Titteli.png

Pirjo Tuomisen romaanit

Silkkipunos, 2012

Tuonelan joutsen, 2011

Perintömaat, 2010

Naistenvalssi, 2009

Kotiopettaja, 2008

Maan nälkä (Satakunta-sarja), 2007

Alakuloinen romanssi, 2006

Linnat, 2005

Vihreät oksat, 2004

Kultavainiot (Satakunta-sarja), 2003

Sillat yli joen (Satakunta-sarja), 2002

Itkevät syvät vedet (Satakunta-sarja), 2001

Mies metsätieltä, 2000

Täydellinen nainen, 2000

Kaarina Hannuntytär, 1999

Tulen pojat, veden tyttäret (Kokemäki-sarja), 1998

Kuningasväylä (Kokemäki-sarja), 1997

Suuren joen maa (Kokemäki-sarja), 1996

Hakaniemen kaunis Helene, 1995

Huvila Aurinkorannikolla, 1994

Ylpeät purjeet (Alaska-sarja), 1993

Villit vedet (Alaska-sarja), 1992

Hovikosken valtiatar (Suuriruhtinaanmaa-sarja), 1991

Ruukinkartanon rouva (Suuriruhtinaanmaa-sarja), 1990

Kenraalitar (Suuriruhtinaanmaa-sarja), 1989

Edustusrouva, 1987

Herrasmies, 1987

Jälkeemme kukkiva maa, 1986

Puoliherran huone, 1986

Nukkeleikki, 1985

Puhtaana käteen, 1984

Keskeneräinen elämä, 1983

Sinun vuorosi tulee, 1983

Myrttiseppeleet, 1982

Arvoisa rouva Marie, 1981

Tuuliajolla, 1980

Sinisilmä, 1979

Mariaana, Vantaan tytär, 1978

HENKILÖITÄ

Mailis Sarka, muotokuvamaalari, kuvittaja

Alan Blackford, emeritusprofessori, tietokirjailija

Robert (Bob) Blackford, edellisen poika, professori ja tietokirjailija

Harry Wallasvuo, vuorineuvos, Mailisin sukulaismies

Turkissa

Mehmet Usla ja Faruk Akdeniz, poliisit

Sabri ja Ipek Timur, Villa Limonin palvelualttiit naapurit

Lenni Windt, Import & Export

Jasmin, edellisen kukkamainen vaimo

Helen ja Clara, heidän pieniä tyttäriään

Mirva Norola, menestyvä liikenainen

Henri Norola, hänen edustusmiehensä

Sinikka Jalas, petetty nainen

Mehmet Göle, hurmaava petturi

Ari, Su ja Lin, Pimeän talon naiset

Inga ja Marko Koivumäki, innokkaat kiinteistönvälittäjät

Otto Lund, hajamielinen vanhaherra

Atte Lindström, huijattu herrasmies

Suomessa

Katri Melin, marjastaja suolla

Ensio Penttilä, metsänraivaaja

Anja, hirsihuvilan yksinäinen

Erkki Siikaranta, metsästävä herrasmies

Jonna Salminen ja Heikki Niskanen, ahkerat poliisit

Eva Windt, Lennin äiti

Päivi ja Pekka Meijer, huvilanomistajat

Hanna Ruoste, kademielinen kuvaamataidonopettaja

Hannu Ruoste, vaitelias kulttuuritoimenjohtaja

METSISSÄ JA SOILLA

Järeä honka kaatui ryskyen kankaalle. Moottorisaha oli tehnyt tehtävänsä osaavissa käsissä. Hiki helmeili metsurin otsalla, ja huulilla leikki tyytyväinen hymy. Helkkari, nyt saisivat olla katsomassa!

Professori Ensio Penttilä myhäili itsekseen. Nyt olisi jonkun yliopiston nappulatutkijan syytä nähdä, mitä eläkeiän saavuttanut mies sai metsässä aikaan. Hänen tutkimuksiaan ja julkaisujaan oli osattu kadehtia ja morkata selän takana kyllästymiseen saakka. Tehkööt perässä, oli Penttilä ajatellut muikeasti hymyillen. Helppoa oli kadehtia, mutta toinen asia oli pystyä samoihin saavutuksiin.

Aina oli oksan ottajia, vähän oli kuusen kaatajia.

