Kansi

Etusivu

VILLE TANTTU

TIIKERISYDÄN

Pelon sisällä asuu rohkeus

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38830-3

Teksti ja kuvat © Ville Tanttu 2012

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

Alkusanat

Amokselle

1

Avaruus syntyy tähän.

Joka vedolla tuon sitä enemmän esiin. Kaivan liidulla avaruuden syvyyden tähän paperin valkoiseen pintaan. Äsken sitä ei ollut, mutta nyt se jo avautuu edessäni.

Väritän niin kovaa kuin jaksan avaruuden tummaa sinistä. Se on kuin syvää vettä, tai loppukesän iltataivasta, niin kuin nyt elokuussa. Korostan Jupiterin ympärillä hohtavaa purppuraa, ja sen kuiden vierestä vedän tarkasti, ettei mene rajojen yli. Jupiterissa on tämä punainen alue, mikä sen nimi nyt olikaan? Benjamin osaisi kyllä kertoa, koska hän tietää avaruusasioista enemmän kuin kukaan muu. Paitsi isä. Mutta galakseista, nebuloista ja kaukaisista aurinkokunnista ei kukaan lapsi voi tietää niin paljon kuin Benjamin. Hän on kerännyt kirjahyllyynsä 32 kirjaa tähdistä ja linnunradoista.

Kättä sattuu – kyynärpään vierestä pistää ja polttaa, kun olen hangannut tätä äärettömyyttä jo vaikka miten kauan. Mutta ei se haittaa, koska tämän haluan antaa isälle.

Isä on ollut työmatkalla ulkomailla jo monta viikkoa.

Viimeksi näin hänet kanoottiretkellämme Onnialassa. Muistan niin elävästi miten kanoottimme lipui peilityynenä lepäävän suuren selän poikki. Näytti siltä, kuin olisimme halkaisseet sillä järven äänettömään pintaan peilautuvan taivaan, kuin leikanneet sen kuvan kahtia. Isä kertoi, että siinä kohdin pohjaan oli matkaa lähes 100 metriä. Minua huimasi tuo syvyys alapuolellamme. Puristin kanootin laitoja rystyset valkoisina, ja jatkoin melomista vasta kun olimme matalammilla vesillä.

Illansuussa auringon vielä lämmittäessä selkäämme saavuimme leiripaikkaan, jossa kapea jokimainen salmi yhtyy avaraan ulappaan. Pystytettyämme teltan suuren kivenlohkareen viereen paksun sammaleen päälle isä halusi opettaa minut kellumaan.

– Se tuntuu mahtavalta kun makaa vedessä, katsoo pilviä taivaalla ja kuulee oman hengityksensä, hän selitti tohkeissaan ja piteli minusta kiinni, kun koetin maata siinä veden pinnalla.

Yritin monta kertaa, mutta vajosin aina pohjaa kohti. En tajua miten siinä veden pinnalla voi pysyä.

Isä nousi vedestä ja alkoi sytytellä nuotiota, mutta minä sukeltelin vielä kirkkaan järven pohjasta erivärisiä kiviä ja uin pikkuhiljaa ulommas. Katsoessani sukelluslasieni läpi mustaksi jyrkkenevää järvenpohjaa mieleeni nousi viekas hiisi, outo pitkäkätinen olento, joka vetää lapsia jaloista syvyyksiin. Pakokauhun väreet ottivat minusta ylivallan ja kauhoin rantaa kohti kuin henkeni edestä. Isä ihmetteli mikä minulle yhtäkkiä tuli.

– Ei mikään, halusin vaan kokeilla et miten nopeesti mä pystyn uimaan rantaan, vastasin ja hätyyttelin pyyhkeellä itikoita siinä nuotion ääressä lämmitellen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Keitimme retkipannulla ruusunmarjateetä ja söimme iltapalaksi muhkeat eväsleivät. Nuotiopaikaltamme avautuva järvenselkä ulottui yhdestä kohtaa niin pitkälle, ettei vastarantaa näkynyt. Isä selitti, että koska maapallo on kaareva, todellakin siis pallo, niin siksi ei voi nähdä sitä kaukaista vastarantaa, saarta tai mannerta joka jää sinne veden taakse. Tuntui siltä kuin katsoisi äärettömyyteen. Kuin olisi ollut avaruudessa. Tai siis mehän olemme avaruudessa koko ajan! Sitä ei vaan voi oikein käsittää.

