Tekijänoikeudet

Copyright © Anna-Leena Härkönen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Anu Ignatius

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2005 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26440-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

1

En tiedä mistä aloittaisin. Voisin aloittaa vaikka näin: oli aivan tavallinen keskiviikkopäivä. Mutta ei se ollut aivan tavallinen. Olimme olleet lastenklinikalla koko päivän; Laurilta poistettiin mahalaukkuun juuttunut nappi. Hän oli niellyt sen, koska Vaahteramäen Eemelikin nielaisi viisipennisen. Olli oli hermostunut, minä täysin rauhallinen. Kyllä suomalaiset lääkärit hommansa osaavat. Tein töitä odotellessamme heräämön ulkopuolella. Aivan kuin olisin säästänyt voimiani johonkin suurempaan.

Kun Lauri herää, annamme hänelle Hämähäkkimiespelin ja satukirjan. Syötän hänelle piparkakkuja ja hän juo pillimehua vähän tokkuraisena. Sovimme, ettei nappeja nielaista enää koskaan. Kello yksitoista saamme lähteä kotiin.

Kotona syömme ja menemme päiväunille. Minä nukahdan heti, en ole tottunut heräämään seitsemältä ja nyt se tuntuu. Sitä paitsi täytyy kerätä voimia. Viittä vaille kolme soi ovisummeri.

–Älä avaa, minä sanon Ollille. –Ei me odoteta ketään.

Olli kuitenkin menee eteiseen ja puhuu hetken ovipuhelimeen. Hän painaa summeria niin että se joku, joka on herättänyt meidät, pääsee sisään.

–Siellä on rikospoliisi, Olli sanoo makuuhuoneen ovelta. –Sillä on asiaa sulle.

–Mulle?

Nousen ylös ja raahaudun silmät tahmeina eteiseen. Rikospoliisi.

Ensimmäinen ajatus: minua tullaan pidättämään. Olen tietämättäni tehnyt jotain hyvin vakavaa mitä en muista, mutta nyt tuli lähtö asemalle.

Ovikello soi.

Minä en halua avata ovea. Minä avaan sen, ja käytävässä seisoo kaksi rikospoliisia. He eivät näytä poliiseilta; heillä on siviilivaatteet päällä.

He esittävät korttinsa.

–Saako tulla sisään? toinen heistä kysyy.

–Saa.

Peräännyn ja annan heille tietä. He tulevat olohuoneeseen asti.

–Tulittekste pidättään mua? minun tekee mieli lohkaista. Mutta jokin heidän ilmeissään saa minut pysymään hiljaa. Oletteko Kirsti Härkösen sisar? Olen. Meillä on hyvin ikäviä uutisia. Nyt minä tiedän. Seuraava kysymys on turha. Kysyn sen.

–Onko jotain tapahtunut?

–On. Meillä on erittäin ikäviä uutisia.

–Mitä.

–Hän on kuollut.

Seuraavat ajatukset: Ei voi olla totta. Tietenkin.

En itke vielä, alan vain hengittää nopeammin. Yritän haukkoa sisääni mahdollisimman paljon ilmaa. Yritän pysyä asiallisena ja pysynkin. Siirrymme keittiöön ja istumme pöydän ääreen. Kysyn miten, koska. Tänä aamuna kello yksitoista, suunnilleen. Hypännyt alas parvekkeelta ja kuollut heti. Virallinen kuolleeksi toteaminen tapahtunut 11.03 ambulanssissa. Ruumista säilytetään oikeuslääketieteellisen laitoksen ruumishuoneella. Saa mennä katsomaan. Tulee lisää sanoja, jotka yritän painaa mieleeni. Ruumiinavaus viikon sisällä. Perunkirjoitus. Tili pitää lopettaa.

Pitää ilmoittaa vanhemmille, mieluiten muulla tavoin kuin puhelimessa. Kyllä, minä hoidan sen. Tai sisko saa hoitaa, jompi kumpi niistä jotka ovat vielä elossa.

–Pystytkö vastaamaan muutamaan rutiinikysymykseen? he kysyvät.

–Pystyn.

Käyttikö hän huumeita. Ei. Joiko paljon. Kyllä. Viime aikoina. Mutta ei hän mikään alkoholisti ollut. Masentunut vain. Sairaslomalla töistä. Lääkityksellä. Mutta lääke ei purrut. Eikä hän pystynyt nukkumaan. Siksi hän joi. Puhuiko mitään, vihjasiko mitenkään tällaisista ajatuksista. Ei. Mitenkään. Eli:

–Eikö ole mitään mahdollisuutta, että se olisi ollut onnettomuus? minä kysyn.

–Ei. Kyllä se oli itsemurha.

–Eli mitään ei ole enää tehtävissä?

–Ei.

