Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Riikka Pulkkinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Lainaus on Tomas Tranströmerin runokokoelmasta Eläville ja kuolleille (suom. Brita Polttila).

Sofokleen Antigone-tragedian suomennokset ovat Elina Vaaran.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26456-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

ÄIDILLENI JA ISÄLLENI,

jotka opettivat minut lukemaan ja kirjoittamaan.

SISARILLENI JOHANNALLE JA MARIKALLE.

Kiitos että olen saanut kasvaa juuri teidän kanssanne.

YSTÄVÄLLENI ILONALLE,

kriittisimmälle lukijalleni, joka on niin lempeä ja villi tässä elämässä ettei kukaan.

Anja

Sinä päivänä, jona Anja Aropalo oli päättänyt kuolla, ilma oli makeaa ja tiheää kuin sokeriseitti. Oli elokuu, vielä kuuma, yötkin kuumia mutta pimeitä niin kuin etelässä. Anja oli herännyt aamulla kirkkaaseen ajatukseen: suunnitelma oli toteutettava tänään. Ei enää epäröintiä tai luonteen heikkoutta. Tänään oli oikea päivä.

Anja Aropalon yksinäisyyttä oli kestänyt kaksi vuotta. Yksinäisyys oli tuntunut viiltävänä kipuna rintalastan alla miehen lähdöstä saakka. Anja tunsi koko ruumiinsa yksinäisyyden saastuttamaksi; kaipaus tuntui kummallisella tavalla fyysisenä kipuna, erilaisina paikantamattomina särkyinä ja päättymättömänä jomotuksena. Ei juurikaan itkettänyt, paitsi joskus öisin kun käänsi kylkeä ja hapuili tyhjää tilaa vieressään. Enimmäkseen vain jomotti.

Anja käveli kaupasta kotiin. Aamun ajatus oli iltapäivän kuluessa vahvistunut aikomuksesta päätökseksi. Anja oli käynyt tavallisilla asioillaan kaupungissa ja kotimatkalla lähikaupassa ja apteekissa. Leipää, juustoa, kahvimaitoa, lihaa päivällisruokaa varten. Ja Doxalia. Tabletit olivat käsilaukun pohjalla, yhdeksänkymmentä kappaletta siisteissä läpipainopakkauksissaan. ”Depressioon”, luki reseptissä.

Lääkkeiden saaminen oli ollut yllättävän helppoa. Anja oli varannut ajan terveyskeskuslääkäriltä, mennyt lääkäriin ja kertonut elämästään. Lääkäri oli ehdottanut antidepressantteja ja Anja oli huolettomasti maininnut haluavansa mieluummin vanhemman sukupolven lääkkeitä, Doxalia ehkä, Triptylkin kävisi. ”Uudet masennuslääkkeet aiheuttavat minulle niin voimakasta pahoinvointia, tiedättehän. Sivuvaikutukset”, Anja oli lisännyt, edelleen huolettomasti. Oli vaihdettu yhteisymmärryksen katseita. Lääkäri oli kirjoittanut Doxal-reseptin kolmeksi kuukaudeksi. ”Onpa mukava hoitaa joskus potilaita jotka tietävät oman etunsa ja ottavat vastuun itsestään niin kuin te”, lääkäri oli sanonut kun he olivat kätelleet hyvästiksi. Anja oli vältellyt lääkärin katsetta, kävellyt taakseen katsomatta ulos huoneesta, ulos terveyskeskuksesta, kiihdyttänyt vauhtiaan ja kävellyt kunnes häpeä oli kukkivien hevoskastanjoiden reunustamalla tiellä alkanut laimentua.

Hän oli käynyt terveyskeskuksessa kesäkuussa, ja nyt oli elokuu. Jokin oli saanut Anjan viivyttelemään. Ensin olivat olleet kukkivat syreenipuut. Ne piti nähdä. Kaksi viikkoa mansikoihin, hän oli ajatellut kesäkuun lopulla. Eihän kukaan halua kuolla mansikka-aikaan. Nyt ilma oli muuttumassa raskaammaksi lähestyvän syksyn painostuksen alla. Pionit rehentelivät tuhlailevasti tienpientareen kukkapenkeissä. Niiden raskaat valkeat päät olivat liian suuria hennoille varsille. Tajunnan laidalla kyti ajatus kaiken turhuudesta, mutta auringon helottava kuumuus kavensi sen häivähdykseksi. Tämä on minun todellisuuteni, Anja ajatteli. Tämän minä jätän: koko elämä kävelemistä kauppaan ja kaupasta kotiin. Tulee syksy ja talvi ja kevät ja taas kesä ja nämä arkiset asiat, aina samat.

