Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Eve Hietamies ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1999 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26438-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Alkusanat

Niin paljon kuuluu rakkauteen -romaani perustuu MTV3:n tuottamaan televisiosarjaan Sydän toivoa täynnä, jonka toisena käsikirjoittajana on dramaturgi Liisa Urpelainen. Käsillä olevan teoksen henkilöiden varhaisemmista vaiheista on Heikki Hietamies kertonut romaanissaan Sydän toivoa täynnä (1997).

1.

Sinä juhannuksena ei tullut häitä vaan vesivahinko. Ravintola oli ollut tulipaloremontin jälkeen auki vain kuukauden, kun Raivio soitti varhain aamulla ja kysyi, maksaako Toivo työntekijöiden uimahousut. Vettä oli keittiössä kuulemma puoli sääreen.

Ryntäsin Ukin kanssa ostarille. Toivon edusta oli täynnä paloautoja ja Numminen huusi kurkku suorana, että Toivo pilaa ostoskeskuksen maineen. Yritin jutella vakuutusyhtiön edustajan kanssa, mutta Numminen tunki koko ajan väliin ja halusi irtisanoa vuokrasopimuksen. Lopulta Raivio tarttui sitä kauluksesta ja uhkasi hinata lipputankoon. Numminen luimi takaisin toimistoonsa ja palopäällikkö kertoi, että vesivahinko johtui seinäntakaisen kaupan haljenneesta putkesta. Vakuutus korvaisi, mutta Toivon pitäisi olla kiinni ainakin kolme päivää, juhannuksen yli.

Puolta tuntia myöhemmin istuin kumisaappaat jalassa keittiön pöydän päällä ja katselin, kuinka muovinen moppiämpäri purjehti hellan luota tiskialtaan alle. Raivio oli puhunut totta, vettä oli ainakin puoleen väliin säärtä ja kaikki, mikä oli ollut lattialla, kellui nyt ympäriinsä.

Palomiehet olivat katkaiseet sähköt, valoa tihkui sisään ainoastaan tiskialtaan yläpuolella olevista pienistä ikkunoista. Minä tuijotin kylmiön ovea ja tajusin, että kaikki siellä oleva ruoka joutaisi roskiin. Sama kuin seteleitä polttelisi.

Lopulta Uki tuli lohduttamaan. Oli kääntänyt farkunlahkeet polviin ja kahlasi keittiöön kengät kainalossaan. Sanoi, että turhaan minä suren. Juhannuksena ei lähiössä liiku kissakaan.

Et sä siinä niin isoja rahoja menetä, vaikka Toivo onkin kiinni.

Ei se rahasta ollut kiinni, vaan erästä toisesta asiasta. En vaan kehdannut sanoa sitä Ukille.

Niin kauan kuin muistan, olin ollut juhannuksena töissä. Jouluna suorastaan helpotti päästä kotiin kaiken tohinan jälkeen, mutta juhannuksena oli vaikeaa olla yksin. Kaikki lähtivät maalle, kaikki kutsuttiin jonnekin. Juhannuksena minä istuin kuumassa kaksiossa ypöyksin ja tuijottelin tyhjää katua keittiön ikkunasta. Oli yhtä tylsää kuin helteisinä kesäsunnuntaina. Juhannuksena oli parasta olla vain töissä, yleensä niin myöhään kuin pystyi.

Uki taisi aavistaa ajatukseni. Se kahlasi pöydän ääreen, istui viereeni ja tuijotti käsissään olevia kipsilapasia. Ehdittiin jo kerran juhlia niiden poistoa, kun sairaala laittoikin uudet ja sanoi, ettei murtumat olleet vielä parantuneet. Ukin pahoinpitelijät istuivat jo linnassa, mutta ei se Ukia lohduttanut. Sairaalan jälkeen olin ottanut sen asumaan luokseni. Se kun ei ollut pystynyt edes housujaan napittamaan lapasillaan.

Mehän voitaisiin tehdä jotain, Uki sanoi ja tuuppasi minua kylkeen, oltaisiin kaksistaan.

Ei minua tarvitse sääliä.