Ei tietenkään. Hulluko minä olen. Olli tulee keittiön ovelle kysyvän näköisenä.

–Killi on kuollut, minä sanon. Olli nyökkää. Ei näytä hämmästyneeltä.

–Mä yritän pitää Laurin poissa täältä, jutelkaa rauhassa, hän sanoo. Lähtee.

–Näitkö sä sen? minä kysyn toiselta poliiseista. –Ruumiin?

Hän nyökkää.

–Miltä se näytti?

–Haluatsä todella tietää?

–En.

–Mutta jos te haluatte mennä katsomaan niin kyllähän ne laittavat ruumiin siistimpään kuntoon.

–Kannattaako mun mennä katsomaan sitä? Sano sinä?

Hän mittailee minua hetken.

–Ei, hän vastaa.

–Okei, sitten mä en mene.

Näin hän teki päätöksen puolestani. Hypistelen käsiäni ja yritän hengittää syvemmin vedoin, mutta en pysty.

–Tarvitsetko nyt jotain apua? poliisit kysyvät. –Sellanen SOS-auto on parhaillaan Kirstin poikaystävän luona.

Niin, Janne. Voi hyvä jumala.

–Miten Janne tän otti?

–Se meni aika sekavaan tilaan, siksi meidän piti tulla kysymään sulta nää rutiinijutut.

–Mutta sillä on siellä apua?

–On. Ystäviä. Ja se SOS-auto.

–Mä en tartte mitään SOS-autoja, mulla on oma lääkäri.

–Hyvä. Sillä autolla onkin vähän kiire.

Poliisit jättävät korttinsa ja erilaisia monisteita. Yhden yläkulmassa lukee: ”Tietoja vainajan omaisille”. Vainajan. Omaisille. Nyt antakaa minulle vähän lisäaikaa. Älkää lähtekö vielä. Jos te lähdette, tästä tulee totta. Mutta he lähtevät. Sanovat palaavansa asiaan. Ottavansa osaa.

Menen olohuoneeseen Laurin luokse, joka katsoo Nalle Puh -videota.

–Älä säikähdä sitä että äiti itkee, minä sanon. –Killi on kuollut ja se on nyt enkeli.

–Mihin se kuoli? Lauri kysyy.

–Se putosi parvekkeelta, minä sanon. –Onnettomuus.

Valhe. Mutta tuon ikäinen ei käsittäisi sitä, että joku tieten tahtoen hyppää alas. Matkisi vielä sitä itse. Ja onnettomuushan se oli, koko saatanan baletti, koko tämä maailma on yksi suuri onnettomuus.

Pyydän Ollia soittamaan Raijalle ja Tapparille, että hakisivat Laurin muutamaksi tunniksi pois. Haluan huutaa rauhassa.

Tappari tulee ja Lauri lähtee. Mutta minä en huuda. Minä istun lamaantuneena sohvan nurkassa ja soitan puheluita.

Painelen Katin numeron. Tästä se lähtee. Vesa vastaa reippaasti puhelimeen.

–No hei tässä on Anna-Leena. Mulla on hirveitä uutisia. Killi on kuollu. Se on hypänny parvekkeelta alas.

Alan itkeä huutamalla. Nyt se tulee. Vyöryy minun päälleni. Kaataa minut, tuhoaa.

–Ei! Ei! Ei voi olla totta, Vesa hokee. –Ei voi olla totta!

–Pyydä Kati puhelimeen.

–Joo. Ei voi olla totta…

Hiljaisuus. Pian kuuluu Katin ääni.

–No mitä? hän kysyy hermostuneena.

–Killi on kuollu, se on tappanu itsensä, minä saan sanotuksi ennen kuin huuto taas purkautuu kurkustani.

Kati alkaa itkeä.

–Kauheeta. Voi kauheeta, millon, miten?

–Tänään yhdentoista aikoihin, Jannen luona. Hyppäsi alas parvekkeelta.

–Tämä ei oo totta, tämmöstä ei voi tapahtua.

–Jonkun pitää kertoa äidille ja isälle, ne rikospoliisit sano ettei niille saa soittaa, vaan jonkun on mentävä sinne.

–Mun on tietenki pakko mennä. Kauheeta. Miten mä pystyn? Miten mä pystyn siihen? En mä voi viedä niille tommosta viestiä!

–Mä soitan Eevalle ja Ristolle ja pyydän nekin sinne. Ja Ullan, se saa hommata sinne heti jotain kriisiapua.

–Joo, soita heti. Mun on mentävä taksilla. Lupaathan sä soittaa, mä en muuten kestä jos siellä ei oo ketään muuta niitten tukena.

–Lupaan.

Kati sulkee puhelimen, yhä itkien.