Mutta puut. Koivut sorjine, valkoisine vartaloineen ja omenapuut jotka olivat kukkineet toukokuussa kipeän kirkkaasti. Joskus tällä kohtaa oli ollut tiheää metsää, pelkkä kinttupolku halkomassa sammalikkoa ja sittemmin kärrytie. Nyt oli soratie ja vanhoista kuusista jäljellä enää muutama. Niiden kärjet näyttivät ulottuvan taivaan syvänsiniseen kaareen saakka. Oliko sillä väliä että ihminen teki tien itselleen; yhtä metsän keskellä silti. Piti halkoa ajassa tietä itselleen ja merkitystä, rakentaa mielekkyyttä sitä mukaa kun elämä soljui sormien läpi ja vasta kun oli juuri tullut itsekseen, oli juuri saavuttanut sen mikä määritti elämän ja rajasi, piti luopua ja ojentautua kohti uutta. Anja huokaisi ja pysähtyi etsimään kauppakassista juotavaa. Menen kotiin ja kastelen heti ruusut, hän ajatteli ja tunsi huonoa omatuntoa verannan paahteessa nuokahtaneista nupuista.

Aurinko kuumotti niskaa ja sai korvat soimaan ja Anja tunsi itsensä loputtoman uupuneeksi. Elämä oli täynnä näitä painavia hetkiä kun vain odotti että aika kuluisi, että pääsisi kotiin, sulkisi kaihtimet ja valmistaisi sen ruuan jonka oli suunnitellut, söisi ja odottaisi sitten että tulisi yö. Mutta nyt yötä ei tulisi, ei hänelle. Kastelen ensin ruusut ja laitan sitten ruuan, Anja ajatteli. Ja sitten lääkkeet.

Kotiovella vastaan tulvahti aurinkoinen ja pölyinen tunkkaisuus. Huonekasvit nuokkuivat kuumuudessa. Anja riensi avaamaan olohuoneen ikkunoita. Ilma seisoi kosteana muurina ikkunoiden ulkopuolella helottavien pelakuiden yllä. Oli täysin hiljaista. Seinäkello tikitti ja jokainen sekunti laajeni ympyränmuotoiseksi. Anja pyyhki hikeä otsaltaan. Ruusut. Hän haki keittiön kaapista kastelukannun ja meni takaisin ulos verannalle. Hän avasi verannan pielessä olevan puutarhahanan. Vesi eteni letkussa viipyillen, tulvi lopulta suihkuna kastelukannuun ja kimmelsi auringossa. Ruusut tuntuivat huokaavan saadessaan vettä. Pisarat tipahtelivat kuin kyyneleet nuppujen samettisilta pinnoilta. Mehiläinen, keskikesän medestä paksu ja kömpelö, surisi yhden ruusun nupussa kuin transsissa.

Miehen kumisaappaat olivat vielä tutulla paikalla verannan kulmassa. Anja työnsi jalkansa saappaisiin. Harmaat, useista kastumisista huovuttuneet villasukat olivat jääneet saappaiden sisään, sukissa oli vielä miehen jalan muoto. Talviaamuina mies oli laittanut sukat ja saappaat jalkaansa ja lakaissut lehdenhakumatkalla lumet pihatieltä.

Anja astui nurmikolle, ruoho painautui saappaiden alla. Tällä tavalla minä jätän jäljet ja otan tämän tilan. Minulla on tämä ruumis, sen rajat ja tilanavaruus. Anja käveli pihan poikki vihannesmaalle ja tarkasteli kaalinpäitä. Multa vihannespenkissä oli kuumuudesta vaalennutta ja halkeillutta.

Anja haki sadettajan valmiiksi ja asetti sen vihannesmaan keskelle porkkananvarsien viereen. Salaatit ja sokeriherneet kaipasivat eniten vettä. Anja suihkautti puhtaaksi pellonpientareella nököttävän sangon ja keräsi sankoon muutaman kesäkurpitsan ja porkkanoita. Sokeriherneen palkoja hän laittaisi salaattiin ja retiisejä tietysti. Salaatinlehdet näyttivät nuutuneilta, mutta hän otti niitäkin muutaman. Ja sipuleja.

Anja riisuutui yläkerrassa makuuhuoneen peilin edessä. Viisikymmentäkolmevuotiaana hän oli yhä siro. Jalat olivat jäntevät ja sileät, vatsa kiinteä. Rinnat olivat alempana kuin nuorena, vähän venyneet mutta yhä kauniit. Eniten Anja piti solisluistaan ja kaulastaan. Niiden suoruus ja kulmikkuus olivat nuorempana tehneet hänestä poikamaisen ja ryhdikkään. Nyt poikamaisuus oli kadonnut mutta ryhti oli tallella, ja tietynlainen hartioiden avoimuus. Kasvoissa oli juonteita joita hän vaali niin kuin rakasta ystävää. Ne olivat hänen naamionsa, jonka kokemus oli hänelle muovannut ja hän tunsi niitä kohtaan syvää hellyyttä.

