Pauli Tampuri on lopettanut yövuorojen ajamisen jo aikapäiviä sitten ja syystä: hän ei enää jaksa valvoa. Yksi rattiin nukahtaminen riitti varoitukseksi.

Tätä nykyä yövuoroja ajavat Tampurin pojat ja yksi pojan vaimokin, mutta nyt pojat vaimoineen ovat jokavuotisella Espanjan reissullaan ja yöksi ajoon tulossa ollut kaveri makaa ensiapuklinikalla polkupyöräonnettomuuden vuoksi.

”Siinä sen taas näkee”, Pauli Tampuri murahtaa vaimolleen. ”Kun pitää alkaa urheilla, vaikka voisi tilata taksin.”

Pauli Tampuri istuu vuoteen reunalla ja kiskoo housuja jalkaansa. Kiroilisikin, jollei olisi lopettanut voimasanojen käyttöä samaan aikaan tupakanpolton kanssa viittä vuotta aiemmin. Hän oli jo melkein unessa. Ja olisi toden totta tarvinnut leponsa. Pitkä päivä risusavotassa tuntuu koko ruumiissa, ja saunankin vanha kettu olisi jättänyt väliin, jos olisi tiennyt joutuvansa yöksi töihin.

Puolta tuntia ja kahta mustaa kahvikupillista myöhemmin Pauli Tampuri on jo ajossa. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä tuttuja kuskeja tai ihailla jonoon ilmaantuneita uusia autoja ennen kuin käsky jo kävi. Aluksi on pelkkää lyhyttä kaupunkiajoa. Kaupungissa on samaan aikaan monenlaisia tapahtumia suositun iskelmälaulajan konserttikiertueen päätöskeikasta dokumenttielokuvafestivaaleihin, ja kun kymmenen jälkeen vielä loppuivat kaikki teatteriesityksetkin, niin ihmiset purkautuvat katsomoista kaduille suurina joukkoina suunnilleen yhtä aikaa. Se tietää aina tolpalle vilskettä.

Puolen yön maissa hiljenee hetkeksi. Silloin Pauli ehtii sekä käydä tyhjentämässä rakkonsa että avata mukaan ottamansa termospullon. Vaimon laittamia voileipiä hän ei uskalla ajatellakaan. Alkaisi väsyttää vielä pahemmin. Leivät voi syödä sitten aamukahvin kanssa, hän ajattelee.

”Teatterilla oli tänään ensi-ilta ja siksi teatteritalo on valaistuna vieläkin”, Pauli selittää takapenkillään istuvalle maalaiselle, jota on ajamassa hotelliin. ”Siellä ne taiteilijat nyt pistää jalalla koreasti.”

”Ai, mikä näytelmä se oli”, matkustaja kysyy.

”Kahden kauppa vai mikä sen nimi nyt oli, joku sentapainen”, Pauli naurahtaa. Paulin vaimo tilasi esitykseen liput heti kun ne tulivat myyntiin. Vaimo käy teatterissa vähintään kerran viikossa, joskus useammin. On saanut toisinaan suostuteltua Paulinkin mukaansa. Eikä se aina ole ollut pelkkää kärsimystä.

Lavalla on yleensä aina useita vakioasiakkaita. Yhdestä talvella näkemästään esityksestä Pauli tunsi joka ikisen eli oli kyydinnyt jokaista lavalla seisonutta taiteilijaa vähintään kolme kertaa. Muutamaa heistä kymmeniäkin kertoja. Pauli on sanonut pojilleenkin, että kolme reissua on se raja, jonka jälkeen voi kertoa tuntevansa jonkun kyytiläisen.

”Kerran jos kuskaa kännistä kirjailijaa, niin sitä ei kannata mainostaa kenellekään.”

Kyllä Pauli teatterimaailmaa tuntee, tietää kuinka omituiset työajat teatterilaisilla on ja sen kuinka heikosti teatteriväen avioliitot pysyvät kasassa. On perillä siitä, missä näyttelijät tapaavat harjoitusten jälkeen istua haukkumassa ohjaajaa ja kuinka rankat huvit rankka työ vaatiikaan. Ensi-iltajuhlien jatkoilla tapahtuu kaikenlaista. Mutta siitä mitä Pauli on nähnyt taksissaan tapahtuvan hän ei kerro kenellekään, ei edes vaimolleen.

Kun teatterin osoitteeseen tilataan auto vähän ennen kahta, Pauli arvelee, että kyyti on se tavallinen. Joku näyttelijöistä on sammunut jo ennen jatkoja ja haluaa nyt kotiin nukkumaan. Mutta kyseessä onkin toisenlainen kuljetus.

