ALKULAUSE

Niinsanotuilla seikkailukertomuksillakin on epäilemättä oma sijansa kunkin kansan kirjallisuudessa. Varsinkin poikavuosina ne ovat tavallisesti halutuinta luettavaa, ja löytääpä niistä moni kypsyneemmälläkin iällä tyydyttävää ajanvietettä. Että meilläkin on seikkailukirjallisuudella oma eikä suinkaan harvalukuisin lukijakuntansa, osoittaa se verraten runsas lukumäärä eriarvoisia seikkailukertomuksia, joita vuosien kuluessa on suomennettu tai vieraista alkulähteistä mukailtu. Kun puhtaasti omintakeinen seikkailukirjallisuus meillä vielä toistaiseksi on melkein olematonta, niin pyytää tämä »Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana» tehdä siinä suhteessa jonkinlaisen vaatimattoman aloitteen.

Tapani Löfving on kirjavista seikkailuistaan kirjoittanut itse lyhyen päiväkirjan. Siitä kuvasta päättäen, minkä hän noissa päiväkirjamuistiinpanoissa itsestään antaa, hän on mitä onnistunein sotaseikkailija, älykäs, rohkea, kylmäverinen ja aina neuvokas. Biografisessa Nimikirjassa lausuu hänestä Yrjö Koskinen m.m.: »Löfvingin luonteessa näkyy olleen kummallinen sekoitus jumalisuutta ja uhkamielisyyttä. Hänen rohkeutensa ja sukkeluutensa sekä erinomainen taito muuttaa ruumiin ja kasvojen muotoa tekivät hänestä varsin onnistuneen sissisoturin». – Löfving on siis varsin kiitollinen päähenkilö seikkailukertomukselle – sitäkin enemmän, kun hänen vaiheensa sattuvat tuohon maallemme merkilliseen Isonvihan aikaan, josta moni jännittävä tieto vielä perimätietona elää aikalaistemme muistissa.

Läpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien muistiinpanojen pohjalla, tyytyen laajemmin ja seikkaperäisemmin kertomaan vain erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving päiväkirjassaan useinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos kertomuksessa ilmenisi joitakin vähäisempiä historiallisia virheellisyyksiä, niin on syy niihin etsittävä Löfvingin omasta päiväkirjasta. Mutta teoshan onkin ennen kaikkea seikkailukirja nuorisolle, pyytämättäkään varsinaisen historiallisen tai taidekirjallisuuden piiriin.

Nivalassa, 14. p:nä elok. 1911.

* * * * *

TOISEN PAINOKSEN JOHDOSTA

Loistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se satavuotisen venäläisen sorron alaisena vähääkään kadottanut sotilaskunnostaan. Vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden taustan kaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat ryssää vastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei ainoakaan pisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa, vaan olivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme vapauden hinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja sydämeemme myös Löfvingin sisukas sissihenki.

Nivalassa, kesäkuussa 1918,

KYÖSTI WILKUNA

* * * * *

TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

I

* * * * *

ENSIMMÄINEN LUKU

Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä, mutta eräs korvapuusti katkaisee urani.

Ensi kerran näin päivänvalon – niin vakuuttaa kastetodistukseni – jouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin Narvassa, missä isäni palveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä. Edelleen kertoo kastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin pyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen marttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo, myöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein Tapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua vaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle. Kuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut näitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.

Ensimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan valleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä muutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan, taputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut leikkiämme, minua olalle ja sanoi: »Mitä hyvänsä sinusta, poika, tuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!» Myöhemmin johtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli vähällä joutua nuoransilmukkaan.

Ollessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen kotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698 siirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä luonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen puhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin varttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja Käkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin työskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä sotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan osaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut meidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin minä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen muuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa kahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman vihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut yltäkyllin sodan kohtaloita.

Ennenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin eräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa tuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän kuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön heilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien joukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika, jonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän oli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän omaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan vielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja Käkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat silmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin rehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota reipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.

Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo aikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen ja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni. Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan. Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua siihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.

Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni. Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa, vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:

»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»

Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:

»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen sukulaisemme luo.»

»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin epätoivoissani sanoa.

»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»

Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.

Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen. Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa puotikamarissa kaikenlaist...