Operaatio Napoleon

Jan-Henrik Merihonka

Operaatio Napoleon

Waterloosta Washingtoniin

www.minervakustannus.fi

© Jan-Henrik Merihonka 2012

Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy

ISBN 978-952-492-598-3

Painopaikka Bookwell Oy, Juva 2012

ISBN (EPUB): 9789524926201

ePub konversio: eLibris Media Oy
www.elibrismedia.fi

Pojalleni Ronille,

maailman ihastuttavimmalle pikkumiehelle

Osa I
Salaliitto

1.

Thierryn verestävät silmät painuivat kiinni viimeistä kertaa. Liittouman armoton tykkituli kaatoi miehiä joka puolelta taistelukenttää. Ranskalaissotilaat marssivat eteenpäin maa-aineksen, ihmiskappaleiden ja sirpaleiden seassa. Lähitaisteluissa ilma tihkui hikeä, verta ja kuolemaa.

Vatsatuskien heikentämä Napoleon seurasi miestensä epätoivoista taistelua Liittoumaa vastaan. Viimeisenä oljenkortenaan hän käski oman kaartinsa murtamaan Wellingtonin joukkojen rintamalinjan. Monien sotavuosien koulima valiojoukko lähti nyt epäröimättä marssimaan kohti vihollista.

Kaarti eteni määrätietoisesti, vaikka vihollisen tykkituli repi suuria aukkoja sen rivistöön. Uusi mies siirtyi aina takaa täyttämään tyhjäksi jääneen paikan eturivissä. Joukkojen päästyä riittävän lähelle alkoi tulitaistelu, jossa Wellingtonilla oli etunaan puolustusasema. Englantilaiset saivat ampua paikallaan seisten leveänä rintamana, kun hyökkäävien ranskalaisten piti yrittää osua toistensa välistä liikkeestä.

Napoleon seurasi tapahtumia kauempaa kiikarilla. Vaikka hänen kaartinsa nopeimmat lataajat saivat kaadettua monta vihollissotilasta, vihollisen rintamalinja kesti kuten se oli kestänyt useimmat hyökkäykset La Haye Sainten maatilalle, joka toimi toisena ratkaisevan tärkeänä sillanpääasemana Hougemontin kartanon ohella.

Sinnikkäästä yrityksestään huolimatta ranskalaiset joutuivat peräytymään Liittouman ylivoiman edessä. Tappio Waterloossa oli niukka, mutta riittävä. Napoleonin aiemmin voittamaton kaarti oli kärsinyt kirvelevän tappion, eikä ranskalaisten taistelutahtoa nostanut enää mikään.

Napoleon alkoi vetäytyä taistelusta, mutta sekasorron aikana hänen keisarilliset vaununsa olivat kadonneet ja hänen piti paeta jalkaisin päälle vyöryviä vihollisjoukkoja. Perääntyessään hän kiikaroi kiivaasti ympäristöä löytääkseen vaununsa ja välttääkseen jäämisen preussilaisten käsiin.

Ranskalaisten vetäytyminen kiihtyi lopulta joukkopaoksi. Vihollinen tahtoi saada Napoleonin kiinni elävänä tai kuolleena. Päästyään Genappes’n alueelle Napoleon yllättäen löysi vaununsa, mutta ne jäivät jumiin pakenevien sotilaiden keskelle. Juuri kun preussilaiset olivat tavoittamassa Napoleonia vaunujen onnistui päästä matkaan kohti Pariisia. Heidän haltuunsa jäi lopulta vain Napoleonin hattu, takki sekä miekka.

Aiemmin samana päivänä Wavressa kenraali Grouchyn tehtävänä oli ollut estää Thielmannin preussilaisia ylittämästä Dyle-jokea. Hän lähetti jalkaväen valtaamaan Bierges’n sillan ja Pajolin neljännen ratsuväen ottamaan haltuunsa Limalen sillan sekä alueen.

Pajol arvioi tilanteen ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Mukana olivat kaksi ratsuväen huippua, nuoret Napoleonin läntisen armeijan kasvatit Nicolas Rossignet ja Alain Roche­blanc de Souchay, jotka olivat jo niittäneet mainetta rohkeudellaan ja peräänantamattomuudellaan. Alain tiesi, että onnella oli myös osansa taisteluissa ja hän painoi uhkarohkeasti päälle vaikka tovereita kaatui koko ajan hänen viereltään.