Nainen seisoo henkilökunnan sisäänkäynnin edessä paketti käsissään. Esittelee itsensä, sanoo olevansa teatterinjohtaja. Mainitsee kyllä nimensäkin, mutta se menee Paulilta kokonaan ohi. Naisella ei ole lainkaan rintaliivejä. Paulia ei hämmästytä se, että teatteria johtaa nainen, naisethan johtavat tätä nykyä lähes koko maailmaa, tai siltä se ainakin vanhan liiton miehestä tuntuu. Rintaliivittömyyttä Pauli sen sijaan kummastelee. Se ei jotenkin sovi naisen muuten huoliteltuun tyyliin eikä sen puoleen asemaankaan. Taitaa olla villit ensi-iltajuhlat, Pauli ajattelee, ihan niin kuin ennen vanhaan. Silloin kun näyttelijät vielä työllistivät kokonaisen taksitolpallisen autoja. Tie suurelle näyttämölle vie johtajan huoneen kautta. Vai mitenkäs se vanha tv-sarjoihin teatteriuransa vaihtanut näyttelijä kerran kyydissä istuessaan ja teatteriin päin sylkäistessään sanoikaan?

Nainen kertoo saaneensa pitkään odotetun näytelmän näytelmäkirjailijalta ja pyytää Paulia ajamaan sen ohjaajalle, joka naisen sanojen mukaan ei syö ei nuku eikä tee mitään muutakaan kuin odottaa vain tekstiä.

”Harjoitukset alkavat ensi viikolla ja teksti on auttamatta myöhässä, ohjaajaparka on joutunut tekemään oman suunnittelutyönsä pelkän synopsiksen perusteella”, nainen naurahtaa ojentaessaan Paulille viidensadan euron setelin. ”Riittääkö tämä?”

Vasta silloin Pauli vilkaisee paketin päälle lappuun kirjoitettua osoitetta. Kojelautaan kiinnitetty navigaattori kertoo tarkan kilometrimäärän ja sen, että viisisataa euroa on oikein käypä korvaus.

Ohjaajan nimi on Paulille tuttu lehtien palstoilta, mutta hänen ohjauksiaan Pauli ei ole mennyt katsomaan, eikä aio mennäkään. ”Rajansa kaikella”, Pauli sanoi liput maksaneelle vaimolleen. ”Minä en maksa siitä, että katselen hiekkakasan siirtelemistä.” Vaimo meni ja puhui esityksestä monta päivää. Sanoi sen liikuttaneen häntä, kertoi itkeneensä monta kertaa esityksen aikana. Paulista se ei ole mikään mittari. Vaimohan itkee jo nähdessään wc-paperimainoksen koiranpennun.

Ohjaajasuuruus asuu maaseudulla. Kaukana maaseudulla. Matkaan kuluu muutama tunti, ja muutama tunti on ajettava takaisinkin. Pauli punnitsee pakettia käsissään ja katsoo naista. Nainen hytisee aivan liian ohuissa vaatteissaan. Vilkuilee teatterin ulko-ovelle. Rouva johtaja haluaisi jo mennä jatkamaan juhliaan, Pauli ajattelee. Viisisataa euroa on viisisataa euroa. Siihen rahaan joutuisi ajamaan todella monta kaupunkiajoa.

”Minulta menee matkaan ainakin parisen tuntia”, Pauli aloittaa.

Nainen vakuuttaa ohjaajan olevan valveilla.

”Hän työskentelee öisin. Oli kuullut, että olen saanut tekstin, ja kun esityksen väliajalla avasin puhelimeni, se oli täynnä viestejä. Hän vaati saada tekstin luettavakseen välittömästi. Niin että nyt hän sitten istuu olohuoneensa suurten ikkunoitten edessä ja tuijottaa taloon johtavalle tielle.”

”Halvemmalla olisitte päässyt, jos joku olisi juoksuttanut tämän aamubussiin”, Pauli sanoo. Hänellä on aina ollut tapana pitää asiakkaittensa puolta. Hän nostaa paketin pelkääjän paikalle, ja sisältö kolahtaa pahviseiniin. ”Ja vielä halvemmalla, jos siirtäisitte näytelmät sähköpostilla”, hän naurahtaa kiertäessään auton toiselle puolelle.

”Hän ei käytä tietokonetta eikä kännykkää”, nainen hymyilee siniseksi käyneillä huulillaan. ”Hänhän on nero.”

Kääntyessään teatterin pihalta kadulle Pauli vilkaisee peruutuspeilistä taakseen, mutta nainen on jo kadonnut. Moottoritien sijaan Pauli päättää ajaa rantareittiä. Navigaattori ehdottaa moottoritietä, mutta Pauli kääntää laitteesta äänet pois ja tekee niin kuin haluaa. Rantareitin maisema on huomattavasti vaihtelevampi, ja mutkittelevaa kaksikaistaista tietä on hauskempi ajaa. Ainakin yöllä, kun liikennettä on vähän. Rekkajonojen ja kesämökkiläisten kanssa se on sitten aivan toinen juttu. Silloin Pauli Tampurikin valitsee moottoritien.

Rantareitin alkupäässä on edelleen tietöiden vuoksi nopeusrajoituksia, mutta eivät ne Paulia sen kummemmin harmita. Nukkumisen suhteen yö on joka tapauksessa pilalla, joten paras ottaa mahdollisimman rennosti. Nuorempana piti aina ajaa vähän, tai usein paljonkin, ylinopeutta silloin kun ajoi yksin. Ja aika usein silloinkin, kun vaimo nalkutti vieressä. Mutta ei enää. Sen se rattiin nukahtaminen teki, kiireet loppuivat siihen kun käsitti, että kuolema istuu aina kyydissä.