Soitan Eevalle. Hän ei ensin käsitä, että kyse on kuolemasta. Jankutan, että mitään ei ole enää tehtävissä, että Kati on menossa taksilla äidin ja isän luokse ja että heidän täytyy mennä sinne myös.

–No me kuule lähetään, Eeva sanoo reippaasti aivan kuin ei edelleenkään käsittäisi mistä on kysymys.

–Ja itke kuule, itke sinä, hän sanoo vielä. –Älä vaan ota mitään rauhottavaa.

Sellainen ei ole ehtinyt käydä mielessäkään. Miksi sitä ei saisi ottaa? Otan varmasti jos en muuten kestä, mutta toistaiseksi en tarvitse enkä halua.

Seuraavaksi Ulla.

–Onko sun vaikea puhua? minä kysyn ensin.

–Ei, mä kävelen just ostarin parkkipaikalla. Miten niin?

–Onko Tuuli siinä?

–Ei. Mitä on tapahtunu, Ulla hermostuu. –Onko Tuulille tapahtunu jotain?

–Mulla on ikäviä uutisia Killistä. Se on kuollu, tappanu itsensä tänään aamupäivällä.

Ulla ei ensin tahdo uskoa. Hän itkee jo, mutta ei silti tunnu uskovan.

–Ei, hän sanoo monta kertaa peräkkäin. –Ei. Ei. Ei.

–Kotiin pitää järjestää kriisiapua, minä sanon.

–Joo mä soitan heti. Voi hyvä jumala. Miten tämä on mahdollista? Miten meille voi tapahtua tämmöstä?

Onneksi hän on ollut töissä sekä mielisairaalassa että mielenterveystoimistossa. Suhteista on aina hyötyä.

Sitten iskee kauhea huoli siitä, että missä sinä olet nyt, taivaassako vai helvetissä. Taivaassa, taivaassa sinä olet, siihen haluan uskoa. Soitan Villelle. Pyydän häntä rukoilemaan sinun puolestasi. Ja hän lupaa, ortodoksi. Suhteista on todellakin hyötyä.

Sitten puhun itselleni. Sanon, että tätä ei voinut tietää. Että nyt täytyy ajatella järjellä. Minä en olisi voinut tehdä mitään. Päätän, että itseäni en ala syytellä. Enkä jossitella.

Itsesyyttely ja jossittelu alkavat tunnin kuluttua.

Minun olisi pitänyt tajuta, kun kävit täällä viimeisen kerran. Sinä olit erilainen kuin ennen. Levollinen. Tarvitseva. Turvautuva. Erilainen. Minä en olisi saanut antaa sinun kusettaa itseäni. Minun olisi pitänyt viedä sinut väkisin psykiatrille heti.

Mutta eihän aikuista ihmistä voi viedä väkisin hoitoon.

Jos sinä olisit sitä, jos minä olisin tätä. Jos jos jos.

Varaan ajan tutulta psykiatrilta. Saan sen heti huomiseksi.

–Mun sisko on tappanu itsensä, kerron hänelle jo nyt, puhelimessa.

–Voi hyvä jumala, hän sanoo.

Lauri tulee takaisin. Tappari on ostanut meille valtavan kukkakimpun. –Nyt ei saa antaa periksi, hän sanoo.

Ei, ei saa, minä nyökkäilen.

–Tajuaako Lauri mistä on kyse, oliko se ahdistunut? minä kysyn.

Tappari kertoo.

–Killi on kuollut. Äiti ja isä ei voi enää hoitaa Killiä, Lauri on sanonut Raijalle.

Ei, ei voi enää hoitaa. Sattuvasti sanottu.

Olli lämmittää saunan. Huuhtelen suihkussa itkun paisuttamat kasvoni ja kiipeän ylimmälle lauteelle. Yhtäkkiä kaikki tuntuu täysin epätodelliselta. Saunominen on niin normaalia. Tämähän on ihan tavallinen keskiviikkoilta. Asia on selvitettävä.

–Ihan vaan tarkistus. Kävikö täällä tänään kaksi rikospoliisia? minä kysyn.

–Kävi.

–Ja Killi on siis kuollu?

–On.

–Okei.

Mutta minä tunnen, että sinä olet hyvin lähellä, että sinä et ole vielä mennyt minnekään. Valtava rakkaus täyttää minut. Lämpöaalto. En päästä vielä irti, en voi päästää.

Otan konjakin. Lauri kiipeää syliini, puristan häntä tiukasti. Et sinä voi olla kuollut. Minähän rakastan sinua.

Pitää soittaa lisää puheluita, että tämä tulisi todemmaksi. Sillä todemmaksi sen on tultava. Pitää soittaa ystäville, serkuille. Ja pitää soittaa Killille, huomaan ajattelevani. Killille ei ole kertonut kukaan. Tuolle sinä nauraisit.

