ENSIMÄINEN LUKU

Kesä lähestyi ja samalla se aika, jolloin Amerikaan matkustavaiset lähtöä puuhaavat. Useita laivoja oli jo lähtenyt; muutamien päivien perästä oli viimeisen lähteminen. Höyrylaiva oli lähetetty vuonon pohjukkaan, tuomaan ulos-vaeltajat kaupunkiin; nyt tämäkin laiva kohta oli valmis lähtemään. Savua tuprusi ulos piipusta ja peitteli rantaa mustana pilvenä. Laivassa miehistö juoksi kiireesti sinne tänne, asetellen ja sovitellen matka-arkkuja, laukkuja ja tavaroita sille ihmis-joukolle, joka aikoi etsiä onneansa vieraassa maailmassa. Niitä tuli nytkin vielä mäkiä alas, toisia oli jo lahdella, jotka katselivat taappäin, katselivat sukulaisiansa, jotka seisoivat vuorenrinteellä; toiset antoivat kättä niille, jotka olivat laivasillalla. Hitaasti liukui vene toisen perästä lahden tyyntä pintaa myöten. Eräs vaimo istui veneen kokassa, pää kätkettynä sylihin, jotta hän kyyneleitään kätkisi, ja vanha isäntä tuijoitti myytyyn maa-tilkkuunsa, niin kauan kuin se näkyi. Siellä oli hän leikkinyt ja elänyt, työtä tehnyt ja orjaellut koko elin-aikansa. Uutis-peltoon oli perunoita kylvetty. Kumma kuinka hyvää satoa lupaavalta tuo pelto tänä vuonna näytti. Vaan arvattavasti maamvieremä tai vedenpaisumus kaikki hävittäisi myöhemmin kesällä. Ja sitten veroja lisääntyi niin ett'ei kukaan ihminen enää täällä toimeen tullut. Ajattelivatko samoin nuo nuoret miehet, jotka tuolla lahdella lauloivat ja huijasivat? Ei kukaan saisi moittia heitä puuttuvasta rohkeudesta ainakaan, ja olivat päättäneet tanssia Hallingi-tanssia laivan kannella vielä tänä iltana. Vapaat miehet kyllä keinoja keksivät päästäksensä eteenpäin maailmassa. –

Muiden jälkeen tuli yksinäinen joukkokunta. Mies ja vaimo, jotka välillänsä taluttivat pientä poikaa. Nuori tyttö kävi heidän jälessään.

Hän kävi nopeasti, sillä oli kiire käsissä, mutta sitä myöten kuin tuli likemmäksi siltaa tytön jalat kävivät raskaammiksi, ja siinä hän nyt seisoi nojautuen sillan aituukseen ja pitäen siitä kiinni. Viivytellen astui hän taas muutamia askeleita eteenpäin ja pani jo toisen jalkansa portaille, mutta samassa tempasi hän itsensä irti ja lensi kuin hullu ihminen ylös mäelle päin. – Vaimo nousi istuimeltaan veneessä ja aikoi seurata häntä. "Oi Jumala meitä mittakoon! hän tekee meidät onnettomiksi! Oi juokse hänen jälkeensä, sinä Tore, oi juokse hänen jälkeensä!"

Isä seisoi niinkuin kiveksi muuttuneena ja piti venettä sillan vieressä, naapurit ja muu väki seisoivat sillalla ja katsoivat Toren jälkeen. Kukkulalla oli tyttö heittäynyt maahan ja pistänyt päänsä ruohikkoon, ikäänkuin olisi tahtonut itsensä kätkeä. Hän ei huomannut Toren tuloa.

"Sun täytyy tulla nyt, Marit", sanoi Tore, koskien hänen olkapäähänsä. Marit kääntyi raivoissaan häntä vastaan:

"Pois!" huusi hän – "pois sanon minä!" Ja hän otti turvakseen molemmin käsin ruohojen korsista kiinni.

Tore katsoi ympärilleen, hän ei tietänyt mitä hänen pitää tehdä. "Mutta kyllä sinun yhtä kaikki täytyy, muuten on liian myöhäistä!" sanoi hän. Otti sitten Marit'in käsivarsista kiinni ja tahtoi vetää häntä myötänsä. Marit heittäytyi selälleen, potki, repäisi itsensä irti ja karkasi mäkeä ylös niinkuin henkensä edestä.

