Pirjo Tuomisen romaanit
Silkkipunos, 2012
Tuonelan joutsen, 2011
Perintömaat, 2010
Naistenvalssi, 2009
Kotiopettaja, 2008
Maan nälkä (Satakunta-sarja), 2007
Alakuloinen romanssi, 2006
Linnat, 2005
Vihreät oksat, 2004
Kultavainiot (Satakunta-sarja), 2003
Sillat yli joen (Satakunta-sarja), 2002
Itkevät syvät vedet (Satakunta-sarja), 2001
Mies metsätieltä, 2000
Täydellinen nainen, 2000
Kaarina Hannuntytär, 1999
Tulen pojat, veden tyttäret (Kokemäki-sarja), 1998
Kuningasväylä (Kokemäki-sarja), 1997
Suuren joen maa (Kokemäki-sarja), 1996
Hakaniemen kaunis Helene, 1995
Huvila Aurinkorannikolla, 1994
Ylpeät purjeet (Alaska-sarja), 1993
Villit vedet (Alaska-sarja), 1992
Hovikosken valtiatar (Suuriruhtinaanmaa-sarja), 1991
Ruukinkartanon rouva (Suuriruhtinaanmaa-sarja), 1990
Kenraalitar (Suuriruhtinaanmaa-sarja), 1989
Edustusrouva, 1987
Herrasmies, 1987
Jälkeemme kukkiva maa, 1986
Puoliherran huone, 1986
Nukkeleikki, 1985
Puhtaana käteen, 1984
Keskeneräinen elämä, 1983
Sinun vuorosi tulee, 1983
Myrttiseppeleet, 1982
Arvoisa rouva Marie, 1981
Tuuliajolla, 1980
Sinisilmä, 1979
Mariaana, Vantaan tytär, 1978
© Littorella 2012
ISBN 978-951-31-6849-0 (sid)
ISBN 978-951-31-6948-0 (epub)
Tämä eKirja on tuotettu painetun kirjan ensimmäisestä painoksesta (2012).
eKirjan tuotanto: Bonnier Kirjat Oy/Keski-Suomen Sivu Oy
HENKILÖITÄ
Mailis Sarka, muotokuvamaalari, kuvittaja
Alan Blackford, emeritusprofessori, tietokirjailija
Robert (Bob) Blackford, edellisen poika, professori ja tietokirjailija
Harry Wallasvuo, vuorineuvos, Mailisin sukulaismies
Turkissa
Mehmet Usla ja Faruk Akdeniz, poliisit
Sabri ja Ipek Timur, Villa Limonin palvelualttiit naapurit
Lenni Windt, Import & Export
Jasmin, edellisen kukkamainen vaimo
Helen ja Clara, heidän pieniä tyttäriään
Mirva Norola, menestyvä liikenainen
Henri Norola, hänen edustusmiehensä
Sinikka Jalas, petetty nainen
Mehmet Göle, hurmaava petturi
Ari, Su ja Lin, Pimeän talon naiset
Inga ja Marko Koivumäki, innokkaat kiinteistönvälittäjät
Otto Lund, hajamielinen vanhaherra
Atte Lindström, huijattu herrasmies
Suomessa
Katri Melin, marjastaja suolla
Ensio Penttilä, metsänraivaaja
Anja, hirsihuvilan yksinäinen
Erkki Siikaranta, metsästävä herrasmies
Jonna Salminen ja Heikki Niskanen, ahkerat poliisit
Eva Windt, Lennin äiti
Päivi ja Pekka Meijer, huvilanomistajat
Hanna Ruoste, kademielinen kuvaamataidonopettaja
Hannu Ruoste, vaitelias kulttuuritoimenjohtaja
METSISSÄ JA SOILLA
Järeä honka kaatui ryskyen kankaalle. Moottorisaha oli tehnyt tehtävänsä osaavissa käsissä. Hiki helmeili metsurin otsalla, ja huulilla leikki tyytyväinen hymy. Helkkari, nyt saisivat olla katsomassa!
Professori Ensio Penttilä myhäili itsekseen. Nyt olisi jonkun yliopiston nappulatutkijan syytä nähdä, mitä eläkeiän saavuttanut mies sai metsässä aikaan. Hänen tutkimuksiaan ja julkaisujaan oli osattu kadehtia ja morkata selän takana kyllästymiseen saakka. Tehkööt perässä, oli Penttilä ajatellut muikeasti hymyillen. Helppoa oli kadehtia, mutta toinen asia oli pystyä samoihin saavutuksiin.
