Viholliset keskellämme

Atso Haapanen

Viholliset keskellämme

Desantit Suomessa
1939–1944

www.minervakustannus.fi

© Minerva Kustannus Oy ja Atso Haapanen 2012
Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy
ISBN 978-952-492-585-3
Painopaikka Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna 2012

ISBN (EPUB): 978-952-492-624-9

ePub konversio: eLibris Media Oy
www.elibrismedia.fi

Johdanto

Desantit ovat määritelmän mukaan vihollisen selustaan vakoilutarkoituksessa pudotettuja laskuvarjosotilaita. Suomen jatko- ja talvisodassa vuosina 1939–1944 desantit olivat kuitenkin varsin kirjava joukko niin taustansa, vaatetuksensa, aseistuksensa kuin tehtäviensäkin suhteen. Myös heidän motivaatiossaan oli suuria eroja.

Desantit olivat usein huonosti koulutettuja sekatyömiehiä tai maa- ja metsätyöläisiä, mutta yllättävän paljon joukossa oli myös koulutettua väkeä: opettajia, teknikoita jne. Mukana oli myös eri taustoista tulleita naisia. Yleensä kaikki olivat tottuneita ulkonaliikkujia.

Monet desantit olivat Suomesta lähtöisin. Vakoilijoiksi värvättiin varsinkin rajapitäjien asukkaita, esimerkiksi suomussalmelaisia. Myös Neuvostoliittoon muuttaneita suomalaisia käytettiin mieluusti. He tai heidän vanhempansa olivat paenneet Venäjälle Suomen kansalaissodan jälkimaininkeja vuoden 1918 tienoilla. Lapset olivat säilyttäneet suomen kielen ja tulivat nyt aikuisina desantteina maahamme. Monet suomalaiset olivat muuttaneet myös 1930-luvulla Yhdysvalloista Neuvostoliittoon. Sodan sytyttyä heidät värvättiin vakoilijoiksi. Nämä ihmiset olivat tavallaan "maattomia", joten heillä ei ollut sympatioita Suomea kohtaan.

Desanttien motivaatiossa oli suurta vaihtelua. Usein heitä ja heidän perheitään oli lähtiessä uhkailtu, joten sympatiat eivät olleet täysin venäläistenkään puolella. Mikäli desantti antautuisi vangiksi ja hänet palautettaisiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon, hänet teloitettaisiin ja hänen perheensä vangittaisiin ja laitettaisiin pakkotyöhön. Toisaalta kiinnikään ei haluttu jäädä, sillä desantteja oli uhkailtu myös suomalaisten tekemillä julmuuksilla: kerrottiin, että suomalaiset puhkovat heiltä silmät ja kiduttavat muutenkin. Kuitenkin jotkut desanteista tulivat itse antautumaan heti maahan tultuaan. Toiset suorittivat tehtävän loppuun ja kiinni jäätyään surmasivat itsensä.

Metsien kätköissä toimineilla vakoilijoilla oli sekalainen vaatetus. Desantit käyttivät siviiliasuja sekä suomalaisia tai jopa saksalaisia sotilaspukuja. Heillä saattoi myös olla yhtä aikaa päällään suomalaisia, saksalaisia ja venäläisiä asepukujen osia sekä siviiliasusteita. Tällöin desantit paljastuivat heti kohdatessaan suomalaisia. Vuonna 1941 käytössä oli myös sinisiä suojapukuja, joiden tarkoitus oli jäljitellä suomalaisen työmiehen sinistä työpukua. Haalari herätti kuitenkin enemmän huomiota kuin sulautti käyttäjänsä siviiliväestöön. Varsinkin metsässä kyseisessä asussa hiippaileva mies herätti huomiota.

Myös vakoilukoulutuksessa oli eroja. Jotkut olivat saaneet vain parin päivän koulutuksen, toisia koulutettiin useita kuukausia; he saivat perusteellisen valmennuksen tehtävään. Heille opetettiin käyttäytymistä Suomessa eri tilanteissa, kuten asiointia kaupoissa, tervehtimistä sotilaita tavattaessa ja arvomerkkien tunnistamista. Lisäksi opetettiin suunnistusta, kartanlukua ja ammuntaa sekä räjähteiden käyttöä. Desantteja koulutettiin myös tunnistamaan lentokoneiden ja laivojen tyyppejä sekä määrittelemään marssivan sotilasosaston koko.

