ESIPUHE

Frankie Stein räpytteli tuuheita silmäripsiään auki. Kirkkaat, valkeat valonsäteet välkkyivät tytön silmissä, kun hän ponnisteli tarkentaakseen katsettaan, mutta hänen silmäluomensa olivat liian raskaat auetakseen kokonaan. Huone pimeni.

”Hänen aivokuorensa on ladattu,” ilmoitti mies, jonka syvästä äänestä huokui sekä tyytyväisyyttä että väsymystä.

”Kuuleeko hän meitä?” kysyi nainen.

”Kuulee, näkee, ymmärtää ja tunnistaa yli neljäsataa erilaista esinettä,” mies jatkoi riemukkaana. ”Jos pumppaan hänen aivoihinsa lisää tietoa, hänellä on kahden viikon kuluttua normaalin viisitoistavuotiaan älykkyys ja fyysinen suorituskyky.” Hän vaikeni hetkeksi. ”No, ehkä hän on sitten jo vähän älykkäämpi. Mutta hänestä tulee viisitoistavuotias.”

”Voi, Viktor, tämä on elämäni onnellisin hetki.” Nainen niiskutti. ”Tyttö on täydellinen.”

”Tiedän.” Mieskin niiskahti. ”Isin täydellinen pikku tyttö.”

He suukottivat vuorotellen Frankien otsaa. Toinen tuoksui kemikaaleilta, toinen ihanilta kukkasilta. Yhdessä he tuoksuivat rakkaudelta.

Frankie yritti jälleen avata silmiään. Tällä kertaa hän sai hädin tuskin räpäytettyä niitä.

”Hän räpytti silmiään!” huudahti nainen. ”Hän yrittää katsoa meitä! Frankie, olen Viveka, äitisi. Näetkö sinä minut?”

”Ei hän pysty näkemään sinua,” Viktor sanoi.

Frankien kroppa jännittyi, kun hän kuuli nuo sanat. Miten joku muu pystyi päättämään, mitä hän kykeni tekemään? Siinä ei ollut lainkaan järkeä.

”Miksei?” hänen äitinsä kysyi tyttärensäkin puolesta.

”Hänen akkunsa on melkein tyhjä. Hän kaipaa latausta.”

”No, lataa hänet sitten!”

Joo, lataa minut! Lataa minut! Lataa minut!

Frankie halusi ennen kaikkea nähdä ne neljäsataa esinettä. Hän halusi tutkiskella vanhempiensa kasvoja, kun he opettelisivat lempein äänin niiden nimiä. Hän halusi herätä henkiin ja tutkia sitä maailmaa, jonne hän juuri oli syntynyt. Mutta hän ei pystynyt liikkumaan.

”En voi ladata häntä, ennen kuin hänen pulttinsa ovat asettuneet,” hänen isänsä selitti.

Viveka purskahti itkuun, eikä hänen heikko nyyhkytyksensä kuulostanut enää iloiselta.

”Kaikki hyvin kultaseni,” Viktor kujersi. ”Pari tuntia vielä ja sitten hänen tilansa on täysin vakaa.”

”En minä sitä.” Viveka veti terävästi henkeä.

”Mitä sitten?”

”Hän on niin kaunis, ja hänestä olisi vaikka mihin, ja…” Hän niiskutti taas. ”Sydäntäni särkee, kun hän joutuu elämään… no, tiedäthän… niin kuin me.”

”Mitä vikaa meissä on?” mies kysyi. Tosin jokin hänen äänessään kertoi hänen tietävän, mitä Viveka tarkoitti.

Nainen hihitti. ”Et taida olla tosissasi?”

”Viv, ei elämä tule olemaan ikuisesti tällaista,” Viktor sanoi. ”Maailma muuttuu. Saat nähdä.”

”Miten? Kuka sitä muuttaa?”

”En minä tiedä. Mutta joku… ennen pitkää.”

”No, toivottavasti mekin vielä näemme sen,” Viv sanoi huokaisten.

”Kyllä me näemme,” Viktor vakuutteli. ”Me Steinit olemme tunnetusti pitkäikäisiä.”

Viveka naureskeli lempeästi.

Frankie halusi epätoivoisesti tietää, minkä tässä ”maailmassa” piti ”muuttua”. Mutta kysyminen ei tullut kuuloonkaan, sillä hänen akkunsa tyhjeni lopullisesti. Frankien päätä huimasi, mutta samalla hän tunsi olonsa käsittämättömän raskaaksi. Hän valui syvemmälle pimeyteen ja laskeutui paikkaan, jonne vieressä seisovien ihmisten äänet eivät kantautuneet. Hän ei pystynyt saamaan otetta heidän keskustelustaan tai haistamaan heidän kukkais- ja kemikaalintuoksuisia kaulojaan.

