I

Muistiinpanoja Mousterlinista

29. kesäkuuta 2002

Minä en ole kuten muut ihmiset.

En haluakaan olla. Jos joskus elämässäni löydän ryhmän, jossa tunnen olevani kotonani, syynä on oleva se, että olen menettänyt teräni. Että minutkin on tylsytetty tavanmukaisuuksien ja typeryyden peruskallion tasalle. Niin vain on, peruslähtökohtia ei mikään voi muuttaa. Minä tiedän olevani valittu.

Oli ehkä erehdys jäädä tänne. Ehkä minun olisi pitänyt noudattaa ensimmäistä impulssiani ja vastata ei. Vähäisimmän vastuksen laki on kuitenkin vahva, ja Erik kiinnosti minua ensi päivät, hän ei sentään ole tusinatyyppi. Minulla ei myöskään ollut valmiita suunnitelmia, ei strategiaa matkustamiselleni. Etelään päin, vain se oli tärkeää.

Tänä iltana minua siis kuitenkin epäilyttää jo enemmän. Minua ei pidättele täällä mikään, voin milloin tahansa pakata reppuni ja lähteä eteenpäin, ja tämä tosiseikka tuntuu, jollei muulta, ainakin hyvältä vakuudelta tulevaisuutta ajatellen. Mieleeni juolahtaa, että voisin itse asiassa hyvin lähteä juuri nyt, tällä hetkellä; kello on kaksi, meren yksitoikkoinen ääni kohisee pimeydessä muutaman sadan metrin päässä terassilta, jolla istun kirjoittamassa. Tajuan, että vuoksi on nousemassa; voisin kävellä rannalle ja lähteä vaeltamaan itään päin, mikään ei olisi sen helpompaa.

Minua kuitenkin pidättelee jonkinlainen verkkaisuus, ja lisäksi väsymys ja alkoholi suonissani. Ainakin huomiseen saakka. Luultavasti vielä muutamia päiviä senkin jälkeen. Kiire minulla kaikkein vähiten on, ja ehkäpä annan myöten houkutukselle asettua tarkkailijan rooliin. Ehkä myös löytyy jotakin, mistä kirjoittaa. Kun kerroin tohtori L:lle aikeistani lähteä pitemmälle matkalle, hän ei ensin näyttänyt kovin innostuneelta, mutta kun selitin tarvitsevani aikaa ajatella mennyttä ja kirjoittaa siitä, aikaa vieraassa ympäristössä – että juuri tämä oli matkan tarkoitus – hän nyökkäsi suosiollisesti; lopulta hän myös toivotti minulle onnea matkaan, ja koin, että se tosiaan tuli sydämestä. Olinhan minä ollut hänen hoidossaan yli vuoden, varmastikin tuntuu voitonriemuiselta kun joskus, jonkin yksittäisen kerran, voi päästää asiakkaan maailmalle.

Mitä Erikiin tulee, hän oli tietysti hyvin antelias, kun otti minut asumaan tänne aivan ilmaiseksi. Hän väitti vuokranneensa talon yhdessä tyttöystävänsä kanssa, mutta sitten heidän suhteensa oli katkennut ja oli jo liian myöhäistä peruuttaa varaus. Olin alusta saakka varma että hän valehteli; arvailin, että hän oli homo ja halusi minut leikkikaverikseen, mutta niin ei tunnu olevan. En usko, että hän on homoseksuaali, joskaan en ole lainkaan varma. Hän saattaa olla bi, tämä Erik ei millään muotoa ole suoraviivainen luonne. Luultavasti sen takia minä häntä kestänkin, hänessä on pimeitä sopukoita, jotka puhuttelevat minua, ainakin niin kauan kuin ne ovat vielä tutkimattomia.

Lisäksi hänellä riittää rahaa, ja talo on niin iso ettei meidän tarvitse hiertää toisiamme. Olemme sopineet, että jaamme yhteiset ruokakulut niin kauan kuin viivyn täällä, mutta meillä on myös jotain muuta yhteistä. Ehkä jonkinlainen keskinäinen kunnioitus; nyt on kulunut melkein neljä vuorokautta siitä, kun hän otti minut kyytiin Lillen läheltä, ja kolme siitä, kun saavuimme tänne. Yleensä minä kyllästyn ihmisiin jo murto-osassa tästä ajasta.

Mutta tänä yönä – juuri tätä kirjoittaessani – minuun siis iskevät ensimmäiset vahvat epäilykset. Ne alkoivat pitkäksi venyneestä lounaasta Bénodetin satamassa tänään iltapäivällä. Ymmärsin jo varhain, että se oli pelinavaus joka johtaisi rasittavaan iltaan. Merkit olivat selvät. Päässäni jopa vilahti ajatus – kun olimme vihdoinkin löytäneet paikkamme hälisevässä ravintolassa ja saaneet tarjoilijan ymmärtämään tilauksemme:

Voisi tappaa koko pöytäseurueen ja häipyä.