Pitää panna rukouspiiri pyörimään. Merja. Päivi. Anne. Kaikki ystävät jotka kuuluvat kirkkoon tai ovat vähänkin uskonnollisia.

Ja pitää perua muutamia menoja kuten huominen Kouvolan luento. Soitan Samille, joka järkyttyy. Yhden mielettömän hetken olen vähällä ehdottaa, että jospa yritän kuitenkin tulla, mutta sitten tajuan miten sairas idea se on. Kuinka helvetissä minä pystyisin olemaan ihmisten edessä, eihän minulla kulje päässä ainuttakaan ehjää ajatusta?

Ja pitää soittaa Annaan. Heti huomenna. En voi aloittaa kolumnistina vielä, täytyy siirtää sitä ainakin kuukaudella. Ville tai Pirkko saa aloittaa. Minä aion nyt surra. Tämä oli se tauko, jota olin pitkään kaivannut. Kiitos.

–On niin vaikeaa sanoa mitään, ystävät sanovat.

Mutta jostain syystä he osaavat sanoa juuri ne oikeat sanat.

–Killi halusi kuolla, Minna sanoo. Tai huutaa, kiihkeästi, vakuuttavasti. –Sitä meidän täytyy kunnioittaa. Jos se olisi nyt tässä, se sanois: ”Anteeksi etten jaksanut elää enkä ole enää fyysisesti teidän kanssanne, mutta mä olen teidän kanssanne muulla tavalla”.

Niin. Niin. Niin.

Sovimme, että he tulevat H-P:n kanssa perjantaina syömään, se on jo lyöty lukkoon niin paljon aikaisemmin. Emme voi katkaista kokonaan normaalia elämäämme.

Puhelin soi koko ajan.

–Mä en pystyny suojelemaan sitä, minä itken Päiville. –Mä en pystyny suojelemaan mun pikkusiskoa.

–Ei se ollu sun tehtäväs, hän sanoo.

–Oli! Oli se mun tehtävä!

Myöhemmin näytöksen jälkeen H-P soittaa. Hänkin lupaa rukoilla sinun puolestasi. Kerron hänelle taustoja. Masennuksestasi, esimerkiksi. Ihmisoikeustyöstäsi.

Uupumuksestasi.

–Mutta missä se on? minä hoen. –Missä se on nyt?

–Itsemurhaa ei voi tuomita, jos ihminen ei jaksa elää. Ja sun siskos teki hyviä tekoja. Periaatteessa antoi henkensä toisten ihmisten puolesta.

–Niin.

–Minna pitää koko yön puhelinta auki jos haluat soittaa, H-P sanoo vielä.

Menen tietokoneelle ja avaan sen. Avaan uuden tiedoston nimellä Killi. Jos minä en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun.

”Killi, olen avannut sinulle uuden tiedoston. Kirjoitin ensin nimesi väärin, kirjoitin Killo. Se varmaan naurattaisi sinua. Tai ehkä se naurattaakin, sillä minusta tuntuu että olet lähellä. Minun ainoa tehtäväni on kirjoittaa tässä maailmassa, muuta en osaa. Tai osaan minä paljon muutakin, mutta ajattelen että minulle on annettu tämä tuska siksi, että voisin sitä kuvata, auttaa ehkä muita ja itseänikin.

Sinä olet kuollut. Minä avasin uuden tiedoston. Minä rakastan sinua. Sinä olet minun pikkusiskoni. Minä rakastan sinua. Sinä olet nyt Jumalan luona, sinä olet enkeli, sanokoot uskovaiset, kapeakatseiset ja Raamattua piruna lukevat ihmiset mitä tahansa.

Auta minut tämän yli. Ole minun kanssani nyt.

Tämän kaiken merkitys ehkä selviää minulle joskus myöhemmin, mutta uskon ettei ole olemassa turhaa kuolemaa.

Mikä sana tuntuu pahimmalta? Tylyimmältä? Hauta. Arkku. Hyvästit. Hyvästellä. Viimeinen. Kuollut. Ruumis. Ei koskaan. Ei enää.

Ensimmäisiä ajatuksia: minä en voi koskaan enää olla onnellinen enkä nauraa. Se on syntiä. Ja että koko elämäni hajoaa tähän, sillä tämä ahdistus ei koskaan lopu.

Miten meidän perheemme ensi kesän lomamatkan käy? Miten minun kirjani käy? Miten meidän käy?

Ja toisaalta kaikki on yhtäkkiä merkityksetöntä. Työ. Idols-kisa. Leffakäsis. Kirja. Lauri on ainoa, jolla on merkitystä. Kun saisin vain pitää hänet. Kun saisin pitää edes hänet.

Ja järkeni. Senkin minä haluaisin ehdottomasti pitää.

Kirjoitan tätä niin kuin sinä lukisit tämän joskus myöhemmin. Se, ettet sinä lue, tekee minut hulluksi.”

