1.

Jos ihmisellä piti ylipäänsä olla jokin ongelma niin minun ongelmani oli se etten ollut tarpeeksi kova. Olin pohjimmiltani pehmeä ja tunteellinen.

Ei siinä mitään pahaa ollut, periaatteessa. Käytännössä kyllä, sen todisti jo tämä typerä asetelma. Sen sijaan että olisin normaalin venkulan tavoin hihkaissut »TJ nolla», »Tavataan pimeällä kujalla» tai »Herra siunatkoon seitikkikeittonne, amen» ja lähtenyt vitomaan, minä vain seisoin siinä ja annoin Hotelli Sörkän dirikan jatkaa saarnaansa:

»Te olette vittumainen mies, Nyman. Raaka ja vaarallinen. Jos minä olisin saanut ratkaista tämän asian, teidät pultattaisiin loppuiäksi kahleilla seinään. Mutta eihän minun mielipidettäni kuunneltu. Ne sanoivat vain että on se Nymankin ihminen ja ihmiset vapautetaan kun kakku on lusittu. Ihminen, oli sekin ilmaisu teistä, Nyman. Onko sellainen muka ihminen joka ampuu haulikolla vaimonsa veljeä päähän? Jumalauta, Nyman, murhaajahan te olette, ja murhaaja ei ole ihminen, ei edes eläin vaan saasta. Ihminen? Niinkuin siihen riittäisi kaksi kättä, kaksi jalkaa, vartalo siinä välissä, pieni pää ja isot munat. Se on uskomatonta, Nyman, että meillä on vielä tähän maailman aikaan taakkanamme henkilöitä jotka eivät tiedä että myös apinat kävelevät kahdella jalalla, ja linnut… Ne eivät ymmärrä alkuunkaan että on ensinnäkin ihmisiä, oikeita ihmisiä, ja sitten sellaisia jotka eivät ole ihmisiä vaan saastaa ja että tuollaiset Nymanit ovat sitä sorttia jotka on pidettävä kiven sisällä niin kauan kuin henki niissä pihisee. Ja kun pihinä loppuu ne on pantava raudoissa arkkuun jotta voi olla varma etteivät ne ketkut luikertele sieltä ylös. Mutta saavatpa taas opetuksen. Saavat, mistään ei voi olla niin varma. Kohta sitä taas Kumpulassa puukko vinkuu ja haulikko laulaa. Vai mitä, Nyman?»

Se oli sellainen retorinen kysymys johon ei tarvinnut vastata. Niinpä pohdinkin ihan muuta. Että oli siinä varsinainen maallikkosaarnaaja. Olisi kelvannut kokonsa puolesta gorillaksi Korkeasaareen jollei olisi tuhonnut aivojaan kahdenkymmenen vuoden yhtämittaisella ryyppäämisellä. Nyt se kelpaisi vain patologeille. Haisi viinalta niin että olisi saanut ilmaisen kännin jos olisi uskaltanut mennä tarpeeksi lähelle.

Mutta kukapa olisi vapaaehtoisesti mennyt. Halunnut pyörtyä sen hengityksestä. Tai hakkautua gulassiksi kun se heilutti käsiä puhuessaan. Käsiä jotka olivat isot ja rumat ja kävivät kuin tuulimyllyn siivet.

Alan miesten varoituksesta olin jäänyt seisomaan keskelle huonetta, kolmen metrin päähän kirjoituspöydästä jonka takana pomo istui ja meuhkasi. Ja suurmies se oli, yhtä iso kuin antiikkinen kirjoituspöytä sen edessä, pitkä, läski ja hikinen. Läähätti minuutin välein ja jatkoi sitten kuin astmakohtauksen jälkeen:

»Sairas te olette, Nyman, sairas ja paatunut. Ette tunnusta mitään. Ette kadu mitään. Ette halua tehdä parannusta, ette usko edes Jumalaan.»

Ei se teatteri minuun tehonnut. Komediaa se oli. Niin naurettavaa että minun oli pakko katsella likaisesta ikkunasta taivaalle, jossa tervapääskyt syöksähtelivät kuin karkuun päässeet risteilyohjukset. Ettei alkaisi naurattaa. Ettei tekisi mitään harkitsematonta. Ettei alkaisi uskoa myöskään muurien ulkopuoliseen vapauteen sillä omat lakinsa sielläkin vallitsi: linnuilla piti olla ilmaa siipien alla.

»Miksi te ette istu, Nyman?»

»Minä olen jo istunut.»

»Huumoriakin te olette oppinut, sairasta huumoria.»

Se otti säälittävän pienet lukulasit nenältään, pani ne pöydälle, huoahti ja ilma vinkui surkeasti sen kurkussa. Sitten se siirsi edessään olevan kansion kirjoituspöydän kulmalle. Eleen piti tarkoittaa että pomo tuntee minua koskevat asiat läpikotaisin.