Se olisi ollut yksinkertaisinta kaikkien mukana olevien kannalta, eikä se olisi minulla tuntunut missään.

Jos minulla vain olisi ollut keinot. Edes ase, ja pakotie.

Ehkä se oli pelkkä mielijohde, joka syntyi siitä, että oli niin kuuma. Etäisyys helteen ja hulluuden välillä on kovin pieni. Me olimme siirtäneet pöytää, käännelleet auringonvarjoa sinne tänne saadaksemme suojaa, mutta minä päädyin silti aurinkoon – varsinkin jos nojauduin taaksepäin, tuolin selkänojaan – eikä se ollut ollenkaan mukavaa. Tuntui, että koko oleminen oli silkkaa syyhyä. Väreilevää ärtymystä, joka tikitti kohti jonkinlaista väistämättömyyden pistettä.

Koko tilanne syntyi tietysti kaiken kaikkiaan silkasta typeryydestä. Siihen ei ehkä edes ollut päädytty kenenkään suorasta aloitteesta, saattoi olla kysymys vain yleisestä, harhautuneesta huomaavaisuudesta. Ryhmä maanmiehiä, joka tapaa toisensa sattumoisin pienen bretagnelaiskaupungin lauantaimarkkinoilla. On täysin mahdollista, että sovinnaistavat edellyttävät sellaisessa tilanteessa tietynlaista käytöstä. Tiettyjä riittejä. Minä inhoan sovinnaistapoja yhtä paljon kuin niiden mukaan eläviä ihmisiä.

On myös mahdollista, etten suhtautuisi samalla tavalla ravintolapöydän ääressä istuvaan ryhmään unkarilaisia Tukholmassa tai Malmössä; ryhmän sisäpuoli on se, jota minun on kovin vaikea sietää, ulkopuoli ei liikuta minua. Tietäminen ja läpi näkeminen on usein raskaampaa kuin tietämättömyys. Tai tietämättömyyden teeskenteleminen. On helpompi elää maassa, jonka kieltä ei täysin ymmärrä.

Esimerkiksi ranska, kieli joka meitä tällä hetkellä ympäröi, kuulostaa kaikkein ytimekkäimmältä silloin, kun ei oikein ymmärrä, mitä itse asiassa sanotaan.

Minun ajatukseni eivät koskaan näy päälle päin, en päästä ainuttakaan pirulaista pintaan. Ihminen voi hymyillä ja silti... Sillä tavoin olen oppinut pääsemään tässä elämässä eteenpäin. Navigare necesse est. Voi suorastaan olla, että toiset pitävät minua mukavana. Ajatukset eivät ole vaarallisia niin kauan kuin ne pysyvät pelkkinä ajatuksina, siinä on tietysti oikein hyvä totuus.

Ja periaatteisiini kuuluu, etten koskaan sano mitään epämiellyttävää.

Siis kaksi pariskuntaa. Aluksi oletin, että he tunsivat toisensa ennestään, olivat ehkä lomalla yhdessä – mutta niin ei siis ollut asian laita. Me kerta kaikkiaan törmäsimme kaikki kuusi toisiimme siellä torin markkinakojujen keskellä; kotijuustoa, kotitekoista hilloa ja marmeladia, kotona valmistettua muscadetia, siideriä ja virkattuja huiveja; mahdollisesti Erik iski silmänsä jompaankumpaan naisista. He ovat molemmat nuoria ja kohtalaisen kauniita, kysymys saattoi muuten olla molemmistakin, Erik onnistui kieltämättä osoittamaan melko lailla viehätysvoimaa, kun istuimme näpertelemässä auki simpukoita ja äyriäisiä ja tyhjensimme viinipullon toisensa jälkeen.

Saattaa olla, että minun kävi samoin.

Sitten vielä nämä merkilliset yhteydet Kymlingeen. Erik on asunut siellä ilmeisesti koko ikänsä, toinen naisista on kasvanut siellä mutta muuttanut Göteborgiin, ja toinen on asunut Kymlingessä kymmenvuotiaasta asti. Kukaan näistä kolmesta ei lainkaan tuntenut toisiaan, mutta kaikkien mielestä tämä maantieteellinen sattuma oli vastustamattoman kiinnostava. Jopa Erikin.