Pienenä ajattelin, että avaruudessa, kaukana kaukana, pitkän matkan päässä, siellä mihin äärettömyys loppuu, on vastassa muuri; semmonen tiilistä ja vanhoista kivistä rakennettu ehkä kolmemetrinen muuri. Sen yli voi kiivetä toisella puolella odottavaan puutarhaan. Ja jos ei jaksa kiivetä, niin kuitenkin näkee siellä puutarhan puolella kasvavien omenapuiden latvat.

Nykyään tiedän että siellä ei ole mitään muuria. Avaruus on loputon.

– Kato Amos, toi on Jupiter, isä osoitti telttamme oviaukosta vastarannan yllä tuikkivaa tähteä. – Se on kaikista suurin planeetta, kymmenen kertaa maapallon kokoinen ja painaa kaksi kertaa enemmän kuin kaikki aurinkokunnan muut planeetat yhteensä.

Kaivauduin syvemmälle makuupussini lämpöön ja katselin sen suuaukosta tuota kaukaista jättiläistä.

– Roomalaisille Jupiter oli ukkosen ja sateen tuoja, isä jatkoi. – Ja sillä on 63 kuuta. Siellä voikin olla aikamoinen kuutamo, kuvittele vaikka 20 erikokoista kuuta samaan aikaan taivaalla.

Miten onnellinen olinkaan, kun nukahdin melomisesta ja sukeltamisesta rättipoikkiväsyneitten jäsenteni kanssa isän avaruusluennon ja kaukaa järveltä kantautuvan kuikan vuoropuheluun.

Mutta nyt väritän tätä avaruuden sinistä. Juuri sen teltan kattoon heijastuvien varjojen väristä. Avaruuden äärettömyyttä. Kun väritän kahteen kertaan, ensiksi vaaleammalla, ja sitten tummalla sinisellä päälle, niin saan aikaan ihan oikean näköistä syvää avaruutta.

– Plim plom!

Ovikello. Ovikello! Se on isä.

– Isä, isä, isää! huudan täysillä juostessani ovea kohti. – Mä avaan, mä avaan!

Meinaan kaatua portaissa. Ainon ja Annan, siskojeni katseet kääntyvät minuun päin kun kiidän keittiön ohi kohti ovikellon ääntä. Isä on varmasti unohtanut taas avaimet kotiin tai sitten hänen mielestään on vaan niin kivaa kun tulen avaamaan! Hän seisoo siellä matkalaukkujen kanssa, ja lyön vaikka vetoa että laukun uumenissa odottaa minua joku tuliainen.

– Isä, mä saan tän just auki!

Vitsi meidän ulko-oven lukko jumittaa.

– Avataan, avataan!

Taistelen jäykän lukon kanssa, remputan sitä ja vihdoin ovi lennähtää auki.

Ovella seisoo Benjamin. Voi ei.

– Tähtikomppania Tellus lähtövalmiina!

Benjamin tervehtii minua pyjamassaan, äitinsä isot kumisaappaat jalassa, avaruuskirja kainalossa ja kaukoputki kaulassa.

– Mitä nyt? Benkku ihmettelee.

– No ei… mitään, vastaan yrittäen peitellä pettymystäni.

Benjaminin hymy hyytyy. Hänen silmälasinsa ovat vinossa, toinen linssi lepää poskella ja toinen killuu ilmassa.

– Ai, eiks me mennäkään? hän kysyy ja korjaa lasiensa asentoa.

– Totta kai mennään, vastaan.

Benjaminin kanssa menen minne vain. Milloin vain.

2

Metallitikkaiden puolat ovat kosteat ja hieman kylmät. Puristan niitä lujaa, enkä aio katsoa alas. Katon reuna on ihan kohta kohdallani.

– Oota mua, Benjaminin ääni kuuluu alempaa.

Kampean itseni katolle ja kurkistan reunan yli.