Mutta ei se niin yksinkertaista ollut. Pikemminkin ele paljasti ettei tyyppi tuntenut minua alkuunkaan. Asiat jotka papereihin oli kirjattu — tappo, lusiminen ja vapauttaminen — olivat kovaa kamaa, mutta se tappo — tai murha, miten vain — ei ollut minun tekemäni. Minä olin pehmeä poika, niin pehmeä että istuin kiltisti kaikki nämä vuodet, istuin enkä livistänyt silloinkaan kun haravaporukan muut vintiöt haihtuivat pihalta että sora ropisi.

Tyhmähän minä en ollut. Ne olivat, sillä kaikki ne saatiin lopulta kiinni siltäkin erikoiskokeelta. Ja inessä olivat edelleen. Niin että minä tässä vain lähdössä olin, vähän förskottiin, kun olin käyttäytynyt esimerkillisesti. Sellaista se äly oli, ainakin minun mielestäni.

»Sanopas keneltä sait puukosta naamaan?»

Äijä kävi äkkiä tuttavalliseksi, sovitteli sellaisen lapsellisen lempeän ilmeen naamalleen, sellaisen kun puhutaan sylikoiralle. Hymyili ja paineli nappeja kirjoituspöydän paneelissa, ihan kuin olisi vaihtanut kaukosäätimellä kanavaa televisiossa, kyllä minä huomasin.

»Joku luunsärkijähän se oli. Ne kun eivät tykkää talon asukeista.»

»Älä viitsi jauhaa paskaa.»

»En koskaan.»

»Mitä jos minä selittäisin?»

Menin pöydän luo, otin tuolin ja vedin sen seinustalle, istuin ja panin tupakaksi. »Antaa tulla», sanoin ja ajattelin katsoa tämänkin näytöksen.

Pomo kaivoi itselleen sikarin, nuoli sitä kuin kissa turkkiaan, sytytti ja puhalsi savua ylöspäin. Tummunut kohta katossa kertoi että se oli tehnyt saman aikaisemminkin. Ei se läiskä minua huolestuttanut. Mietin kumminkin miltä sen keuhkot mahtoivat näyttää kun kattokin oli tullut savusta niin mustaksi.

»Ensin minä luulin että olit saanut puukosta naamaan äkkipikaisuutesi takia, saman sekopäisyyden vuoksi joka panee ampumaan haulikolla lankonsa. Ajattelin noin suoraviivaisesti: että joku oli haukkunut sinua viattomaksi, sellaiseksi joka on joutunut muka syyttä suotta vankilaan eikä viitsi siksi opetella talon tavoille, ei kuulu jengeihin, ei tottele ketään, ei haistele liimaa, ei syö pameja, ei polta pilveä, ei halua itselleen poikaystävää eikä vedä edes sellissä käteen. Mutta sitten ymmärsin että avainhenkilö tässä olikin Nyyssönen. Se läski joka halusi toimia teidän sirkuksenne kinginä ja minun viransijaisenani siellä kalterien raidallisella puolella. Näin minä sen laskin. Että Nyyssönen halusi olla kingi ja kingit eivät tykkää jos niitä ei totella. Ja kuka ei totellut? Sinäkö? Sitä minä mietin pitkään. Mutta sitten kaavailin että vaikka et totellut ketään niin et sinä pannut Nyyssöselle hanttiinkaan. Kuljit omissa oloissasi, istuit lukemassa amerikkalaisia jutskukirjoja ja katsomassa saksalaisia taideleffoja. Vaikka bluffiahan se oli, eikö? Ja sitten kävit nostamassa rautaa ja pelaamassa lentistä. Urheilua ja kulttuuria, hyvä etten kuollut nauruun kun sain kuulla. Mutta ei se Nyyssönen sinuun kimpaantunut. Ei. Kangas sen täytyi olla, se sinun ainoa kaverisi. Se joka ei halunnut totella Nyyssöstä ja tämän jengiä. Joka ei totellut ketään. Siksi se aina tänne joutuikin. Niinpä ei tarvittu kuin vähän riitaa, Nyyssösen ja Kankaan välille, ja sinä sait puukosta naamaan kun menit — ties mistä syystä — väliin ja työnsit Nyyssösen portaita alas. Eikö totta?»

»Nyyssönen kaatui portaissa omia aikojaan. Siitä on viralliset paprut», vastasin sopuisasti ja yritin puhaltaa savua samaan läiskään kuin dirika, mutta en saanut lähellekään. Alkoi vain yskittää.

»Mitäpä minä Nyyssösestä, oikein se oli että joutui rullatuoliin. Enkä minä Kankaastakaan, kiinteät suhteet meillä on ollut. Mutta tuo arpi, Nyman, se minua kiinnostaa. Ihan noin kauneussyistä.»

»Niin kuin sanoin, jonkun vaken se täytyi olla, nehän ne eivät estetiikasta piittaa.»

»Mutta eikö ollut tuttu tarina?»

»Kuin antiikin historia.»

»Historia on menneisyyden ennustamista, Nyman. Minä puhun tosiasioista.»