Minusta se oli päinvastoin tukahduttava. Ikään kuin he olisivat matkustaneet charterbussilla tähän pieneen ranskalaiseen kylään mässäilemään alkuasukkaiden tavoilla ja kummallisuuksilla ja vertailemaan kaikkea siihen, miten ihmiset käyttäytyivät kotopuolessa. Kymlingessä ja muualla. Join kolme lasillista kylmää valkoviiniä ennen pääruokaa, ja hyvin tutunoloinen epätoivo pyrki valtaamaan minut, kun hikoilin siinä auringossa. Syyhyä, kuten sanottu.

Mitä omaan Kymlinge-suhteeseeni tulee, päätin vaieta siitä. Olen myös varma, ettei kukaan toisista tiedä, kuka minä olen, muuten ei olisi mahdollista jäädä tänne.

Pariskunnista toinen on Henrik ja Katarina Malmgren. Juuri Katarina on Kymlingessä kasvanut, mutta nykyisin he asuvat Mölndalissa. He ovat molemmat kolmissakymmenissä, Katarina on töissä Sahlgrenska-sairaalassa, Henrik on jollain akateemisella alalla. Ilmeisesti he ovat naimisissa, mutta lapsia ei ole. Katarina kyllä näyttää naiselta, joka sekä kykenee tulemaan raskaaksi että haluaa, joten jos jokin lääketieteellinen este on, se on varmaankin Henrikin puolella. Kuivakka ja kireä, punakkaihoinen, palaa luultavasti helposti auringossa; hänellä saattoi olla lounaan pitkien tuntien aikana yhtä tukala olo kuin minulla, siltä melkein vaikutti. Luultavasti hän viihtyy paremmin tietokoneen näytön tai pölyisten kirjojen ääressä kuin ihmisten parissa – sopii ihmetellä miten he oikeastaan ovat osuneet yksiin.

Toinen pariskunta on Gunnar ja Anna. He eivät ole naimisissa, eivät ilmeisesti edes asu yhdessä. He molemmat taistelivat aika lailla luontaista pinnallisuuttaan vastaan, yrittivät luoda vaikutelman, että he ovat pohdiskelleet asioita ja päätyneet jonkinlaiseen elämänasenteeseen. Ei se tietenkään kovin hyvin onnistunut, kaiken kaikkiaan heille olisi eduksi valita johdonmukainen mykkyys, etenkin Annalle. Gunnar on opettajana jossakin, yksityiskohdat eivät minulle selvinneet, ja Anna työskentelee mainostoimistossa. Todennäköisesti jonkinlaisissa asiakaspalvelutehtävissä, hänen kasvonsa ja ylävartalonsa ovat epäilemättä hänen edullisimmat puolensa. Kävi myös ilmi, että he ovat juuri hankkineet yhdessä ravurin tai ainakin olivat aikeissa hankkia sellaisen.

Jostakin käsittämättömästä syystä Katarina Malmgren puhuu melkein sujuvaa ranskaa, missä kukaan meistä muista pöydän ääressä ei hänen kanssaan kyennyt kilpailemaan, ja lounaan mittaan hän sai ansiottaan jonkinlaisen oraakkelin aseman. Me söimme ainakin kahdeksaa eri sorttia simpukoita, etanoita ja äyriäisiä, ja hän keskusteli joka lajista perusteellisesti tarjoilijan kanssa. Korkeilla varustetut neulat, joilla vastahakoiset asukit kaivettiin kuorestaan ulos; kun lopulta on saanut pikku lihakset suuhunsa, ei ikinä voi tietää, ovatko ne eläviä vai kuolleita. Sikäli kuin ymmärrän, ajatuksena on purra ne hengiltä ennen kuin nielaisee.

Juomakysymykset hoiti kuitenkin Erik; me aloitimme tavallisella kuivalla valkoviinillä, mutta kolmen pullon jälkeen siirryimme seudun siideriin, väkevään, makeaan ketunmyrkkyyn, joka pakotti meidät ottamaan iltapäivällä kahden tunnin nokkaunet.

Sen jälkeen vietimme siis iltaa Gunnarin ja Annan luona. He asuvat vain muutaman sadan metrin päässä täältä, rantaa pitkin Beg-Meiliin päin, dyynien sekaan hautautuneessa pittoreskissa pikku talossa hekin. Istuimme kaikki kuusi heidän terassillaan, söimme lisää nilviäisiä, kaadoimme kurkkuumme viiniä ja calvadosia. Gunnar jopa lauloi ja soitti kitaraa. Evert Taubea, Beatlesia ja Olle Adolphsonia. Me muut yhdyimme lauluun silloin kun satuimme muistamaan sanat, oli helppo alkaa ajatella, että ilta oli hiukkasen lumottu. Joskus puoliltaöin olimme jo sen verran humalassa, että tuli puhe alastonuinnista meressä. Innostunut nelikko, johon kuuluivat molemmat naiset, Erik ja Gunnar, lähti liikkeelle pullo kuohuviiniä mukanaan, käsivarret toistensa hartioilla.

