Kansi

Etusivu

ANTONY BEEVOR

TOINEN MAAILMANSOTA

SUOMENTANUT JORMA-VEIKKO SAPPINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39426-7

© Antony Beevor 2012

Kannen kartta: Human record

Suomenkielisen laitoksen copyright © WSOY 2012

Suomennettu englanninkielisestä käsikirjoituksesta

The Second World War

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

Alkusanat

MICHAEL HOWARDILLE

Johdanto

JOHDANTO

Eräs nuori sotilas antautui kesäkuussa 1944 amerikkalaisille laskuvarjojoukoille, kun liittoutuneet olivat nousseet maihin Normandiassa. Alkuun vangitsijat luulivat häntä japanilaiseksi, mutta hän oli todellisuudessa korealainen. Hänen nimensä oli Kyoungjong Yang.

Japanilaiset olivat vuonna 1938 ottaneet 18-vuotiaan Yangin pakolla Mantšuriasssa toimivaan Kwantung (Guandong)-armeijaansa. Seuraavana vuonna hän jäi puna-armeijan vangiksi Halhin-Golin taistelussa ja joutui työleirille. Kriisin hetkellä vuonna 1942 neuvostoliittolaiset sotilasviranomaiset ottivat hänet joukkoihinsa, kuten tuhansia muitakin vankeja. Sitten, alkuvuodesta 1943, Saksan armeija otti hänet vangiksi Harkovan taistelussa Ukrainassa. Vuonna 1944 Yang lähetettiin nyt saksalaiseen univormuun puettuna Ranskaan palvelemaan Ostbataillonissa, ”itäpataljoonassa”, jonka oli määrä vahvistaa Atlantin vallia Cotentinin niemimaan juuressa, sisämaan suuntaan ”Omaha-rannalta”. Amerikkalaiset vangitsivat hänet, ja jouduttuaan ensin sotavankileirille Englannissa hän matkusti Yhdysvaltoihin, missä hän ei koskaan sanonut sanaakaan menneisyydestään. Hän asettui maahan ja kuoli viimein vuonna 1992 Illinoisissa.

Sodassa, joka tappoi yli 60 miljoonaa ihmistä ja oli levinnyt koko maapallolle, Japanin, Neuvostoliiton ja Saksan armeijoiden vastahakoinen sotilas Yang oli ollut suhteellisen onnekas. Hänen tarinansa kuvastaa kuitenkin ehkä kaikkein hätkähdyttävimmin avuttomuutta, jota useimmat tavalliset kuolevaiset tunsivat musertavilta vaikuttavien historiallisten voimien kourissa.

Eurooppa ei 1. syyskuuta 1939 suinkaan törmännyt sotaan vahingossa. Jotkut historiantutkijat puhuvat ”kolmikymmenvuotisesta sodasta”, joka kesti vuodesta 1914 vuoteen 1945 ja jossa ensimmäinen maailmansota oli ”alkuperäinen katastrofi”. Toiset väittävät, että ”pitkä sota”, joka alkoi bolševikkivallankumouksesta 1917, jatkui ”Euroopan sisällissotana” vuoteen 1945 tai kesti jopa vuoteen 1989, jolloin kommunismi romahti.

Historia ei kuitenkaan ole koskaan kovin selkeää. Sotahistorioitsija sir Michael Howard on väittänyt vakuuttavasti, että Adolf Hitlerin hyökkäys 1940 länteen Ranskaan ja Englantiin oli monin tavoin ensimmäisen maailmansodan jatkoa. Historiantutkija Gerhard Weinberg on esittänyt myös, että sota, joka alkoi vuonna 1939 Puolan miehityksellä, oli alkuna Hitlerin tärkeimmän päämäärän, Lebensraumin (elintilan), edistämiselle idässä. Tämä pitää paikkansa, mutta vuosien 1917 ja 1939 välillä tapahtuneet vallankumoukset ja sisällissodat mutkistavat tilannetta. Vasemmisto esimerkiksi on aina ollut kiivaasti sitä mieltä, että Espanjan sisällissota oli toisen maailmansodan lähtölaukaus. Oikeisto puolestaan on väittänyt, että se oli ensimmäinen erä kolmannessa maailmansodassa, jota käytiin kommunismin ja ”läntisen sivilisaation” kesken. Samaan aikaan läntiset historioitsijat ovat yleensä vähätelleet Kiinan ja Japanin sotaa 1937–45 ja sitä, millä tavoin se sulautui maailmansotaan. Toisaalta jotkut aasialaiset väittävät, että toinen maailmansota alkoi 1931 japanilaisten hyökkäyksestä Mantšuriaan.