Frankie saattoi vain toivoa, että kun hän heräisi, se juttu, jonka Viveka halusi ”vielä nähdä” olisi ilmestynyt.

Ja jos ei olisi, ehkä Frankiella itsellään olisi voimia hankkia se hänelle.

LUKU 1

UPOUUTTA UPEUTTA

Neljätoistatuntinen ajomatka Kalifornian Beverly Hillsistä Salemiin, Oregoniin, oli ollut kuin vankileiri. Matka oli muuttunut alle minuutissa kruisailusta syyttelyksi. Eikä piina hellittänyt tuhanteenviiteensataan kilometriin. Melody Carverin ainoa pakokeino oli teeskennellä nukkuvaa.

”Tervetuloa kehnO-regoniin,” hänen vanhempi siskonsa mutisi, kun he ylittivät osavaltion rajan. ”Vai pitäisikö sanoa kroOh-regon? Miten olisi inhO-regon? Vai kenties –”

”Riittää jo, Candace!” hänen isänsä ärähti heidän uuden diesel-moottorisen BMW-citymaasturin kuskinpaikalta. Väriltään ja kulutukseltaan vihreä auto oli yksi hänen vanhempiensa mukaan ottamista lukuisista asioista, joista paikalliset tietäisivät Beau ja Glory Carverin olevan enemmän kuin pelkkiä hyvännäköisiä, varakkaita siirrännäisiä hienostoalueelta.

Kolmekymmentäkuusi etukäteen lähetettyä rahtilaatikkoa täynnä kajakkeja, purjelautoja, virveleitä, pöytähopeasarjoja, viininmaistelu-DVD:itä, luomupähkinöitä, retkeilyvarusteita, karhunpyydyksiä, radiopuhelimia, jääkenkiä, pilkkivälineitä, naskaleita, kuokkakirveitä, suksia, monoja, sauvoja, lumilautoja, kypäriä, Burtonin ulkoiluvaatteita ja flanellikerrastoja ajoivat samaa asiaa.

Mutta Candace kommentoi vain äänekkäämmin, kun ulkona alkoi sataa. ”Aaaah, elokuu suO-regonissa!” Candace niiskahti. ”Eikö olekin hienoa?” Silmien pyörittelyä. Melodyn ei tarvinnut edes katsoa tietääkseen. Hän silti kurkisti hädin tuskin raollaan olevien silmäluomiensa läpi varmistukseksi.

”Ääääh!” Candace potkaisi äitinsä istuinta takaapäin närkästyksissään. Sitten hän niisti nenänsä ja viskasi kostean nenäliinapaperin päin Melodyn olkapäätä. Melodyn sydän alkoi takoa nopeasti, mutta hän onnistui rauhoittumaan. Se oli paljon helpompaa kuin riiteleminen.

”En käsitä,” Candace jatkoi. ”Melody kesti viisitoista vuotta savusumua hengittäen. Ei hän yhdestä lisävuodesta kuole. Hän voisi käyttää hengityssuojaa. Ihmiset voisivat kirjoittaa siihen nimiään, niin kuin kipseihin. Ehkä siitä seuraisi kokonainen astmaatikkojen tuotemallisto. Inhalaattoreita kaulaketjuissa ja –”

”Riittää jo, Candi.” Glory huokaisi kuukauden kestäneeseen väittelyyn uupuneena.

”Mutta ensi syyskuussa olisin jo yliopistossa,” Candace painosti väittelytappioon tottumattomana. Hän oli blondi, täydellisen sopusuhtainen ja tottunut saamaan kaiken haluamansa. ”Ettekö te voisi muuttaa vasta vuoden kuluttua?”

”Tämä muutto tekee hyvää meille kaikille. Kyse ei ole ainoastaan siskosi astmasta. Merston High on yksi Oregonin parhaista kouluista. Sen lisäksi tässä on kyse yhteyden luomisesta luontoon ja Beverly Hillsin pinnallisuudesta erkanemisesta.”

Melody hymyili itsekseen. Hänen isänsä, Beau, oli arvostettu plastiikkakirurgi, ja hänen äitinsä oli ollut julkkisten ostosavustaja. Pinnallisuus oli heidän ykköslajinsa. He olivat pinnallisuuden orjia. Melody arvosti siitä huolimatta hänen äitinsä jatkuvaa pyrkimystä estää Candacea syyttämästä siskoaan muutosta. Vaikka se tavallaan olikin hänen vikansa.