Itse jäin istumaan Kuiva-Henrikin seuraan; olisi tietysti pitänyt ottaa selvää mitä hän oikeastaan tekee, mikä hänen tutkimusalansa tarkkaan ottaen on, mutta minun ei tehnyt mieli jutella hänen kanssaan. Oli mukavampaa vain siemailla calvaa, poltella ja tuijottaa pimeyteen. Hän esitti pari haparoivaa keskustelunaloitusta näiden Finistèren asukkaiden tuosta tai tästä ominaisuudesta, mutta en rohkaissut häntä. Hän vaikenikin aika pian, luultavasti häntä kiinnostavat yhtä vähän minun mielipiteeni yhdentekevistä asioista kuin minua hänen. Hänen kuivuuteensa tuntuu kaikesta huolimatta sisältyvän jonkinlaista integriteettiä. Tuntui kuin me olisimme siinä molemmat kuulostelleet uimaan lähteneiden ystäviemme ääniä pimeydestä; hänellä oli tietenkin paremmat syyt höristää korviaan, koska kolmen vieraan ihmisen seurassa alastomaksi riisuutunut oli hänen vaimonsa, ei minun.

On yli viisi vuotta siitä, kun minulla oli vaimo. Kaipaan häntä välillä mutta useimmiten en.

Takaisin tullessaan uimarit olivat joka tapauksessa verhoutuneet säädyllisesti kylpypyyhkeisiin, he palasivat kaiken kaikkiaan hillitympinä kuin lähtivät, ja mieleeni juolahti väkisinkin, että heillä oli yhteinen salaisuus.

Että jotakin oli tapahtunut, että he pitivät jotakin piilossa.

Mutta ehkä he olivat vain juovuksissa ja väsyneitä. Ja kylmissään, kesäkuinen Atlantti ei yllä läheskään kahteenkymmeneen asteeseen. Viivyimme enää korkeintaan puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat palanneet. Kun Erik ja minä taivalsimme rantaa pitkin takaisin kohti talollemme johtavaa tietä, hänen oli selvästi vaikea pysyä jaloillaan, ja heti kun olimme päässeet sisään, hän sammui ehtimättä riisua muuta kuin sandaalit.

Itse puolestani tunnen oloni hämmästyttävän selväpäiseksi. Lähinnä analyyttiseksi. Sanoissa ja ajatuksissa on selkeyttä, jollaista voi olla vain yöllä. Tiettyinä öinä. Meren voi aistia ulkona pimeydessä, ilman lämpötila on varmaan kaksikymmentäviisi. Hyönteiset törmäilevät lamppuun, minä sytytän Gauloisen ja siemailen päivän viimeistä lasillista. Erik nukkuu ikkuna auki, kuulen hänen kuorsauksensa, hänellä on hyvinkin kaksi litraa viiniä suonissaan. Kello on muutamaa minuuttia yli kaksi, tuntuu hyvältä olla vihdoinkin yksin.

Malmgrenin pariskunnan talo on eri suunnalla, Mousterline-niemen toisella puolella. Kaiken kaikkiaan koko rannikkokaistaleella on vuokralle tarjolla varmaan viitisenkymmentä röttelöä; suurin osa on tietysti muutaman kilometrin verran sisämaassa, eikä ehkä ole kovin kummallista, että kolmessa sattuu olemaan ruotsalaiset vuokralaiset. Erikin puheista ymmärsin, että he eivät olleet käyttäneet samaa välittäjää, mutta toiset ovat olleet täällä suunnilleen yhtä vähän aikaa kuin mekin.

Edessämme on kolme viikkoa mahdollista yhdessäoloa. Huomaan äkkiä ajattelevani Annaa. Vastoin tahtoani, mutta kun he palasivat uimasta, hänen alastomissa kasvoissaan ja märissä hiuksissaan oli jotakin. Ja sitten, kuten sanottu, se syyllisyydentunto. Katarinan silmissä oli jotakin muuta, jonkinlaista kaipausta.

Tietysti minun olisi pitänyt tarkkailla myös Henrikin kasvoja löytääkseni kontrapunktin, mutta se jäi tekemättä. Tarkkailijan roolia ei aina ole helppo pitää yllä.

Elämällä ja kuolemalla ei ole väliä, minä ajattelen. En tiedä, miksi ajattelen juuri niin.

Mutta nöyhtää, me olemme vain nöyhtää ikuisuudessa.

Kommentteja, heinäkuu 2007

Siitä on viisi vuotta.