Aiheesta voisi väitellä loputtomasti, mutta toinen maailmansota oli selvästi eräänlainen konfliktien yhdistelmä. Suurimmassa osassa selkkauksista maat sotivat toisiaan vastaan, mutta monia niistä sävytti tai jopa hallitsi myös vasemmiston ja oikeiston keskinäinen kansainvälinen sota. Siksi on tärkeää muistella niitä seikkoja, jotka johtivat tuohon maailman koskaan kokemista konflikteista julmimpaan ja tuhoisimpaan.

Ensimmäisen maailmansodan tärkeimmät voittajat Ranska ja Britannia olivat väsyneet sodan hirvittäviin seurauksiin ja päättivät, että sellainen ei missään nimessä saisi toistua. Amerikkalaiset olivat esittäneet ratkaisevan tärkeää osaa keisarillisen Saksan nujertamisessa, mutta sen jälkeen he olivat halunneet pestä kätensä vanhasta maailmasta, joka oli heidän mielestään turmeltunut ja pahantahtoinen. Versaillesin rauhansopimuksessa piirretyt uudet rajat olivat pirstoneet Keski-Euroopan, jonka osalle lankesi tappion nöyryytys ja köyhyys. Itävalta-Unkarin keisarillis-kuninkaallisen armeijan upseerit kokivat ylpeytensä murskautuessa käänteisen tuhkimotarinan, jossa heidän satu-univormunsa vaihtuivat työttömien rääsyihin.

Useimpien saksalaisten upseerien ja sotamiesten katkeruutta tappion hetkellä korosti se seikka, että heinäkuuhun 1918 saakka heidän armeijaansa ei ollut lyöty, ja se sai äkillisen romahduksen kotirintamalla vaikuttamaan sitäkin selittämättömämmältä ja synkemmältä. Heidän mielestään Saksan syksyn 1918 levottomuudet ja kapinointi, jotka olivat jouduttaneet keisarin luopumista vallasta, olivat olleet kokonaan juutalaisten bolševikkien aiheuttamia. Vasemmistolaiset kansankiihottajat olivat todellakin tehneet osansa, ja vuoden 1918–19 huomattavimmat saksalaiset vallankumousjohtajat olivat olleet juutalaisia, mutta levottomuuksien tärkeimpiä aiheuttajia olivat olleet nälkä ja sotaväsymys. Saksan oikeiston turmiollinen salaliittoteoria – ”selkäänpuukotuslegenda” – oli osa tuota luontaista tarvetta sekoittaa syyt ja seuraukset.

Vuosien 1923–24 hyperinflaatio heikensi saksalaisen porvariston itsevarmuutta ja selkärankaa. Kansallisen ja henkilökohtaisen häpeän nostattama katkeruus sai aikaan epämääräistä suuttumusta. Saksalaiset kansallismieliset unelmoivat päivästä, jona Versaillesin Diktatin, sanelurauhan, nöyryytykset kumottaisiin. Elämä koheni 1920-luvun jälkipuoliskolla Saksassa pääasiassa Amerikasta saatujen valtavien lainojen ansiosta. Mutta maailmanlaajuinen lama, joka alkoi Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahduksesta, iski Saksaan entistä kovemmin sen jälkeen, kun Englanti ja eräät muut maat irtautuivat syyskuussa 1931 kultakannasta. Pelko uudesta hyperinflaatiosta sai valtakunnankansleri Brüningin hallituksen pitämään Saksan markan sidoksissa kullan hintaan, mikä teki siitä yliarvostetun. Amerikkalaiset lainahanat olivat menneet kiinni, ja protektionismi sulki Saksan vientimarkkinat. Seurauksena oli joukkotyöttömyys, joka paransi radikaaleja ratkaisuja lupailleiden demagogien mahdollisuuksia.