Saatuaan hyökkäyskäskyn Alain ja Nicolas ryntäsivät Limalen siltaa puolustavien joukkojen kimppuun oman tykistön tukemana. Keisarivallan tulevaisuus riippuisi osaltaan siitä, saisiko Grouchy katkaistua preussilaisten marssin Welling­tonin tueksi.

Limalen sillan toisella puolella odottavat preussilaiset tulittivat kohti kiitäviä ratsumiehiä, mutta kiivas tykkituli sotki heidän rivejään, eivätkä he saaneet montakaan ratsastajaa kaatumaan. Ratsuväki pääsi murtautumaan läpi ja alkoi vimmattu lähitaistelu. Yhtäkkiä Alainin hevonen suistui maahan ja hän lensi kyljelleen liejuun. Valtava preussilaissotilas hyökkäsi hänen kimppuunsa ja he kävivät ankaraan käsirysyyn. He pyörivät ympäri kuraista sillanedustaa ja valuivat rinnettä alas. Miehet jatkoivat toistensa rusikointia rinteen alapuolella joen rannassa. Väkivahva vastustaja onnistui kietomaan Alainin tiukkaan kuristusotteeseen ja voitostaan varmana alkoi pilkata ranskalaisia.

’Teidän koppava räkänokkanne komentaa kohta vain luteita ja torakoita kuopan pohjalla!’ Alain iski miestä joka puolelle koettaen epätoivoisesti päästä irti, mutta mies kiristi otettaan ja jatkoi ivallisesti: ’Keisarinne pistetään päiviltä, ettei Elba toistuisi!’

Rautainen puristus sai Alainin ohimot jyskyttämään ja hän alkoi tuntea olonsa sekavaksi. Hän oli juuri menettämässä tajuntaansa, kun vihollisen ote yllättäen kirposi. Alain kierähti etäämmälle miehestä ja nousi nopeasti pystyyn. Hän näki taistelutoverinsa Michelin jo kiipeävän ylös rinnettä.

Alain katseli elottomana maassa makaavaa preussilaista. Ihminen sisältä oli kadonnut ja jäljelle oli jäänyt vain ulkokuori, jonka kasvot olivat vääristyneet rujoon ilmeeseen. Hän olisi yhtä hyvin voinut jäädä tälle taistelutantereelle ilman Michelin tarkkaa miekan iskua.

Alain kiersi talojen takaa vihollisen taakse ja kävi voimalla heidän kimppuunsa. Hän riehui kuin rapakosta repäisty raakalainen ja antoi miekkansa tehdä työtään. Alainin ilmestyminen odottamattomasta suunnasta hämmensi hetkeksi vihollista ja avasi tien jo sillan yli päässeille ranskalaissotilaille. Vastapuoli murtui ja koki tappion Limalessa.

Tilanteen rauhoituttua Alain huomasi ystävänsä Nicolas’n makaavan maassa ja käänsi miehen selälleen. Tämä oli täysin tiedoton, eikä pulssiakaan enää tuntunut. Alain oli menettänyt erään parhaista ystävistään, jonka kanssa he olivat selvinneet monesta pahasta paikasta. Nyt Nicolas’n matka oli päättynyt. Sen enempää Alain ei ehtinyt ystäväänsä ajatella kun joukot jatkoivat jo kohti Limalettea.

Myöhemmin Alain kuuli huhuja, että Bierges’n sillan valtaus ei ollut onnistunut ja että preussilaiset olivat päässeet jatkamaan Waterloohon. Limalen ja Limaletten voitot olivat siis hyödyttömiä ja Nicolas sekä moni muu olivat kuolleet turhaan.

Taistelun laannuttua Alain etsi hevostansa joka puolelta. Ainakaan se ei näyttänyt olevan loukkaantunut, koska sitä ei näkynyt missään. Viimein hän löysi sen erään talon pihanurmelta. Alain ilahtui nähdessään oman ratsunsa kunnossa ja syömässä tyytyväisenä.

Seuraavana päivänä kenraali Grouchy löi joukon preussilaisia ja aikoi jatkaa Brysseliä kohti. Marssi kuitenkin jäi sikseen, kun hänelle selvisi, että tämä oli ollut vain yksi jälkeenjäänyt joukko-osasto muiden jatkettua jo eteenpäin. Viimein Grouchy sai myös tiedon edellisen päivän tappiosta Waterloossa ja päätti kerätä jäljelle jääneet sotilaat yhteen ja palata Ranskan maaperälle. Raskaan päivän jälkeen sotilaat pystyttivät leirin ja kävivät levolle. Alain pyysi muutamaa ratsuväen upseeria mukaansa ja lähti käymään Vandammen jalkaväkijoukoissa.