Tai tässä tapauksessa hongan, Penttilä naurahti.

Silmän alla lammelle viettävässä rinteessä makasi kaadettu puu poikineen. Penttilä oli ahertanut moottorisaha kädessä pari päivää, raivannut ja hikoillut kevätauringon lämmössä. Nyt hän oikaisi selkänsä ja istahti reppunsa viereen nauttiakseen kupillisen kahvia. Se odotti valmiina termospullossa maitoineen ja sokereineen. Voileipiäkin hän oli aamulla tehnyt mukaan.

Oli nautinto tuntea, miten kunto oli parantunut ensimmäisen eläkevuoden aikana. Hän osasi nauttia elämästä eikä totisesti kaivannut takaisin työhön. Tutkimuspuuhat odottivat silti alituiseen ja veivät vapaahetket, mutta nyt hän määräsi itse tahdin. Mennyttä olivat tylsät kokoukset, turhanpäiväiset nahistelut ja taistelut paikasta yliopistollisessa auringossa.

”Metsän poika tahdon olla, sankar’ jylhän kuusiston…”

Hyräilytti. Moniko hänen ikäisensä mies pystyi samaan, raivaamaan perintömetsää päivästä toiseen? Tuonne ne olisivat uupuneet ryteikköön, nappuladosentit, läkähtyneet moottorisahan painon alle, saaneet tottumattomuuttaan infarktin koko joukko. Olisivatko edes tunteneet entistä esimiestään metsurinvarusteissa, kypärä päässä, kuulosuojaimet korvilla?

Penttilän torppa oli Ension perintötila. Täältä hän oli aikanaan lähtenyt opintielle, ja tänne hän palasi nyt eläkepäivinään jokaisena sopivana hetkenä. Vaimo Leena oli vielä työelämässä, mutta jäisi eläkkeelle kahden vuoden kuluttua. Silloin he asuisivat Penttilässä keväästä myöhään syksyyn, niin oli jo sovittu.

Penttilä ei ollut enää mikään torppa, vaan maatila. Ension isoisä oli sen aikanaan saanut omakseen torpparien vapautuksen myötä, isä ostanut lisämaita, ja Ensio ainoana lapsena oli vihdoin vuokrannut pois pellot ja piti itse huolta metsien kunnosta. Vanha harmaa torppa tönötti pystyssä kallion juurella. Heikin isän rakennettua uuden talon siitä oli tullut vierasmaja. Punamullalla sivelty rakennus hohti puiden lomassa nättinä kuin postikortti.

Tämä oli onnea, Penttilä mietti ja huokaisi tyytyväisenä ojennellen jalkojaan. Ylösnoustessa piti ähkäistä, selän lihakset olivat istuessa jäykistyneet. Sauna sulattaisi ne tuota pikaa, ehkä hän uskaltaisi jo pulahtaa lampeen kylvyn jälkeen.

Penttilä pakkasi termospullon reppuun ja sujautti sinne myös voileipien muovikääreen. Hänen metsäänsä ei roskattu. Hän lähti harppomaan kohti traktoriaan, joka odotti polun päässä harjun alla. Mennessään hän päätti vilkaista harjun toista puolta. Se odotti raivaajaa sekin, nuoret kuuset nousivat maasta kuin sienet sateella ja täyttivät joka ainoan avoimen alueen kauniin mäntymetsän lomassa. Niistä saattaisi olla joulukuusiksi, Penttilä ajatteli, mitä jos hän kaataisi koko joukon ja veisi traktorillaan yliopiston pihamaalle joulun alla? Siinä olisi niille pikkunikkareille ja kadehtijoille ihmettelemistä, mutta Penttilä oli antelias mies.

Syksyllä hän kutsuisi tuttavia hirvijahtiin, ja elokuussa hän järjestäisi rapukestit ystävilleen. Penttilän maitten läpi juoksi kirkasvetinen joki, ja ravut olisivat tänä kesänä kookkaita, jos lämpöä riittäisi.