Mitä sääliä? Mulla ei ole muita kuin tytär ja se ei taatusti kutsu mihinkään, Uki hymähti. Taidetaan olla hylättyjä kumpikin. Kun ei kelvata kenellekään, ollaan sitten kaksistaan.

Moppiämpäri jatkoi yksinäistä purjehdustaan, minä potkaisin vettä. Kaksi palomiestä tuli sisään, nyökkäsi, laski letkun maahan ja lähti. Uki sanoi, että ne yrittivät imeä vettä pois, mutta sitä tuli koko ajan lisää. Oli kuulemma ongelmia.

On niitä ongelmia muillakin, minä tiuskaisin, sillä Jatan apea ilme painoi mielessä. Siellä se seisoi varmaan vieläkin salin puolella nostelemassa pöytäliinojen helmoja vedestä. Jatan ja Raivion häät menivät pieleen.

Ei kai sentään, Uki hämmästyi. Juhlitaan muualla, koska Toivosta tuli uima-allas.

Luuliko se olevansa hauska? Minua ei naurattanut yhtään. Kerroin, että Jatta oli päättänyt siirtää häänsä Ruotsiin. Menisivät Raivion kanssa naimisiin sitten, kun muutto olisi ohi. Että ei tullut häitä, tuli vesivahinko.

Moottori alkoi hurista. Lattialla oleva letku nytkähti muutaman kerran ja alkoi sitten imeä vettä. Salin puolella kuului Inkun kimeä kiljaisu. Se oli taatusti aamu-unisena kävellyt sisään kaikkien paloautojen ohi ja vasta eteisessä tajunnut seisovansa puolta säärtä myöten vedessä.

Uki naurahti. Inkku on taatusti aamu-unisena kävellyt…

Minä keskeytin ja näytin kylmiön ovea. Kysyin, oliko sillä aavistustakaan kuinka paljon pakasteita suli joka hetki, kun istuttiin siinä pöydällä? Että tajusiko se yhtään, kuinka paljon rahaa koko ajan menetettiin?

Ruuat, siivouskulut, ravintola kiinni ainakin kaksi päivää. Voisitko ystävällisesti lopettaa vitsailemisen?

Uki hymyili. Inkku raotti ovea, näytti litimärkiä mokkakenkiään ja huokaisi verisesti. Minä huitaisin sille, että poistu. Inkku aukaisi suunsa, mulkaisin sitä vielä toisen kerran. Ovi kolahti kiinni.

Jos tuo ihminen aikoo kysyä, korvaanko minä vielä pilalle menneet kengät, annan sille potkut!

Ovi raottui. Inkku pisti nenänpäänsä uudelleen sisälle ja kuiskasi, että korvaako Toivo pilalle menneet kengät? Uki räjähti nauruun, minä nappasin puukauhan pöydältä ja heitin sen oveen. Sitten sanoin Ukille, että ollaan vaan juhannuksena kaksistaan, kun ei kelvata kenellekään. Kun ollaan tällaisia hylkiöitä molemmat.

Juhannusaattona herättiin aikaisin ja mentiin Hakaniemen torille. Juotiin aamukahvit teltassa ja ostettiin lihapiirakka puoliksi. Sitten haettiin kauppahallista lohta ja uusia perunoita, tultiin Alkon kautta kotiin ja kun bussi kaartoi näkymättömiin kulman taakse, minä katkaisin pysäkin takaa mukaani muutaman koivunoksan. Kaupungin omistamasta puusta.

Sillä aikaa kun laitoin lohen uuniin, Uki asetteli oksat kukkamaljakkoon.

Ruuan jälkeen istuttiin parvekkeella ja juotiin jääkylmää valkoviiniä. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma tuoksui kesältä, torilta ostetuilta ruusuilta, juhannukselta. Radio soitti Kesäillan valssia ja jäät kilisivät viinilasissa. Oli lopulta pakko huokaista ääneen, että minä taisin sittenkin tarvita sitä vesivahinkoa.

Ehkä minua piti joskus opettaa pysähtymään?