Geneettisesti täydellisten ihmisten muodostamassa perheessä Melody Carver oli poikkeus. Harvinaisuus. Outolintu. Epänormaali.

Beauta oli siunattu italialaisella komeudella eteläkalifornialaisista juuristaan huolimatta. Pilke hänen tummissa silmissään oli kuin auringonvalo järven pinnassa. Hänen hymynsä lämmitti kuin kashmir, eikä hänen kestorusketuksensa ollut vahingoittanut hänen neljäkymmentäkuusivuotiasta ihoaan hiukkaakaan. Tismalleen oikealla parransänki-hiusgeeli-suhteella hän houkutteli asiakkaikseen yhtä lailla miehiä kuin naisiakin. Jokainen heistä halusi kuoriutua kääreistään iättömän näköisenä … aivan kuin Beau.

Glory oli neljäkymmentäkaksi, mutta miehensä ansiosta hänen siloinen ihonsa oli leikelty ja kiristelty paljon ennen aikojaan. Hän vaikutti astuneen pedikyyrijalallaan pois ihmisen normaalista kehityksestä ja siirtyneen evoluution seuraavaan vaiheeseen – vaiheeseen, jossa uhmattiin painovoimaa ja lakattiin ikääntymästä kolmenkymmenenneljän ikävuoden jälkeen. Lainehtivine, olkapäille ulottuvine, kastanjanruskeine hiuksineen, vedensinisine silmineen ja luonnostaan niin pulleine huulineen, ettei niihin tarvinnut laittaa kollageenia, Glory olisi voinut olla malli, ellei hän olisi ollut niin pikkuruinen. Kaikki sanoivat niin. Joka tapauksessa hän oli aina vannonut halunneensa olla ostosavustaja, vaikka Beau olisikin pidentänyt hänen sääriään.

Candace oli onnekseen yhdistelmä kumpaakin vanhempaansa. Mestarisaalistajan lailla hän oli ahminut itselleen kaikki hyvät piirteet ja jättänyt seuraavalle jälkeläiselle pelkät rippeet. Vaikka hänen äidiltään peritty pienenpieni vartalo tuhosi hänen mahdollisuutensa mallin uraan oli se hyväksi hänen vaatekaapilleen, joka pursusi äidin vanhoista vaatteista Gapista Gucciin (mutta enimmäkseen Gucciin).

Candacella oli Gloryn sinivihreät silmät ja Beaun aurinkoinen pilkahdus, Beaun rusketus ja Gloryn siloinen hipiä. Hänen poskipäänsä kohosivat kuin marmorikaiteet. Ja hänen pitkä tukkansa, joka ilomielin suoristui tai taipui, oli väriltään kuin voihin sekoitettu kinuski. Candin ystävät (ja heidän äitinsä) näpsivät kuvia hänen kulmikkaasta, vahvasta leuastaan tai suorasta nenästään ja antoivat ne sitten Beaulle toivoen saavansa miehen käsien avulla hänen DNA:nsa veroisia tuloksia. Ja he saivatkin, totta kai.

Melodykin oli saanut.

Melody oli varma, että hänet oli vauvana annettu sairaalasta väärän perheen mukaan, eikä välittänyt kovasti ulkonäöstään. Miksi vaivautua? Hänen leukansa oli olematon, hampaat kuin vampyyrilla, ja tukka pikimusta. Ei raitoja. Ei mitään vivahduksia. Ei sulaa voita tai kinuskia. Vain pikimusta. Hänen silmänsä olivat toki toimivat, mutta teräksenharmaat ja kapeat kuin epäileväisellä kissalla. Eipä sillä, että kukaan hänen silmiään huomaisi. Hänen nenänsä vei kaiken huomion. Se muodostui kahdesta töyssystä ja jyrkästä laskusta näyttäen siten aivan kyttyräselkäiseltä koiralta.

Vaan mitäpä sillä väliä. Melodyn suurin vahvuus oli aina ollut hänen laulutaitonsa. Hänen täydellinen vireensä oli saanut musiikinopettajat puhkumaan innosta. Kirkas, enkelimäinen ja koskettava ääni lumosi kaikki kuulijat, ja kyynelehtivä yleisö ponkaisi seisomaan jokaisen sooloesityksen päätteeksi. Valitettavasti Melodyn astma oli varastanut show’n, kun hän oli ollut vasta kahdeksanvuotias.

Kun Melody oli ala-asteella, Beau tarjoutui leikkaamaan hänen nenänsä. Mutta Melody kieltäytyi. Uusi nenä ei parantaisi hänen astmaansa, joten mitä väliä? Hänen tarvitsisi vain jaksaa yläasteelle asti, ja sitten kaikki helpottuisi. Tytöt eivät olisi enää niin pinnallisia. Pojat olisivat kypsempiä. Ja akateemisuus vallitsisi.

