Hannu Vuorio

Friman

Helsinki

1.

Puheet ovat puheita, mutta jos haluaa tietää mitä toinen tarkoittaa on katsottava silmiin. Silmät kertovat mitä sanat ja lauseet eivät: onko puhuja tosissaan, huijaako, testaako vai tarinoiko muuten vain. Silmät kertovat totuuden, se on laki.

Sitten oli poikkeus.

Pomoni silmälasit olivat tummennetut, sellaiset kuin Puolan entisellä johtajalla, kenraali Jaruzelskilla. Niin että jos luuli löytävänsä totuuden tämän katseesta, päätyi tuijottamaan vain kahta mustaa aukkoa. Se taas synnytti tunteen kuin joku olisi vetäissyt maton jalkojen alta.

Imago oli harkittu. Markku Vanhalan mustat linssit, viileä käytös, harkittu pukeutuminen sekä monimieliset kysymykset ja huomautukset olivat vuosien kokemuksella rakennettu ansa, johon alaiset solahtivat kuin suon silmään. Ja kun virkamiehet eivät tunteneet kovaa maata jalkojensa alla, he alkoivat leperrellä sellaista mitä saivat hävetä vuosikausia. Puhuivat kiireistä, paineista, tekemättömistä töistä ja ajautuivat tunnustustensa myötä sellaiseen selitysten, puolustelujen ja valkoisten valheiden sotkuun että lopputulos tahrasi nuhteettoman byrokraatin kuin pahantekijän Topeliuksen näytelmässä Totuuden helmi.

Niin ettei pomon huoneesta lähtiessä tiennyt, oliko syntynyt pää vai perä edellä.

Paitsi minä. Olin jyvällä. Että jos pää, niin huoneesta levisi puhuttelun jälkeen käytävälle heikosti aistittava hytinä. Sellainen kuin olisi tökännyt aladopia kylkeen. Tai jos perse, niin käytävä muuttui kylmäksi ja hiljaiseksi kuin ruumishuone. Klonks, sanoi viimeisenä vain Maire Leppäsen ovi, koska salakuuntelijoiden joukosta hän uskalsi kuunnella kauimmin.

Olin poikkeus muutenkin. En ollut virkamies, olin työllistetty. Ja sellaista ei linsseillä, puvuilla ja supliikilla huijattu. Pysyin faktoissa. Koska Vanhalaa ei kantsinut katsoa silmiin, olin opetellut kuuntelemaan hänen ääntään, lukemaan äänensävyistä sen mitä silmät eivät paljastaneet. Jos puhe madaltui, se merkitsi virallista kannanottoa. Jos hiljeni kuiskaukseksi, se ennusti pahaa, projektin hyllyttämistä, määrärahan loppumista tai työsuhteen katkeamista. Ja jos äänessä värähti metalli, tiedossa olivat virastosulkeiset.

Olin opetellut tarkkailemaan myös Vanhalan käsiä kun se piti niitä esillä tai hipelöi housujaan pöydän alla, seuraamaan vartalon liikkeitä, istumisasentoa, tupakointia ja muita tapoja niin että puolen vuoden kokemuksella erotin Vanhalan olemuksesta sen välittämän viestin. Enemmänkin. Koska myös Vanhala tunsi silmien lain ja tutki mustien lasiensa läpi alaistensa salaisuuksia, väistin hänen tarkkailunsa. En paljastanut mitään. Toljotin vain tavaroita pöydällä, kirjoja hyllyssä tai tihruilin ulos ikkunasta josta näkyi Hakaniemen torille.

Olin sika siinä missä Vanhala, omalla sivistymättömällä tavallani.

Tällä kertaa haistoin palaneen käryn heti kun olin astunut kämppään. Vanhala istui kirjoituspöytänsä takana kuin ummetuksessa. Mustien lasien lisäksi hänellä oli päänsä päällä musta pilvi. Vedin pyytämättä tuolin alleni ja odotin. Hetki hiljaisuutta, sitten puhkumista ja rykäys. Vanhala otti molemmin käsin kiinni lahkeista ja veti puvunhousuja tuuman ylös etteivät polvipussit venyisi. Ennen kuin se avasi suunsa yläkroppa nojautui taaksepäin kuin olisi ottanut vauhtia.

»Se oli fiasko!»

»Mikä», kysyin niin kuin en olisi arvannut.