»Ai, oikein faktoista?»

»Älä viitsi ryhtyä matkimaan Kangasta. Sano vain totuus, ihan näin meidän kesken.»

»Minä sanoin jo, ihan suoraan. Sitä paitsi täällä on niin huonot äänityslaitteet että kuurokin vaistoaa mankan pyörivän. Odotatko sinä jotain tunnustusta että voisit panna minut takaisin häkkiin?»

Vankilanjohtaja rusensi sikarinsa tuhkakuppiin ja alkoi miettiä, ei mankkaa vaan uutta puheenaihetta. Sen näki silmistä. Se oli sellaista alkeellista bluffaajan puuhaa johon olin ehtinyt kyllästyä jo alkuaikoina hotellin settiporukoissa. Että yrittää naamaa vääntämällä voittaa parilla täyskäden.

Jos äijässä olisi ollut miestä, se olisi kaivanut esiin kaappipullonsa, ottanut itse ja tarjonnut minullekin. Ja pannut kuuntelulaitteet kiinni. Mutta ei, siltä riitti vielä uusi esitys.

»Aiotko sinä ryhtyä etsimään entistä vaimoasi?»

»Minä olen nyt vapaa mies.»

»Minä haluan kuulla totuuden.»

»Totuuden? Minusta sinun pitäisi mennä lääkäriin», ihastuin itsekin sinuttelemaan. »Aivosi ovat tuhoutuneet. Sanot vain että ajat Bemarillasi tänne Hotelli Sörkkään kuullaksesi totuuden niin kyllä ne siitä ymmärtävät. Vaihtavat sinulle uuden pään.»

»Minä varoitan sinua.»

Usko Jumalaan, minä varoitan; kaikki se oli sitä myllymattia johon minut oli valmisteltu heti siviiliin pääsyä koskevan tiedon saavuttua. Venkulat jotka olivat käyneet puhuttelun läpi kertoivat ettei äijällä ollut vuosien jankutuksen jälkeen jäljellä kuin kolme kaavaa joita se toisteli.

Aloitteleville asiakkaille ja pikkurosvoille lueteltiin parissa minuutissa vain perusasiat, ilmoittautumiset ja sellaiset. Lopuksi ne toivotettiin uudestaan tervetulleiksi.

Toinen ryhmä oli sellainen jolle valiteltiin koko kakkua ja surkuteltiin kuinka kaikki voivat erehtyä, jopa miehistä parhaat. Että pysykää nyt kaidalla tiellä ja rukoilkaa Jumalalta voimaa.

Se oli kummallista huumoria, koska nämä asiakkaat olivat sellaisia että niitä odotti lepokodin edessä pitkä limousine ja koppalakkinen kuski joka vei ne siltä istumalta kohti uusia seikkailuja. Sellaisia laputtamista harrastavia yritysbosseja, ammattiväärentäjiä ja iloisia konkurssiveikkoja; varsinaisia uusavuttomia joilla kirjanpito ei koskaan täsmännyt.

Ja sitten oli kolmas kategoria, me joita uhkailtiin, joita yritettiin huijata ja joille puhuttiin kaikkea paskaa.

Ja olihan sillä puolensa. Yhdelle heikkohermoiselle runkulle oli selitetty että sitä aletaan seurata heti portilta, että yhteiskunnan valvovalta silmältä ei jää mikään huomaamatta. Niin että Pitkällesillalle päästyään se oli jo niin nervinä kaikkiin, jotka vähänkin vilkaisivat sitä, että se hyppäsi sillalta mereen ja on nyt pysyvästi hoidossa jossain Kellokoskella.

»Jätä se Raija Miettinen rauhaan. Mene myymään autoja, rupea kiertämään maata, ryhdy vaikka hevoseksi raveihin mutta jätä se nainen rauhaan.»

»Mikä sinua oikein pännii? Oletko hävinnyt viikkorahasi Vermossa vai eikö vaimo anna?»

»Nyman, sinä olet vittumainen mies. Minä olen saanut sinusta tarpeekseni. En halua tavata sinua enää koskaan, en ensi viikolla, en ensi vuonna, en milloinkaan. Sitä se on, jos haluat tietää. Sitä ettet tulisi tänne takaisin, sitä että minä tulen sinut nähdessäni sairaaksi. Ymmärrätkö sinä paskapää mitä minä sanon?»

»Ymmärrän. Sinä haluat ärsyttää minua että lämpenisin, vetäisin sinua lättyyn ja pääsisin takaisin häkkiin. Mutta siinä sinä erehdyt. Minä en ole tulossa vaan menossa.»

Ketjupolttajakin se oli koska pani taas uuden sikarin palamaan. Kun se puhalsi savua kattoon näytin keskisormea tv-kameralle jonka välähtävän linssin olin huomannut ylhäällä kirjahyllyssä.

»Otetaan tämä juttu vielä kerran rauhallisesti», se sanoi uskomatta enää itsekään itseensä. »Minua kiinnostaa vain tämä sinun entinen vaimosi.»

