi, ettei Aleksi ikimaailmassa antaisi hänelle aihetta häpeään, mutta pelkäsi tämän roolinsa takana tuntevan inhoa vanhaa naista kohtaan.

Ensimmäisillä tapaamisilla Carolina halusi ostaa Aleksilta vain tämän jakamatonta huomiota ja juhlaväen kadehdinnan herättävää seuraa. Edustustehtävät muuttuivat kuitenkin vähitellen satunnaisiksi hotelleissa vietetyiksi öiksi. Sitten viikonlopuiksi ja sitten, puoli vuotta myöhemmin, Aleksi käytännössä asui Carolinan luona. Mies luopui muista asiakkaistaan ja osoitti Carolinaa kohtaan sellaista uupumattomuutta, jonka oli mahdotonta edes epäillä johtuvan pelkästä ammattiylpeydestä.

Aikaa kului, ja vähitellen Carolina uskalsi uskoa rakkauden korvanneen rahan. Näin ei tietenkään ollut.

Vaikka Aleksi ei enää saanut palkkioitaan suoraan tililleen, hän nautti samaa taloudellisesta riippumattomuutta ylläpidon ja ylellisten matkojen muodossa.

Aleksilla ei ollut mitään sitä vastaan, että nainen esitteli hänet miesystävänään. Mutta Carolinan ystävien silmissä pilkahteli katse, joka ei jäänyt Aleksilta huomaamatta. Se katse oli epämukava yhdistelmä myötähäpeää ja huvittuneisuutta, ja Carolinan selän takana Aleksi jakoi sen heidän kanssaan. Kaikki tiesivät Carolina Lestin huijaavan itseään, paitsi Carolina Lest itse.

Asiat saivat ratkaisevan käänteen, kun neiti Lest palkkasi itselleen henkilökohtaisen avustajan ja teki ikävän arviointivirheen valitessaan tehtävään kaksikymmentäneljävuotiaan Jenni Lindbergin, jolla oli pitkät sääret ja suorat tulipunaiset hiukset ja jossa tuoksui himo. Aleksi halusi Jennin, Jenni halusi Aleksin, ja yhdessä he halusivat Carolina Lestin omaisuuden.

Loppujen lopuksi kaikki oli käynyt hyvin helposti. Carolina ei yksinkertaisesti aavistanut mitään − ei edes siinä vaiheessa, kun Aleksi tuli hänen kanssaan suihkuun, halasi rajusti ja särki hänen päänsä pesuhuoneen marmorilattiaan.

Aleksi ja Jenni välttivät tavanomaisen virheen eivätkä antaneet ahneudelle yliotetta. He eivät edes yrittäneet päästä käsiksi Carolina Lestin pankkitileihin, vaan tyytyivät siihen, mitä tämän makuuhuoneeseen kätketty kassakaappi heille tarjosi.

Pelkästään Carolinan korut riittivät rahoittamaan paon jonnekin kauas.

Ja nyt − nyt kaikki oli ohi.

Aleksin silmät rävähtivät auki ja hän haukkoi henkeään kuin pitkään sukelluksissa ollut uimari. Kipu säteili joka puolelle hänen kehoaan, ja hän tiesi olevansa elossa. Tuulilasi oli hajonnut hämähäkin seittiä muistuttavaksi kuvioksi. Sieltä täältä ruutu oli varissut murskana kojelaudalle, ja sisään sateli lunta isoina, hitaasti leijailevina hiutaleina. Auton nokka osoitti jyrkästi alaviistoon, ja ylävartaloon pureutunut turvavyö esti Aleksia rojahtamasta päin kojelautaa.

Hän kohotti käsiään ja huomasi niiden vapisevan holtittomasti. Hän tunnusteli kasvojaan ja käänsi aurinkolipan takana olevan peilin esiin. Lasi oli haljennut keskeltä, mutta heijastus kertoi Aleksin kauniiden kasvojen olevan ehjät. Hän kohotti ylähuultaan ja taivutti päätään taaksepäin. Ikenistä tihkui verta, mutta kaikki hänen hiljattain kuoritetut hampaansa olivat yhä paikoillaan.

Aleksi pyyhkäisi veren tahrimia huuliaan ja käänsi päätään varovasti. Niskaan tökätty näkymätön tikari vihloi niin, että hän näki silmissään pelkkää häikäisevää välkettä.

Sitten Aleksi näki Jennin roikkuvan turvavöissään kuin langoistaan roikotettava marionettinukke. Hänen päänsä oli retkahtanut eteenpäin ja nojasi auton rattiin. Pitkät hiukset olivat valahtaneet esiripuksi kasvojen sivuille.

– Jenni? Aleksi kuiskasi.

Vastausta ei kuulunut.