Myöhemmin on uskallettava soittaa Jannelle. Alamme heti itkeä.

–Mä en tajua, Janne nyyhkyttää. –Se oli aamulla ihan tavallinen. Mä lähin yheksältä roudaamaan ja se jäi sinne. Se sano lähtevänsä lääkäriin Turkuun ja että se tulee illalla takas. Ja kun mä tulin kotiin yheltätoista niin täällä oli poliisit vastassa.

–Onhan sulla joku siellä, minä kysyn.

–On on. Kaikki on täällä.

–Ja muista että sä voit koska tahansa tulla meille jos et kestä nukkua siellä, soitat vaan summeria vaikka keskellä yötä.

–Joo. Kiitos tarjouksesta, mutta kyllä mä pärjään täällä. Mä haluan olla siellä missä Killikin oli.

–Joo mä ymmärrän.

–Mennäänkö kattomaan Killiä? hän kysyy.

–Mä en tule, minä sanon. –En mä kestä sitä.

–En mä sinne yksinkään mee. Itse asiassa Killi ei ehkä haluis että me nähdään se semmosessa kunnossa. Sehän oli aina niin tarkka ulkonäöstään.

–Ei me mennä sinne.

Sovimme että Janne tulee meille heti kun jaksaa. Haluan kuulla kaiken, kysyä kaikki mahdolliset kysymykset, nähdä miten hän voi, vakuuttua siitä että mitään ei todellakaan ollut tehtävissä.

Illalla soitan vielä Katille ja kysyn miten kaikki meni. Se oli ollut painajaista.

Äiti näkee heti hänen kasvoistaan, jo eteisessä, että jotain on tapahtunut.

–No? hän kysyy. Kati kertoo.

Äiti alkaa huutaa. Isä ei ole kotona; hän tulee metsältä hetken kuluttua. Hän kysyy saman kysymyksen. No?

–Killi on kuollut, Kati kertoo. –Se hyppäsi alas parvekkeelta.

Isä istuu alas. Ei puhu mitään pitkään aikaan. Hänen kasvoiltaan pyyhkiytyvät kaikki ilmeet pois.

–Se oli sitte Killin elämä, hän sanoo hiljaa.

Sen jälkeen Eeva ja Risto tulevat, ja Ulla Tuulin kanssa.

Katin itsesyyttely on myös alkanut.

–Kun se soitti mulle syyskuussa niin se kuulosti siltä että sillä on jotain tärkeää asiaa, mutta Solja itki ja mun piti lopettaa ja mä lupasin soittaa sille myöhemmin, mutta sitten kun mä soitin niin mä en saanu sitä enää kiinni. Olisko se elossa jos mä olisin sillon jutellu sen kanssa?

–Ei olis.

Olisitko sinä elossa jos minä olisin vienyt sinut psykiatrille vaikka kieltäydyit? Olisit.

Ja sitten on jäljellä se viimeinen soitto, se vaikein. Isä ja äiti. Miten minä uskallan soittaa? Mitä sanoa heille, jotka ovat menettäneet jo toisen lapsensa?

Äiti vastaa puhelimeen. Itkemme ääneen. Tai oikeastaan huudamme. Vakuutan äidille ja isälle ja itselleni, että nyt sinulla on hyvä olla, enää ei tarvitse huolehtia.

–Täällä on ollu Eeva ja Risto ja Kati ja Vesa, isä kertoo hiljaisella äänellä. –Ja Ulla. Sytytettiin kynttilä ja muisteltiin Killiä.

Näin äkkiä sinusta tuli imperfekti. Äsken sinä olit, ja nyt sinua muistellaan kynttilän valossa.

–Minä kävin aamulla metsällä ja katoin yhen kuusen alla että kylläpä on kauniita havuja, nuo sopis hyvin hautajaisiin koristeeksi arkun päälle. Ja sitten kun tulin kotiin niin sain kuulla että Killi on kuollu, isä kertoo.

Voi hyvä Jumala.

–Tuntuu ettei millään ole mitään väliä, hän lisää.

Pelottavaa. Kammottavaa, että joku, johon olen aina turvautunut, sanoo noin. Kuulostaa tuollaiselta, kaiken toivonsa menettäneeltä.

Ja minusta itsestäni taas tuntuu äkkiä siltä, että juuri nyt kaikella on helvetin paljon väliä.

Me elämme koska sinä kuolit.

Illalla myös Olli sytyttää kynttilän keittiön pöydälle. Minä en halua katsoa sitä, menen toiseen huoneeseen. Lauri on levoton, ei tahtoisi millään mennä nukkumaan. Minä taas en mitään muuta tahdokaan kuin sitä.