»Seksuaalisesti?»

»Nyman, sinä olet sika. Painu helvettiin täältä.»

Minä nousin, heitin lentosuukon ja lähdin. Eteishuoneen isukki oli katselevinaan monitoria mutta ei voinut nähdä mitään koska silmät olivat kiinni ja mies täydessä unessa.

Minä taas näin kuinka päällikkö kaivoi pöytälaatikosta lekan, kaatoi siitä juomalasin täyteen, otti pitkät siivut, sulki silmänsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Sitten se säpsähti ja painoi sormellaan nappia paneelista. Monitorin kuva sammui ja vake havahtui.

»Minun tulee ikävä sinua», vake sanoi kun herääminen ulottui päähän asti.

»Niin minunkin sinua», sanoin ja suutelin sitä otsalle. »Ihan sydämestäni toivon että pääset itsekin siviiliin. Täällä on jotenkin ahdistavaa.»

2.

Niin minä lähdin. Laskeuduin raput alas porras portaalta, hitaasti, viivytellen, tunteakseni kuinka Hotelli Sörkän seinistä henkivä myrkky jäi sisälle ja vastaan tulvahtivat vapauden tuulet.

Loikkasin lämpimälle asvaltille. Se tuntui naisen syliltä. Ilma oli täynnä alkukesän pakanallisuutta jota sen profeetat, rastaat, olivat kuuluttaneet minulle puikkojen takaa jo parin kuukauden ajan.

Ne lauloivat kovempaa kuin bussien kuoro Hämeentiellä. Vaikka laitoin kädet korvilleni sekään ei auttanut. Oli se niin valtavaa.

Siristin silmiäni ja katselin aurinkoa. Se häikäisi ja poltti, mutta minä katsoin sitä niin kauan kunnes tunsin tulevani sokeaksi. Suljin silmät ja odotin hetken. Kun näkö palautui olin varma siitä mitä olin bosevuosien mittaan opuksista tankannut; että aurinko oli ydinreaktori joka piti ilmaiseksi yllä meidän elämäämme. Että sellaisia oli taivaalla muitakin mutta niillä oli meihin nähden taas aivan oma tehtävänsä: vaikuttaa meidän kohtaloihimme.

Sitten oli hajujen vuoro. Haistelin sieraimet sojossa ilmaa jossa ei ollut Vanhan kaupungin kalasataman hajuja, ei Kyläsaaren jätelaitoksen pistävää rikin katkua, ei Hanasaaren hiilipölyä. Vain palaneen naftan käryä joka tuli bussien pakoputkista. Ja kun oikein mietti niin tyhmähän sitä piti olla: miksi helvetissä muurien ulkopuolella olisi ollut eri haju kuin niiden sisällä? Siksikö että kaiken täytyi olla siviilissä erilaista kuin inessä?

Katselin tervapääskyjä. Ne eivät näyttäneet tietävän mihin niiden olisi pitänyt mennä. Siinä oli samaa harhailemista kuin ihmiselämässä; sitä että juuri kun on löytämässä oman tiensä tulee pakko vaihtaa suuntaa ja lentää kohti vielä kirkkaampaa houkutusta.

Mistä seurasi ajateltavaakin. Että aikoiko olla niin kuin muut, vain liikkeessä. Vai aikoiko määrätä tavoitteensa, kulkea johonkin, ei mihin tahansa. Se oli suuri kysymys minulle koska minun piti tietää mihin mennä ja mitä tehdä. Muuten olisin istunut ja miettinyt ihan turhaan.

Hetken ajattelin näytteleväni filmissä ja kävelin tahallisen rennosti lehmusten alla kohti Hämeentietä, mutta kun ketään ei tullut vastaan rupesin omaksi itsekseni.

Kadun nimi oli Ristikkotie. Arvailin että nimen oli keksinyt joku huumorintajuinen byrokraatti, ehkä Teuvo Aura. Yksinkertaiset mutta rehelliset ihmiset olisivat ristineet sen vaikka Vapaudenkaduksi koska vapaushan siitä aukeni, tästä suunnasta, useimmille tosin vain lyhyeksi aikaa.

Kävelin Hämeentien kulmaan ja käännyin kohti keskustaa. Pieneläinklinikan kohdalla vanha, väsynyt mies veti perässään ikäistään saksan paimenkoiraa.

Katsoin tarkemmin. Sakemannia ei selvästikään kiinnostanut paikka johon sitä vietiin. Se halusi haistaa kaikki mahdolliset hajut, kusi yhtenään vaikka virtsaa erittyi korkeintaan tippa, viivytteli tahallisesti.

Kun pääsin kohdalle annoin käteni koiran haisteltavaksi. Se nuuhki aikansa, nosti sitten päänsä ylväästi pystyyn ja valmistautui jatkamaan matkaansa. Piti itseään jotenkin minua arvokkaampana.

»Mikä sitä vaivaa?»

»Ikä vaan. Se on kohta viisitoista.»