Läheskään kaikkia ei koulutettu tehtävään riittävästi. Jo ennen matkaa tiedettiin, että tulos jäisi laihaksi. Näyttää siltä, että venäläiset luottivat pikemminkin vakoilijoiden määrään kuin laatuun. Esimerkiksi monet asepalvelukseen kelpaamattomat laitettiin vakoilijoiksi. Ehkä suurella vakoilijamäärällä yritettiin saada edes jotain tiedonmurusia.

Desantille oli usein annettu tehtäväksi tiedustella sotilaskohteita laajalla alueella. Matkaan oli annettu reppuun vähän muonaa. Loput pudotettiin lentokoneesta – mutta usein väärään paikaan. Useat tehtävät keskeytyivät muonan loppumiseen.

Desanttien kohtaloita lukiessa tuntuu, kuin venäläisille olisi ollut sama, onnistuuko tehtävä vai ei. Tehtäväksi annettiin joskus mahdottomiakin tehtäviä.

Tietysti totuuden nimessä täytyy sanoa, että monet vakoilijat myös onnistuivat tehtävässään. Monen lentokentän läheisyydessä nähtiin outoja hiippareita, joita ei saatu kiinni. Myös Helsingistä löytyi paljon vakoilijoita sodan päätyttyä.

Yleensä desanttien aseistus oli hyvä. Monella oli käytössään konepistooli, joko venäläinen tai Suomi-konepistooli; ainakin kerran jopa amerikkalainenkin konepistooli. Lisäksi oli puoliautomaatti- ja tavallisia kiväärejä. Näiden järeimpien aseiden lisäksi desanteilla oli erilaisia pistooleja, kuten Parabellum, FN ja Tähti-pistooli tai Colt. Tavallisin käsiase oli kuitenkin Nagan-revolveri. Yleensä radistilla tai naisdesantilla oli vain Nagan tai muu taskuase. Muilla oli yleisesti konepistoolin tai vastaavan lisäksi myös käsiase. Mikäli desantin tehtävänä oli vakoilun lisäksi suorittaa iskuja rautateille tai muihin kohteisiin, varusteissa oli myös käsikranaatteja ja räjähteitä.

Desantit tulivat tavallisesti lentokoneella ja hyppäsivät laskuvarjolla kohteeseen. Jos kohdealue ei ollut kovin kaukana rajasta, he kävelivät omalta puoleltaan taistelulinjojen yli suomalaisten selustaan. Talvella he tulivat suksilla, varsinkin Äänisellä, missä desantit hiihtivät Äänisjärven yli. Useimmat pääsivät kohdealueelleen lentokoneella, mutta he joutuivat kävelemään takaisin omalle puolelleen. Monet jäivät kiinni rintamalinjalla.

Venäläisten lentäjien suunnistustaidoissa oli suuria eroja. Jotkut veivät desantit tarkasti kohteeseen, toiset taas erehtyivät kymmeniäkin kilometrejä. Tällöin desantti ei välttämättä edes tiennyt olinpaikkaansa, eikä tehtävästä tullut mitään.

Lentokoneena käytettiin hyvin yleisesti kaksimoottorista Douglas DC-3-matkustajakonetta. Tätä yhdysvaltalaisvalmisteista konetta ostettiin Neuvostoliittoon ennen sotia, ja sitä valmistettiin siellä lisenssillä Lisunov Li-2 -merkkisenä. Päällisin puolin koneet olivat samannäköisiä. Lisenssikoneessa oli kuitenkin venäläiset moottorit ja eroavaisuuksia tavaratilan ovessa. Myös pommikoneita käytettiin paljon. Desantit eivät kuulusteluissa osanneet useinkaan kertoa niiden tarkempaa tyyppiä. He puhuivat vain kaksimoottorisesta pommikoneesta. Neuvostoliiton ilmavoimilla oli useita kaksimoottorisia pommikonetyyppejä. Desanttien kuljetukseen on todennäköisesti käytetty eniten Iljushin DB-3 -pommikoneita ja siitä kehitettyä Il-4-pommikonetta. Myös vanhempaa Tupolev SB-2 -tyyppiä käytettiin varsinkin vuonna 1941. Muutamat desantit kertoivat tulleensa nelimoottorisella pommikoneella. Tällöin kyseessä on ollut Tupolev TB-3. Se oli alun perin pommikone, mutta jatkosodassa sitä käytettiin enää kuljetuskoneena. Venäläisillä oli myös tehokkaampi Pe-8, mutta niitä valmistettiin noin 81 konetta, eikä konetta tiedetä käytetyn desanttien pudotuksiin.