Otan nukahtamislääkkeen. En ole koskaan ennen ottanut mitään lääkkeitä yhtä aikaa alkoholin kanssa, mutta nyt on poikkeustilanne. Nyt eivät mitkään säännöt päde.

En saa silti unta. Keittiön kellon raksutus kuuluu seinän läpi niin kovaa, että kuulostaa siltä kuin viisarit hakkaisivat kellotaulua. Pyydän Ollia irrottamaan kellon seinältä. Hän tekee sen. Mutta edelleen jossain hakkaa. Varsinkin vasemmassa korvassani jyskyttää. Sitten tajuan. Eihän se ole kello, joka hakkaa vaan minun sydämeni.

2

Palaan ajassa vähän taaksepäin. Se oli tavallista, onnellistakin elämää. Olin innostunut romaanistani. Tapasimme paljon ystäviä. Kävimme Veskun konsertissa Tavastialla. Hän lauloi Eino Leinoa. ”Kaunis on kuolla mutta hauskempi on elää, hauska maita mantereita kuljeskella…”

Minulle tuli yhtä aikaa kylmä ja kuuma.

Kun palasimme kotiin, Mia kertoi Laurin nielleen napin omassa sängyssään, nukkumaanmenon jälkeen. Hän oli säilyttänyt sitä tyynynsä alla. Minä sain jostain syystä hysteerisen naurukohtauksen. Ollia ei naurattanut. Kävimme lääkärillä heti seuraavana päivänä, otettiin kuvat ja nähtiin nappi Laurin sisuksissa. Päätettiin, että ellei se tule ulos itsestään, täytyy mennä sairaalaan. Sitten sinä kävit minun luonani viimeisen kerran.

Olit ollut koko syksyn masentunut, jo kolme kuukautta sairaslomalla. Diagnoosi: keskivaikea masennus. Lohdullista. Keskivaikea masennus ei kuulostanut niin pahalta kuin vaikea.

Tämä oli toinen keskivaikea masennuskautesi. Edellinen meni ohi. Ei ollut mitään syytä uskoa, ettei tämäkin menisi. Sinä olit juuri saanut kuulla, että Like on päättänyt julkaista Turkkia käsittelevän reportaasikirjasi. Meidän piti mennä juhlimaan heti kun sopimus olisi allekirjoitettu.

Ja sinä tulet. Näytät väsyneeltä mutta jotenkin kirkastuneelta; tunnut olevan enemmän auki kuin ennen. Valoisampi. Rauhallisempi. Naurat paljon. Sinulla on punaista huulipunaa ja puhtaat hiukset, värikkäät vaatteet. Et todellakaan näytä masennuspotilaalta. Sinä olet kaunis niin kuin aina.

Paitsi että sukkahoususi ovat taas rikki.

–Miten sä voit olla tollasissa sukkahousuissa, eikö se tunnu ikävältä kun puolet varpaista on ulkona? minä kysyn jo eteisessä.

Purskahdat nauruun.

–Siihen tottuu.

Sinä kerrot kuulumisia. Uusi masennuslääke, jonka piti olla tehokasta ja vaikuttaa nopeasti, ei auta ollenkaan. Sillä on myös sivuvaikutuksia. Aiot mennä lähiaikoina tapaamaan lääkäriäsi ja neuvottelemaan lääkityksen vaihtamisesta. Melkein samaan hengenvetoon alat puhua siitä, että haluaisit joskus adoptoida tytön ulkomailta. Et halua tehdä edelleenkään omia lapsia. Heittosi on outo ja kiinnostava. Et ole koskaan ollut kiinnostunut lapsista, et kovin kiinnostunut edes Laurista, vaikka olet hänen tätinsä.

Nyt kiinnität häneen tavallista enemmän huomiota. Lauri riemastuu ja raahaa sinut huoneeseensa, esittelee lelujaan. Innostut tekemään hänen kanssaan paperilennokkeja jotka eivät lennä kunnolla, vaikka paiskot niitä voimalla ilmaan.

Myöhemmin istumme olohuoneen lattialla.

–Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia? kysyn äkkiä. Ihan kevyesti ja asiallisesti, en mitenkään dramaattisesti.

–No. Totta kai joskus käy mielessä että olis helpompi kuolla niin tää helvetti loppus mutta ei mulla ole aikomusta itteeni tappaa.

Minä uskon sinua.

–Hyvä, minä sanon. –Mutta jos kuitenki tilattas sulle aika sinne mun terapeutille? Jos sulla ei oo rahaa niin mä lainaan.

–Ei kiitos. Ehkä myöhemmin.

–Hahmoterapia on kans hyvää ja tehokasta. Mä voin antaa sulle yhden Marcuksen puhelinnumeron.

–Kiitos vaan mutta ei nyt. Mulla on Turussa se omalääkäri.

Sinulla on repussa mukanasi Neil Hardwickin kirja ”Hullun lailla”.