»Että lopetettavaksi?»

»Sitäpä sitä.»

»Sääli.»

»Ei niinkään. Parasta se sille on, parasta ajallaan meille kaikille.»

Tätä satunnaista tapaamista minun oli kiittäminen etten vaipunut siinä kesäisessä parittelun ilmapiirissä heti kosteisiin haaveisiin. Että kivetin huvituksia ahnehtivan sieluni ja päätin olla liittymättä ihmisten päämäärättömään joukkoon. Minullahan oli tavoite: etsiä, löytää, tuomita ne jotka panivat minut lusimaan ilmaiseksi.

Sillä olihan se niin että jos kunnon koira vietiin lopetettavaksi niin miksei sitten pantu pistettä myös niiden tarinalle jotka olivat järjestäneet minut istumaan teosta jota en ollut tehnyt. Kuten ex-muijani Raijan joka oli antanut minusta perinpohjin valheellisen todistuksen oikeudessa. Ja Pekan, tuon myöhemmin näkymättömäksi muuttuneen rotan, joka oli vahvistanut jepareille Raijan antaman todistuksen ja siten yhtä lailla syypää bosevuosiini.

Että olin muka suolannut vaimoni veljen! Minä joka tuskin tiesin kumpi pää haulikossa oli piippu ja kumpi perä!

Murhaaja? Suurempaa Valetta ei voisi keksiä, ei silloin eikä nyt. Minä en ollut tehnyt yhtä ainutta rikosta. Ellei nyt ihan pieniä otettu huomioon, sellaisia joita paremmat piirit kutsuvat teekkarihuumoriksi.

Ja todistus joka minusta oli oikeudessa annettu sormet Raamatulla, Meidän Herramme silmien edessä, oli yhtä suurta paskapuhetta. Minä en pystynyt tekemään pahaa edes kärpäselle. En vaikka Raija tai Pekka olisivat luoneet sen omaksi kuvakseen.

Minä olin kiltti poika ja olin alunperin sanonut niille — Raijalle, Markukselle ja Pekalle — että mihinkään kriminaaleihin hommiin en suostu. Tietysti minä olisin voinut pistää kylmäksi jos joku olisi hyökännyt päälle. Se on eri juttu. Se on itsepuolustusta, oikeus omaan elämään. Mutta pumpata nyt joku täyteen lyijyä tai iskeä mora selkään rahasta, vihasta, äkkipikaisuudesta; se ei kuulunut minun repertuaariini. Eikä se että olisin ryhtynyt myymään paskaa kuten Raija ja Markus olivat tehneet, ihan nenäni edessä. Ei koskaan! Minä vihasin kamaa. En ollut suostunut edes trokaamaan brenkkua vaikka sillä olisi tienannut yössä tonnin.

Mutta en minä päässyt Raijasta ja Markuksesta eroonkaan. Enkä halunnut. Roikuin mukana koska pelkkä Raijan haju veti minua hänen perässään. Eikä se niiden touhu minun sieluani mustannut, eivät aineet eivätkä likaiset markat koska pidin niistä näppini erossa. Haju, maku, seksi, ne olivat minun heikkouksiani.

Ja sitten alkoivat riidat. Pekka kävi ylimieliseksi. Se oli myynyt aluksi kamaa Raijan ja Markuksen laskuun mutta kyllästyi toimimaan juoksupoikana ja alkoi vaatia osakkuutta koko bisnekseen. Siitä kasvoi äkkiä itsetietoinen, röyhkeä, ilkeä ihminen, sellainen jolla ei ollut sydäntä eikä omaatuntoa.

Ne ottivat yhteen yhä tiiviimmin. Milloin oli nappulaa kateissa, milloin ainetta, joskus vain tolkku. Lopulta Pekka käveli niitten yli. Se alkoi vaatia saamistensa takuuksi suoraa yhteyttä aineen tuojiin. Se potki Markusta mennen tullen ja se pani Raijaa milloin halusi. Äkkiä se ei piitannut edes minusta.

Raija vaati että Markus panisi Pekan järjestykseen, mutta miten tyypistä jolla oli vain tuuman korkea otsa olisi ollut kuriinpanijaksi. Joko se poltti kääminsä niin ettei löytänyt sanoja tai otti jotain apteekkitavaraa. Ja silloin sanoja ei tarvittu. Silloin piti juosta karkuun.

Minä en halunnut olla mukana niiden riidoissa enkä aikonut myöskään katsella kun Pekka veti Raijaa koipeen. Ehkä se oli moka, ehkä pelkuruutta, hyvää siitä ei kuitenkaan seurannut.

Yhtenä päivänä homma kävi niin kuumana että päätin lähteä jäähdyttelemään Roihan talleille. Hyppäsin kaaraan ja Raija, Markus ja Pekka jäivät säpisemään Kumppariin. Vähän viinaa päässä kaikilla eikä kenelläkään terveitä ajatuksia.