Pauli katselee kesäyön hämärässä moottoritien rakennustyömaata ja muistaa, miltä maisema näytti silloin kun hän reilut kolmekymmentä vuotta aiemmin aloitti ajohommansa. Tienvarsi oli täynnä taloja, oli kahvilaa ja huoltoasemaa, kauppaa ja motellia. Kallioräjäytysten jälkeen, kun kaikki rakennukset ovat poissa ja puut parturoitu leveältä kaistaleelta tulevan tien molemmilta puolilta, koko seutu on muuttunut täysin tuntemattomaksi.

Pauli Tampuri ei pysty palauttamaan mieleensä, milloin on edellisen kerran ajellut tällä suunnalla, mutta pitkä aika siitä täytyy olla. Pienen kirkonkylän laitamat on täytetty marketeilla ja huonekaluhalleilla ja kylää reunustaville pelloille on noussut uusia asuinalueita. Katuvalojen loisteessa alue näyttää lavastukselta. Miksi niiden pitää rakentaa tuollaisia nukketaloja, taksikuski jupisee mielessään. Kun ihmiset asettuvat asumaan nukketaloon, niin helvetti repeää. Elämä kun ei tapaa olla kovinkaan söpöä. Söpö. Sellaista sanaa nuorin miniä viljelee kuin entinen isäntä perunaa.

Kun taksimittari ei raksuta eikä kiirettäkään ole, Pauli Tompuri koukkaa niin sanotun keskustan kautta vain tarkistaakseen, että keskiaikainen kivikirkko on jätetty entiselleen. Ja onhan se. Se sentään. Eivät ole vielä keksineet ruveta kirkkoja stailaamaan, mutta kyllä sekin päivä koittaa, taksikuski ajattelee lasketellessaan takaisin kantatielle.

Hän venyttelee selkäänsä ja vilkaisee kelloa. Hän on yön tienestinsä ansainnut, nyt on aikaa vaikka aamuun asti. Tässähän voi nauttia ajelemisesta niin kuin joskus nuorempana, hän ajattelee kääntäessään radiota lujemmalle.

Seuraavan puolituntisen hän vain ajaa. Pääsee siihen ajamisen autuaaseen tilaan, jonka vuoksi on jaksanut niinäkin vuosina kun kyydit olivat harvassa ja auto kehnossa kunnossa eikä vaihtoon ollut varaa.

Hän ajaa eikä mieti mitään, ei kaipaa mitään, ei tunne huolien eikä vuosienkaan taakkaa vaan antaa tien viedä. Sellaisina hetkinä Pauli Tampuri on lähes onnellinen mies.

Rakontyhjennyspaussin jälkeen on pakko etsiä radiosta kanava, josta kuuluu reippaampaa musiikkia. Hän alkaa päättäväisesti naputella sormiaan rattiin musiikin tahtiin, mutta saunan liian rennoksi piiskaama ruho meinaa siitä huolimatta kaivautua penkin sisään. Silmäluometkin painavat niin kuin niihin olisi ripustettu vaimon puutarhapöytää varten hankkimat, liinan reunaan nipistettävät painot.

Pauli säätää lämmitystä pienemmälle ja avaa hetkeksi ikkunan. Nuorempana tuli aina ajettua kesät ikkuna auki, kyynärpää ulkona tuulta halkomassa. Niistä kuumista kesistä on kuskille muistoksi jäänyt vasempaan korvaan hirmuinen vinkuna ja olkapäähän iänikuinen kolotus.

Jänis loikkaa ojanpenkalta suoraan taksin eteen, eikä kuski ehdi tehdä mitään. Pieni tömähdys ja jonkinlainen pompuntapainen, ja se elämä oli siinä. Jänikset ovat kovia lisääntymään, joten luultavasti tätä raatoa ei lisätä minun syntilistaani, Pauli Tampuri ajattelee, mutta tuntee silti pienen puistatuksen kulkevan ruhossaan. Renkaissa on verta, ja on sitä saattanut roiskua helmapeltiinkin. Auto on pestävä ennen kuin Pauli jättää sen päiväksi ajoon tulevalle nuorelle naiselle. Onneksi vaimo ei ole mukana, se pitäisi jäniksen yliajamista huonona enteenä.

Jäniksen jälkeen seuraava puolituntinen menee terästetyin aistein, penkereitä, peltoja ja jokaista pusikkoa silmällä pitäen, mutta sitten väsymyksen moukari iskee taas. Auton hurinako sen tekee vai mikä? Pauli pohtii leukapieliä venytellessään. Uni vaanii ympärillä, mutta taksikuski tietää, että jos nyt pääsisi vaikka heittoistuimella autosta suoraan omaan sänkyynsä, niin sitten ei enää nukuttaisikaan.