Aina oli oksan ottajia, vähän oli kuusen kaatajia.
Tai tässä tapauksessa hongan, Penttilä naurahti.
Silmän alla lammelle viettävässä rinteessä makasi kaadettu puu poikineen. Penttilä oli ahertanut moottorisaha kädessä pari päivää, raivannut ja hikoillut kevätauringon lämmössä. Nyt hän oikaisi selkänsä ja istahti reppunsa viereen nauttiakseen kupillisen kahvia. Se odotti valmiina termospullossa maitoineen ja sokereineen. Voileipiäkin hän oli aamulla tehnyt mukaan.
Oli nautinto tuntea, miten kunto oli parantunut ensimmäisen eläkevuoden aikana. Hän osasi nauttia elämästä eikä totisesti kaivannut takaisin työhön. Tutkimuspuuhat odottivat silti alituiseen ja veivät vapaahetket, mutta nyt hän määräsi itse tahdin. Mennyttä olivat tylsät kokoukset, turhanpäiväiset nahistelut ja taistelut paikasta yliopistollisessa auringossa.
”Metsän poika tahdon olla, sankar’ jylhän kuusiston…”
Hyräilytti. Moniko hänen ikäisensä mies pystyi samaan, raivaamaan perintömetsää päivästä toiseen? Tuonne ne olisivat uupuneet ryteikköön, nappuladosentit, läkähtyneet moottorisahan painon alle, saaneet tottumattomuuttaan infarktin koko joukko. Olisivatko edes tunteneet entistä esimiestään metsurinvarusteissa, kypärä päässä, kuulosuojaimet korvilla?
Penttilän torppa oli Ension perintötila. Täältä hän oli aikanaan lähtenyt opintielle, ja tänne hän palasi nyt eläkepäivinään jokaisena sopivana hetkenä. Vaimo Leena oli vielä työelämässä, mutta jäisi eläkkeelle kahden vuoden kuluttua. Silloin he asuisivat Penttilässä keväästä myöhään syksyyn, niin oli jo sovittu.
Penttilä ei ollut enää mikään torppa, vaan maatila. Ension isoisä oli sen aikanaan saanut omakseen torpparien vapautuksen myötä, isä ostanut lisämaita, ja Ensio ainoana lapsena oli vihdoin vuokrannut pois pellot ja piti itse huolta metsien kunnosta. Vanha harmaa torppa tönötti pystyssä kallion juurella. Heikin isän rakennettua uuden talon siitä oli tullut vierasmaja. Punamullalla sivelty rakennus hohti puiden lomassa nättinä kuin postikortti.
Tämä oli onnea, Penttilä mietti ja huokaisi tyytyväisenä ojennellen jalkojaan. Ylösnoustessa piti ähkäistä, selän lihakset olivat istuessa jäykistyneet. Sauna sulattaisi ne tuota pikaa, ehkä hän uskaltaisi jo pulahtaa lampeen kylvyn jälkeen.
Penttilä pakkasi termospullon reppuun ja sujautti sinne myös voileipien muovikääreen. Hänen metsäänsä ei roskattu. Hän lähti harppomaan kohti traktoriaan, joka odotti polun päässä harjun alla. Mennessään hän päätti vilkaista harjun toista puolta. Se odotti raivaajaa sekin, nuoret kuuset nousivat maasta kuin sienet sateella ja täyttivät joka ainoan avoimen alueen kauniin mäntymetsän lomassa. Niistä saattaisi olla joulukuusiksi, Penttilä ajatteli, mitä jos hän kaataisi koko joukon ja veisi traktorillaan yliopiston pihamaalle joulun alla? Siinä olisi niille pikkunikkareille ja kadehtijoille ihmettelemistä, mutta Penttilä oli antelias mies.
Syksyllä hän kutsuisi tuttavia hirvijahtiin, ja elokuussa hän järjestäisi rapukestit ystävilleen. Penttilän maitten läpi juoksi kirkasvetinen joki, ja ravut olisivat tänä kesänä kookkaita, jos lämpöä riittäisi.