Hevosia? Monta kertaa aikaisemminkin olin ajanut sinne hermostuttuani Markuksen hamppuorkesterin säveliin, Roihan talleille, mennyt katsomaan juoksijoita, silitellyt niiden turpia, puhellut niille, kunnes olin rauhoittunut ja tullut kiltisti takaisin, kansakoulupoika kun olin. Nostanut Raijan hameen helmaa, työntänyt nenäni sen tussuun ja nuolaissut nekkua. Menneitä muistelematta, häpeämättä, nauttien.

Sellainen minä todellisuudessa olin. Näyttelin itsenäistä mutta kumarsin nöyränä sille mikä piti minua vallassaan. Ja Raija osasi käyttää sen hyväkseen. Ihan sairauteen asti.

Näin siitä unta joskus bosessakin. Että kun sillä oli moonikset, se vaati panemista. Ja kun homma oli ohi se katseli veristä patukkaani ja hoki että siinä on mun oikeaa verta vaikkei sen aneeminen veri olisi kelvannut edes verenluovutukseen. Mutta sellainen hutsu se vain oli, pani pään sekaisin niin kuin olisi eletty maailmanlopun hulabaluuta.

Päivänä jolloin kuumin maaottelu puhkesi poistuin kutsuilta ja ajoin Parikkalaan. Ja siellä se odotti, tiesulku, pari katiskaa, piikkimatto ja jeppejä tykkeineen, kymmenisen kilometriä ennen Parikkalaa, Joukion salmen kohdalla. Ottivat kiinni, löivät raudat ranteisiin, potkivat vähän nivuksiin ja sanoivat naureskellen:

»Tässä se sitten on, Kumpulan murhamies. Eipä ole kovin hääppöinen.»

Ei siinä auttanut että selitin niiden puhuvan paskaa. Ne eivät puhuneet paskaa ollenkaan, ne olivat koukkaamisen jälkeen niin vaitonaisia etteivät kertoneet pyynnöistä huolimatta yhtään mitään. Vasta Helsingissä sain tietää mistä murhasta minua oikein syytettiin. Olin mukamas ampunut silloisen vaimoni Raijan veljeä Markusta haulikolla niin ettei naamastakaan saanut selvää. Ja Raija todisti oikeudessa yksityiskohtaisesti että juuri näin se oli tapahtunut. Että minä olin ampuja. Oli muka nähnyt kaiken, koko tragedian, naisparka, veri karanneena ennen niin punaisilta poskilta!

Ja Pekka — sehän se vasta oli omituista — oli käynyt kuuluisteluissa todistamassa saman kuin Raija mutta haihtunut sitten tietymättömiin. Oikeuteen sitä ei saatu koskaan. Ei tosin tarvittukaan koska koko helvetin koneisto vaati minun päätäni vadille eikä syyllisyydestä ollut kenellekään mitään epäselvyyttä. Minua itseäni nyt lukuunottamatta, mutta mitä ne minusta välittivät, nuoresta pussihoususta.

Koko jumalallinen näytelmä mieltäni taas mukavasti hiertäen tallasin Hämeentietä ja puristelin kättäni nyrkkiin. En minä ajatellut että oikeus tässä vielä voittaisi, minä ajattelin kostoa. Ja mitä enemmän sitä ajattelin sen perustelummalta se tuntui. Siinäkin mielessä olin ihan tavallinen suomalainen, tunteellinen tyyppi.

Ohitin vanhan viljamakasiinin joka näytti kuivuneelta paiseelta ja muistin, siitä että ennen Kinaporia oli ollut baari. Ja oikeinhan minä muistin, mutta se oli ennen. Räkälää ei enää ollut. Finito, kaputt, joku surkea kiska vain sen kohdalla. Oli pakko jatkaa Hyvään Ystävään jotta voisin soittaa, pitkästä aikaa ihan oikealla puhelimella.

Menin kapakkaan kulmaovesta ja katsoin sisään, ryypiskelyn syyllisyyttä lieventävään hämärään. Siellä, tiskin takana nojaili seinään sisko joka oli äkkiä Kati Outinen elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö.

Kävelin tiskille ja rykäisin pari kertaa mutta en saanut neitiin mitään eloa. Näytin hänelle sitten Chydeniusta ja se tehosi. Kimma löntysti paikalle mutta ennen kuin ehti sieppaamaan setelin vaihdoin sen Paavo Nurmeen.

»Voisitko vaihtaa tämän pieniksi että saisin soittaa?»

Temppuni ei miellyttänyt koska sisko muuttui kyyniseksi.

»Jos etsit pankkia niin tämä ei ole sellainen. Tämä on kapakka. Kapakassa juodaan viinaa eikä vaihdeta rahaa.»

»Taidat olla maalta», yhdyin hänen äänensävyynsä. »Tuolla on puhelinkoppi seinustalla. Ne toimivat kolikoilla.»

»Minä olen Ilomantsista ja olen ylpeä siitä. Tänne tullaan kaljalle eikä vittuilemaan. Joten anti mennä.»