Pah!

Asiat pahenivat, kun Melody aloitti Beverly Hills High’ssa.

Tytöt kutsuivat häntä Smellodyksi hänen jättimäisen nenänsä takia – ja pojat eivät kutsuneet häntä miksikään. He eivät edes katsoneet häntä. Kiitospäivään mennessä hänestä oli tullut käytännössä katsoen näkymätön. Ilman taukoamatonta pihinää ja inhalaattorin imemistä kukaan ei olisi edes tiennyt hänen olevan olemassa.

Beau ei kestänyt nähdä tyttärensä – joka oli ”täynnä symmetristä potentiaalia” – kärsivän yhtään enempää. Sinä jouluna hän kertoi Melodylle, että Joulupukki oli saanut hyväksytettyä uuden nenäleikkausmallin, joka avaisi hengitystiet ja lievittäisi astmaa. Ehkä hän voisi taas laulaa.

”Miten hienoa!” Glory risti pienet kätösensä rukoukseen ja kohotti kiitollisen katseensa kattoikkunaan.

”Ei enää Petteri Isokuonoa,” Candace vitsaili.

”Tässä on kyse hänen terveydestään, ei ulkonäöstä, Candace,” torui Beau, joka selvästi yritti tulla asiassa Melodya vastaan.

”Vau! Mahtavaa.” Melody halasi isäänsä kiitollisena, vaikkei hän ollut varma, mitä tekemistä nenällä oli rajallisen keuhkoputken kanssa. Mutta isän selitykseen uskominen antoi hänelle vähän toivoa. Ja se oli helpompaa, kuin myöntää, että hänen perheensä häpesi hänen kasvojaan.

Joululoman aikana Melody leikattiin. Herättyään hän sai huomata nenänsä olevan näpsäkkä kuin Jessica Bielillä, ja hänen vampyyrimaiset hampaansa oli pinnoitettu piiloon. Toipumisajan päättyessä hän oli laihtunut kolmisen kiloa ja saanut oikeuden äitinsä Gapista-Gucciin-(mutta-enimmäkseen-Gucciin)-vaatteisiin. Valitettavasti hän ei vieläkään voinut laulaa.

Beverly Hills High’ssa tytöt olivat miellyttäviä, pojat töllistelivät ja kolibrit tuntuivat lentävän vähän lähempänä. Melody kohtasi sellaista hyväksyntää, josta ei ollut koskaan edes tohtinut haaveilla.

Mutta mikään tästä upouudesta upeudesta ei tehnyt Melodya yhtään onnellisemmaksi. Pröystäilyn ja flirttailun sijaan hän käytti vapaa-aikansa vällyihin hautautuneena tuntien olonsa siskonsa metalliseksi design-kassiksi – kaunis ja kiiltävä ulkoa, mutta kaamea sotku sisältä. Miten he kehtaavat olla ystävällisiä vain siksi, että olen nätti! Olen sama ihminen kuin ennenkin!

Kesään mennessä Melody oli vetäytynyt täysin syrjään. Hän pukeutui säkkimäisiin vaatteisiin, ei harjannut hiuksiaan, ja koristautui vai kiinnittämällä inhalaattorinsa vyölenkkiin.

Carvereiden vuotuisen itsenäisyyspäivän grillijuhlan aikana (jolloin hänellä oli ollut tapana laulaa kansallislaulu) Melody sai niin vakavan astmakohtauksen, että hän joutui Cedars-Sinain lääkärikeskukseen. Odotushuoneessa Glory oli hermostuksissaan selaillut matkalehteä ja pysähtynyt houkuttelevan Oregon-kuvan kohdalle väittäen, että hän pystyi haistamaan ilman raikkauden vain kuvaa katsomalla. Kun Melody pääsi sairaalasta, hänen vanhempansa kertoivat hänelle muutosta. Ja ensimmäistä kertaa hänen täydellisen symmetrisille kasvoilleen nousi hymy.

”Terve, ilO-regon!” hän sanoi itsekseen vihreän BMW:n huristellessa eteenpäin.

Sitten tuulilasinpyyhkijöiden rytmikkään suihkinnan ja sateen ropinan tuudittamana Melody vaipui uneen.

Tällä kertaa oikeasti.

LUKU 2

KOKOON KURSITTU ELÄMÄ

Aurinko oli viimein noussut. Punarinnat ja varpuset sirkuttelivat perinteisiä aamun soittolistojaan. Frankien huoneen huuruisen ikkunan läpi näkyi Radcliffe Wayn kääntöpaikalle, jossa lapset kaartelivat polkupyörillään ja rimputtelivat niiden kelloja. Naapurusto oli hereillä. Frankie sai vihdoin luukuttaa Lady Gagaa.