Voisi yhtä hyvin olla viisitoista, tai viisi kuukautta. Aika on kouriintuntuvan joustavaa, kaikki riippuu siitä, mistä kulmasta haluan asioita tarkastella. Joskus pystyn näkemään Annan kasvot edessäni aivan selvästi, ikään kuin hän istuisi tässä minua vastapäätä, ja seuraavassa hetkessä katselen näitä kuutta ihmistä, myös itseäni, jostain hyvin korkealta; muurahaisia rannalla harhailemassa turhamaisia, merkityksettömiä kuvioitaan. Ikuisuuden kylmässä valossa – ja meren, maan ja taivaan kolmiyhteydessä – vaikuttaa lähinnä naurettavalta se, miten helposti sivuutettavia me olemme.

Ikään kuin he oikeastaan yhtä hyvin voisivat jatkaakin elämäänsä. Ikään kuin edes heidän kuolemallaan ei olisi tarpeeksi painoa ja merkitystä. Mutta minä olen päätökseni tehnyt, ja tulen toteuttamaan sen minkä olen päättänyt. Teoilla on oltava seuraukset, muuten luomakunta ajautuu pois raiteiltaan. Päätöksiä on noudatettava; kun ne on kerran tehty, niitä ei enää tarvitse kyseenalaistaa. Muuhun me emme kykene kuin raapustamaan näitä hentoja järjestyksen viivoja kaaokseen, juuri siinä on velvollisuutemme moraalisina yksilöinä.

Ja he ansaitsevat sen. Jumalat nähkööt, että he ansaitsevat sen.

Muuten ensimmäinen, minkä panen merkille, on tietämättömyys. Miten vähän aavistinkaan tuona ensimmäisenä iltana. Nämä kuusi ihmistä taloissaan rannalla; olisin voinut pakata reppuni ja jättää koko laakean rannikkokaistaleen heti seuraavana päivänä. Jos olisin tehnyt niin, kaikki olisi aivan toisin.

Tai sitten minulla ei ollenkaan ollut valinnanvaraa. On toki kiinnostavaa, että minä tosiaan ajattelin sillä tavoin Bénodetin ravintolassa. Voisi tappaa koko pöytäseurueen ja häipyä. Jo silloin, siinä hetkessä, osa minusta ymmärsi, mitä näin monta vuotta myöhemmin seuraisi.

Olen päättänyt, kenen täytyy olla ensimmäinen. Järjestys ei suinkaan ole epäolennainen seikka.

24. heinäkuuta – 1. elokuuta 2007

1

Vanhempi rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti epäröi pienen hetken. Sitten hän kiersi avainta turvalukossa.

Niin hän ei yleensä tehnyt. Joskus hän ei viitsinyt lukita ovea ollenkaan. Jos ne haluavat päästä sisään, ne menevät joka tapauksessa, hänellä oli tapana ajatella, miksi niiden pitäisi vielä tehdä ylenpalttista tuhoakin.

Moiset ajatukset saattoivat kieliä jonkinlaisesta alistuneisuudesta tai sitten vajavaisesta luottamuksesta hänen itsensäkin edustamaa ammattikuntaa kohtaan; hän arveli, ettei kumpikaan ollut pahemmin ristiriidassa hänen maailmankuvansa kanssa. Mieluummin joka tapauksessa realisti kuin fundamentalisti, vaikka kumpaakaan ei oikein voinut pohjata todistusaineistoon.

Tätä miettiessään hän ihmetteli samalla, miten kysymys oven lukitsemisesta saattoi synnyttää näin paljon huokoista teoriaa.

Mutta ehkä ei ollut haitaksi, että aivot pääsivät käyntiin heti aamusta? Sen jälkeen kun hän oli muuttanut vaivaiseen kolmioonsa Kymlingen Baldersgatanille avioeronsa jälkeen, viisi ja puoli vuotta sitten, hänellä ei ollut koskaan käynyt kutsumattomia vieraita – paitsi ehkä jokunen hänen tyttärensä Saran kotiin raahaama epäilyttävä koulutoveri. Pitää uskoa kanssaihmisistä hyvää kunnes on toisin todistettu; tätä periaatetta hänen optimistinen äitinsä oli yrittänyt takoa hänen päähänsä siitä asti, kun hän oli varttunut takomiskelpoiseksi, ja se oli tietysti yhtä hyvä elämänohje kuin joku muukin.

Lisäksi murtovarkaan pitäisi kyllä olla harvinaisen hölmö, jos hän kuvittelisi, että jotain varastamis- ja myymiskelpoista voisi kätkeytyä tällaisen mitättömän mahonkilaminaattioven taakse. Sekin oli tietynlaista realismia.