Muutamat desantit ilmoittivat tulleensa Suomeen Polikarpov U-2- ja joissakin tapauksissa R5-koneilla. U2 oli alun perin koulukone, mutta siitä valmistettiin lukuisia eri muunnoksia. Sitä käytettiin myös yöpommituskoneena ja häirintäpommitustehtävissä. R-5 oli tiedustelukone, mutta päiväsaikaan se oli jo vanhanaikainen ja kömpelö. Desanttien öiseen pudotukseen se edelleen soveltui. R-5:stä kehitettiin myös katettu siviilimalli PR-5. Muutamat desantit ilmoittivat tulleensa Suomeen tällaisella koneella.

Desantit hyppäsivät pommikoneista alas pommiluukun kautta. Usein he kertoivat, että luukku vain aukeni yhtäkkiä, ja he tipahtivat alas, heille ei annettu mitään varoitusta tai aikaa valmistautua hyppyyn. Laskuvarjot avautuivat pakkolaukaisimella, joten hypyt yleensä kyllä onnistuivat. Usein kuitenkin tavattiin maassa "suutareina" tulleita hyppääjiä, joiden varjot eivät olleet avautuneet. Ilmeisesti tämä johtui huolimattomasti pakatusta varjosta tai pakkolaukaisimen toimimattomuudesta.

Desantin vienti U-2 ja R-5 -koneilla oli monimutkaisempaa. Mikäli koneessa oli vain ohjaaja, saattoi desantti mennä tähystäjän paikalle ja hypätä siitä alas. U-2-koneesta oli versio, jossa tasojen alle oli tehty arkkua muistuttava laatikko, jossa desantti saattoi maata, ja hypätä sitten alas. Laatikot olivat molemmin puolin runkoa, eli niitä oli yhteensä kaksi. Muutamassa ta­pauksessa desantti makasi koneen alatason päällä ja piti kiinni siiven tukitangosta. Kohteessa hän päästi irti ja liukui tasoa pitkin, kunnes putosi ja avasi varjonsa. Talvella voitiin laskeutua suksikoneeksi muunnetulla U-2:lla tai R-5:llä järven jäälle ja jättää desantti sinne. Muutaman kerran vakooja tuotiin myös vesitasolla järvelle. Desantit ovat maininneet tulleensa tällöin Sha-2 koneella. Muutaman kerran he kertoivat koneen olleen yksimoottorinen vesitaso. Tällöin koneena on todennäköisesti ollut MBR-2-lentovene.

Yksinäinen yöllä lentänyt kone viittasi desanttien pudotukseen tai heidän huoltoonsa. Pommituslennoille olisi osallistunut useampi kone, ja tiedustelulennot eivät olisi yöllä kunnolla onnistuneet.

Yleinen käsitys on, että suuri osa desanteista jäi kiinni. Desanttien kohtalosta päätettiin yleensä joko rintamalle tai koti-Suomessa suojeluskuntapiirien yhteyteen organisoiduissa kenttäoikeuksissa. Oikeusistunnoissa piti olla kolme jäsentä. Puheenjohtajan tuli olla lainoppinut ja jäseninä vähintään luutnantin arvoinen upseeri ja toisena jäsenenä alipäällystöön tai miehistöön kuuluva henkilö.

Yleisimmät desanttien tuomiot olivat kuolemantuomio ja elinkautinen kuritushuonetuomio. Mikäli syytetty oli täyttänyt 15 vuotta, mutta ei vielä 18:aa, hän selvisi 12 vuoden kuritushuonetuomiolla. Pelkkään avunantoon syyllistyneet selvisivät muutaman vuoden kuritushuonetuomiolla.

Mikäli desantti oli ulkomaalainen, eli tavallisesti Neuvostoliiton kansalainen, hän sai tuomion vakoilusta. Suomen kansalaisista siviilit tuomittiin maanpetoksesta ja sotilaat sotapetoksesta. Näissäkin tapauksissa tuomion ankaruus...