Titteli.png

1

Elämäni sai uuden suunnan kadunkulmauksessa, jossa Kirkkotie ja Kauppamiehenkuja leikkasivat. En tullut sen paremmin uskoon kuin tehnyt humanistin täyskäännöstä ja alkanut opiskella tradenomiksi, mutta juuri seisoessani näiden katujen risteyksessä tajusin viimein, mikä elämässäni oli vialla. Olin jo pitkään ollut pelkkä matkustaja, istunut vuosien kyydissä ja ihaillut vaihtuvia maisemia, kun minun olisi pitänyt tietää, mihin olin menossa.

Oli maaliskuu ja satoi räntälunta. Puuskittainen tuuli riepotteli vaatteitani ja soluasunnon hämärässä vessassa viimeistelty meikki tuhoutui hiljalleen, hiuslakka petti mainoksen lupaukset ja antoi lopulta kokonaan periksi, liimasi kampaukseni päänahkaan. Lumi hiuksissa suli, pisarat valuivat otsaa pitkin ja huuhtoivat ripsistä värin. Janek oli pahasti myöhässä, ja kun sää oli tehnyt vielä hetken tuhojaan, en toivonut enää, että hän saapuisi todistamaan näkyä.

Olin ehdottanut tapaamista tuohon kadunkulmaan vain siksi, että Janekin olisi helppo ajaa siihen bändikaverinsa pakettiautolla. Janekin puolesta ajatteleminen oli pinttynyt lyhyessä ajassa automaattiseksi tavaksi. Tein sen minkä voin, kun Janekin elämä oli jo valmiiksi niin monimutkaista, että saatoin vain hädin tuskin odottaa häneltä sitoutumista sopimaamme aikaan ja paikkaan. Jälkiviisauden valossa sekin oli ollut liikaa vaadittu. Tai ainakin olisi ollut syytä varustautua jokasään goretex-pinnoitetulla kokovartalohaalarilla ja vedenkestävällä ripsivärillä, kun heilan lempisanonta oli ”tilanteet elää” ja hänen tavanomaisin hyvästelynsä ”katellaan”.

Tilanne eli ja minä katselin. Ympäröivä kortteli teki parhaansa ettei häikäisisi silmiä kauneudellaan. Räntäsateen piiskaamat seitsemänkymmentäluvulla rakennetut virastotalot olisivat voineet kuulua mihin tahansa kaupunkiin, ja niiden katot kaipasivat kipeästi räystäitä, jotka olisivat suoneet kulkijoille kolmekymmentä senttiä katettua jalkakäytävää. Paremman tarkasteltavan puutteessa ajatukseni kiertyivät kiusallisesti kohti sitä oivallusta, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun minua kiehtoi näytellä sivuroolia jonkun nuorukaisen elämässä vain siksi, että hänellä oli tavallista kiinnostavampia ongelmia.

Juuri nyt olisin voinut nauttia illasta mukavasti huoneeni lämmössä, tietokoneeni näytöllä olisi voinut pyöriä tätä kuvaelmaa taatusti palkitsevampi romanttinen komedia ja käden ulottuvilla levätä levyllinen Fazerin sinistä. Olin tässä, koska Janek ei ollut mahtunut yksioikoisesti minkään sankarin roolipukuun. Mikäli hän olisi ollut esimerkiksi petturimies, jonka vaimoa oli siunattu hämmästyttävän heikolla ymmärryksellä, äitinsä helmoihin juuttunut ikuinen poikamies tai sängystä toiseen lainelautaileva pelaaja, olisin siirtänyt hänet valon nopeudella luokkaan ei maksa vaivaa.

En ollut kuitenkaan päässyt Janekista kolmessa kuukaudessakaan perille. Hän oli tehnyt viikonloppujen suunnittelemisen mahdottomaksi, mutta samalla hän oli ollut sanavalmis ja hassu siinä missä oikullinen ja arvaamaton. Hänen ongelmiaan en ollut väsynyt ratkomaan. Oliko olemassa punaisen sävyä, joka näytti rauhoittavalta, ja vastaavasti sinistä, joka hätkähdyttäisi? Oliko kymmenvuotinen ystävyys syytä arvioida uudelleen, kun bändikaverin cd-soittimesta löytyi Phil Collinsin Greatest hits? Kannattiko japanilaisia haikuja ylipäätään suomentaa vai menettivätkö ne käännöksissä liikaa? Oliko parempi olla velkaa verottajalle, kaverille vai vuokraisännälle, yksin jollekin heistä vai vähän kaikille? Jos onnistui näkemään valveunta, oliko tyydyttävämpää lentää vai rakastella?