–Mä yritän saada tästä jotain toivoa, kun sekin selvis masennuksesta, sinä sanot ja kääntelet kirjaa kädessäsi. Nyökkäilen innokkaasti. Niin niin, juuri niin.

–Miten sun oman kirjan viimeistely sujuu? minä kysyn.

–Välillä mua pelottaa etten mä jaksa, etten mä pysy aikataulussa.

–Mä voin auttaa puhtaaksikirjottamisessa. Tai jossain.

–Kiitos nyt tosi paljon mutta kyllä mä teen sen itse. Jos sä haluat jotenki auttaa niin vippaa mulle pari diapamia. Mulla on huomenna neuvottelu Likellä ja mua jännittää, että ne näkee et mä oon hermostunu.

–Luuleksä ettei ne ole tottuneet hermostuneisiin kirjailijoihin ja hulluihin ihmisiin?

Sinä naurat taas. Minä annan sinulle ne diapamit. Nyt sinä olet minulle auki kolme diapamia, kolme kertaa kaksi milligrammaa.

–Välillä mua pelottaa koko se kirja, sinä kerrot. –Että ei kai se vaan aiheuta lisää kidutuksia ja pidätyksiä ja muuta helvetillistä niille ihmisille siellä. Vaikka nimistä on suurin osa muutettu.

–Itsehän ne halusi sulle kertoa, minä muistutan. –Ne haluaa varmasti maailman tietävän, mitä siellä tapahtuu. Ei kai sua olisi sinne lähetetty, jos se hanke olis niin vaarallinen. Varmistat vaan kaikki asiat täällä päässä. Kysyt niiltä itseltä. Sekoitat tarinoita jos on tarpeen, niin että jäljittäminen on mahdotonta.

–Niin.

Sinä olet yhä epävarma. En voi mitenkään kuvitella, mitä sinä olet nähnyt, mitä kaikkea sinä tiedät. Tämä maa on lintukoto verrattuna siihen maahan.

Haluat mennä lepäämään. Lojumme vierekkäin makuuhuoneen sängyllä ja puhumme.

–Täällä on hyvä tunnelma, sinä sanot äkkiä. –Voinko mä olla täällä vielä vähän aikaa?

Kysymys on omituinen. Totta kai sinä saat olla. Sanon sen sinulle.

–Muuta vaikka tänne asumaan, minä sanon.

–Mua säälittää Janne, sinä kerrot hetken kuluttua.

–Miksi? minä kysyn.

–Musta ei ole Jannelle mitään iloa kun mä oon tämmönen.

–Täytyykö susta aina olla iloa? Sä voit olla just niin tylsä ja väsyny ja surullinen kun haluat. Älä Jannea sääli, sääli itseäs.

Et vastaa siihen mitään. Sen sijaan kysyt, mitä minulle kuuluu. Kerron sinulle ihmisestä, joka on kohdellut minua huonosti. Alan äkkiä raivota suuremmalla volyymilla kuin pitikään. Sitten pyydän anteeksi.

–Sulla on ihan tarpeeksi omiakin ongelmia, minä sanon.

–Ei ku huuda vaan, sinä sanot. –Se on mahtavaa. Musta on mahtavaa kuunnella ku joku raivoo noin.

Katselemme vihkoa, johon olen liimannut kangasnäytteitä ja muotilehdistä revittyjä kuvia. Esittelen sinulle, mitä niistä aion joskus teettää.

–Tämä on kun jonkun pikkutytön unelmavihko, sinä hymyilet.

Annan sinulle Nizzasta ostetun punaisen pitsipuseron, jossa on kimallekuvioita.

–Ihana, kiitos tosi paljon, sinä sanot ja silität kangasta kädelläsi. Puet sen päällesi, pyörit peilin edessä ja katselet itseäsi jokaisesta kulmasta. Masennuspotilas ei käyttäydy niin. Itsemurhaaja ei käyttäydy niin. Kuvittelen minä. Kun itse kärsin aikoinaan syvästä masennuksesta, en kyennyt puhumaan edes kokonaisia lauseita. En nauranut koskaan. En jaksanut mennä suihkuun. En kyennyt muuhun kuin makaamaan sängyssä. Ja nyt minä kuvittelen olevani joku masennuksen asiantuntija.

Annan sinulle vain vaatteita, meikkejä, tupakkaa ja diapamia. Sen sijaan minun pitäisi viedä sinut psykiatrille nyt heti, mutta sitä minä en tee, koska olen niin tyhmä.

Tarjoan sinulle myös mustaa iltapukua, joka sopii sinulle täydellisesti. Jostain syystä ojennat sen kuitenkin takaisin.

–Anna se mieluummin Katille, sinä sanot. –Tämä on ihana mutta anna se kumminkin Katille.