Aleksi ojensi tärisevän kätensä kohti naista ja siirsi varovasti hiussuortuvia tämän kasvojen edestä. Hän valmistautui kohtaamaan kuolleiden, auki jääneiden silmien kolkon katseen. Saman, jonka hän oli vajaa vuorokausi sitten nähnyt Carolina Lestin elottomissa silmissä.

Aleksi paljasti Jennin kasvot ja irvisti nähdessään puolukanpunaisten hurmenorojen juoksevan poskea pitkin. Aleksin ensimmäinen ajatus oli toive siitä, ettei Jennin täydellinen profiili suorine nenineen ja pyöreine huulineen olisi särkynyt.

Veri näytti vuotavan Jennin päälakeen leikkautuneesta pintahaavasta. Aleksi nyppi tuulilasin kappaleita naisen hiuksista, painoi sormensa hänen kaulalleen etsien pulssia, löysikin sen. Aleksi huokaisi helpotuksesta ja tunsi mielipuolista tahtia takovan sykkeensä rauhoittuvan hieman.

Aleksi irrotti itsensä turvavöistä ja lysähti pelkääjän paikan jalkatilaan. Hän veivasi sivuikkunan auki ja kampeutui ulos lumisateeseen.

Auton keula oli uponnut hankeen lähes kokonaan. Aleksi katsoi ylöspäin ja näki heidän liukuneen jyrkkää rinnettä alas. Matka oli pysähtynyt koivuun, jonka runko oli uponnut auton puskuriin ja vääntänyt konepellin aalloille. Jäähdytin sylki nestettä ja tuprautteli höyrypilviä leutoon pakkasilmaan.

Aleksi hieroi kasvojaan. Voi perkeleen perkeleen perkele…

Hän riuhtaisi untuvatakkinsa hupun päänsä suojaksi ja kahlasi puoleen reiteen ulottuvassa hangessa auton takaluukulle. Takavalot hehkuivat punaisina ja maalasivat paholaismaisen hohdon Aleksin kasvoille.

Tavaratilassa oli kaksi matkalaukkua: toinen Aleksin, toinen Jennin.

Aleksi avasi naisen laukun ja alkoi penkoa sen sisältöä kuin jäteastian kimppuun päässyt orava. Vaatekappaleet lentelivät pitkin hankea, kun Aleksi kaivautui kohti laukun pohjaa. Ensimmäistä pohjaa.

Hän repi suojakankaan riekaleiksi ja paljasti ohuesta vanerista tehdyn valepohjan, jonka alla lepäsi muoviin pakattuja koruja ja setelinippuja. Näky valoi Aleksiin rohkeutta, muistutti häntä pelissä olevien panosten suuruudesta.

Aleksi alkoi tunkea tiukkaan pakattuja nippuja housujensa ja takkinsa taskuihin. Niiden täytyttyä hän sulloi loput omaan matkalaukkuunsa siististi taiteltujen vaatteiden sisään. Sitten hän kiskoi laukun mukaansa ja jätti takaluukun auki. Mikäli lumisade jatkuisi yhtä voimakkaana, tavaratila olisi parin tunnin kuluessa yhtä kinosta.

Aleksi rämpi kuljettajan puoleisen oven luo ja kauhoi paksua lunta tieltään kaksin käsin. Lopulta hän sai raivattua tilaa sen verran, että ovi mahtui aukeamaan.

Aleksi joutui urakoimaan aikansa ennen kuin sai Jennin ulos autosta. Hän lysähti selälleen hankeen naisen vierelle ja tuijotti heidän ylleen levittäytyvää, miljoonien ja taas miljoonien raskaasti putoilevien lumihiutaleiden täplittämää taivasta.

Aleksi kuuli Jennin hengityksen tihenevän ja kääntyi naisen puoleen. Pian Jenni avasi silmänsä, mutta hänen katseensa ei näyttänyt tarkentuvan mihinkään.

– Hei, Aleksi sanoi napakasti ja tehosti viestiään läpsäyttämällä Jenniä poskelle. – Hei!

Jenni tuijotti Aleksia silmät suurina, mutta ei saanut sanaa suustaan.

Aleksi heittäytyi takaisin hankeen ja huokaisi. – Mitä helvettiä tapahtui?

– Minä… Jenni aloitti ja tähyili hädissään ympärilleen. – Minä väistin…

– Mitä? Aleksi keskeytti vihaisesti murahtaen. – Mitä sinä väistit?

Jenni kohottautui kyynärpäidensä varaan ja tuijotti tyhjyyteen.

– Sitä tyttöä…

– Mitä pirun tyttöä? Aleksi huudahti ja ponnisti istualleen.

Jenni alkoi itkeä. Aleksi hieroi leukaansa ja tuijotti epätoivoisena lumen peittoon jäävää autoa ja sen takana olevaa jyrkkää rinnettä.