Tore seisoi epäillen. Pitikö hänen seurata tyttöä vai eikö? Mutta samassa laiva vihelsi ensi kerran ja hänen täytyi rientää alas. Veneessä seisoivat yhä odottamassa melkein vetämättä henkeään.

"Seuraako hän sinua?" huusi äiti niin pian kuin Tore näkyi mäellä, ja hän kurkisti sinne päin.

"Se on mahdotointa", vastasi Tore astuen alas, "hän ei tahdo".

Höyrylaiva vihelsi toisen kerran.

"Jumala auttakoon meitä, on liian myöhäistä", huusi äiti ja vaipui alas istuimelle.

"Niin, meidän täytyy kuitenkin lähteä", sanoi isä, sysäsi veneen ulos ja pyyhki silmiänsä nutun hihalla, "mutta jos voisit saada hänet kaupunkiin ennenkuin me maasta lähdemme, niin tekisit meille suuren palveluksen, Tore".

"Minä teen mitä voin", vastasi Tore.

"Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä, Tore, oi Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä", huusi äiti.

Kun vene jo oli kaukana rannalta nousi äiti vielä kerran seisaalleen ja huusi taas Torelle: "Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä".

Marit istui vuorella, josta sopi nähdä kauas yli lahden. Hän huomasi, ett'ei kukaan enää häntä seurannut, ja istui sentähden maahan.

Hän istui kädet ristissä sylissään ja katsoi merelle päin, mutta hänen silmänsä ja hänen kasvonsa olivat kylmän ja tyhjän näköiset. On hetkiä elämässä, jolloin niin monta ajatusta painaa mieltämme että tukehtuvat sekä itku että nauru. Marit oli nyt eronnut isästä, äidistä ja siskoista eikä ikinä enää heitä näkisi. Ei ihmettä siis että silmänsä lakkaamatta seurasi laivaa, joka höyryvänä lähti eteenpäin, leikaten vettä ja heittäen etehensä vaahtoavaa hyrskyä vuonon peilin-kirkkaalle pinnalle. Vaan Marit'in poskilla ei näkynyt mitään kyyneltä, kasvonsa olivat liikkumattomat. Hän hengitti vaan syvään, niinkuin olisi juossut nopeasti, ja silmä seurasi laivaa, ikäänkuin olisi kasvanut kiinni siihen. Ja katso, nyt se hävisi tuon niemen taakse, – vielä näkyi mastoa vähän, ja sitten se oli – poissa. Ainoastaan paksu tukehduttava savu kierteli rantaa myöten ja vaipui mereen kuin suruhuntu.

Kaikki oli hiljaa. Miehet palasivat jokapäiväiseen työhönsä, puhuen niistä, jotka olivat lähteneet, ja niistä, jotka olivat jääneet. Veneet vedettiin koppeliinsa, ei ollut ketään sillalla, eikä ketään tiellä; Marit istui yhä vaan samassa paikassa, samalla oudolla katsannolla tuijottaen siihen suuntaan, minne höyrylaiva oli lähtenyt, niinkuin hän vielä olisi saattanut isää, äitiä ja kotoansa matkalle. Pohjoisessa oli kokountunut ja koko taivaalle levinnyt mustia pilviä. Ei kulunut tuntiakaan laivan lähdöstä ennen kuin vettä virtana satoi, ukkonen jyrisi, toinen ankara puuska tuli toisen perästä mereltä päin, oli niinkuin taivas ja maa olisivat yhteen sulaneet. Muutamia tuntia sen jälkeen ilma tyyntyi taas, auringon viimeiset säteet tunkivat pilvien läpi ja sumu-repaleet ikäänkuin liekissä lensivät vuori-huippujen yli. Meri oli kiiltävän tyyni, nuoret koivut puhdistivat sadepisarat päältänsä iltahämärässä ja kurkistivat veteen alas, kajavat kiitelivät ilmojen läpi taikka soutelivat veden pinnalla. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei kukaan voinut arvata tätä samaksi taivaaksi, samaksi ilmaksi ja vedeksi, joka oli ollut niin pimeä ja uhkaava.