Anja katsoi peilistä käsivarsiaan ja hartioiden linjassa kulkevaa rusketusrajaa joka oli tullut kesän kuluessa. Käsivarret ja kaula olivat kuparisen paahtuneet ja rintojen alue vaaleampi. Peili piirsi esiin myös toista rajaa, hahmotti tämän keski-ikäisen naisen kuvasta sitä toista, vuosien unohduttamaa hahmoa, joka kuitenkin piirtyi esiin heikkoina ääriviivoina peilikuvan takaa. Lantion kaari oli nyt vähän suorempi kuin silloin, ja ihon nukka karheampi. Kasvot olivat saaneet syvemmän ilmeen, se oli ihon tietoa todellisuuden luonteesta. Muuten tämä nainen oli se sama johon mies oli rakastunut vuosia aikaisemmin, luuston kehikko kantoi samoja nuoren tytön rajoja jotka mies oli muistanut vielä sittenkin kun oli unohtanut jo kaiken muun.

Miten se kaikki oli alkanut? Unohtaminen. Miten hän oli ensimmäistä kertaa alkanut aistia muutoksen? Oli ollut niin monia tällaisia kesiä, monia syysiltoja ja talven pakkaspäiviä yhdessä ja alkukeväitä punertavine auringonnousuineen, lumensulamisia ja yhteisiä kävelyretkiä keväiseen metsään. Ja sitten joku aavistus, kaikki ei ollut niin kuin piti, oliko mies sanonut, tehnyt jotain toisin vai vain ollut erilainen, ja jo kohta aavistus oli muuttunut tiedoksi ja sitten selviöksi: ei ollut enää paluuta siihen mikä oli tullut niin rakkaaksi ja tutuksi.

Anja pesi varpaansa ja puki päälleen valkoisen hellemekon. Hän sitoi hiuksensa ylös kumilenkillä ja meni alakertaan ja keittiöön. Päivän ensimmäinen tuulenvire löyhytti hiukan ohuita verhoja ja sekunnit raksuttivat edelleen laajentuen sisään päin. Hän avasi Doxal-paketin ja asetti kunkin läpipainopakkauksen omaan kohtaansa keittiön pöydälle. Hän käveli tiskipöydän luo ja katseli lääkerivistöä sieltä. Valkoiset tabletit katsoivat häntä takaisin, alastomat välinpitämättömät silmät.

Anja leikkasi sipulit sillä aikaa kun öljy kuumeni pannulla. Paistuvan sipulin tuoksussa oli turvallista, läpitunkevaa rauhaa. Anja muisti lapsuudestaan tietyn olotilan, rauhan, joka asettui vähitellen koko ruumiiseen loputtoman odotuksen jälkeen. Äiti oli tullut kotiin töistä ja tehtiin yhdessä ruokaa, isä tulisi kohta ja paistettavan sipulin tuoksu leijui keittiössä. Anja muisti äidin hameenhelman karheuden ja mustan valurautapannun, pihalla leikkivien lasten äänet. Sisko oli ollut ulkona muiden kanssa, ja Anja oli saanut kokonaan itselleen sen hartaan hetken äidin kanssa ennen isän kotiintuloa.

Anja pilkkoi sipulien sekaan paprikaa ja tomaattia, yhden ison kesäkurpitsan. Lihan hän leikkasi paloiksi ja ruskisti kevyesti voissa toisella pannulla, taittoi ikkunalaudan ruukuista tuoreita yrttejä ja pani ne lihan seuraksi uunivuokaan kokonaisten porkkanoiden ja sipulien kanssa. Perunoiden kiehuessa hiljaa hän haki kellarista valkoviinipullon. Lihan kanssa olisi sopinut paremmin punaviini, mutta tällaisella helteellä ajatus punaviinistä oli uuvuttava. Hän kaatoi itselleen lasillisen. Pullo tuntui viileältä kädessä, juoma helmeili lasissa ja maistui aavistuksen kirpeältä kitalaen takana. Anja muisti viinin mausta ensimmäisen toukokuun miehen kanssa. Hän oli ollut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Mies oli opiskellut jo kolme vuotta, oli vanhempi, ja Anja oli tuntenut hämmentynyttä kiitollisuutta kun mies oli osoittanut kiinnostusta häneen. Vapusta asti toukokuu oli ollut epätodellisen lämmin. Ja sitten, toukokuun puolivälissä, tuntui kuin kevät olisi syventynyt kesäksi yhden yön aikana. He olivat juhlineet koko yön, ja aamuyöllä, kun he olivat odottaneet ulkona auringonnousua, oli yhtäkkiä alkanut sataa. Mies oli vetänyt hänet omenapuun alle ja suudellut. Suudelma oli maistunut viiniltä, kirpeältä, sitruunalta ja havunneulasilta ja onnenlupaukselta johon jo silloin, omenankukkien nuppujen alla, oli sisältynyt hiljainen, varma surun elementti. Hän oli silloin tulkinnut sen peloksi, mutta hän tiesi nyt mitä se oli ollut: hiljaista tietoa siitä että onni rehotti voimakkaimmillaan mahdollisuudessa, siinä hetkessä kun kaikki oli käden ulottuvilla mutta mitään ei ollut vielä luvattu. Ja kun onnea kohti kurkotti kätensä ja siihen uskalsi tarttua; silloin jo nosti päätään tieto sen väliaikaisuudesta.