Väsymys tekee ajamisen raskaaksi. Joutuu vaihtamaan asentoa ja pinnistelemään pitääkseen silmät auki. Paketin viemisen jälkeen hän ajaisi joka tapauksessa suoraan kotiin. Vaikka ei siellä nukahtaisikaan, niin lepuuttaisi ainakin silmiään. Auto on hänen omansa, joten isännälle selittämisen voisi hoitaa partaa ajaessa. Viisisataa euroa on kelpo tulos arki-illaksi.

Liftari seisoo bussipysäkillä sillan jälkeen. Kuusikymmentäluvun lopussa peukalokyytiläiset ilmaantuivat maanteiden varsille, ja kahdeksankymmentäluvun loppupuolella ne katosivat lähes kokonaan. Hipit kasvoivat aikuisiksi ja ostivat omat autot samalla kun rinkat vaihtuivat attaseasalkuiksi, siltä se ainakin kokeneen taksikuskin näkökulmasta näytti.

Pauli Tampuri ei yleensä poimi peukalokyytiläisiä autoonsa. Kukapa sitä tieten tahtoen omaa oksaansa sahaisi. Mutta nyt hän painaa jarrua jo ennen kuin ehtii ajatella asian loppuun saakka. Häntä väsyttää ja hän kaipaa seuraa pysyäkseen hereillä. Radio puhuu kyllä, mutta ei kysy eikä vastaa. Että siinä mielessä radio on saman sorttia vaimon kanssa, Pauli lohkaisi joskus nuorelle asiakkaalleen, joka nauroi sutkausta koko matkan lentokentälle. Asiakkaan nauru sai Paulin innostumaan. Se oli kuin vesi kuumalle kiukaalle. Hän lasketteli sutkautuksiaan aina siihen saakka, kun nuori mies hävisi lentoaseman lasiovista sisään. Huusi vielä peräänkin. Hihkui kehittäneensä avioliittovuosikymmeniensä aikana suojamekanismin kaikenlaisia monologeja varten.

Vuotta myöhemmin toisessa iltapäivälehdessä alkoi ilmestyä uusi suomalainen sarjakuva. Sen nimi oli ytimekkäästi Kuski. Pauli Tampuri lukee vain Rip Kirbyä, joten häneltä koko Kuski meni ohi. Kunnes sitten yhden viikonlopun sarjakuvaliitteessä Kuskista oli koko sivun kuva. Siinä Kuski nojasi radioon. Puhekuplaan kirjoitetusta lauseesta painatettiin T-paitoja ja kortteja ja sitä siteerattiin viihdeohjelmissa. Pauli vähensi ajojaan eikä ole puhunut asiakkaille omista asioistaan sen koommin. Ja yhden ja saman neuvon on antanut kaikille omille kuskeilleen: ”Kuunnelkaa mitä asiakas puhuu, mutta älkää kertoko omia asioitanne. Koskaan ei voi tietää, kuka istuu kyydissä.”

Pauli painaa pelkääjän puolen ikkunan auki ja kyydinkaipaaja kumartuu siihen kuin kioskin luukulle. Liftari on nuori nainen. Viljapellonvaalea, pitkätukkainen nuori nainen. Kuin suoraan kauraryynimainoksesta karannut. Anorakki päällä, farkut jalassa, reppu selässä. Sinisilmäinen, kiltinnäköinen perhetyttö, joka tillittää Paulia suoraan silmiin ja sanoo heti ensimmäiseksi, ettei hänellä ole senttiäkään rahaa.

”Mun piti olla mun poikaystävän luona, mutta me erottiin enkä mä voinut sinne jäädä.”

Tyttö on menossa maalle, sukunsa mökille. Alkaa selostaa mökin tarkkaa sijaintia, luettelee teitä ja erilaisia maamerkkejä. Pauli toteaa heti, ettei tunne aluetta alkuunkaan, mutta suunta on kyllä sama.

Tyttö ottaa repun selästään ja nostaa sen lattialle, kapuaa muitta mutkitta etupenkille, Paulin viereen. Hän nostaa penkillä olevan paketin syliinsä.

”Sen voi laittaa tuonne takapenkille”, Pauli sanoo, mutta tyttö tuijottaa jo paketin päällä olevaa lappua.

”Olavi Saariniemi?” tyttö ähkäisee. ”Ootsä menossa sen luokse?”

”Se asia ei kuulu sinulle. Laita se paketti nyt vaan takapenkille ja kiinnitä turvavyö. Ei tässä ole koko yötä aikaa.”

Tyttö hymyilee, pyytää anteeksi ja nostaa paketin takapenkille. Pauli Tampuri katuu ärähtämistään ja yrittää pehmennellä sitä vetoamalla taksimiesten ammattietiikkaan.

”Tässä on kyse muustakin kuin pelkästä ajamisesta. Ihmiset istuvat autoon kuin rippituoliin. Taksissa kuulee ja näkee kaikenlaista. Juoruämmät on erikseen, ne eivät näissä hommissa pärjää.”

Turvavyön merkkiääni lakkaa piippaamasta ja Pauli Tampuri kääntää auton takaisin tielle.