”I can see myself in the movies, with my picture in the city lights...”

Frankie halusi ennen kaikkea nyökyttää päätään “The Famen” tahtiin. Ei. Eipäs. Se ei ollut täysin totta. Oikeastaan hän halusi hypätä sängylleen, potkaista fleece-vuoratut elektromagneettiset peitot kiillotetulle betonilattialle, viskellä tukkaansa, heiluttaa käsiään, hetkuttaa peppuaan ja nyökytellä päätään ”The Famen” tahtiin. Mutta sähkövirran katkaiseminen ennen latauksen päättymistä voisi johtaa muistikatkoksiin, pyörtymiskohtauksiin tai peräti koomaan. Hyvä puoli oli kuitenkin se, ettei Frankien tarvinnut koskaan ladata iPodiaan. Jos laite vain oli hänen lähellään, sen akussa oli enemmän virtaa kuin joessa.

Frankie nautti aamutäytöstään selinmakuulla sotkuisen kasan mustia ja punaisia piuhoja ollessa kiinnitettynä hänen kaulapultteihinsa. Viimeisten sähkövirtausten kimpoillessa Frankien kropassa hän selaili viimeisimmän Seventeen-lehden läpi. Hän etsi vastalakattuja sinisiä kynsiään varoen mallien sileiltä, hassunvärisiltä kauloilta metalliniittejä ja ihmetteli, miten heihin saatiin virtaa.

Kun Carmen Electra (hän oli antanut laturille nimen, koska sen tekninen nimi oli liian hankala lausua) sammui, Frankie riemastui kutittavasta pistelystä hänen sormustimenkokoisissa kaulapulteissaan niiden alkaessa jäähtyä. Hän tunsi olonsa virkistyneeksi, painoi näpsäkän nenänsä lehteen ja nuuhkaisi pitkään Miss Dior Cherie -hajuvesinäytettä.

”Tykkäättekö?” hän kysyi heilutellen näytepakkausta Glitterottien edessä. Viisi valkoista rottaa nousi vaaleanpunaisille takajaloilleen ja kynsi häkkinsä lasiseinää. Niiden selistä tuiskahti myrkytöntä, moniväristä kimalletta kuin lunta markiisin päältä.

Frankie nuuhkaisi vielä kerran. ”Niin minäkin.” Hän heilutti taitettua lehdykkää kylmässä, formaldehydin terästämässä ilmassa ja nousi ylös sytyttämään vaniljantuoksuiset kynttilänsä. Niiden etikkamainen kemikaalituoksu sekoittui hänen tukkaansa ja peitti alleen hänen Pantene-hoitoaineensa kukkaissäväykset.

”Haiseeko täällä vanilja?” Frankien isä kysyi koputtaessaan suljetulle ovelle.

Frankie sammutti musiikin. ”Joooooo!” hän vastasi väristen välittämättä isänsä muka-ärsyyntyneestä äänensävystä – äänensävystä, jota hän oli käyttänyt siitä asti, kun Frankie oli tuunannut hänen laboratorionsa ”Fabiksi”. Frankie oli kuullut saman äänen koristeltuaan laboratorion rotat, säilöttyään huulikiiltonsa ja hiustarvikkeensa isänsä keitinlaseihin ja liimattuaan Justin Bieberin naaman luurankoon (koska se kuva, jossa Justin istuu skeittilaudan päällä, on vain niin sähköinen). Mutta hän tiesi, ettei hänen isänsä oikeasti välittänyt. Fab oli nyt hänen makuuhuoneensa. Ja sitä paitsi, jos isä todella välitti, hän ei kutsuisi Frankieta nimellä –

”Mitä isin täydellinen pikku tyttö?” Viktor Stein koputti uudelleen ja avasi sitten oven. Frankien äiti seurasi Viktoria huoneeseen.

Viktor heilutteli kädessään nahkaista kapsäkkiä. Hänellä oli päällään musta Adidaksen verryttelyasu ja jalassa lempikenkänsä, ruskeat UGG-tohvelit, joissa oli yhden varpaan kohdalla reikä.