Mutta nyt hän siis sulki molemmat lukot. Siihen oli syynsä. Asunto jäisi tyhjilleen kymmeneksi päiväksi. Sen paremmin hän kuin hänen tyttärensäkään ei sinne tulisi. Sara ei itse asiassa ollut ollut siellä yli kuukauteen; hän oli lähtenyt heti ylioppilasjuhlien jälkeen kesäkuun alussa Lontooseen ja ryhtynyt työskentelemään jossakin boutiquessa – tai sitten mahdollisesti pubissa, minkä hän piti pimennossa jotta ei turhaan huolestuttaisi isäänsä – ja oli yhä sillä tiellään.

Sara oli yhdeksäntoista, ja hänen lähtönsä synnyttämä amputoiduksi tulemisen tunne alkoi hiljalleen hellittää. Hyvin hiljalleen. Ajatus, etteivät he varmaan enää koskaan asuisi saman katon alla, porautui suunnilleen samaan tahtiin hänen isänsydämeensä.

Mutta kaikella on aikansa, Gunnar Barbarotti ajatteli stoalaisen tyynesti ja työnsi avainnipun farkkujensa taskuun. Aikansa on joka asialla taivaan alla.

Yhdessä elämisellä, eroamisella ja kuolemalla.

Hän oli alkanut lukea raamattua puoli vuotta sitten, Isän Jumalan itsensä kehotuksesta, ja oli merkillistä, miten usein hänen mieleensä pulpahti sanoja ja säkeitä. Vaikket sinä oikeastaan ole olemassa, rakas Jumala, hänellä oli tapana ajatella, on myönnettävä, että Pyhä kirja on helkkarin hyvä opus. Ainakin paikoitellen.

Siitä Meidän Herramme oli yleensä yhtä mieltä.

Hän tarttui toisella kädellä laukkuunsa, toisella täyteen sullottuun roskapussiin ja lähti alas portaita. Äkkiä hänen ruumiissaan alkoi versoa ilo. Portaiden alas menemisessä oli jokin juttu, tätä hän oli monta kertaa ajatellut; kun laskeutui miellyttävästi pyöristettyä portaikkoa kohtalaisella vauhdilla – matkalla ulos maailman moninaisuuden vilinään. Eikö elämän todellinen ydin ollutkin liike? Juuri tällainen lennokas, vaivaton liike? Seikkailu, joka odotti nurkan takana? Juuri tänään rappukäytävän ikkunat olivat lisäksi auki, sydänkesä tulvi sisään, leikatun ruohon tuoksu pisteli sieraimia ja pihalta kantautui iloista lapsennaurua.

Siellä kiljui myös joku tyttö kuin pistetty sika, mutta eihän kaikkea kuulemaansa tarvitse kuunnella.

Postinkantaja harrasti luultavasti vapaa-ajallaan tangoa, sillä hän väisti hyvin tyylikkäällä askeleella taakse laukun, joka uhkasi jyrätä hänet.

”Hopsis. Matkalle lähdössä?”

”Anteeksi”, Gunnar Barbarotti sanoi. ”Tuli vähän liikaa vauhtia... Olenpa hyvinkin.”

”Ulkomailleko?”

”Ei, Gotlanti saa riittää tällä kertaa.”

”Ei tähän aikaan vuodesta Ruotsista tarvitse pois lähteäkään”, odottamattoman puhelias postinkantaja jatkoi viitaten painokkaasti pihalle päin. ”Haluatko päivän sadon, vai sullonko sen luukusta sisään niin että vältyt näkemästä sitä?”

”Anna tänne. Mutta ei mainoksia.”

Postinkantaja nyökkäsi, selasi nippuaan ja ojensi kolme kirjekuorta. Barbarotti otti ne vastaan ja sulloi laukun päällilokeroon. Hän toivotti mukavaa kesää ja jatkoi hiukan maltillisempaa vauhtia kohti pohjakerrosta.

”Gotlanti on helmi”, postinkantaja huusi hänen peräänsä. ”Eniten aurinkotunteja koko Ruotsissa.”

Aurinkotunteja? mietti Gunnar Barbarotti jätettyään Kymlingen taakseen ja saatuaan auton lämpötilan laskemaan 25 asteeseen. No, ei minulla ole mitään aurinkotunteja vastaan, mutta vaikka sataisi kymmenen päivää, ei minua surettaisi sekään.

Kiikarissa oli nimittäin toisenlaista lämpöä, mutta siitähän postinkantaja ei voinut tietää mitään... jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin?