– Pelottaaks sua?

– Joo.

Benjamin ei kaikkine tarvikkeineen ja vinoine silmälaseineen näytä minkäänsorttiselta toimintasankarilta. Hänen kaulassaan killuva kaukoputki kolahtelee tikkaisiin.

– Pidä vaan kunnolla kiinni kaiteista, kyl sä pääset, opastan ja otan vastaan Benjaminin ison muistikirjan.

Makaamme hengästyneinä katolla katsellen yllemme aukeavaa linnunrataa. Tämä uuden talomme tasakatto on kuin luotu avaruusretkiä varten. Meille ei tosin ole annettu lupaa retkeillä täällä ilman aikuisia, mutta koska isä ei ikinä ehdi mukaamme, olemme soveltaneet sitä sääntöä vähän.

Benjamin vetää kaukoputkensa auki.

– Voisko tolla nähdä mustan aukon? kysyn.

– Ei, Benjamin vastaa tähtäillessään putkella taivaalle.

– No jollain isommalla kaukoputkella sitten? jatkan.

– Sitä ei voi nähdä millään. Koska se imee kaiken, myös valon. Siksi sitä ei voi nähdä.

– Jaaha.

Benjamin tietää aina kaiken.

– Miten ihmeessä joku näkymätön asia voi olla niin vaarallinen? ihmettelen. – Miten voi olla jotain niin voimakasta, jota ei voi nähdä?

Benjamin etsii vastausta kirjastaan. Hän on kerännyt isoon mustakantiseen muistikirjaan erilaisia lehtileikkeitä ja teorioita avaruudesta. Lukemisesta en ole innostunut, mutta tuossa kirjassa on huomattavan kiinnostavia kuvia ja jänniä kaavioita.

– Mustan aukon painovoima imee niin voimakkaasti, että sen pakonopeus ylittää valonnopeuden. Tällöin edes valo ei pääse pakenemaan sieltä, ja kohde näyttää mustalta.

Benjamin nostaa katseensa kirjasta taivaalle.

– Ajattele Amos, tuolla jossakin on piste, jota ei voi nähdä ja joka imee kaiken.

– Jos kukaan ei ole nähnyt sitä, niin miten voi tietää et semmoinen on?

– Tässä sanotaan: Esimerkiksi valon taipuminen tai tähden kiertäminen ympäri pistettä, jossa ei näytä olevan mitään, antaa viitteen mustan aukon olemassaolosta.

Benjamin jatkaa selvitystään, minä kuvittelen mielessäni miltä musta aukko voisi näyttää. Haluan piirtää sen. Haluan nähdä sen, edes piirtämänäni. On mielenkiintoista yrittää piirtää semmoista, mitä ei voi nähdä. Millainenkohan ääni sillä on? Imen suullani sisäänpäin ja kuvittelen loputtoman imun, joka johtaa, niin minne se johtaa? Äärettömyyteen kai. Aina vaan vastassa se äärettömyys.

– Ehkä mustalla aukolla on tämmöinen ääni? ehdotan ja demonstroin mustan aukon ääntä.

– Avaruudessa ei kuulu ääniä, koska siellä ei ole ilmaa, Benjamin pudottaa minut maanpinnalle.

– Ai avaruudessa ei kuulu äänet?

– Ei.

Yläpuolellamme lentää vilkkuva satelliitti, vai olisiko lentokone.

– Onko avaruusraketinkin lento äänetöntä?

– Kyllä on, usko tai älä, mutta niin se on. Jos astronautti on raketin sisällä, niin siellä kuuluu ääniä, kun on ilmaa, mutta ulkona avaruuskävelyllä ei kuulu mitään, Benjamin luennoi, ja nostaa taas etusormellaan silmälaseja ylemmäksi nenällään.

Tuo piirre hänessä näyttää hauskalta silloin kun meillä on kivaa yhdessä, mutta jos kinastelemme tai riitelemme, niin silloin se silmälasien asennon jatkuva korjailu tuntuu sietämättömän ärsyttävältä. Silloin tekisi mieli napata ne iänikuiset rillit ja vääntää väkisin suoriksi, jolloin ne kylläkin todenn...