3.

Kävelin Kolmeen Kaisaan, astuin kadulta sisään ja nousin portaat toiseen kerrokseen. Ja siinä se sitten oli, ensimmäinen lamakokemus. Laskusuhdanne oli syönyt portsarin ovelta. Vain läiskä seinässä kertoi että joku oli joskus nojannut siihen ammatikseen.

Katselin ovelta sisään ja huokasin helpottuneena että muita muutoksia ei Kaisassa näyttänyt tapahtuneen. Otin jo pari askelta kun huomasin että oli sittenkin. Tiskin jatkoksi oli hankittu jostain hollantilaisesta muovipuristamosta typerä baarirakennelma; sellainen jota keskiluokka toivoi kotiinsa ennen syntymääni, noin pienoiskoossa, pettyi kun ei saanut ja tekisi nyt itsarin jos saisi.

Onneksi ravintolasali oli muuten lähes entinen. Samoin kapakan ilmapiiri, jatkuvan tupakanpolton madaltamat miesten äänet, neljäkymmentä sätkää päivässä, naisten hyökkäävät säkätykset, sellaiset kuin vetäisi kynnellä ikkunaan, ja lasien itsenäinen elämä hiljaisena kilinänä. Ja lemu: kurjan sapuskan, brenkun ja tupakan kaikkeen pinttynyt tunkka jota ei olisi saanut lähtemään puhtaanapitolaitoksen raivokkaimmallakaan desinfioimisoperaatiolla; niitä köyhän kansan etuoikeuksia, ei tarvinnut katsella, tarvitsi vain sulkea silmänsä ja tiesi missä oli.

Entiseltä näytti myös asiakaspiiri. Pitkän tähtäyksen alkoholisteja jotka eivät olleet vielä siirtyneet oluesta lasoliin tai suoraan lasarettiin haima tai maksa poksahtaneina. Linnakundeja lyhytaikaisella vapaalla akkua lataamassa. Nuoria sutturoita joiden silmien väikkeen pilvi oli himmentänyt. Lähiseudun turhautuneita virkamiehiä jotka olivat ajat sitten menettäneet makuaistinsa ja kävivät laiskuuttaan, pelkästä liikunnan inhosta syömässä Kaisan sianruokaa. Ja tietysti eläkeläisiä jotka yrittivät viinan voimalla uskotella että tästä se elämä vasta alkaa vaikka kotona oli pakko lämmittää maksalaatikkoa ja sojokin venyi vain aamuisessa kusilastissa.

Kävin hakemassa tiskiltä pitkän, vaihdoin pikkurahaa puhelua varten ja etsin vapaan pöydän ikkunan vierestä. Vain ruokailijoille, ilmoitti lappu pöydässä. Ja kumma taika siinä lapussa piili. Kukaan ei ollut uskaltanut istua pöytään pelkkä tuoppi kourassa. Oli se vain niin lujassa usko kirjoitettuun sanaan. Mutta minä olin vapaa mies: istuin pöytään ikkunan vierelle, panin lapun käytävän puolelle ja luotin siihen että saisin istua rauhassa.

Sitten tuli pyhän oluen vuoro. Se oli Paratiisissa pantua verrattuna niihin vankilapanimon tuotteisiin joita jätkät valmistivat salaa verstaissa ja vessoissa ja joissa maistui aina päällimmäisenä hiiva. Ehtaa tavaraa: mallasohraa, humalaa ja sopivasti hiilihappoa niin että aromit levisivät epidemian tavoin suussa ja täyttivät hetkessä koko pään.

Kallistin lasia, maiskuttelin suutani ja otin vielä pari hörppyä. Sitten röyhtäisin nautinnollisesti, teatraalisesti. Tuntui sikamaisen hyvältä.

Rituaalin jälkeen nousin ja menin puhelinkoppiin joka oli teipattu ovensuuhun. Se oli sellainen umpinainen lasikoppi jossa selvin päin tunsi olevansa vessassa, housut kintussa, kaikkien töllisteltävänä. Ja kyllä ne katsoivatkin, katsoivat tukehtuisinko sinne savuun vai rikkoisinko hädissäni lasin kopin seinästä.

Kävin tumppaamassa mallun lähipöydässä, palasin koppiin ja veivasin Raijan numeron. Ei vastausta. Ei myöskään numerotiedotus tuntenut puhelinta joka olisi kuulunut Raija Miettiselle.

Sinänsä se ei yllättänyt. Olin saanut jo Hotelliin tiedon ettei Raijaa löytyisi luuriin. Piti silti kokeilla, varmuuden vuoksi, sellainen suomalainen menetelmä.

Sitten kaivoin entisen sviittikaverini Kankaan numeron ja pyöritin sen. Nyt oli jo onnea matkassa. »Kankaalla. Saara.»

»Tässä on Nyman. Onkohan Veli Nopea paikalla?»

»Hetkinen.»

»Kangas.»

»Nyman.»

»Viaton Nyman! Missä sinä olet?»