Jennin itku muuttui hysteeriseksi huudoksi. Aleksi tarttui naista käsivarresta ja kömpi jaloilleen.

– No niin, rauhoitu nyt.

– Etkö sinä nähnyt häntä? Jenni sai sanotuksi katkeran itkunsa keskeltä.

– En. Minä nukuin, Aleksi huokaisi.

Jenni pyyhki silmänsä kyyneleistä ja katseli ympärilleen. – Mihin hän katosi? Ehkä hän meni soittamaan apua?

– Sitä suuremmalla syyllä meidän on painuttava täältä vittuun, Aleksi totesi.

Jenni tähyili talviseen, pimeän metsään, mutta ei nähnyt mitään tai ketään.

– En ymmärrä…

– Annahan kun minä kerron mitä tapahtui, Aleksi aloitti perin kyllästyneenä Jennin soperrukseen. – Olimme molemmat ihan sipissä. Nukahdit ehkä sekunnin sadasosaksi, näit mikrounen jostain tytöstä, jota väistit, ja ajoit meidät ulos tieltä.

Jenni katsoi Aleksia suoraan silmiin hyvin vakavasti ja pitkään.

– Etkö sinä nähnyt niitä muitakaan?

– Mistä sinä puhut? Aleksi hengähti.

– Minähän sanoin sinulle! Jenni huusi kiukustuneena. – Ohitimme joukon tien vartta maleksivia kyläläisiä.

Aleksi pudisti päätään.

– Etkö muista kun kysyin, mistä autoon tulee mädän hajua?

– Me olemme keskellä jotain saatanan junttilaa! Onko ihme, jos paska haisee? Aleksi parahti ja levitteli käsiään.

– No toivottavasti haistat sen nyt, Jenni sihahti.

Aleksi heilautti kättään naisen suuntaan, sieppasi lumessa törröttävän matkalaukun käteensä ja lähti konttaamaan rinnettä ylös.

Jenni vilkaisi auton takaluukun suuntaan ja näki vaatteidensa lojuvan pitkin hankea, kevyen lumikerroksen alla.

– Hei! Entä minun kamani? Jenni huusi rinnettä kyntävälle miehelle. Tämä ei vastannut.

– Aleksi! Jenni rääkäisi harmistuneena.

– Kerää talteen, jos haluat! Aleksi hihkui raskaasti huohottaen.

Jenni puri hampaita yhteen ja onnistui tukahduttamaan mielipahasta ja uupumuksesta kumpuavan itkun. Kusipää.

Sitten hän pudottautui nelinkontin Aleksin hankeen tekemään uraan ja alkoi kiivetä perässä. Lunta tuprutti suoraan päin kasvoja, mutta Jenni ei hidastanut vauhtiaan.

Aleksi köllähti penkan yli tielle. Lumi oli peittänyt auton jarrutusjäljet lähes kokonaan. Onnettomuuspaikkaa ei löytäisi helposti, ja se sopi Aleksille mainiosti.

Penkan takaa kuului ähinää. Aleksi ojensi Jennille kätensä ja kiskoi hänet ylös. He molemmat olivat likomärkiä hiestä ja sulaneesta lumesta.

– No jo on helkkarinmoinen tapa viettää jouluaattoa! Aleksi karjahti ja riuhtaisi talvitakkinsa vetoketjun auki.

Jenni alkoi hoiperrella edestakaisin keskellä tietä.

– Tässä se tyttö oli! hän huusi Aleksille. – Mitä jos minä osuin siihen?

Aleksi ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota Jennin huoliin. Hän vilkaisi rannekelloaan, joka oli lahja Carolinalta heidän ensimmäisenä vuosipäivänään. Sopi hyvin tilanteeseen, että se kertoi Aleksille huonoja uutisia.

– Helvetti, mies ärähti. – Ei muuten ehditä siihen koneeseen. Ei mitenkään.

Oli Jennin vuoro olla piittaamatta Aleksin hermoiluista.

Mies kaivoi kännykän esiin takkinsa povitaskusta ja katsahti sen näyttöä. – Eikä tietenkään kenttää…

– Jos törmäsin häneen ja ne kyläläiset veivät hänet hoitoon? Jenni supatteli itsekseen. – Sittenhän kaikki on hyvin, eikö niin?

– Jenni hei, Aleksi huokaisi. – Jos et muista, niin vasta eilen hakkasin vanhan naisen pään paskaksi ihan omin käsin. En oikeasti jaksa nyt kiinnostua siitä törmäsimmekö jonkun turpeenpuskijan pentuun vai emme, joten lopeta tuo mussutus.

Jenni ei vastannut. Hän puristi kätensä tiukkaan puuskaan rinnalleen ja lähti marssimaan päättäväisin askelin heidän tulosuuntaansa.