Tiedätkö sinä, ettei sinulla ole sille enää käyttöä?

Olli tulee ylitöistä. Halaatte keittiössä.

–Miten menee? Olli kysyy.

–Päin helvettiä, sinä sanot ja naurat.

Puhumme vielä joulusta. Sinä et tiedä, missä aiot sen viettää, luultavasti Jannen äidin luona. –Tuu meille, minä innostun. –Jos et jaksa lähteä niin tuu meille. Me tehdään blinejä ja juodaan kuohuviiniä.

–Kuulostaa kyllä houkuttelevalta, sinä sanot. Sanot sen mumisemalla, sillä tavoin sinulla on usein tapana puhua. Aivan kuin häpeilisit sitä, mitä puhut, et haluaisi olla vaivaksi. Joskus puhut niin nopeasti ettei puheestasi saa selvää, niin kuin pelkäisit että ellet onnistu sanomaan sanottavaasi tarpeeksi nopeasti, kuulija kyllästyy. Teen sitä usein itsekin.

Lapsena olit niin arka, että puhuit joskus kuiskaamalla. Jopa meille, omille perheenjäsenille.

Olen lähdössä vielä asioille. Pyydän sinua mukaani Sokokselle, aion ostaa Ollille joululahjoja. Yllättäen sinä suostut. Olet viettänyt minun kanssani kohta viisi tuntia ja se on varmaan ennätys, moneen vuoteen. Yleensä sinä olit levoton ja viivyit korkeintaan tunnin, ainakin parin viimeisen vuoden aikana. Istuit tuolilla vain puolittain, niin kuin olisit ollut varuillasi; valmiina hypähtämään pystyyn ja ryntäämään pakoon hetkenä minä hyvänsä.

Palaat vielä eteisestä olohuoneen ovelle ja katsot Lauria, joka tuijottaa piirrettyjä.

–Hei sitte Lauri, sinä sanot. –Kiitos kun annoit mun rauhassa jutella sun äidin kanssa.

Outo kommentti. Sinulle täysin epätyypillinen.

Lähdet minun kanssani samalla ratikalla keskustaan, matkalla luet keskeneräisen kolumnini ja annat siitä palautetta. Huomaan, että sinua ei naurata enää, vaikka yleensä naurat jutuilleni. Ehdotat pientä korjausta, jonka teen myöhemmin.

Puhut Jannesta. Olet huolissasi siitä, että Janne juo liikaa.

–No miksei se mene AA-kerhoon? minä kysyn, typerästi, tylpästi, jotenkin ajattelemattomasti. Minulla kun on aina patenttiratkaisu kaikkeen.

Sinä vastaat naurahtamalla.

Sokoksella kiertelemme vähän aikaa kosmetiikkaosastolla. Kiinnitän huomiota siihen, että kuljet niin lähellä minua. Se tuntuu minusta hyvältä. Niin kuin olisit avautumassa jotenkin, pehmentymässä, myöntämässä itsellesi, että tarvitset muita, että saat olla heikko.

Yleensä kuljet pari metriä edellä. Et liimaudu koskaan ihmisiin kiinni.

Pysähdymme katselemaan hajuvesiä.

–Saanko mä kulkea sun kanssa vielä vähän aikaa? sinä kysyt ja naurahdat jotenkin nolosti.

–Tietysti. Kulje ihan niin kauan ku haluat. Mennään etsimään Ollille yöpukua.

Menemme toiseen kerrokseen. Autat minua valitsemaan yöpuvun. Kun sanon, että aion vielä mennä hakemaan kanta-asiakaskortin, tulet sinnekin mukaan. Istut vähän aikaa vieressäni odotuspenkeillä. Emme enää juuri puhu, olemme vain ja katsomme, miten numerot vaihtuvat vuoronumerotaulussa. Yhtäkkiä sinä nouset ylös ja sanot, että sinun täytyy lähteä.

–Oli tosi kivaa, sinä sanot. –Teillä oli hyvä olla.

–Sehän on mukava kuulla. Nähdään taas pian.

–Joo nähdään, moi.

Sinä hymyilet sirkeää, iloista hymyä ja lähdet, enkä minä näe sinua enää koskaan.

Kuulen sinun äänesi vielä kerran, kun soitan sinulle seuraavalla viikolla. Pyydän sinua käymään päivällä, kun Janne on töissä, jos yksin oleminen Harjukadulla ahdistaa.

–Sähän voit katella telkkaria ja nakerrella diapamia samalla kun mä teen töitä, minä sanon. Sinä naurahdat.

–Tuo on kyllä tarjous josta ei voi kieltäytyä.

Lupaat soittaa minulle pian.

–Soitellaan, sinä sanot, ja se on viimeinen sana jonka sinulta kuulen. Kai. Muistaakseni. On se.

Entä sitten? Alan...