»Kolmessa Kaisassa. Pääsetkö tänne?»

»Tietysti. Sanotaan että tunnin päästä. Älä lähde, odota siellä.»

»Minulla ei ole ollut aikoihin mitään kiirettä.» • »Kiirettä ei ole olemassakaan.»

Veli Nopea, sen nimen Kangas oli saanut nopeista käsistään. Se oli hakannut rumpuja parissa jazzja rokkibändissä, esiintynyt tellussa ja ollut mukana muutamalla levylläkin. Mutta sitten sen kädet olivat varastaneet pääroolin. Aina kun nyrkit alkoivat jossain käydä Nopean kädet menivät mukaan, iskivät suoria ja koukkuja ja veivät koko miehen mukanaan siihen tanssiin. Niin että viimeisen parinkymmenen vuoden ajasta Nopea oli istunut viisitoista — käsiensä vuoksi.

Menin takaisin pöytääni ja katselin ulos ikkunasta. Uusi Kinapori näytti tylsältä. Olisivat rakentaneet siihen vaikka pilvenpiirtäjän, kaksi kertaa korkeamman kuin Kansan talo ja panneet säätornin sen katolle niin koko Helsinki olisi tiennyt sataako vai onko pouta; ennustaahan torni ei osannut, olin minä sen tarpeeksi monta kertaa testannut.

Kurvin kuppila taas oli entisellään mikä oli vahinko sekin. Minkä helvetin takia sitä pidettiin kahvilana? Melba?! Jos Helsinki olisi ollut Köpis, Kurvi olisi ollut olutkuppila. Sellainen jota turistit kävisivät katsomassa; joisivat yhden levottoman pitkän, vilkuilisivat pelonsekaisesti paikallista rupusakkia ja kertoisivat sitten kotona joutuneensa melkein puukotetuksi Heisingin Nyhavenissa. Niitä juttuja kuuntelisivat ahmien lapset ja lastenlapset, kertoisivat vielä vuosien päästä, että meidän pappa se oli käynyt Heisingin Kurvissa, Molokin kidassa.

Heisingin uusien kasvojen suunnittelu keskeytyi kun ulkoa alkoi kuulua ujellus joka koveni ja koveni kunnes lakkasi ihan ikkunan alapuolella. Kurkistin alas ja näin ambulanssin pysähtyvän metron sisäänkäynnin viereen. Paikalle oli ahtautunut ohikulkijoita tungokseen asti. Sitten jalkakäytävälle kaarsi piiska ja tinanapit alkoivat raivata tilaa valkotakeille.

Minulle tuli äkkiä hiki. Oliko siellä ollut mylly? Makasiko joku maassa? Oliko pistetty kylmäksi? Minä en halunnut onnettomuuksia enkä väkivaltaa lähelleni. En mitään mikä oli tarttuvaa tai mihin sisältyi pienikin huono enne.

Kun katsojat oli saatu häädetyksi kauniiksi ympyräksi näin että maassa makasi vanha nainen jonka kimppuun ambulanssimiehet hyökkäsivät ja aloittivat ensiavun. Kun miliisit väistyivät sivummalle, väkijoukko painautui uudelleen lähemmäksi ja peitti näkyvyyden.

Käännyin juomani puoleen. Ei ollut vaikea ymmärtää miksi niin monet venkulat myöhäistyivät lomilta. Kaiken tämän — birran, äänien, hajujen, ilmapiirin ja nuhruisen seurakunnan — äärestä oli vaikea lähteä yhtään mihinkään. Tämä oli sitä, vapautta.

Sitten kuppilaan puuskutti uskonnollisen herätyksen kokenut lumppu joka alkoi pöytä pöydältä kertoa mitä ulkona tapahtui. Uutisten lisäksi hänellä oli myös Sanoma:

»Yhtä lähellä se on teitä jokaista: Jumalan käsi! Se joka antaa elämän ja ottaa sen pois. Ottakaa hetkestä vaarin. Tarttukaa Herran käteen. Lopettakaa tämä jumalaton meno ja tehkää parannus!»

»Ja vitut», kuului monesta pöydästä.

Kurkistin uudestaan ikkunasta ja näin valkotakkien lopettelevan hommiaan. Ne siirsivät mummon autoonsa, kokosivat maasta happipulloja ja muuta rekvisiittaansa. Pian kaikki oli ohi, väki hävinnyt paikalta. Niin yksinkertaista se oli, kuolema Helsingissä.

Ajattelin hetken Raijaa ja hyräilin Ennen kuolemaa. Se oli kohtaus minusta tehtävässä filmissä. Tuijotettuani vielä tuokion ikään kuin tyhjyyttä ulkona siirsin katseeni sisälle ja silloin minä näin heidät: entisen tyttöystäväni Rosan ja kaksi muuta naisihmistä. Olivat ilmaantuneet suoraan taikurin hatusta ravintolaan ja purjehtivat kassalle, kolme olympiajollaa kevyessä ...