– No voi jumalauta, Aleksi sihahti ja hölkkäsi naisen kiinni. Hän yritti ottaa Jenniä kiinni olkapäästä, mutta tämä riuhtaisi itsensä irti.

– Kuuntele nyt, Aleksi sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta. – Meidän täytyy päästä jonnekin, mistä voi soittaa. Meidän on pakko saada uudet lentoliput, niin pian kuin mahdollista. Ymmärrätkö?

Jenni keräili itseään. Aleksi tähyili metsään.

– Missä hitossa me olemme?

– Luulen, että jossain Kiteen ja Imatran välillä, Jenni vastasi ja epäili selvästi omia sanojaan.

– Hieno homma... Aleksi henkäisi. – Se tieto ei varsinaisesti laita meitä takaisin kartalle nuppineulan tarkkuudella.

– Tein juuri niin kuin käskit ja pysyttelin sivuteillä. Navigaattorin mukaan tämä olisi johdattanut meidät Kutostielle, Jenni puolustautui ääni väristen. – Onko tämä nyt minun vikani?

– Eihän toki, Aleksi naurahti halveksuvasti.

Jenni pysytteli turvallisen välimatkan päässä miehestä, jonka tiesi julmistuessaan pystyvän hirvittäviin tekoihin. Jos Aleksi päättäisi rangaista Jenniä, keskellä autiota lumierämaata häntä ei pelastaisi mikään.

Aleksi seisoi hetken ajan paikoillaan aivan hievahtamatta. Sitten hän poimi matkalaukun käteensä ja lähti lampsimaan tien reunaa pitkin eteenpäin.

Jenni puri huultaan ja tärisi kylmästä. Hän ei halunnut enää jatkaa, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hänellä ei totta puhuen ollut pienintäkään aavistusta siitä, mihin oli ajanut.

– Odota! Jenni huusi ja lähti juoksemaan Aleksin perään.

Kylmä kangisti askelia ja entisestään yltyvä lumisade hidasti vauhtia. He olivat taivaltaneet tunnin ja päässeet eteenpäin korkeintaan pari kilometriä. Jossain vaiheessa matkaa Aleksi oli heittänyt matkalaukkunsa kinokseen ja topannut takkinsa hihat setelinipuilla. Kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Mistään ei kuulunut liikenteen ääniä.

– Aleksi, Jenni kuiskasi hampaat kalisten. – Minä en jaksa enää…

– Pakko jaksaa, Aleksi sanoi ja kietoi kätensä naisen harteille. – Nyt ei luovuteta. Ajattele, miten me nauramme tälle parin päivän päästä. Makoilemme alasti hiekkarannalla, sekstailemme ja tissuttelemme jäähileistä sangriaa.

– Älä edes puhu jäähileistä, Jenni ähkäisi. Jäätynyt hengityshöyry hohti valkeana hänen hiuksissaan ja silmäripsissään.

– Okei, juodaan kuumaa, kiehuvaa sangriaa, Aleksi korjasi ja puristi naista yhä lujemmin.

Jenni naurahti väsyneesti ja painautui tiukasti kiinni Aleksin kylkeen. – Minä rakastan sinua.

– Ja minä sinua, Aleksi vastasi. – Rakastan niin perkeleen paljon, että kaikki se paska mitä olemme joutuneet lapioimaan paljain käsin, ei tunnu missään.

He pysähtyivät suutelemaan ilmassa tanssivien lumihiutaleiden keskellä.

Siinä samassa jostain alkoi kantautua epämääräistä moottorin hurinaa.

– Kuuntele! Jenni säpsähti.

Aleksi kuunteli jo. Hän tuijotti kulmat kurtussa heidän tulosuuntaansa päin.

Ääni oli pehmeästi kehräävä ja muistutti valtavan kokoista vanhaa ompelukonetta.

– Traktori?

– Ei taida olla… Aleksi kuiskasi epäröiden.

Valokeilat alkoivat pyyhkiä tykkylumen kuorruttamia kuusipuita tien reunoilla.

Aleksi ja Jenni jähmettyivät odottamaan. Pehmeä, välillä hieman paukahteleva ääni voimistui, ja pian penkan takaa lipui näkyviin hitaasti lähestyvä mustankiiltävä auto.

– Mitä ihmettä? Aleksi huokaisi ja tuijotti lumiverhon läpi puskevaa ilmestystä.

Ensinnäkin auto oli vanha: Dodge vuosimallia 1937. Mutta antiikkistatus ei ollut kulkuneuvon silmäänpistävin ominaisuus. Sulavalinjaisen kauniin auton perälle oli kiinnitetty peltitynnyriä muistuttava viritys, jonka kyljestä sojotti ilmiselvä savupiippu. Ja savua putken suulta kumpusikin.

Jenni suojasi silmiään lähes vaakasuoraan tupruavalta lumelta ja tähysti autoa. Tuulilasin alareunassa sojotti kyltti, jossa luki isoilla kirjaimilla VAPAA.