Paljon Saarnaajaa tänään, Gunnar Barbarotti totesi ja katsoi kelloa. Vasta kahtakymmentä vaille yksitoista; postinkantaja oli ollut harvinaisen aikaisessa, ehkä hän oli lähdössä iltapäivällä uimarannalle. Sen hänelle soi mieluusti, Barbarotti ajatteli. Kymmenin rantaan, tai Borgasjölle. Hän soi kaikille ihmisille, että he saisivat tänään tehdä mitä halusivat. Itse asiassa. Häneltä pääsi tyytyväinen huokaus. Tuollaisia pitäisi huokausten olla, hän tajusi äkkiä. Ei pitäisi joutua erikseen huokaamaan, niiden pitäisi vain päästä ihmiseltä. Tämäkin pitäisi mainita Saarnaajassa.

Hän vilkaisi kasvojaan taustapeilistä ja huomasi hymyilevänsä. Ajelematon ja vähän pörröinen, mutta hymy halkaisi kasvot melkein korvannipukasta toiseen.

Ja miksei hän olisi hymyillyt? Lautta lähtisi Nynäshamnista viideltä, tie vaikutti yhtä autottomalta kuin taivas oli pilvetön, ja oli pitkään odotetun matkan ensimmäinen päivä. Hän lisäsi vauhtia, työnsi CD-soittimeen Lucilia do Carmon levyn ja ajatteli, että oli ilo elää.

Sen jälkeen hän alkoi ajatella Mariannea.

Sitten hän tuumasi, että oikeastaan kysymyksessä oli sama ajatus.

He olivat tunteneet toisensa melkein vuoden. Mahtoiko aika olla sijoiltaan, hän alkoi epäillä tajutessaan, etteivät tosiaan sen pitempään. He olivat tavanneet Kreikassa Thasoksen saarella viime kesänä äärimmäisen suotuisten olosuhteiden vallitessa – vapautta, vastuuttomuutta, vieras ympäristö, samettisia öitä, ovulaatio ja lämmin Välimeri – mutta suhde ei ollut jäänyt lomaromanssiksi. Minä en ole lomaromansseja harrastavaa tyyppiä, Marianne oli julistanut ensimmäisen illan jälkeen. En minäkään, Gunnar Barbarotti oli myöntänyt. En edes tiedä miten sellainen syntyy, jos minä katson naista silmiin, minulla on yleensä tapana myös mennä hänen kanssaan naimisiin.

Se oli Mariannesta kuulostanut kerrassaan mainiolta. Niinpä he olivat tavanneet toisiaan myös kotimaahan palattuaan. Tasaisin välein; kaksi keski-ikäistä yksinhuoltajaplaneettaa, hänellä oli tapana ajatella, joita painovoima hitaasti ja hellittämättömästi vetää yhteen. Niin ehkä kuului olla. Ehkä juuri sillä tavoin täytyi menetellä; hienovaraista mutta määrätietoista sillanrakennusta, jossa oli mukana yhtä paljon sekä rohkeutta että varovaisuutta. Marianne asui Helsingborgissa ja hänellä oli kaksi teini-ikäistä lasta, Barbarotti itse majaili kaksisataaviisikymmentä kilometriä pohjoisempana – Kymlingessä – ja hänellä oli maailmalla juuri kotoa muuttanut tytär ja kaksi poikaa. Olisi ehkä voitu väittää, että tarvittiin aika pitkä silta.

Hänen mieleensä häivähti hiven synkkyyttä, kun hän ajatteli Larsia ja Martinia. Poikiaan. Nämä asuivat nykyisin äitinsä kanssa Kööpenhaminan lähellä, hän oli viettänyt heidän kanssaan kaksi viikkoa kesän alussa, ja mahdollisesti heitä odotti vielä viikko elokuussa – mutta tunne, että hän oli menettämässä heidät, oli väistämätön. Heidän uusi isäpuolensa oli nimeltään Torben tai jotain sinne päin ja piti joogainstituuttia Vesterbrossa; Barbarotti ei ollut koskaan tavannut häntä, mutta muutamat merkit antoivat ymmärtää, että hän oli pari piirua parempi kuin edeltäjänsä. Tämä oli ollut kerrassaan ihme mieheksi siihen päivään saakka, jolloin hän pahanlaatuisen mielenhäiriön vallassa lähti norsunluurannikkolaisen vatsatanssijatar-seksipommin matkaan.

Mitäs minä sanoin? Barbarotti oli ajatellut, mutta jo silloin ajatuksen tyydyttävyys oli tuntunut väljähtyneeltä, kuin parasta ennen -päiväys olisi ollut ohi jo aikoja sitten.