Tyttö on hetken hiljaa, mutta alkaa sitten puhua. Kuin tietäisi oman tehtävänsä, kuin arvaisi että hänet poimittiin kyytiin pitämään kuski hereillä. Tyttö kertoilee syksystään, siitä miten suunnitelmat heittivät varoittamatta häränpyllyä kun sovitusta matkasta poikaystävän kanssa ei tulekaan mitään. Vuoden pituisen matkan peruuntuminen on suurehko henkilökohtainen katastrofi, kuten tyttö asian ilmaisee, kun asunto on jo irtisanottu ja työpaikasta lähdetty.

”Mitään duunia ei ole ja kun tää aika on mikä on, niin voi olla vaikea saadakaan mitään. Pitää mennä maalle muutamaksi päiväksi. Tarttis löytää se kuuluisa plan B.”

Pauli Tampuri ei pidä siitä, että ihmiset sotkevat englanninkieltä suomenkielen sekaan. Hän on ottanut siitä omien poikiensa kanssa yhteen useammin kuin kerran. Hänellä on tapana vaatia suomennosta joka ikinen kerta, kun joku kotimainen kanta-asukas erehtyy puhumaan sekakieltä. Tytön suhteen hän tekee poikkeuksen.

Tytön ikää on vaikea arvioida. Pysäyttäessään auton Pauli luuli tätä vielä nuoremmaksi, korkeintaan seitsemäntoistavuotiaaksi, mutta nyt kun tyttö istuu vieressä ja puhuu… tämä onkin jo aikuinen. Nuori nainen, jolla on hämmästyttävän matala ääni, kuin virhe kuvassa. Pauli Tampurista ääni ei oikein sovi viattoman tyttömäiseen olemukseen, vaan kuuluisi pikemminkin savuisiin yökerhoihin, punaisten valojen ja paksun sametin sekaan.

Usva liikkuu peltojen yli, auton valot pyyhkivät puiden varsia. On postikorttimaisen kaunis syysyö. Annettuaan suhteellisen laajan selvityksen itsestään ja omasta elämäntilanteestaan, tyttö katsoo Paulia.

”Minkä ikänen sä olet?” tyttö kysyy ja lisää heti perään, että jos kysymys on liian tungetteleva, hän ei loukkaantuisi vaikka siihen ei vastattaisi.

”No ei tämä nyt ihan niin vakavaa ole”, Pauli naurahtaa. ”Ikää on kuusikymmentäkaksi vuotta, että ei mitään eilisen teeren poikia.”

”Mä oisin luullut, ettet ole päivääkään yli viisikymppinen.”

Pauli Tampuri oikaisee selkänsä, on tavattoman mielissään tytön virhearviosta.

”Muistatsä vielä jotakin sun nuoruudesta? Jotain mitä sulle tapahtu silloin kun sä olit viisitoista, kuusitoista tai sitä nuorempi?” tyttö kysyy.

”Muistan tietysti, ei mulla ole mitään vikaa muistissa.”

”Joo en mä sitä epäilekään, mä vaan mietin.”

”Paljon on tietysti unohtunutkin, mutta toisaalta sitä muistaa joitakin asioita aivan ällistyttävän tarkasti. Kun vaan alkaa muistella, niin jostakin sieltä muistin poimuista nousee aina vain uusia juttuja…”

”Mitä sä muistat, minkälaisia asioita?”

Tyttöähän taitaa oikeasti kiinnostaa, Pauli ajattelee. Ei taida kyselläkään ihan pelkkää kohteliaisuuttaan, maksuksi kyydistä. Pauli Tampurilla on kolme poikaa ja nyt kun hän istuu mersunsa penkissä vierellään nuorimman poikansa ikäinen tyttö, hän tajuaa, ettei ole juuri kertonut pojilleen omasta nuoruudestaan. Tai ylipäätään itsestään. Ei vain ole tuntunut olevan sellaiselle tarvetta.

Kun pojat olivat pieniä, he pelasivat kaikki sekä jalkapalloa että jääkiekkoa ja Pauli kuskasi heitä harjoituksiin ja peleihin. Kannusti kentän laidalla ja antoi rahaa milloin mihinkin: mailoihin, luistimiin, suojuksiin, nappulakenkiin, pelipaitoihin, seuramaksuihin, pelaajalisensseihin, pelimatkoihin. Välit olivat hyvät ja ovat edelleenkin, vaikka kyllähän sitä on yhteenkin otettu. Murrosiässä kun alkoi ne yöjuoksut ja se aamupäivänukkuminen. Iltapäivään asti makailivat, sitä ei tahtonut hermo kestää.

”Mun vanhemmat ei paljon puhu niiden nuoruudesta. Äiti saattaa joskus saunassa jos siltä oikein kyselee, mutta ei muuten. Usein se sanoo, ettei muista, en minä muista, niin se sanoo, sellaisia vanhoja asioita. Vaikka varmaan se jotain kumminkin muistaa, ehkä se ei vaan osaa kertoa. Mulle. Ehkä se muistelee ystäviensä kanssa.”