Jos Marit olisi voinut aavistaa, että tämä ilta näytti hänelle kuvan hänen omasta tulevaisuudestansa, niin hän ehkä olisi katsonut eteneviin pilviin; nyt hän tuskin niitä huomasi. Hän istui vaan liikkumatta samassa paikassa. Hän oli vaan vetänyt jalkojaan puoleensa, piti molemmat käsivarret polvien ympäri ja kallisti päänsä niiden nojalle. Sadepisarat tippuivat märistä hiuksista alas kaulalle, hän ei sitä tuntenut. Röijy oli läpimärkä ja hän vapisi vilusta, vaan ei ollut siitä millänsäkään. Nyt hän ei enää tuijoittaen katsellut lahtea ja höyrylaivaa. Hän oli kääntänyt kasvonsa toiselle puolelle, tuonne vuonon toiselle rannalle päin, josta hieno sinertävä savu nousi puiden latvojen väliltä. Ei hän enää niin raskaasti hengittänyt myöskään, ei, hän nojasi päätänsä polvia vastaan ja katseli metsään niin tietämättömänä koko maailmasta, että olisi luullut hänen nukkuvan.

Mitä hänen silmänsä etsi?

Majassa metsässä tuolla hän asui.

TOINEN LUKU

Marit säpsähti. Joku koski hänen olkapäähänsä. Se oli Tore.

"Täälläkö sinä olet, Marit?" sanoi hän; "minä olen kauan etsinyt sinua".

Marit ei vastannut.

"Tahdotko seurata minua kotiin?" sanoi Tore, hetken ääneti oltuansa, "niin äiti antaa sinulle yösijan".

Marit käänsi päätään hänen puolehensa ja katseli hänen kasvoihinsa. Sitten nousi hän sanaakaan sanomatta ja seurasi häntä. Tore kävi edellä, hän jälessä. Ei sanaakaan lausuttu tiellä.

Toren äiti istui tuvassa kehräämässä, kun poika astui sisään ja Marit hänen jälkeensä.

"Se on Knut'in tytär, hänen, joka läksi tänä päivänä", sanoi Tore.

"Vai niin on?" sanoi äiti, nousi rukin vierestä ja katseli poikaansa.

"Marit ei tullut lähteneeksi ja nyt näyttää siltä kuin hän olisi vähän märkä", jatkoi Tore.

"Voi tyttö parka", sanoi äiti, meni koettelemaan Marit'in vaatteita. Marit seisoi kankeana kuin seiväs.

"Niin, ja valmista sitten vuode niin pian kuin voit; sillä hän on väsynyt ja tahtoo arvattavasti mielellään levätä".

"Hän saa tulla minun kanssani luhdille, niin hän saa vuoteen siellä", sanoi äiti, "Tule nyt, niin saat mennä levolle", sanoi hän Marit'ille ja meni ovelle hänen edellä. Marit seurasi äänettömänä ja Tore istui tuolille miettimään siksi että äiti palasi.

"Mikä tyttöä vaivasi?" kysyi äiti, "tuskin sain sanaa hänen suustansa".

"En tiedä", sanoi Tore ja nyt hän kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut.

"Ei, onko mokomaa kuultu!" sanoi äiti, "lapsi parka, mihinkä hän nyt aikoo maailmassa?"

"En tiedä", vastasi Tore ja rupesi käymään edestakaisin lattialla, kädet taskuissa. Näin hän käveli siksi että illallinen oli pöydällä. Syötyänsä pari lusikallista sanoi hän:

"Mitä sinä arvelet Marit'ista?"

"En muuta kuin – hyvää", vastasi äiti ja katseli kysyvästi poikansa silmiin.

"Minä olen miettinyt mitä on tapahtunut, ja minä luulen että näin on sallittu; sillä kaiketi sinä tiedät että minä kauan olen pitänyt Marit'ista. Kun nyt sain kuulla että hänen piti lähteä, niin ajattelin että siitä ei saa tulla mitään yhtä kaikki, ja sentähden en puhunut mitään. Mutta kun hänen lähhdöstänsä tänä päivänä ei tullut mitään, niin uskon että se on Jumalan tahto, ja sentähden tahdoin kysyä sinulta mitä sinä arvelet, ja –"

"Etkö usko että hän on liian nuori", katkaisi äiti hänen puheensa.

"Oi – kyllä hän on tarpeeksi vanha", vastasi Tore, "ja jos hän ei huoli minusta, niin tämä oli vaan sattumus. Hänen isänsä ...