Kapitalismin kriisi oli jouduttanut kriisiä liberaalissa demokratiassa, jota suhteellisen vaalitavan aiheuttama sirpaloituminen oli heikentänyt. Useat parlamentaarisista järjestelmistä, jotka olivat syntyneet mantereen kolmen imperiumin romahdettua 1918, kaatuivat, sillä ne eivät kestäneet yhteiskunnallista myllerrystä. Etnisiä vähemmistöjä, jotka olivat vanhassa keisarillisessa komennossa saaneet elää suhteellisen rauhassa, alkoivat nyt uhata opit kansallisesta puhtaudesta.

Poliittista jakautumista kiihdyttivät tuoreet muistot Venäjän vallankumouksesta sekä Unkarin, Suomen, Baltian maiden ja itse Saksankin sisällissotien tuhoista. Pelon ja vihan kierre uhkasi muuttaa kiihotuspuheet itsensä toteuttavaksi profetiaksi, kuten Espanjan tapahtumat pian osoittivat. Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseille perustuva demokraattinen maltillisuus. Väkivaltaiset ratkaisut tuntuivat tuona uutena yhteisöllisyyden aikana niin vasemman kuin oikeankin laidan intellektuelleista ylivertaisen sankarillisilta, ja sama päti ensimmäisen maailmansodan katkeroituneisiin veteraaneihin. Kun finanssikatastrofi uhkasi, autoritaarinen valtio alkoi melkein kaikkialla Euroopassa näyttää luonnolliselta nykyaikaiselta järjestelmältä ja ratkaisulta eripuraisten kuppikuntien kaaokseen.

Kansallissosialistisen puolueen kannatus hypähti syyskuun 1930 vaaleissa 2,5 prosentista 18,3 prosenttiin. Saksan konservatiivinen oikeisto, joka vähät välitti demokratiasta, käytännössä tuhosi Weimarin tasavallan ja avasi siten oven Hitlerille. Konservatiivit aliarvioivat pahan kerran Hitlerin armottomuuden ja luulivat pystyvänsä käyttämään häntä populistisena sätkynukkena, joka puolustaisi heidän käsitystään Saksasta. Hitler kuitenkin tiesi tarkkaan, mitä hän halusi, he eivät. Tammikuun 30. päivänä 1933 Hitleristä tuli valtakunnankansleri, ja hän alkoi nopeasti eliminoida mahdollisia vastustajiaan.

Saksan tulevien uhrien kannalta oli traagista, että riittävän suuri osa järjestystä ja arvostusta kipeästi kaipaavasta väestöstä oli valmis seuraamaan uhkarohkeinta rikollista, jonka maailma on koskaan nähnyt. Hitler pystyi vetoamaan kansalaisten huonoimpiin vaistoihin: kaunaan, suvaitsemattomuuteen, röyhkeyteen ja, mikä kaikkein vaarallisinta, rodulliseen ylemmyydentunteeseen. Rippeetkin Rechtsstaatista, valtiosta, joka perustuu lainkuuliaisuuteen, murenivat Hitlerin inttäessä, että oikeusjärjestelmän tulee palvella uutta järjestystä. Julkiset instituutiot – tuomioistuimet, yliopistot, virkamieskunta ja lehdistö – pokkuroivat uutta komentoa. Sen vastustajat totesivat joutuneensa toivottomasti eristyksiin ja saivat osakseen loukkauksia uudelleen määritellyn isänmaan pettureina, eivätkä vain vallanpitäjiltä, vaan myös näiden kannattajilta. Toisin kuin Josif Stalinin salainen poliisi NKVD, Saksan vastaava viranomainen Gestapo oli yllättävän laiska. Suurin osa sen pidätyksistä oli seurausta ilmiannoista, joita saksalaiset tekivät toisistaan.

Myös upseerikunta, joka oli ylpeillyt epäpoliittisella perinteellään, salli kosiskella itseään lupauksilla entistä suuremmista joukoista ja valtavasta uudelleenvarustelusta, vaikka halveksikin karkeaa, huonosti pukeutunutta kosijaansa. Aukto...