”Sitä muistaa vaikka mitä, mutta enimmäkseen ne ovat sellaisia välähdyksiä. Paloja sieltä, toisia täältä. Aikajärjestykseen niitä on kyllä vaikeaa saada. Ihmisen muisti katsos toimii vähän niin kuin Valittujen Palojen toimitus.”

Tyttö nauraa ja Pauli Tampuri käsittää olevansa paitsi hereillä, myös ihmeen hyvällä tuulella. Ei ole aikoihin jutellut kenenkään kanssa niin kuin nyt tämän tuntemattoman tytön. Tytöllä on tuoreet korvat, ja niin Pauli päästää sisäisen jutuniskijänsä vapaaksi. Hän kertoilee maukkaita, hyvin marinoituneita ja sopivasti kypsytettyjä pieniä tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Tyttö on paras mahdollinen yleisö: hän liikuttuu, hän osaa nauraa, pyörittää päätään, olla kauhistunut tai muka kauhistunut ja nostaa kätensä suunsa eteen täsmälleen oikeissa kohdissa.

Kilometrit katoavat alta, alkavat käydä vähiin. Kun Pauli sitten näkee läpi yön auki olevan huoltoaseman, hän kysyy kävisikö tytölle kahvinmittainen paussi.

”Joo”, tyttö kiljahtaa, ”todellakin pysähdytään. Mulla on kauhea veskihätä. En vaan kehdannut sanoa, kun sä oot kumminkin töissä”, tyttö hymyilee ja Pauli muistaa äkkiä ensirakkautensa vuosikymmenien takaa. Tytön hymy sen portin aukaisee. Samanlainen hymy oli silläkin, Pauli ajattelee. Missähän sekin ihminen nykyisin on, liekö jo haudassa, Pauli ajattelee. Mallaksi sitä kutsuttiin, Marja-Liisa Joku se oli… vai Marja-Leenako kumminkin? Asui Järvenpäässä ja tuli junalla lauantaisin Helsinkiin. Hyvin kasvatettu perhetyttö, samanlainen kuin tämä minun nuori seuraneitikin. Sääli vain, että minä olin silloin vielä ymmärtämätön pojankloppi ja särjin sen tytön sydämen, sen kummempia tunnontuskia tuntematta.

”On ne muistot jänniä joo”, Pauli Tampuri sanoo kammetessaan autosta ulos. ”useimmat hyvät unohtuvat, mutta useimmat huonot jäävät.”

”Tota mä vähän pelkäsinkin. Että se on just noin. Että vaikka eläis kuinka vanhaks niin aina vaan muistais.”

Pauli kiirehtii avaamaan tytölle ensin auton ja sitten vielä huoltoasemankin oven.

”Sähän oletkin oikea herrasmies”, tyttö sanoo.

”Noh, noh, eipäs liioitella.”

Tyttö kipittää suoraan naistenhuoneeseen ja Pauli menee jonottamaan tiskille. Ottaa tarjottimen, lautaset, kaksi mukia ja kaksi lasia. Hämmästyy sitä kuinka paljon väkeä huoltoaseman kahvilassa on. Muitakin kuin nuoria.

”Kuule, viitsitkö ottaa mullekin kahvin ja sämpylän”, tyttö sanoo eikä näytä muistavan lainkaan sitä, ettei hänellä ole senttiäkään rahaa. ”Mun toinen korvis on pudonnut”, tyttö sanoo palatessaan vessareissulta, ”saisinko mä auton avaimet niin voisin käydä katsomassa jos olisi pudonnut autoon… On nimittäin lahjakorut, ja kyllä harmittaa jos olen hävittänyt toisen.”

Pauli ojentaa avaimet ja sanoo haluavansa tarjota kahvit, mutta tyttö ei suostu. Melkein kimpaantuu, kun Pauli ei ota uskoakseen tytön kieltoa. Kaivaa setelin taskustaan ja pudottaa sen tarjottimelle Paulin eteen.

”Kuules nyt taksivaari. Minä maksan omat kahvini ja sinunkin. Se on naurettava pieni kiitos kyydistä.” Joku röhähtää Paulin selän takana, hirnahtaa kuin hyvänkin vitsin kuultuaan.

Taksivaari, Pauli ajattelee, niinpä niin. Tyttö valehteli olevansa rahaton ja luulee, etten muista sitä. Tyttö on nuori ja nuoren ihmisen silmissä tällainen kuusikymppinen on ikivanha. Muistinsa menettänyt vanhus. Kyllä se vähän kirpaisee.

Hän antaa takanaan olevien nuorten miesten mennä edelleen ja palaa takaisin lasivitriinille, valikoi tytölle parhaan näköisen sämpylän, laskee kahvin mukiin, ihmettelee kuinka ei huomannut, ettei tytön kuljettajanpuoleisessa korvassa muka ollut korua. Oli siinä, Pauli ajattelee, näkee silmissään korun liikkeen, sen kuinka se heilahteli tytön kaulaa vasten. Kasa pieniä kimaltelevia helmiä. Autoon sen on täytynyt pudota, Pauli ajattelee, jollei sitten tuohon pihalle.