”Vanhat ja kuluneet, ihan kuin Viv,” hän oli sanonut, kun Frankie oli kerran vitsaillut hänen tossuistaan, ja sitten hänen vaimonsa oli läimäissyt hänen käsivarttaan. Mutta Frankie tiesi isänsä vitsailevan, sillä Viveka oli sellainen nainen, jonka toivoi näkevänsä lehden sivuilla, jotta saisi tuijottaa hänen violetteja silmiään ja kiiltävän mustaa tukkaansa ilman, että kutsuttaisiin ahdistelijaksi tai friikiksi. Hänen isänsä oli sen sijaan enemmän Arnold Schwarzenegger -tyyppinen, hän näytti siltä kuin hänen veistokselliset piirteensä olisi venytetty neliömäisen päänsä peitoksi. Ihmiset varmaan halusivat tuijottaa häntäkin mutta pelkäsivät kaksimetrisen miehen raameja ja erittäin tuimaa ilmettä. Mutta Viktorin tuima katse ei tarkoittanut, että hän oli vihainen. Se tarkoitti, että hän ajatteli. Ja hulluna tiedemiehenä hän tietysti ajatteli aina… Ainakin niin Viveka oli asian selittänyt.

”Voimmeko jutella kanssasi hetken, kulta?” Viveka kysyi laulumaiseen tyyliin, joka muistutti hänen mustan, kreppikankaisen kesämekkonsa helman heilahtelua. Hänen äänensä oli niin hento, että ihmiset järkyttyivät huomatessaan sen tulevan 180-senttisen naisen suusta. Viv ja Vik astelivat kiillotetun betonilattian poikki käsi kädessä, yhtenäisenä rintamana, kuten aina. Mutta tällä kertaa huolen häivähdys näkyi molempien ylpeiden virnistysten takaa.

”Istuhan alas, rakas.” Viveka viittilöi Frankieta Ikeasta tilatun, rubiininpunaisen marokkolaisdivaanin suuntaan. Fabin peränurkassa oli tarroin vuorattu kirjoituspöytä, laajakuva-Sony ja sateenkaarenkirjavat vaatekaapit täynnä nettiostoksia. Oleskelutila oli huoneen ainoan ikkunan vieressä. Vaikka ikkuna oli huurrutettu yksityisyydensuojaksi, näki Frankie sen lävitse väläyksen todellisuudesta – tai ainakin se antoi hänelle toivoa sellaisesta.

Frankie tassutteli pörröistä, pinkkiä lampaannahkapolkua vuoteeltaan oleskelutilaan peläten mielessään, että hänen vanhempansa olivat nähneet hänen viimeisimmät iTunes-latauksensa. Hermostuksissaan hän nyppi päätään paikalla pitävien mustien tikkien pistojälkiä.

”Älä nypi,” Viktor komensi istahtaen divaanille.

Koivusta tehty runko narahti vastustellen. ”Ei tarvitse hermoilla. Me vain haluamme jutella kanssasi.” Hän laski kapsäkin jalkojensa juureen.

Viveka taputti vieressään olevaa vapaata istuintyynyä ja silitteli sitten hänelle tyypillistä mustaa musliinihuiviaan. Mutta Frankie pelkäsi edessään olevan luento rahan arvosta, joten hän kiristi silkkistä, mustaa aamutakkiaan ja päätti istua alas pinkille matolle.

”Mitäs te?” hän kysyi hymyillen. Hän yritti kuulostaa siltä, kuin ei olisi juuri käyttänyt kuuttakymmentä dollaria Gossip Girlin uusimpaan kauteen.

”On muutoksen aika.” Viktor hieroi käsiään yhteen ja veti syvään henkeä, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa patikoida vuoren huipulle.

Ei enää luottokortteja? Frankie spekuloi kauhuissaan.

Viveka nyökkäsi ja hymyili jälleen väkinäisesti tummanvioleteiksi maalatut huulensa tiukasti yhteen puristuneina. Hän katsoi miestään kehottaen tätä jatkamaan, mutta Viktorin tummat silmät vain laajenivat sen näköisinä, ettei hän tiennyt mitä sanoa.

Frankie vaihtoi asentoaan matolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt vanhempiaan niin sanattomina. Hän kävi mielessään nopeasti kaikkien viimeaikaisten ostostensa läpi yrittäen keksiä, mikä niistä oli ollut viimeinen pisara. Gossip Girl -kausi – appelsiininkukkasuihke – raidalliset Hot Soxit, joissa oli söpöt varpaanreiät – Us Weeklyn, Seventeenin, Teen Voguen ja Cosmo Girlin tilaukset – horoskooppisovellus – numerologiasovellus – unientulkintasovellus – Moroccanoil-hiussuihke – Current/Elliottin farkut…

Ei mitään ihmeellistä. Jännitys sai silti hänen kaulapulttinsa kipinöimään.