– Aleksi! Jenni hihkaisi uskomatta silmiään. – Se on taksi!

– Jes! Aleksi huusi ja puhkesi hysteeriseen nauruun. – Mahtavaa!

He heiluttivat käsiään ja hihkuivat kovaäänisesti, mutta kaikesta elämöinnistä huolimatta auto ajoi heidän ohitseen.

– Hei! Pysähdy! Aleksi karjui ja lähti juoksemaan auton perään. Sen takapuskurista kasvava hopeanhohtoinen pannuhuone peitti takaikkunan kokonaan.

Aleksi kauhaisi kourallisen lunta, pyöräytti sen palloksi ja sinkosi kohti autoa.

– SEIS! PYSÄHDY!

Pallo iskeytyi auton sivupeiliin ja levisi pitkin kuljettajan puoleista ikkunaa.

Seuraavaksi kuului kohmeisten jarrujen kirskuntaa, kun autovanhuksen kuljettaja ohjasi Dodgen tien sivuun. Aleksi ja hieman kauempana odottava Jenni seurasivat tilannetta hengitystään pidätellen.

Kuljettajan ovi aukesi hieman, ja koppalakin peittämä miehen pää työntyi ulos.

– Hei! Aleksi hihkaisi. – Pääseekö kyytiin?

Mies kömpi ulos autosta ja pälyili tien keskellä seisovaa, lumipeitteen verhoamaa Aleksia hieman hölmistyneen näköisenä.

– Mitä sanoit? hän huusi moottorin hurinan ylitse.

– Pääseekö kyytiin? Aleksi toisti. – Oletko vapaana?

– No periaatteessa joo, olenhan minä… kuski sanoi ja työnsi lakkiaan takaraivolle. Hän oli sonnustautunut harmaaseen, sarkakankaasta ommeltuun pukuun ja kiiltäviin nahkasaappaisiin. Jenni tarkasteli kuljettajaa ja yritti keksiä, mikä tässä tuntui jotenkin oudolta. Lysähtäneeltä olemukseltaan mies muistutti hämmästyttävän paljon näyttelijä Peter Falkin esittämää legendaarista televisioetsivä Columboa.

– Maksamme sinulle helvetin hyvin siitä riemusta, että vietät jouluaaton kanssamme, Aleksi huudahti. Hän veti housunkauluksestaan esiin yhden muoviin käärityistä setelinipuista ja nakkasi sen kuskin jalkoihin.

Mies poimi rahapaketin käteensä ja tarkasteli sitä välinpitämättömän oloisena.

– Kuule, kuule! kuski naurahti ilottomasti ja roikotti nippua kädessään kuin loukusta irrotettua rotan raatoa. – Ei kaikkea rahassa mitata.

Jenni hölkkäsi Aleksin luo ja pyyhki sulanutta lunta kasvoiltaan.

– Tarvitsemme kyydin vain lähimmälle huoltoasemalle, nainen sanoi.

– No siinähän sitä kyytiä jo tuleekin! kuski lausahti.

– Tai johonkin missä on puhelin, Aleksi jatkoi. – Ei sinulla satu olemaan?

Kuski loi Aleksiin pitkän ja merkitsevän katseen kulmiensa alta. – Eipä satu olemaan, ei.

Antiikkiautoilijan nihkeä asenne alkoi hermostuttaa Aleksia. Jenni huomasi sen ja otti muutaman askeleen lähemmäs Dodgen astinlautaan nojailevaa kuskia. Miesparalla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän koetteli parhaillaan kylmäverisen murhaajan hermoja.

– On kai tässä jotain asutusta lähellä? Jenni kysyi ja hymyili suloisesti.

– Onhan se pappila tietenkin, kuski arpoi otsaansa raapien.

Jenni kääntyi Aleksin puoleen. – Mitä sanot?

– On kai niitä paskempiakin paikkoja kuin pappila jouluaattona, tämä hymähti. – Ainakin päästään sisätiloihin.

Kuski käänsi takkinsa kaulukset pystyyn ja saapasteli autonsa takaosan tuntumaan.

– Mikä hitto sinulla tässä oikein on? Aleksi kysyi ja tuijotti Dodgen ihmeellisiä lisukkeita.

– Etkö ole ennen häkäpönttöä nähnyt? Columbon näköinen mies tuhahti ja veti paksut hirvennahkarukkaset käsiensä suojaksi.

– Kulkeeko tämä pirssi puuvoimalla? Aleksi uteli vilpittömän hämmästyneenä.

– Ei se penssiini puissa kasva. Sitähä mie huaastoin, jotta ei niitä huoltoasemmii oo tännepäin liiemmälti siunaantuna, kuski vastasi. Hän nousi puukaasuttimen äärelle seisomaan ja avasi pöntön kannen. – Ojennahan joutessas sitä pilikesäkkii. Se on siellä matkustamon jalakatilassa.