Pohjoisrinteellä mäntyjen ja nuoren kuusikon keskellä seisoi sammaloituneita siirtolohkareita jääkauden siihen heittäminä. Harjun alla kulki maantie, josta Penttilän tilakeskukseen vievä tie erkani. Muutama polku oli painunut rinteeseen, eikä se miellyttänyt professoria, mutta minkäs teit. Jokamiehenoikeudella ihmiset kulkivat täällä sienessä ja marjassa, vaikka se Penttilää harmittikin. Se ei estänyt häntä käyttämästä polkua itsekin. Töitä riittäisi ennen kuin tämä metsäpala olisi siivottu, mutta ajatus miellytti miestä. Metsätöistä oli tullut jonkinlainen intohimo, ja hän malttoi tuskin odottaa seuraavaa päivää.
Kahvi oli tehnyt tehtävänsä ja pyrki nyt ulos toisesta päästä. Penttilä puikahti kivenlohkareen taakse ja alkoi availla sepalusta, kun silmä sattui ruskeaan vaatekappaleeseen. Se näytti tahraiselta ja vettyneeltä, lunta oli vielä jäljellä varjopaikoissa. Penttilä harmistui ja unohti tarpeensa. Joku aivoton lurjus oli raahannut hänen metsäänsä vaatemytyn ja jättänyt sen pilaamaan puhdasta luontoa! Ihmiset olivat sikoja, tienposken pysähdyspaikalle raahattiin mitä merkillisintä tavaraa sohvista ja jääkaapeista jätesäkkeihin ja akkuihin.
Penttilä astui lähemmäs tutkimaan myttyä. Se osoittautui tummanruskeaksi kelsiturkiksi, saastaiseksi ja kamalan näköiseksi. Se oli peitelty kuusenhavuilla, joiden neulaset olivat varisseet maahan ruskeaksi matoksi. Oksien alta pilkotti homeen tahrima pitkävartinen saapas. Penttilä potkaisi sitä inhoten. Samassa hän perääntyi käsi suun päällä.
Saappaan sisässä oli jotakin, joka joskus oli ollut ihmisen jalka.
Penttilää vietiin. Kännykän paino tuntui povitaskussa, mutta hän kiirehti alas polkua traktorille saakka ennen kuin valitsi numeron. Siihen vastasi tuttu kaveri hirvimetsiltä. Ei, kiire ei ollut, se turkin sisässä makaaja oli odottanut jo niin kauan, ettei tunneista ollut enää kyse. Ei syrjäseudulla virkavallan edustaja muutenkaan lennähtänyt enää paikalle salamana. Edistys oli edistynyt, ja poliisi piti majaa kaukana Penttilästä.
Illalla Ensio Penttilä saunoi yksin kevätyön tehdessä hitaasti tuloaan. Vainaja oli viety pois. Kelsiturkki, saappaat ja nahkalaukku oli kerätty talteen. Naispoliisi oli poiminut vastenmielisten jäännösten keskeltä kapean tahriintuneen nauhan.
”Silkkiä”, hän oli sanonut sormeiltuaan sitä lateksihansikkaallaan. ”Punottua silkkiä.”
Tuntui kummalliselta ajatella, että naisparka oli maannut metsässä siirtolohkareen takana vuoden, kahden ajan, niin ainakin poliisit olivat arvelleet paikkaa tutkiessaan. Penttilä oli asunut tilallaan ja työskennellyt metsissä aavistamatta millaista seuraa hänellä oli ollut.
Sauna rentoutti ja rauhoitti, mutta uinti sai jäädä. Virkavalta oli kysellyt kaikenlaista, mutta mitäpä hän olisi osannut vastata. Maantie kulki siinä melko lähellä, ja pysäköintipaikka oli harjun alla. Ihmiset tunkivat metsään asioilleen ja jättivät ikävää jälkeä pensaikkoihin, mutta kukaan ei ollut kiivennyt siirtolohkareille saakka. Tai oli joku sen tehnyt, sen naisen murhaaja. Itsemurhan tekijä ei peitellyt itseään havuilla ja sammalilla.
Värisytti.
Nimismies oli luvannut ilmoittaa, jos jotakin ilmenisi. Ensio Penttilä huomasi kaipaavansa Leenaa. Tällaisena iltana olisi seura tehnyt hyvää. Hän oli jo soittanut ja kertonut asiasta, eikä Leena ollut riemastunut kuullessaan vainajasta. Oli kuitenkin murjaissut ikävän vitsin.
”Ei kai se ole sin...