Titteli.png

MINÄ TARKKAILEN TEITÄ

Minä olen Ella. Olen vielä toisella luokalla, mutta en enää kauan. Kevätjuhlan jälkeen me pääsemme kolmannelle luokalle. Tai luultavasti pääsemme. Viime kerralla emme päässeet, sillä Pate ei osannut kertotaulua ja me muut emme halunneet jättää häntä yksin. Niinpä me kaikki jäimme luokalle; opettaja myös. Opettajalla on ollut viime aikoina huolia. Hän ei nimittäin voi sietää uutta rehtoria, herra Piippua. Se johtuu siitä, että opettaja itse haluaisi olla rehtori rehtorin paikalla. Hän haluaisi oman huoneen ja ovivalot.

– Ei tästä voi mennä, minä sanoin rehtori Piipulle, joka yritti tulla meidän luokkaamme.

– Miten niin ei voi? rehtori hämmästyi.

– Koska paita on keltainen, minä sanoin ja näytin paitaani. Se oli keltainen.

– Miten se tähän liittyy? rehtori ihmetteli.

– Jos paita on keltainen, pitää odottaa. Vihreä paita tarkoittaa sitä, että saa mennä ja punainen, että ei missään nimessä kannata häiritä, minä selitin kärsivällisesti. Minusta oli kummallista, ettei rehtori tiennyt liikennesääntöjä, vaikka oli rehtori.

– Minulla ei ole nyt aikaa tähän pelleilyyn, hän sanoi ja aikoi tarttua ovenkahvaan, mutta juuri silloin ovi avautui. Pukari tuli luokasta minun tilalleni. Minä puolestani livahdin takaisin sisälle ja vedin oven perässäni kiinni. Rehtori ja Pukari jäivät käytävään. Oviliikennevalo oli juuri vaihtunut punaiseksi. Pukarin paita oli nimittäin punainen. Niin oli rehtorin naamakin.

– Rehtori haluaisi tavata, minä sanoin opettajalle, joka parhaillaan piirsi taululle jänistä.

– Se on hyvä, opettaja nyökkäsi. – Kun tavaa ahkerasti, oppii lopulta lukemaan.

– Hän seisoo nyt tuolla oven ulkopuolella, minä täsmensin.

– Sekin on hyvä, opettaja nyökkäsi uudestaan. – Kai hän tietää, että meitä ei saa häiritä?

Oven ulkopuolelta kuului kiljaisu ja rehtorin kiukkuinen ääni:

– Ai! Kirottu riiviö! Irrota heti hampaasi minun ranteestani! Kuulitko!

– Taitaa tietää, minä sanoin opettajalle, joka nyökkäsi kolmannen kerran ja viimeisteli jäniksen. Siitä tuli hieno.

– Tosi upea, Hanna kehui.

– Ihan elävän näköinen, Tiinakin myönsi.

– Uljas yksilö, Tuukka totesi.

– Melkein yhtä hyvä kuin äidin piirtämä Batman, Samppa tunnusti.

– Miksi tuolla pupulla on sarvet? kysyi Pate.

– Pupulla? opettaja kummastui. – Tämähän on lehmä.

Meidän opettajamme on hieno ihminen ja maailman paras opettaja, mutta piirtämistä hänen pitää vielä harjoitella. Siihen ei ollut kuitenkaan aikaa, sillä rehtori Piippu käveli juuri silloin päin punaista. Hän tuli luokkaan raahaten perässään Pukaria, joka roikkui hampaillaan hänen ranteessaan ja urisi.

– Irrota tämä, rehtori uikutti.

– Vihreä! opettaja komensi. Tiina meni vihreässä paidassaan käytävälle. Pukari puolestaan irrotti hampaansa ja palasi paikalleen.

– Sinun ei pitäisi kävellä päin punaista. Se on vaarallista, opettaja heristi sormeaan rehtorille.

– Mitä ihmeen pelleilyä tämä on? rehtori kysyi rannettaan hieroen.

– Tjaa, välillä sama ajatus on hiipinyt minunkin mieleeni. Minä olen kuullut, että jotkut kutsuvat tätä peruskouluksi, opettaja kuiskasi rehtorille.