Aleksi teki kuten pyydettiin ja seurasi sivusta, kuinka mies karisteli pieniksi kuutioiksi hakattua koivua kaasuttimeen. Toinen säiliö näytti olevan jäähdytysvettä varten.

Dodgen ympärillä leijui kesäinen rantasaunan tuoksu. Aleksi muisti kuulleensa joskus ekoautoilijoista, jotka rakentelivat harrastuksenaan vaihtoehtoisia polttoaineratkaisuja hyödyntäviä ajoneuvoja. Hän ei ikimaailmassa olisi uskonut, että sellainen koituisi hänen pelastuksekseen.

– Jaahas! kuski tokaisi ja hypähti tielle. – Eiköhän näillä höyryillä päästä jo pitkälle.

Aleksi ja Jenni vilkaisivat toisiaan. Omituinen, mutta jollain tapaa hyvin kotoisa tilanne huvitti heitä.

Kuski pyyhkäisi kasvojaan nokisella nahkarukkasella, avasi matkustamon oven ja nyökkäsi kohteliaasti. – Eiku kyytiin vaan.

Aleksi ja Jenni istuivat takapenkille. Kuljettaja oli pitänyt autonsa kerrassaan moitteettomassa kunnossa. Kojelaudan puupanelointi kiilsi kuin se olisi lakattu aivan äskettäin. Istuinten ja katon verhoilu oli entisöity taidokkaasti ja alkuperäisilmettä kunnioittaen, pienintä yksityiskohtaa myöten.

Kuski istahti ratin taakse ja nollasi manuaalisen taksamittarin. Sitten hän veivasi pitkävartista vaihdekeppiä, vapautti sen vieressä sojottavan käsijarrun ja polkaisi kaasupedaalia. Moottori imaisi häkää poltettavakseen, ja ainoa näkyvä ero bensiinillä käyvään autoon oli se, että pakoputki ei yskinyt saasteita ulkoilmaan.

– Mistä päin olette tulossa? kuljettaja huikkasi olkansa yli.

– Tuolta… Joensuun suunnalta, Aleksi vastasi ja selvitti kurkkuaan.

– Vai siltä suunnalta? kuski hymähti. – Se on pitkä matka kävellä tässä kelissä.

– Jäimme bussista ja taisimme valita väärän reitin, Aleksi vastasi.

– Riippuu kai reitistä, kuski totesi.

– Väärän meille, Aleksi tarkensi. – Kaikki pikkutiet näyttävät samanlaisilta tällaisella ilmalla.

Siihen kuskilla ei ollut mitään sanottavaa.

– Anteeksi, Jenni sanoi ja kumartui lähemmäs ratin takana istuvaa miestä. – Ette sattuneet näkemään pientä tyttöä tien varrella?

Aleksi tökkäsi Jenniä vihaisesti kylkeen.

– Vai pientä tyttöä? kuljettaja kysyi ja kurtisti tummia kulmiaan. – Tämän tien varrella?

– Niin, Jenni vastasi piittaamatta Aleksin hiljaisesta protestista. – Minä luulin nähneeni ja pelkään, että törmäsimme…

Aleksi puristi Jenniä säärestä ja kuiskasi äänettömästi: ”Turpa kiinni.”

– Törmäsitte? kuski hymähti rahisevalla äänellään. – Törmäsitte häneen jalkapelillä? Ei kai tuo kova tälli liene ollut?

– Tarkoitan siis, että luulin nähneeni pienen tytön ja ajattelin, että onkohan hän eksynyt, Jenni takelteli.

– Jassoo, vai sillä lailla, kuski lausui mietteliäänä. – Ette sitten kysyneet sitä häneltä itseltään?

Aleksi hieroi silmiään ja pudisti päätään. Loistavaa…

– Ei, Jenni nieleskeli yhä epävarmemmaksi käyvällä äänellä. – Ei kysytty.

Kuski kohautti harteitaan. – No ei kyllä osuna meikäläisenkää silimiin.

Jenni katsahti Aleksia. Tämän kasvoilla oli vihainen ilme.

– Lyövätkö taksihommat hyvin leiville näin syrjäseuduilla? Aleksi kysäisi vaihtaakseen nopeasti puheenaihetta.

– Hiljaistahan täällä on. Samat kyyditettävät vuodesta toiseen, kuski vastasi sanojaan venytellen. – Vaan en minä valita. On niitä kehnompiakin kohtaloita tullut vastaan.

– No tietenkin, jos siltä kantilta katsoo, Aleksi hymähti teennäisesti ja huomasi miettivänsä suihkuhuoneen kylmällä kivilattialla lojuvaa Carolina Lestiä. – Ainahan sitä voisi huonommin mennä.