Pauli maksaa kahvit ja sämpylät ja etsii vapaan ja muruttoman pöydän. Näkee tytön juoksevan autolle, avaavan etuoven ja kumartuvan etupenkin ylle, nostelevan lattialla olevaa muovimattoa ja kurkistavan penkin alle.

Muutaman pöydän päässä on vapaana edellispäivän iltalehdet. Pauli hakee ne. Hän ei osta lehtiä enää itse, mutta lukee mielellään, jos käsiinsä saa. Tai ainakin silmäilee. Auton takaovi on auki ja tyttö puoliksi autossa, mutta ennen kuin Pauli ehtii ensimmäisen lehden etusivua pidemmälle, tyttö on jo siinä. Heiluttaa korvakorua hyppysissään voitonriemuisena.

”Siellä se oli! Onneksi. Hyvä jumala, minä ehdin jo ajatella, että jos se on pudonnut jonnekin tienvarteen niin sitten se on goodbye-kamaa.”

”Hyvä, että löytyi”, Pauli sanoo ja yrittää kuulostaa kevyeltä. ”Taksivaari jo ehti huolestua.”

Jos tyttö huomaakin piikin, niin hän ohittaa sen kuin mopoauton. Asettelee korvakorun korvaansa ja iskee kiinni sämpylään. Pelikoneen luona olevat nuoret miehet naureskelevat kovaäänisesti ja tyttö katselee heitä niin kuin nuoret naiset nuoria miehiä katsovat.

Pauli Tampuri keskittyy lehtiin. Ensimmäinen on nopeasti selattu, siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään luettavaa jollei ole kiinnostunut siitä, mitä kymmeneksi viikoksi aavikolle kuskatut vähäpukeiset naiset ovat tehneet ja toisistaan sanoneet. Toisesta lehdestä löytyy juttu, joka kiinnostaa vaikka otsikko onkin kuin huono vitsi: ”Ohjaaja Olavi Saariniemi ja yksinäisyyden kirous”. Kuvassa ohjaajasuuruus seisoo musta pitkä nahkatakki yllään korkealla kalliolla ja katselee merelle. Jutun yhteydessä on muutamien ohjaajan kanssa työskennelleiden kommentit pienine valokuvineen. Yhdessä kuvassa sanotaan olevan kaupunginteatterin uuden naisjohtajan, mutta Pauli Tampuri arvelee, että kuvan on täytynyt vaihtua. Kuvan nainen ei tosiaankaan ole se, jolta Pauli sai pakettinsa.

”Katos vaan, siinä paha missä mainitaan. Olavi Saariniemi”, tyttö sanoo ja tarttuu lehteen lupaa kysymättä, kääntää sen niin, että saattaa itsekin lukea. Pauli Tampuri ärsyyntyy, hän ei ole tottunut siihen, että häneltä viedään lehti käsistä. Tyttö ei huomaa mitään, tuijottaa vain kuvaa, ahmii otsikon, ingressin sen alta, harppoo jutun alusta loppuun, sulkee lehden ja heittää sen viereiseen pöytään. Poraa pistävillä tytönsilmillään Paulin silmiin reikiä.

”Olavi Saariniemi osti upean merenrantatilansa ehkä kymmenen vuotta sitten. Muutti sinne Helsingistä. Mä olin silloin vielä yläkoulussa, kahdeksannella. Se oli aika hienoa, kun meidän mökkikylällä alkoi yhtäkkiä pyöriä kaiken maailman julkkiksia. Siellä on yksi ainoa kauppa ja yksi ainoa baari ja asiamiesposti. Sinne ne sitten pärähtivät. Mäkin rupesin viihtymään mökillä ja kaikki kaveritkin halusi tulla sinne. Ei tarttenut hirveesti houkutella. Olavi Saariniemi ajoi sinne moottoripyörällään ja pisti koko kylän sekaisin. Se oli silloin naimisissa, sen silloinen vaimo on se näyttelijä, sellainen tumma kaunotar, joka on nyt siinä yhdessä sairaalasarjassa.Se ei käyttänyt koskaan rintaliivejä ja varmaan arvaat, että siitä riitti puhetta sellaisessa pienessä kylässä.”

Jos tyttö odottaa kyyditsijänsä alkavan udella lisätietoja ohjaajagurun kesäseikkailuista, hän joutuu pettymään. Taksimies vilkaisee kelloaan ja ilmoittaa piipahtavansa kahvilan perällä. ”Ja sitten mennään.”

Loppumatka menee alkua vaisummissa tunnelmissa. Pauli pitää katseensa tiukasti tiessä, eikä tyttökään enää juuri puhele. Huoltoasemalla auki repeytynyt ikäero kasvaa kuiluksi heidän väliinsä.

Tie kapenee, asfaltti huononee. Pauli Tampuri hidastaa vauhtia ja katsoo navigaattorin karttanäkymää. Vasta nyt vekotinta tarvittaisiin. Hän tuntee tytön hajuveden tuoksun, huomaa pureskellut kynnet ja sen kuinka tytön jalka naputtaa hermostuneesti auton lattiaa.