”Ei hätää, kulta.” Viveka nojautui eteenpäin ja silitti kädellään Frankien pitkää, mustaa tukkaa. Rauhoittava ele keskeytti energiavuodon mutta se ei auttanut Frankien sisuskaluja. Ne poksahtelivat ja suhisivat kuin raketit uutena vuotena. Frankie ei tuntenut muita ihmisiä kuin vanhempansa. He olivat hänen parhaat ystävänsä ja opettajansa. Jos hän tuotti heille pettymyksen, hän tuotti sen koko maailmalleen.

Viktor veti uudelleen syvään henkeä ja hengitti sitten ulos kuin ilmoittaakseen jotakin. ”Kesä on ohi. Äitisi ja minä joudumme palaamaan yliopistoon opettamaan tiedettä ja anatomiaa. Emme voi pitää sinua enää kotiopetuksessa.” Hän hytkytti nilkkaansa levottomasti.

”Häh?” Frankien täydellisesti muotoillut kulmakarvat yhdistyivät. Mitä tekemistä tällä oli shoppailun kanssa?

Viveka laski kätensä minä-jatkan-tästä -viestiksi Viktorin polvelle ja kakaisi kurkkuaan. ”Isäsi yrittää sanoa, että olet nyt viisitoista päivää vanha. Jokaisena päivänä hän on asentanut aivoihisi vuoden verran tietoa: matematiikkaa, luonnontieteitä, historiaa, maantietoa, kieliä, tekniikkaa, taidetta, musiikkia, elokuvia, kappaleita, trendejä, ilmaisuja, sosiaalisia käytösmalleja, tapoja, tunteita, kypsyyttä, kuria, vapaata tahtoa, lihasmotoriikkaa, puhekykyä, aistihavaintoja, syvyysnäköä, kunnianhimoa ja jopa pienen ruokahalun. Olet saanut kaiken!”

Frankie nyökkäsi ihmetellen, milloin shoppailu mainittaisiin.

”Joten nyt kun olet kaunis ja fiksu teinityttö, olet valmis…” Viveka nyyhkäisi. Hän katsoi Viktoria, joka nyökkäsi rohkaisten vaimoaan jatkamaan. Viveka nuolaisi huuliaan, hengitti ulos ja sai vielä aikaiseksi yhden hymyn, ja sitten – Frankie kipinöi. Tässä kesti kauemmin kuin maanteitse lähetetyllä rahdilla. Lopulta Viveka töksäytti: ”Tavis-kouluun.” Hän sanoi sen taa-vis.

”Mikä on ’tavis’?” Frankie kysyi vastausta peläten. Onko se joku vieroitusohjelma himoshoppaajille?

”Tavis on sellainen, jolla on normaalit fyysiset ominaisuudet,” Viktor selitti.

”Niin kuin…” Viveka nosti Teen Voguen oranssiksi lakatulta sohvapöydältä ja avasi sen summanmutikassa.

”Niin kuin he.”

Hän naputti H&M:n mainosta, jossa oli kolme tyttöä – blondi, brunette ja punatukkainen – rintaliiveissä ja mikrosortseissa. Heillä kaikilla oli kiharat hiukset.

”Olenko minä tavis?” Frankie kysyi tuntien olonsa yhtä upeaksi kuin nuo säteilevät mallitytöt.

Viveka pudisti päätään puolelta toiselle.

”Miksi? Koska tukkani on suora?” Frankie kysyi. Tämä oli maailman hämmentävin oppitunti.

”Ei, ei siksi, että tukkasi on suora,” Viktor sanoi turhautuneen hymähdyksen läpi. ”Koska minä tein sinut.”

”Eivätkö kaikki ole vanhempiensa ”tekemiä”?” Frankie teki käsillään lainausmerkit. ”Niin kuin käytännössä katsoen.”

Viveka kohotti tummia kulmakarvojaan. Hänen tyttärensä oli oikeassa.

”Niin, mutta minä tein sinut ihan kirjaimellisesti,” Viktor selitti. ”Tässä laboratoriossa. Täydellisistä ruumiinosista, jotka olin omin käsin valmistanut. Ohjelmoin pääsi täyteen tietoa, kursin sinut kasaan ja asensin kaulaasi pultit, joiden kautta sinut voisi ladata. Et tarvitse elääksesi ruokaa, vaikka voit nauttia siitä. Ja, Frankie, koska sinussa ei virtaa veri, on ihosi… no, vihreä.”

Frankie katsoi käsiään kuin uusin silmin. Ne olivat minttusuklaajäätelön väriset, ihan kuin hänen koko kroppansa.

”Tiedän,” hän hihitti. ”Eikö olekin sähköistä?”

”Se todella on.” Viktor naureskeli. “Siksi olet niin erityinen. Kukaan muu oppilas uudessa koulussasi ei ole syntynyt samalla tavalla. Vain sinä.”