Kuski katsahti takapenkillä istuvia matkustajiaan, mutta ei sanonut mitään.

Jenni painoi päänsä alaspäin ja hieroi ohimoitaan.

– Mitä nyt? Aleksi kuiskasi.

– En tiedä, Jenni vastasi. – Päähän koskee.

Aleksi oli jo aikeissa sanoa jotain kolarista, mutta sai nielaistua sanansa.

– Anteeksi, hän lausui ja kopautti kuljettajaa olalle. – Kuinkahan turvallinen tämä kyyti oikein on?

– Mitähän nuori herra tarkottaa?

– Sitä vaan, että tuossa puolen metrin päässä on pönttö, joka tuottaa häkää, Aleksi vastasi. – Milloin viimeksi olet vilkaissut, mitä putkille kuuluu?

– Elä opeta issääs naimmaan, kuljettaja nauroi makeasti ja pudisti päätään.

– Minä maksan sinulle kahdesta asiasta, Aleksi sihahti. – Siitä että viet meidät sinne hevonvitun pappilaan ja siitä, että emme ole ruumiita sinne saavuttaessa.

Kuljettaja vilkaisi Aleksia olkansa yli ja iski silmää. – Pelko pois, hyvä herra.

– Ja lopeta tuo herroittelu, Aleksi huokaisi väsyneesti. Hän painautui pehmeää selkänojaa vasten ja kietoi kätensä Jennin harteille.

Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Aleksi silitti syliinsä nukahtaneen Jennin hiuksia ja katseli ikkunasta ulos. Maisemat tuntuivat pysyvän samanlaisina kilometri toisensa jälkeen.

Aleksi ei voinut olla miettimättä, mitä heille olisi tapahtunut, jos he olisivat jatkaneet kävellen. Ajatus puistatti häntä, ja pieni häkämyrkytys tuntui huomattavasti pienemmältä pahalta verrattuna hitaaseen paleltumiskuolemaan.

Lopulta he kääntyivät kapealle, lumen peittämälle metsätielle. Aleksi katseli ikkunasta, kun auton kylki kynti paksua hankea. Hän tunsi takamuksessaan, kuinka renkaat liukastelivat ja pyörähtelivät tyhjää.

– Oletko varma, ettei juututa hankeen? Aleksi huudahti kuskille.

– Ei hätää! kuski vastasi ja pumppasi kaasupoljinta reippain ottein. – Pappillaan pääsee aina jouluna!

Aleksi tähyili tuulilasiin etuistuinten selkänojan ylitse. Dodgen muhkean keulan edessä näkyi pelkkää pimeyttä, josta ajovalot lohkoivat esiin lumisen maiseman viipaleita.

Kuin ihmeen kaupalla auto ei hyytynyt auraamattomalle tielle, vaan kohosi juhlallisesti loivan kukkulan laelle ja pienen maatilan pihaan.

– Jenni, Aleksi kuiskasi ja painoi suudelman yhä nukkuvan naisen otsalle. – Herää.

Jenni kohottautui istumaan ja hieraisi unisia silmiään.

– Perillä ollaan, Aleksi hymyili.

Taksi pysähtyi kaksikerroksisen puurakennuksen eteen.

– Olkaapa hyvä, kuski totesi ja kurotti kätensä Aleksin puoleisen oven kahvalle.

Jenni tähyili ison maalaistalon suuntaan. Ikkunat olivat pimeinä eikä missään näkynyt liikettä. Olisi odottanut pappilan panostaneen jouluaaton koristeluihin, mutta edes pihamaan reunalle pystytetyissä lyhdyissä ei palanut tuli. Pihaa ei ollut aurattu eikä etuovelle nousevia portaita harjattu. Paikka näytti tyystin autiolta – suorastaan hylätyltä.

– Onko täällä ketään? Jenni kysyi kuskilta.

– Kirkkoherra ja ruustinna eivät ole koskaan kaukana näin joulu-aattona, kuski vastasi.

– Mitä mittari näyttää? Aleksi tiedusteli.

– Talo tarjoaa, kuljettaja totesi ja väläytti kasvoilleen toistaiseksi parhaan Columbo-virneensä. Hän kääntyi matkustajiinsa päin ja ojensi kätensä Aleksille. – Hyvää joulua.

Aleksi tarttui kouraan ja hätkähti sitä, kuinka jääkylmä kuljettajan käsi oli.

Kädenpuristus oli luja ja kiusallisen pitkä. Kuljettaja katsoi Aleksia syvälle silmiin eikä näyttänyt olevan aikeissa hellittää otettaan.

– Kiitos sitä samaa, Aleksi ähkäisi ja riuhtoi kätensä vapaaksi. Outo lämpö kihelmöi hänen kädessään. Hyvä, että ei luita katkonut, Aleksi mietti ja kipristeli sormiaan.