Eivätkä Lars ja Martin vaikuttaneet erityisen onnettomilta siitä, että joutuivat asumaan Tanskassa, sellaista hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan väittää. Kysymys kuului pikemminkin, miksi hän silloin tällöin – jossakin sielunsa ummehtuneimmissa sopukoissa – halusi että he eivät viihtyisi. Eikö kylmä sota Helenaa vastaan päättyisi koskaan? Kohottelisiko hän valjuja, mielisairaita mitäsminäsanoin-kylttejään tästä ikuisuuteen?

Minun vastuullani on pitää heidät onnellisina, Helenalla oli tapana painottaa, ei sinua. Sitä minä tein ennen vanhaan.

Toisessa sielun sopukassa hän tiesi, että Helena oli oikeassa. Avioeron jälkeen Sara oli halunnut asua hänen luonaan, ja juuri Saraa hän nyt kaipasi. Ei entistä vaimoaan eikä myöskään poikiaan. Jos rehellisiä oltiin. Sara oli ollut hänen pelastuksensa yksinäisyyden demoneilta viiden vuoden ajan, ja sen huomasi nyt, kun tytär oli jättänyt hänet ja lähtenyt maailmalle.

Mutta oli ilmaantunut Marianne. Gunnar Barbarotti ymmärsi, että sai kiittää onnentähteään Mariannesta – tai sitten ehkä mahdollisesti olemassaolevaa jumalaa, jonka kanssa hän silloin tällöin antautui herrasmiesmäiseen kaupankäyntiin.

Toivottavasti Marianne ymmärtää, millainen aukko hänellä on täytettävänä, Barbarotti ajatteli. Toisaalta oli ehkä parasta, jos Marianne ei sitä ymmärtäisi, hän korjasi hetken päästä. Eivät kaikki naiset olleet ylenpalttisen innostuneita hoivaamaan apua tarvitsevia keski-ikäisiä miehiä. Eivät ainakaan loputtomiin.

Hän tajusi, että hänen mielialansa oli vajoamassa – että olisi ihan helkkarin vaikeaa pitää nenä pinnan yläpuolella – ja kun kojetaulussa samaan aikaan välkähti punainen valo, hän kääntyi sopivasti kohdalle osuneen Statoil-huoltamon pihaan.

Bensaa ja kahvia. Kaikella on aikansa.

Gotlannin-lautta ei ollut niin tupaten täynnä kuin hän oli pelännyt.

Ehkä siksi, että elettiin tiistaita. Keskellä viikkoa. Tukholmalaisturistien hyökkäys keskittyi varmaankin viikonloppuihin. Gunnar Barbarotti tunsi jonkinasteista kiitollisuutta siitä, ettei hänen ollut tarkoitus viettää kymmentä päivää Mariannen kanssa Visbyssä. Hän muisti kuvotuksen tuntein edellisen avioliittonsa loppuaikojen viikkoa, jona hän ja Helena olivat vuokranneet räävittömän kalliin asunnon kehämuurin sisäpuolelta suunnilleen tähän aikaan vuodesta. Se oli kuin olisi asunut keskellä haaksirikkoutunutta huvipuistoa. Ulvovia, oksentelevia, naiskentelevia nuoria joka kujalla, mahdotonta nukkua silmäystäkään ennen kolmea aamulla, ei helvetti, Gunnar Barbarotti oli silloin ajatellut, jos tätä nimitetään keskeiseksi matkailuelinkeinoksi, kuninkaanlinna voitaisiin yhtä hyvin muuttaa oluthalliksi ja bordelliksi. Säästyisivätpähän laivamatkalta.

Voimattomuuden tunnetta oli tietysti pahentanut se, että heillä oli kolme lasta huolehdittavana ja että itse avioliitto teki jo kuolemaa. Hän muisti, että he olivat antaneet kumpikin toiselle yhden illan ulkona huvitteluun; Helena oli käynyt ensin ja palannut aamuneljältä aika tyytyväisen näköisenä; hän itse ei ollut halunnut jäädä huonommaksi, joten hän oli seuraavana yönä istunut Norderstrandilla omassa yksinäisyydessään olutkassin kanssa puoleen viiteen.

No, pakko myöntää, kun hän sinä aamuna oli vaeltanut kotiin raunioiden ja ruusujen lomitse, kaupunki oli ollut kaunis, sen jopa hän oli ymmärtänyt. Helvetin kaunis.

Kun Marianne oli kysynyt hänen Gotlannin-kokemuksistaan, hän oli tyytynyt kertomaan parista nuoruudenkäynnistään – Fårössä ja Katthammarsvikissä – mainitsematta lainkaan kurjaa Visbyn-viikkoa.

Ja nyt siis oli kysymyksessä Hogrän. Marianne oli kertonut nimen tarkoittavan suurta kuusta; se oli pieni kylä saaren sisäosissa, ei juuri muuta kuin tienristeys ja kirkko, mutta juuri siel...