»Näyttelyn pystyttäminen kahdeksanteen kerrokseen.»

»Viikko sitten se oli hyvä. Lähes loistava.»

»Viikko sitten en tiennyt että paikalle oli tarkoitus ripustaa pääjohtajien muotokuvat.»

Tiedättehän armeijan. Sellainen pyramidin muotoinen komentojärjestelmä, jossa kenraali astuu saappaallaan alempansa näpeille, ja sama jatkuu alaspäin vähempiarvoisten tallomisena, kunnes viimeisenä potkitaan mokkereita muniin ja perseeseen. Mihin nyt sattuu osumaan ja millä perusteella tahansa.

Valtion virasto on samanlainen. Virastossa tosin ei saa pitää sotilasarvoa osoittavia kaluunoita kaulassa, mutta ovenpielissä sellaiset ovat: pääjohtaja, ylijohtaja, johtaja, osastonjohtaja, osastopäällikkö, kehittämispäällikkö, erikoistutkija, erikoissuunnittelija, tutkija, suunnittelija ja mitä kaikkia niitä onkaan. Alimpina sihteerit ja vahtimestarit, jotka vastaavat mopoja intissä.

Ei ollut vaikea arvata että joku oli näpäyttänyt Vanhalaa, eikä sitä että tämä antoi nyt vahingon kiertää.

»Minulta on kysytty myös miten näyttelyn pystyttämiseen saattoi kulua viisi kuukautta.»

»Olen ihmetellyt itsekin», vastasin. »Voisiko täällä esiintyä tyhjäkäyntiä?»

Katupoikien tyyli puree virastoissa. Vanhala ähkäisi kuin olisin iskenyt sitä vyön alle.

Mutta sellaista minä en tee. Puhuin totta.

»Kun tulin taloon minulle sanottiin että tehtäväni oli valmistaa näyttely osastomme tutkimus- ja kehittämishankkeista», aloitin kuin puolustusasianajaja oikeudessa, ja Vanhala nyökkäsi. »Minulle näytettiin nurkkaan hylättyä metallilaatikkoa ja sanottiin että siinä olivat tarvittavat tiedot, näyttelyn muodon ja paikan saisin keksiä itse. Muistat varmaan kuka sanoi näin», kysyin ja siirryin todistusaineiston käsittelyyn. »Se että näyttelyn pystyttämiseen meni viisi kuukautta johtuu monesta syystä. Ensinnäkin, tiedot olivat sekaisin. Ei mitään järjestystä, valtion virastossa! Toiseksi, tiedot olivat puutteellisia ja niiden täydentämiseen meni kaksi kuukautta. Kun sain vietyä hankkeet mikrolle, osoittautui ettei sillä antiikkisella dieselillä pystynyt tulostamaan grafiikkaa jota olisi vaadittu näyttelytekstejä varten. Mutta olen kovaa tekoa, työläiskodista, en lannistunut. Otin tekstit lerpulle ja — että sainkin anella — pääsin nykyaikaiselle turbolle jossa ne vaihdettiin korpulle. Vaikuttaako monimutkaiselta? Sano, jos putoat kärryiltä», kysäisin ja paljastin että lepsun ulkokuoren alta minusta löytyi upseeriainesta. »Sitten painuin kolmannelle myllylle, sellaiselle jossa oli oikea grafiikka. Mutta arvaa, onnistuiko tulostaminen. Hevonhännät. Tekstit olisi pitänyt kirjoittaa alunperin ihan toisin. Taidat arvata. Sain korjata koko roskan. Ja ellen olisi ottanut selvää kaikesta, yksin, ilman apua, ellen olisi painanut töitä niska limassa kuin kaleeriorja, näyttely ei olisi vieläkään valmis.»

»Sanoin että jos tulee ongelmia niin kysy Leppäseltä.»

»Jes, ja minä kysyin. Mutta arvon rouva ei tiennyt edes miten mikro näyttää toiminnot. Voitko uskoa? Se ei osaa kuin pyyhkiä pölyt hienosta turboahdetusta myllystään ja motkottaa tupakoinnistani.»

»Olisit käynyt minun luonani.»

»Minä kävin. Oletko unohtanut?»