– Miksi sinun oppilaasi roikkuvat käytävässä ja minun ranteessani värikkäissä paidoissa ja purevat ihmisiä?

– Ihmisiä? Mutta tietääkseni sinä olet ainoa, jota on purtu, opettaja ihmetteli.

– Älä saivartele. Minä en suvaitse koulussani huonoa käytöstä. Meillä vallitsee nollatoleranssi, rehtori sanoi ja meni aivan opettajan eteen. Hän oli pitkä ja laiha mies ja näytti ihan siltä, kuin hänen korvistaan alkaisi tupruta savua millä hetkellä hyvänsä. Hänellä oli yllään tyylikäs puku ja solmio toisin kuin meidän opettajallamme, jolla oli vanha villatakki, jonka olkapäällä oli vauvan kuolaa. Tai ainakin me oletimme, että se oli vauvan.

– Minä puutun tähän puremisasiaan heti kaikin käytettävissäni olevin keinoin, opettaja lupasi vakavana. – Me pidämme kasvatuskeskustelun ja sovitteluistunnon ja allekirjoitamme pyhän valan, jossa oppilas sitoutuu koulun eettisiin ja moraalisiin tavoitteisiin kautta kiven ja kannon.

– Hyvä, rehtori nyökkäsi.

– Vielä vanhan rehtorin aikaan minä olisin vain kieltänyt Pukaria puremasta ja antanut jälki-istuntoa, mutta tietysti tämä nykyinen käytäntö on kokonaisvaltaisempi ja parempi oppilaan persoonallisuuden tasapainoisen kehityksen kannalta, opettaja sanoi vakavana.

Rehtori katsoi opettajaa tiukasti, mutta opettaja vastasi katseeseen. Niin, opettaja ja meidän uusi rehtorimme eivät oikein tulleet toimeen keskenään, mutta onneksi aikuiset osaavat ratkoa erimielisyyksiään sivistyneesti.

– Minä tarkkailen sinua, rehtori sanoi ja osoitti opettajaa kahdella levitetyllä sormella.

– Samoin, sanoi opettaja ja teki peukaloistaan ja etusormistaan kiikarit, joilla katsoi rehtoria. Se oli kaikista hienon näköistä. Rehtori osoitti opettajaa harittavilla sormilla ja opettaja vastasi tuijottamalla tiukasti sormikiikareiden läpi. Ihan kuin meneillään olisi ollut kaksintaistelu.

– Ja teitä myös, rehtori sanoi. Sitten hän katsoi meitä tiukasti sekä silmillään että sormillaan ennen kuin poistui.

Mutta hän palasi hetken kuluttua takaisin.

– Ai niin, teidän luokkanne pitää järjestää koulun äitienpäiväjuhlan konsertti.

– Konsertti? opettaja hämmästyi ja laski sormikiikarit, joilla hän oli tarkkaillut Piipun paluuta. – Tarkoitatko, että joku esitys?

– Konsertti. Minä tarkkailen teitä, rehtori sanoi jälleen, osoitti meitä sormillaan ja poistui.

Opettaja ei enää tarkkaillut rehtoria. Sen sijaan hän katsoi meitä aika pitkään ja aika hiljaisena kiikareidensa läpi.

– Sattuuko teistä kukaan soittamaan mitään soitinta? hän kysyi sitten melkein ujosti.

Tiina viittasi.

– Meidän ukilla on viulu, hän sanoi.

– Niin minä vähän arvelinkin, opettaja huokasi.

Me ihailimme opettajaamme. Miten ihmeessä hän oli osannut arvella, että Tiinan ukilla on viulu? Opettaja oli meedio.

TÄSSÄ MEILLÄ ON KULTTUURIPERHE

Meistä oli tosi jännittävää päästä soittamaan ihan oikeassa konsertissa ja vielä koko koulun vanhemmille. Isät ja äidit hämmästyisivät. Opettajakin oli asiasta täysin samaa mieltä.

– Tämä konsertti muistetaan varmasti vielä pitkään, hän ennusti.

Meistä oli hienoa, että opettaja luotti meihin, vaikka kukaan meistä ei osannutkaan soittaa mitään soitinta. Tarkemmissa tutkimuksissa kävi vielä ilmi, että se Tiinan ukin viulukin oli pohjasta halki. Ei se silti haitannut. Äitienpäivään oli melkein kaksi viikkoa. Meillä oli hyvää aikaa opetella soittamaan vaikka mitä.