Janekin seurassa olin pysynyt hereillä hitaimpinakin aamuyön tunteina. Eikö jo peruskoulussa opetettu, että ihmisiin piti tutustua avoimin mielin? Eikö mikä tahansa romaani kertonut, että suhteet ainutlaatuisiin lähimmäisiin olivat pohjimmiltaan antoisia ja rikastuttavia kokemuksia?

Kenkäni päästivät veden sisään ja sukat kastuivat, varpaita paleli ja nenäni vuoti. Olin tullut pisteeseen, jossa tämänkaltainen rikastuminen saisi riittää, varsinkin kun tilini oli tyhjentynyt jo puoleenkuuhun mennessä sitä vauhtia, että minun täytyisi pikaisesti haalia käyttökelpoisempaa valuuttaa. Olin liian vanha tällaiseen. Täyttäisin pian kaksikymmentäkahdeksan vuotta ja silmäkulmissani oli kaksi ryppyä. Minulla oli sudennälkä, hiukset lojuivat kasvoillani kuin märkä peruukki enkä jaksanut enää tavoitella ihmistä, joka ei välittänyt tulla tavoitetuksi, oli hän kohdattaessa sitten kuinka piristävä elämys tahansa.

Ennen kuin lähdin kävelemään kotiin, otin itsestäni kännykällä kuvan. Näytin siinä uitetulta rotalta. Astelin loskan läpi takaisin asunnolleni ja liitin kuvan Janekin yhteystietoihin, jotta se muistuttaisi minua seurauksista, kun hän taas joskus soittaisi. Jos tilasi kuluttavia ihmissuhdekuvioita, niin sai kuluttavia ihmissuhdekuvioita.

Tästä eteenpäin valitsisin toisin. Keskittyisin vain asioihin, joihin voisin vaikuttaa, hyväksyisin todellisuuden ja lakkaisin ajelehtimasta. Kuten Kela, molemmat graduohjaajani ja äiti mielellään muistuttivat, elämässäni oli riittävästi keskeneräisiä asioita myös ilman itse aiheutettuja kriisejä. Istuin sängylle, otin esiin muistikirjan ja kynän. Laadin aikuistumisohjelman loppuvuodelle.

1. Tee gradu ja valmistu maisteriksi.

2. Hanki työpaikka ja rahaa.

3. Etsi asunto, joka on koti.

4. Kunnes edelliset tavoitteet on saavutettu, pysy erossa kiinnostavista ongelmista. Eli miehistä, joilla niitä on.

2

Koska kestävissä elämänmuutoksissa viikonloppua ei laskettu, vietin lauantain ja sunnuntain vuokraamalla pinon lempielokuviani ja huolehtimalla, että suklaapalojen virta kädestä suuhun pysyi tasaisena. Seitsemän vanhan elokuvan vuokraaminen luontui uutuusleffan hinnalla ja kieriskelin nautinnollisesti itsesäälissä, kun elokuvien ritarilliset miehet suojelivat naisiaan kastumiselta tai suutelivat heitä Pariisin sateessa. Valuva meikki sai naiset kaiken lisäksi näyttämään eteerisiltä olennoilta eikä ämpäriin pudonneilta pienjyrsijöiltä.

Maanantaina vilpitön aikeeni oli ryhtyä työhön. Heti herättyäni keitin aamukahvin ja avasin tietokoneen kannen, puhdistin tahmaisen näytön nenäliinalla kiiltäväksi ja käynnistin koneen. Jotta pääsisin näppäimistöllä työskentelemisen makuun, järjestin ensin sähköpostikaaokseni. Poistin roskapostit ja erinäiset yliopistolistojen joukkomeilit, lajittelin loput viestit siisteihin kansioihin ja kävin saman tien konettani kansoittavien teksti- ja kuva-aineistojen kimppuun. Parissa tunnissa tuhosin kaksisataakolmekymmentäkuusi turhaa tiedostoa. Digitaalinen maailmani näytti siistimmältä ja kurinalaisemmalta kuin koskaan ja se rohkaisi minua uskomaan, etteivät suunnitelmani tällä kertaa osoittautuisi kuolleiksi kirjaimiksi.