Uki tuijotti vastapäistä leikkipuistoa ja alkoi äkkiä haaveilla, että jos siinä olisikin järvi, vene ja veneessä muutama onki. Että jos istuttaisiinkin saunan terassilla ja tuo musiikki tulisi joltain lavalta. Kohta nähtäisiin kokko järven toisella puolella.

Minä jatkoin haaveilua; tuolla missä on nuo leikkipuiston keinut, siellä roikkuisi kuivumassa mäntysaippuan tuoksuiset räsymatot. Ja tuolla lipputangon luona olisi kylmäkellari. Sellainen vanhanaikainen, ruohokattoinen, maahan kaivettu. Hyllyt notkuisivat mustikoista ja sienipurkeista. Pian saataisiin puolukkaa.

Kohta mentäisiin uimaan, kun on niin kuuma, Uki hymyili. Laiturin päässä olisi penkki, josta olisi hyvä onkia silloin, kun ei halunnut käyttää venettä. Ja verkoilla saisi parin kilon haukia, lahnaa, isoja ahvenia.

Perunat omasta maasta, minä huokasin. Tillit ja salaatit, auringon punaamat tomaatit, herneet, porkkanat ja kesäkurpitsat. Kävelisi vain kuuman nurmikon poikki paljain jaloin omalle kasvimaalle ja ottaisi mitä tahtoisi.

Aika onnellista se olisi, minä sanoin ja Uki kysyi, olinko minä onnellinen?

Luin kerran lauseen, joka jäi pyörimään päähän: ”Jos kertoisin mitä minulle oikeasti kuuluu, ei minulla olisi näitäkään ystäviä.” Sen jälkeen olin visusti varonut kertomasta kuulumisiani. Ystäviä oli niin vähän, ettei yhtäkään ollut varaa menettää.

Onnellinenko?

Minä hymähdin, nousin ylös ja katselin alas parvekkeelta. Ei siellä mitään järveä ollut, ainoastaan pyöräteline, hiekkalaatikko ja matontamppauspaikka.

En minä tiedä.

Mutta kyllä minä sen tiesin. Tajusin vasta myöhemmin.

2.

Elokuun lopulla Jatta ja Raivio muuttivat Ruotsiin. Minä olin saattamassa satamassa.

Oli kaunis ja lämmin alkuilta. Jatta kaiveli terminaalin edessä laivalippuja laukusta ja yritti pitää koiria aisoissa. Bella veti hihnaa toiseen suuntaan, Arttu toiseen. Lopulta Jatta sitoi koirat pyörätelineeseen ja käski olla kunnolla.

Minä katselin sillä aikaa, miten Raivio ajoi auton laivaan. Kuorma-auto seurasi perässä sisällään kahden asunnon verran tavaraa. Kaikki olisi valmiina Ruotsissa: uusi koti ja Raivion työpaikka eräässä Tukholman parhaimmassa ravintolassa. Jatta oli päättänyt ostaa uuden kukkakaupan vasta sitten, kun muutto olisi kokonaan ohi.

Sitten käytiin kahvilla terminaalissa. Raivio tarjosi. Jatta silitteli hajamielisesti Bellaa ja tuijotti ikkunasta ulos, minä yritin niellä jotain palaa alas kurkusta. Vilkuilin Raiviota, joka virnisti.

No, Holopainen. Tuleeko ikävä?

Päinvastoin. Kiittää suorastaan pitäisi, kun saatiin tuollainen hirviö ulos Toivon keittiöstä, minä vastasin ja Raivio naurahti. Vinoilin vielä perään, että tiesivätkö ne siellä Tukholmassa millaisen raivopään palkkasivat?

Olenko mä niin hirveä, Raivio hymähti.

Minä puistelin päätäni, nyökkäsin, purin huuleeni, alkoi taas itkettää. Lopulta en tiennyt mitä tehdä, yritin juoda kahvia, mutta kädet tärisivät.

Nyt loppui akkojen parkumiset, Raivio murahti äkkiä ja nousi ylös. Panehan Jatta vauhtia siihen kahviin. Laiva lähtee puolen tunnin päästä.

Istuimme jonkin aikaa hiljaa. Äk...