– Kiitos, Jenni sanoi ja ojensi hymyillen kätensä kuljettajalle.

– Eipä kestä, kuljettaja tokaisi, mutta ei vastannut kädenojennukseen.

Miehen osoittama epäkohteliaisuus ei saanut Jenniä häkeltymään – hän työnsi kättään reippaasti lähemmäs kuljettajaa. Mies käänsi katseensa Jenniin ja näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa hänelle vielä jotain. Tai varoittaa jostain. Aleksistako?

– Kiitos, Jenni toisti painokkaasti. – Kyllä me pärjäämme. Itsepähän tänne halusimme.

– Niinhän se taitaa olla, taksikuski hymähti ja otti lopulta kiinni Jennin kädestä.

Kosketus sai Jenninkin tuntemaan ihollaan hyisen, mutta kummallisen pistelevän aistimuksen.

– Tule jo, autosta noussut ja hangessa nilkkojaan myöten seisova Aleksi hätyytti.

Jenni hypähti ulos ja heilautti kättään häntä merkillisen pitkään silmäilleelle kuljettajalle. Pian taksi oli kadonnut takaisin metsän siimekseen kiemurtelevalle tielle. Jenni ja Aleksi katselivat edessään kohoavaa pappilaa.

– Paskat täällä ketään ole, Aleksi puuskahti ja puhalteli paljaisiin käsiinsä. – Miksi pirussa tuo ukko toi meidät tänne? Ei ottanut edes rahaa!

Jenni harppoi kohti lasitettua kuistia. Hän pyyhkäisi kengillään enimmät lumet kolmelta kiviportaalta ja koputti oveen. Kuistin ikkunoiden lasit olivat kauttaaltaan kauniin ja huikean yksityiskohtaisen huurrekerroksen peitossa. Vastausta koputukseen ei kuulunut. Jenni nykäisi kahvasta. Ovi liikahti, mutta se oli mitä ilmeisimmin teljetty sisältäpäin poikkipuulla.

– Just joo… Aleksi murahti. – Mitäs sitten?

– Minä en ainakaan halua lähteä etsimään seuraavaa taloa, Jenni sihahti. – Meillä ei ole autoa, ei toimivaa puhelinta, ja minä ainakin potisin tätä päänsärkyä mieluummin katon alla. Tilanteemme ei juuri huonone, vaikka jatkamme tästä vasta aamulla.

– Meinaatko, että murtaudutaan maalaispappilaan? Aleksi hörähti.

– Juuri nyt minulle ei tee tiukkaa rikkoa paria ikkunaa, Jenni ilmoitti päättäväisesti. – Jos ketään ei näy aamuun mennessä, jätetään pari satasta pöydälle.

Aleksi raapi parransänkeään ja puntaroi tilannetta parin sekunnin ajan.

– Samahan tuo.

Jenni tarttui porstuan seinään nojaavaan katuharjaan ja ojensi sen Aleksille. Tämä kopisteli harjan lumesta ja otti tukevan otteen sen varresta.

– Ja ne pari satasta menevät sitten sinun osuudestasi, hän sanoi.

– Vaikka niin, Jenni naurahti.

Aleksi iski harjan ikkunaruudun läpi. Isokokoiset sirpaleet putoilivat kuistin lattialle terävästi helähdellen. Hän pyyhki takin hihalla karmit puhtaaksi terävistä lasinsiruista ja kiipesi sisään. Lattialankut natisivat, ohut huurrekerros narskui kenkien alla. Kuisti oli tyhjä, eikä mikään edelleenkään viitannut siihen, että pappilasta löytyisi asukkaita. Kuistin ovi oli todellakin suljettu hankoihin asetetulla puolentoista metrin pituisella lankulla. Aleksi nosti puun paikoiltaan ja avasi oven. Jenni seisoi alimmalla kiviportaalla ja tähyili jännittyneenä kuistille Aleksin ohi.

– Näkyykö siellä ketään? hän kuiskasi.

– Ei, Aleksi kuiskasi takaisin.

Pappilan eteiseen johtava ovi löytyi kuistin perukoilta. Se ei ollut lukittu.

Jenni ja Aleksi astuivat pimeään eteiseen varoen. Sisätiloissa oli vain aavistuksen verran lämpimämpää kuin ulkona. Hengitys höyrysi ja jäi leijailemaan ummehtuneeseen, hiirenvirtsankatkuiseen ilmaan.

– Haloo! Onko täällä ketään? Jenni huhuili ja pakotti äänensä hymyn.

– No ei varmasti ole, Aleksi sihahti ja kokeili seinän vierestä löytämäänsä vesikiertoista lämpöpatteria. – Tätä paikkaa ei ole lämmitetty varmasti koko talvena.

– Miksi se taksiku...