Kohtalokseni koitui pistäytyminen sosiaalisessa mediassa, proosallisemmin Facebookissa. Kirjauduin tililleni ja profiilini avautui, vastaan tuijotti valokuva minusta ja Janekin olkapäästä, joka oli pieni musta takin peittämä kumpare vasemmassa laidassa. Otos oli talvinen, juhlimme siinä uutta vuotta ja profiilikuvaksi se oli jo vähän vanhentunut. Salamavalon välähtäessä olin tuntenut olevani onnellinen ja kaunis, ja olin jättänyt kuvan edustamaan minua nettiin siinä toivossa, että se muistuttaisi Janekia tuosta hetkestä, ensitapaamisestamme kaupungin tungoksessa.

Ei käynyt päinsä katsoa kuvaa enää sekuntiakaan. Se ei vain ollut mahdollista, jos tahdoin säilyttää edes itsekunnioitukseni rippeet.

Kyseeseen ei silti tullut sekään, että olisin laittanut tilalle jonkin vanhemmista valokuvista, joista näkyi edellisvuoden epäonnistunut tyylinmuutos, lyhyeksi nyrhitty tukka, jonka halusin palauttaa mieleeni yhtä vähän kuin Janekin olkapään. Uutta elämää ei voinut aloittaa vanhan kuvan varassa, ja siksi minun täytyi pukeutua parhaimpiin rentoihin vaatteisiini ja meikata, kävellä läheiseen puistoon ja etsiä armollinen valaistus kahdelle silmäkulmarypylleni, ottaa kuva, ladata se koneelleni, määrittää profiilikuvakseni sekä tietysti lakata seuraamasta Janekin ja Janekin parhaiden kavereiden tilapäivityksiä ja piilottaa heiltä omani.

Kun kaikki tämä oli tehty, virtuaaliminäni ei olisi voinut näyttää tehokkaammalta, ihmiseltä, jolle ei ollut mikään ongelma saada elämästään ote ja toteuttaa tavoitteensa. Ihailin pätevää webbiversiotani, kunnes tajusin, että oli ilta ja että olin kuluttanut koko valveillaoloaikani tähän ankarasti katsoen hyödyttömään säätämiseen.

Huomenna olisi uusi päivä, huokaisin, ja piilotin tietokoneen sängyn alle. Ennen kuin ottaisin sen loukostaan jälleen esiin, todellinen minäni saisi luvan ottaa kuvitteellisen kiinni.

Tiistaina vältin netin sudenkuopat enkä avannut konetta lainkaan. Sen sijaan kaivoin opintomapista syksyiset luentomuistiinpanot sekä kaksi vaihtoehtoista gradusuunnitelmaa, joiden houreet luin aamupäivän aikana läpi.

Ennen kuin pääsisin varsinaisesti työskentelemään, minun täytyisi ratkaista, mistä oppiaineesta aioin ylipäätään valmistua. Suomen kielen lähes valmiin tutkinnon päättäminen vaati teoriassa pienintä vaivaa, mutta olin ilmoittanut selvitteleväni gradussa asuinkaupunkini ”vanhan murteen ja puhekielen ikäryhmittäisiä eroja”, joita minua kiinnosti tutkia yhtä paljon kuin soluasuntomme lavuaarin hajulukkoa.

Kulttuuriantropologian gradusuunnitelma roskisdyykkauksesta tuntui aiheena inspiroivammalta. Minulla ei ollut siihen kuitenkaan edelleen muuta tarttumispintaa kuin se kurkkuuni takertunut parsakaali, joka oli laukaissut yskänpuuskan, kun sokkotreffiseuralaiseni oli kertonut löytäneensä juhla-aterian ainekset läheisen S-marketin jäteastiasta. Kulttuuriantropologiasta valmistuminen ei myöskään lisäisi palkallisen työ...