Pienen kyläkeskuksen kohdalla tyttö saa puhekykynsä takaisin.

”Mä voisin jäädä kyydistä tuolla vähän matkan päässä, kaupan kohdalla, pääsen siitä kätevästi venerantaan.”

”Onko sinulla pelastusliivit ja valot?” Pauli kysyy. ”Oletko ennen ajanut venettä pimeässä?”

Tyttöä Paulin huolehtiminen huvittaa. Hän sanoo pärjäävänsä. Hän tuntee lähivedet kuin omat taskunsa ja on suhannut veneellä pikkutytöstä saakka.

”Sä ajat kaks kilsaa eteenpäin ja käännyt sitten vasemmalle. Siinä on kyltti jossa lukee, että yksityistie. Se on mutkainen ja tuntuu loputtomalta, mutta ajat vaan sitkeästi eteenpäin, ohi tallirakennusten ja maatilojen, pienen puusillan yli. Sitten kun tulee valkea talo oikealla puolella ja sen edessä hevoshaka, voit ruveta hidastelemaan. Se tie menee melkein pihan läpi, siinä kohtaa saattaa iskeä epäilys ja tekisi mieli kääntyä takaisin, mutta ajat vaan, kunnes meri aukeaa edessä ja sä näet sen talon.”

”Taitaa olla tuttu tie”, Pauli Tampuri naurahtaa.

”Liiankin tuttu”, tyttö sanoo vakavana avatessaan turvavyön.

Jokin ajatus on nousemaisillaan päähän, mutta ei ehdi perille asti ennen kuin tyttö nousee autosta. Tyttö ottaa reppunsa ja heittää sen selkäänsä, kiittää kyydistä ja on jo aikeissa lähteä kun kumartuu vielä takaisin, kurkottaa kohti Paulia ja muiskauttaa suukon kuskin poskelle.

”Pidä mulle peukkuja”, tyttö sanoo. ”Että kaikki menisi hyvin.”

Pauli Tampuri nyökkää. Jos hän osaisi, hän sanoisi tytölle jotakin rohkaisevaa, sillä rohkaisua tyttö tuntuu kaipaavan. Harvoin herkistyvä taksimies tuntee palan nousevan kurkkuunsa. Yskii hieman, selvittelee kurkkuaan. Peukkuja hän pitäisi kyllä, mutta tietää jo, ettei kaikki mene hyvin, ei vaikka miten olisi peukalo pystyssä. Elämä on sellaista, ei se tapaa sujua kuin tanssi. Aina tulee ajomiehen tielle uusia mutkia.

”Tiedätsä sä muuten mitä sä olet viemässä sille supermiehelle?” tyttö kysyy ja katsoo Paulia niillä taivaansinisillä silmillään.

”Juu, käsikirjoitusta”, Pauli Tampuri vastaa ja kuulee itsekin, kuinka käheä hänen äänensä on.

”Niinpä tietysti”, tyttö nauraa. ”Niinpä tietysti.”

Tyttö vetäytyy autosta, heilauttaa kättään, paiskaa oven kiinni, juoksee tien yli ja katoaa pimeään. Pauli Tampuri ei saa autoa heti takaisin tielle. Osa hänestä odottaa, että tyttö juoksisi takaisin autolle ja kysyisi, voisiko sittenkin tulla kyydissä takaisin kaupunkiin. Kun ei edes nimeä tullut kysyttyä, taksikuski harmittelee.

Tie Olavi Saariniemen huvilalle on juuri sellainen millaiseksi tyttö se kuvaili, mutkikas ja mäkinen ja loputtoman tuntuinen. Hidas ajettava, niin kuin tuntemattomat pikkutiet tapaavat olla. Navigaattorin kartalla tie näyttää lapsen piirtämältä madolta. Vekotinta ei parane katsella, muuten on kohta ojassa. Silmät on pakko pitää tiessä. Pitäisi olla kartanlukija vieressä, Pauli ajattelee ja poimii tien varresta tytön antaman maamerkin toisensa jälkeen.

Valkoisen talon kohdalla hän hidastaa vauhtia entisestään. Tie vie suoraan talon pihaan, ja jos tyttö ei olisi varoittanut, Pauli Tampuri lakkaisi uskomasta navigaattoria ja kuvittelisi ajaneensa harhaan. Tie menee ikävän läheltä taloa, talon ja hevostallin välistä. Kun auto ajaa ohi, se kuullaan kyllä talossa. Pauli Tampuri ajattelee, etteivät talon asukkaat varmasti ole ilahtuneet siitä, että Olavi Saariniemi muutti tänne. Eivätkä varmasti ole pitäneet siitä moottoripyörärallista.

Talo on muuten pimeänä, mutta yhdessä huoneessa palavat valot. Merelle päin antava ikkuna on auki ja ikkunassa seisoo joku. Joku, joka katsoo kuinka taksi laskettelee hitaasti alamäkeen ko...