Tiina halusi soittaa harppua.

Hanna halusi soittaa patarumpuja.

Minä halusin soittaa tuulikannelta.

Tuukka halusi soittaa nykymusiikkia tietokoneella ja lehmänkellolla.

Samppa halusi soittaa äidilleen kysyäkseen mitä hän halusi soittaa.

Pukari uhkasi soittaa ensiviuluun koko orkesteria, jos joku pakottaisi hänet soittamaan.

Pate soitti jo. Hän rummutti pulpettia ihan ristona.

Opettaja itse osasi soittaa yhden kappaleen. Hän osasi soittaa haitarilla Lentävän kalakukon. Mekin osasimme sen sanat ulkoa, joten ehkä meillä sittenkin oli jo valmis ohjelmanumero.

– Minä en usko, että Lentävä kalakukko on oikein sopiva äitienpäivälaulu, epäili opettajan vaimo. Opettaja oli kutsunut hänet avuksi päättämään konsertin ohjelmasta. Opettajan vaimo on aina niin järkevä. Hän keksisi varmasti ratkaisun.

– Mutta se on ainoa, jonka osaamme. Siinähän puhutaan ruoasta. Kalakukosta. Äidit pitävät hyvästä ruoasta, opettaja arveli.

– Se laulun Lentävä kalakukko on kylläkin juna, opettajan vaimo oikaisi.

– Aina VR pilaa kaiken, opettaja puuskahti.

– Minä ehdotan, että sinä opettelet soittamaan haitarillasi Äideistä parhaimman ja lapset säestävät sinua kapuloilla ja triangelilla, opettajan vaimo ehdotti.

– Mutta sitähän hän juuri toivoo, opettaja kuiskasi vaimolleen.

– Mitä toivoo? opettajan vaimo kuiskasi takaisin.

– Että minä epäonnistuisin. Hän toivoo, että me esittäisimme jonkin tavanomaisen ohjelmanumeron, ja sitten hän pääsisi sanomaan kaikille vanhemmille, että minä en ole luova ihminen, opettaja voihki.

– Teetköhän sinä tästä nyt vähän liian vaikeaa?

– En lainkaan. Tämä pitää tehdä vielä vaikeammaksi. Minä näytän kaikille, että täältä pesee ja linkoaa ja vielä kuivaakin, opettaja reipastui.

– Rauhoitu, kulta. Et kai sinä nyt sentään mitään oopperaesitystä aio järjestää? opettajan vaimo epäili.

Juuri sillä hetkellä aurinko tuli esiin pilven takaa. Sen kirkas, kultainen säde kehysti opettajan vaimon, kunnes opettaja kävi kääntämässä kaihtimien säätökeppiä ja valo katosi.

– Sinä sen keksit! opettaja kääntyi katsomaan vaimoaan. Auringon hohde oli siirtynyt opettajan katseeseen.

– Keksin mitä?

– Oopperan.

– Enkä keksinyt, se vain lipsahti minun suustani, kun minä… opettajan vaimo yritti estellä, mutta opettaja ei enää kuunnellut.

– Ooppera. Se on taiteista jaloin ja vaativin. Kiitos, kulta! Minä tiesin, että sinä ratkaiset tämän visaisen pulman.

– No… hyvä jos minusta oli apua, opettajan vaimo sanoi. Hänen äänensä kuulosti hieman epävarmalta. – Ehkäpä te jatkatte tästä omin voimin, kun se nyt näyttää sujuvan.

Opettajan vaimo lähti, mutta opettaja ei tainnut edes huomata sitä. Hän oli niin innostunut meidän konsertistamme, josta tulisikin siis ihan oikea ooppera.

– Tunteeko joku jonkun oopperan? opettaja kysyi meiltä.

Paten käsi nousi.

– Meidän isä rakastaa oopperaa, Pate sanoi.

– Sepä hienoa, opettaja innostui.

– Hän pitää siitä tosi tosi paljon. Minäkin pidän siitä, Pate tunnusti.

– Tässä meillä on kulttuuriperhe. Voisitko kuva...