”Ai, siis siellä koulussa on muita ihmisiä?” Frankie katseli Fabia, ainoaa huonetta, jossa hän oli koskaan ollut.

Viktor ja Viveka nyökkäsivät syyllisyyden ja huolen muodostaessa ryppyjä heidän otsilleen.

Frankie tutkiskeli heidän kosteita silmiään ja pohdiskeli, oliko tämä todella totta. Olivatko he todella päästämässä hänet vapaaksi? Jättäisivätkö he hänet kiharatukkaisten tavisten sekaan kouluun ja odottivat hänen selviytyvän yksin? Oliko heillä todella sydäntä luopua hänen kouluttamisestaan, jotta voisivat sen sijaan opettaa ventovieraiden täyttämissä luentosaleissa?

Värisevistä huulistaan ja kyynelten tahrimista poskistaan huolimatta näytti siltä, että Frankien vanhemmat olivat oikeasti tekemässä näin. Yhtäkkiä hänen vatsassaan möyri tunne, jota olisi voinut mitata vain Richterin asteikolla. Se nousi ylös hänen rintaansa, ampaisi hänen kurkkunsa läpi ja syöksyi ulos hänen suustaan.

”SÄHKÖISTÄ!”

LUKU 3

POIKATARJONTAA

”Perillä ollaan!” ilmoitti Beau autontorvea toistuvasti töötöttäen.

”Herätys!”

Melody kuori korvansa irti viileästä ikkunalasista ja avasi silmänsä. Ensi silmäyksellä näytti kuin naapurusto olisi ollut pumpulin peitossa. Mutta hänen näkönsä tarkentui kuin Polaroid-kuva hänen silmiensä tottuessa aamuhämärään.

Muuttoautot tukkivat pääsyn heidän kaarevalle pihatielleen ja peittivät talon. Melodyn onnistui vain nähdä osa koko talon kiertävästä verannasta ja sen pakollisesta keinusta, jotka molemmat näyttivät olevan tehdyt isoista Brio-palikoista.

Sitä näkyä Melody ei koskaan unohtaisi. Tai niitä tunteita, jotka tuo näky nosti pintaan – toivo, jännitys, tuntemattoman pelko, kaikki kolme tiukasti toisiinsa sidottuina muodostivat neljännen tunteen, jota hän ei osannut kuvailla. Hän sai uuden mahdollisuuden onneen, ja se tunne kutitteli kuin viidenkymmenen toukan nielaiseminen.

Tööttööttööttööt!

Tukeva vuoristomies löysissä farkuissaan ja ruskeassa Carharttin toppaliivissä nyökkäsi tervehdykseksi vetäessään Carvereiden munakoisonväristä Calvin Kleinin kulmasohvaa rekastaan.

”Riittää jo tööttääminen, kulta. Kello ei ole vielä paljoakaan!” Glory läimäytti miestään leikkisästi. ”Naapurit luulevat meitä vielä hulluiksi.”

Kahvinhajuinen hengitys ja kartonkikuppien tuoksu saivat Melodyn tyhjän vatsan kurnimaan.

”Niin just, isä, lo-pe-ta,” Candace ynisi pää yhä metallisen Tory Burch -laukkunsa päällä. ”Herätät Salemin ainoan coolin tyypin.”

Beau avasi turvavyönsä ja kääntyi katsomaan tytärtään.

”Ja kukahan se mahtaa olla?”

”Minääää.” Candace venytteli. Hänen rintansa kohosi ja upposi sitten vaaleansiniseen toppiin kuin poiju aaltoilevaan mereen. Hän oli varmaan nukahtanut kiukussa puristetun nyrkkinsä varaan, sillä hänen poskeensa oli painunut sydänkuvio hänen uudesta sormuksestaan – siitä, jonka hänen kyynelehtivät bestiksensä olivat antaneet hänelle läksiäislahjaksi.

Melody halusi epätoivoisesti välttää Candacen ikävöin-ystäviäni -vuodatuksen, joka epäilemättä seuraisi, kun tämä huomaisi poskensa, ja aukaisi ensimmäisenä oven astuen mutkaiselle kadulle.

Sade oli lakannut, ja aurinko nousi. Purppurainen usvakerros verhosi naapuruston kuin ohut, fuksianvärinen huivi lampunvarjostimen päällä. Se loi taianomaisen hehkun Radcliffe Waylle. Kostea ja kimmeltelevä pihapiiri tuoksui kastemadoilta ja märältä nurmikolta.

”Nuuhkaisepa tätä ilmaa, Melly.” Beau läimäisi flanellin peittämiä keuhkojaa...