Vanhalassa ei ollut hetkeen muuta hillityä kuin puvun väri. Se veti henkeä, avasi suunsa ja oli päästää jonkinlaisen Tarzan-huudon, mutta tajusi sitten liikkuvansa heikoilla jäillä, nousi ylös, pani pikkusikarin palamaan ja meni ikkunaan tölläämään Hakista mustien lasiensa takaa.

Otin pöydältä A-nelosen ja piirsin siihen pyramidin. Katsoin kuviota ja testasin teoriaani. Aamulla oli pidetty johtoryhmän kokous. Joku Vanhalan esimiehistä oli alkanut marista johtoportaan seinään propatuista muovilaatikoista, joissa esiteltiin osastomme projekteja. Tuhlausta näin säästämisen aikoina, mautonta ja typerää! Ei ole! Vanhala oli ryhtynyt puolustamaan näyttelyä — olihan se hänen ideansa — mutta ylijohtaja oli keksinyt vielä paremman verukkeen kuin säästölinjan: seinään olisi pitänyt ripustaa pääjohtajien muotokuvat. Ministeriön kansliapäällikkö oli pitänyt ylijohtajan letkautuksesta, pääjohtaja oli jäävännyt itsensä koska potretti oli kiva keksintö ja Vanhala oli hävinnyt matsin, jossa ei ollut korotettu kertaakaan ääntä eikä esitetty ainuttakaan solvausta. Vain sellaista sivistynyttä vittuilua.

»Kumpi niistä pani pystyyn tämän sirkuksen», kysyin suorasukaisesti. »Herra Ylijohtaja vai Herra Kansliapäällikkö?»

Vanhala ei halunnut jatkaa. Se pisti kädet selkänsä taakse, tepasteli minuutin edestakaisin huonetta, murskasi siggensä tuhkakuppiin ja istuutui tuoliinsa. Sitten se sovitti itselleen virastoilmeen ja huiskasi mustan pilven yltään.

»Voisit tehdä jutun leipäjonosta, ennen kuin työsuhteesi päättyy.»

»Mikä on virallinen kantamme», en malttanut olla kysäisemättä. »Sanonko niin kuin pääjohtaja, että nälkä on todellista vai niin kuin ylijohtaja, että maassamme kärsitään pikemminkin liikalihavuudesta?»

»Kirjoita mitä näet.»

»Kuten mitä?»

»Haastatteluja, tunnelmia, kohtauksia. Sellaista mikä painaa näyttelyn unohduksiin ja jättää hommistasi myönteisen muiston.»

»Leipäjonot johtavat suomalaisen hyvinvointivaltion romahtamiseen. Sitä ne jonot tiesivät myös sosialismissa.»

Vanhalalla saattoi olla kaikkea palkkansa puolesta — Audi parkkipaikalla, huvila Turun saaristossa ja timantti kravattineulassa — mutta suomalainen sisu siltä puuttui. Se nojautui taaksepäin, otti lasit nenältään, hönkäisi linsseihin ja alkoi jynssätä niitä kuin sokea, joka kuvittelee pimeyden johtuvan rilleistä.

Katselin viiruiksi puristettuja silmiä ja näin luomien välistä häivän punerrusta. Ei mitään aamukokousta? Ei simputusta? Vain pari pirtelöä liikaa illalla? Yritin päätellä, kumpi tulkinta oli oikea, mutta kyllästyin. Puolen vuoden työsuhteeni lähestyi loppuaan eikä minusta olisi kohta enempää hyötyä kuin haittaakaan Sosiaali- ja terveyshallitukselle. Kun firman nimikin muutettaisiin Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskukseksi, Stakesiksi, niin joulukuun ensimmäinen 1992 painaisi minut viraston historian hämärään josta nimeäni, hommiani ja mokiani ei löytäisi edes jälkikoira. Suolakaivos jatkaisi kunnes jonain kauniina päivänä havahduttaisiin siihen että lafka oli yhtä tarpeeton kuin minä. Konsultit huolehtisivat saattohoidosta.

»Montako aamulla», Vanhala luki ajatuksiani.

»Viisi ja lomapäivät.»

»Ehdit tehdä jutun», hän rykäisi ja tarttui luuriin.

Puhuttelu oli ohi. Lampsin työhuoneeseeni, vedin oven kiinni perässäni, asetuin vierastuoliin ja nostin jalkani pöydälle. Yritin katsoa ulos ikkunasta mutta lasi oli niin likainen ettei läpi näkynyt. Hakaniemen toria...