Miehet istuivat hieman sivussa muista pohtimassa kuluneen ja edellisen päivän tapahtumia.

’Eilen tuli sitten turpiin ja kunnolla. Preussilaiset seuraavat varmasti meitä Ranskan maaperälle ja minne vain, jotta pääsevät käsiksi keisariin. Mitä te arvelette sen jälkeen tapahtuvan?’ Alain kuulosteli.

Alainin kanssa oli joukko ratsuväen upseereita. Thomas Sarbanes oli joukon nokkelin. Hän oli onnistunut pysymään jotenkin hengissä hintelästä ruumiinrakenteestaan huolimatta. Michel Peyronnet oli myös sotilaaksi varsin kevytrakenteinen mies, joka hevosen selässä pystyi näyttävään toimintaan, mutta suorassa käsirysyssä hän jäi auttamatta altavastaajaksi. Edouard Charentais en Denis oli erittäin taitava ratsastaja ja miekan käyttäjä, lisäksi hän oli äärettömän itsevarma. Upseereista vain kolmannen jalkaväen joukkojen komentaja Dominique Vandamme veti hänelle siinä vertoja.

Marc-Antoine Sabourin, Olivier Thibaudet-Gachac ja Jean-

Yves Cottereau de Villiers olivat vantteria miehiä, jotka pär­jäsivät nyrkkitappelussa yhtä hyvin kuin hevosen selässä.

Olivier ja Edouard olivat palvelleet pisimpään ja selvinneet hengissä sekä Espanjan rintamalta että Lyonin puolustuksesta. Vaikka moni heidän toverinsa oli kaatunut pohjoisrintamalla, siirto Pajolin ja Vandammen joukkoihin oli antanut heille uutta taisteluintoa monen etelässä junnatun vuoden jälkeen.

Thomas vastasi ensimmäisenä: ’Todennäköisesti Liittouma jatkaa Ranskaan ja Pariisiin saakka. Kysymys on vain siitä, kumpi miehittää sen – Englanti vai Preussi?’

’Luulen, että Englanti voisi olla suopeampi miehittäjä, mutta siltikään tämä ei tiedä hyvää keisarille’, Michel arveli.

’Paskaa niskaan ja kuulaa kalloon, niin pysyvät poissa Pariisista’, Olivier sanoi.

’Kuulia ammuttiin enemmän kuin riittävästi, mutta niitä peijooneja vain tuli päälle’, Jean-Yves tokaisi.

Marc-Antoine käveli Olivierin luo ja kumartui: ’Herra Thibaudet-Gachac, keisarivallan viimeinen tukipylväs, tervehdin teitä. Vaikka haulit loppuisivat, niin te jatkatte paskapaakuilla viimeiseen henkäykseenne saakka.’

Olivier nosti hatun ja kumarsi takaisin.

’Kiitoksia arvon herra Sabourin. Niillä paakuilla ei kuitenkaan korvata niitä siltalankkuja, jotka nuo tyhjäntoimittajat veivät mukanaan Bierges’n sillalta.’

Alain vaimensi hälinän ja jatkoi: ’Jokainen meistä on an­tanut kaikkensa viime päivien taisteluissa. Valitettavasti Liittouma on saanut voiton ja se tekee kaikkensa saadakseen keisarimme käsiinsä. Minut melkein hengiltä ottanut preussilainen uhosi keisarin pääsevän pian hengestään. Ranskaan palattuamme meillä tuskin on mitään tekemistä vähään aikaan, joten minulla olisi vaativa tehtävä rohkeille miehille.’

’Niin mikä?’ Marc-Antoine kysyi.

’En voi tässä kaikkien kuullen kertoa sen tarkemmin.’

Edouard mursi hiljaisuuden ensimmäisenä. ’Kannattaa varmaan olla mukana.’

Jean-Yves’tä harmitti, että hän ei vieläkään pääsisi tapaamaan tyttöänsä, mutta Alainin ehdotus oli aivan liian houkutteleva. ’Sopii minulle.’

Lopulta kaikki ilmoittautuivat mukaan. ’Hienoa. Olkaa valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä lähipäivi...