Pohjoisrinteellä mäntyjen ja nuoren kuusikon keskellä seisoi sammaloituneita siirtolohkareita jääkauden siihen heittäminä. Harjun alla kulki maantie, josta Penttilän tilakeskukseen vievä tie erkani. Muutama polku oli painunut rinteeseen, eikä se miellyttänyt professoria, mutta minkäs teit. Jokamiehenoikeudella ihmiset kulkivat täällä sienessä ja marjassa, vaikka se Penttilää harmittikin. Se ei estänyt häntä käyttämästä polkua itsekin. Töitä riittäisi ennen kuin tämä metsäpala olisi siivottu, mutta ajatus miellytti miestä. Metsätöistä oli tullut jonkinlainen intohimo, ja hän malttoi tuskin odottaa seuraavaa päivää.

Kahvi oli tehnyt tehtävänsä ja pyrki nyt ulos toisesta päästä. Penttilä puikahti kivenlohkareen taakse ja alkoi availla sepalusta, kun silmä sattui ruskeaan vaatekappaleeseen. Se näytti tahraiselta ja vettyneeltä, lunta oli vielä jäljellä varjopaikoissa. Penttilä harmistui ja unohti tarpeensa. Joku aivoton lurjus oli raahannut hänen metsäänsä vaatemytyn ja jättänyt sen pilaamaan puhdasta luontoa! Ihmiset olivat sikoja, tienposken pysähdyspaikalle raahattiin mitä merkillisintä tavaraa sohvista ja jääkaapeista jätesäkkeihin ja akkuihin.

Penttilä astui lähemmäs tutkimaan myttyä. Se osoittautui tummanruskeaksi kelsiturkiksi, saastaiseksi ja kamalan näköiseksi. Se oli peitelty kuusenhavuilla, joiden neulaset olivat varisseet maahan ruskeaksi matoksi. Oksien alta pilkotti homeen tahrima pitkävartinen saapas. Penttilä potkaisi sitä inhoten. Samassa hän perääntyi käsi suun päällä.

Saappaan sisässä oli jotakin, joka joskus oli ollut ihmisen jalka.

Penttilää vietiin. Kännykän paino tuntui povitaskussa, mutta hän kiirehti alas polkua traktorille saakka ennen kuin valitsi numeron. Siihen vastasi tuttu kaveri hirvimetsiltä. Ei, kiire ei ollut, se turkin sisässä makaaja oli odottanut jo niin kauan, ettei tunneista ollut enää kyse. Ei syrjäseudulla virkavallan edustaja muutenkaan lennähtänyt enää paikalle salamana. Edistys oli edistynyt, ja poliisi piti majaa kaukana Penttilästä.

Illalla Ensio Penttilä saunoi yksin kevätyön tehdessä hitaasti tuloaan. Vainaja oli viety pois. Kelsiturkki, saappaat ja nahkalaukku oli kerätty talteen. Naispoliisi oli poiminut vastenmielisten jäännösten keskeltä kapean tahriintuneen nauhan.

”Silkkiä”, hän oli sanonut sormeiltuaan sitä lateksihansikkaallaan. ”Punottua silkkiä.”

Tuntui kummalliselta ajatella, että naisparka oli maannut metsässä siirtolohkareen takana vuoden, kahden ajan, niin ainakin poliisit olivat arvelleet paikkaa tutkiessaan. Penttilä oli asunut tilallaan ja työskennellyt metsissä aavistamatta millaista seuraa hänellä oli ollut.

Sauna rentoutti ja rauhoitti, mutta uinti sai jäädä. Virkavalta oli kysellyt kaikenlaista, mutta mitäpä hän olisi osannut vastata. Maantie kulki siinä melko lähellä, ja pysäköintipaikka oli harjun alla. Ihmiset tunkivat metsään asioilleen ja jättivät ikävää jälkeä pensaikkoihin, mutta kukaan ei ollut kiivennyt siirtolohkareille saakka. Tai oli joku sen tehnyt, sen naisen murhaaja. Itsemurhan tekijä ei peitellyt itseään havuilla ja sammalilla.

Värisytti.

Nimismies oli luvannut ilmoittaa, jos jotakin ilmenisi. Ensio Penttilä huomasi kaipaavansa Leenaa. Tällaisena iltana olisi seura tehnyt hyvää. Hän oli jo soittanut ja kertonut asiasta, eikä Leena ollut riemastunut kuullessaan vainajasta. Oli kuitenkin murjaissut ikävän vitsin.

”Ei kai se ole sin...