Anja otti laatikosta paperia ja kynän ja istui pöydän ääreen. Oli kirjoitettava jäähyväisviesti. Sisarelle Maritalle ainakin, ja sisarentyttärelle oma. Anja luonnosteli sanoja paperille. Tuntui turhalta alkaa selittää syitä. ”Jääkaapissa on lihapataa, rosmariinilla maustettua. Syökää se, älkää heittäkö pois. Olen pahoillani etten jaksanut. Saat ottaa tavaroista ne mitkä haluat. Loput Pelastusarmeijalle. Rahat pankkitilillä miehen hoitotilille.” Anja luki viestin läpi. Se tuntui tylyltä. Mutta ei sitä osannut paremminkaan sanoa.

Sisarentyttärelleen Marille Anja halusi kirjoittaa jotain josta olisi hyötyä elämässä. Elämänohje. Hän selaili repaleista muistikirjaansa. Ei mitään sopivaa. Anna anteeksi, hän kirjoitti sisarentyttären viestiin hetken mietittyään.

Syötyään rosmariinilihapataa ja perunoita ja juotuaan kaksi lasillista valkoviiniä Anja puristi tabletit läpipainopakkauksista pöytäliinalle. Hän päätti juoda vielä lasillisen. Hän järjesteli tableteista sanoja: DOXAL. PASKA. Kun p:hen lisäsi sakaran ja vaihtoi kirjainten järjestystä, siitä tuli RAKAS. Seuraava sana oli IKÄVÄ.

Ensimmäiseksi Anja pani suuhunsa ikävä-sanan ä:n. IKÄV. VÄKI. Hän laittoi suuhunsa toisen ä-kirjaimen pisteet. KIVA. Ei, ei sentään. Kivaa tämä ei ollut, ei missään määrin. Anja söi KIVANkin pois.

Nyt oli tullut syötyä jo melko monta tablettia, joten oli aivan sama vaikka söisi loputkin. Anja kahmaisi kaikki sanat kasaksi ja työnsi suuhunsa. Hän huuhtoi lääkkeet alas valkoviinillä.

Kuka häntä edes kaipasi? Ellei sisar huomaisi hänen puuttumistaan, yliopistolla tajuttaisiin hänen poissaolonsa vasta muutaman viikon kuluttua, kun hänellä olisi pitänyt olla ensimmäinen professorin vastaanottonsa eikä hän ilmaantuisi paikalle.

Anja mietti mistä halusi itsensä löydettävän. Pitikö nyt mennä sänkyyn makaamaan? Vaatteet päällä vai yöpaidassa? Lakanoiden alle vai päiväpeiton päälle? Jos hän menisi yläkerran makuuhuoneeseen ja vuoteeseen, saattaisi käydä niin että joku tulisi taloon eikä löytäisikään häntä. ”On lähtenyt matkalle”, joku saattaisi ajatella. Ja sitten: hänet löydettäisiin vasta kun olisi kulunut aikaa ja hän alkaisi löyhkätä. Anja ajatteli iltapäivälehtien otsikoita: ”Muumionainen virui makuuhuoneessaan viikkoja.” Ei ei. Omaan vuoteeseen hän ei voinut mennä. Tuli mieleen että jäähyväisviestit voisi liimata portaikkoon ja viereen nuolen osoittamaan ylös. Ajatus nuolesta portaikossa johtamassa ruumiin äärelle oli huvittava. Toisen nuolen voisi sijoittaa sängyn päätyyn pään yläpuolelle, osoittamaan ylöspäin. ”Mennyt taivaaseen.”

Ajatus nauratti. Anja säpsähti nauruaan. Oman naurun ääni tyhjässä talossa tällaisena hetkenä kuulosti groteskilta. Ei tämä ollut naurun asia. Tässä tehtiin sentään kuolemaa.

Anja huomasi olevansa hiukan humalassa. Se tuntui epäsopivalta. Tämä ei ollutkaan sellainen harras hetki joksi hän oli oman lähtönsä suunnitellut. Mutta toisaalta kuolema tulikin ottaa vastaan pienessä nosteessa. Ei se ainakaan ollut pahitteeksi.

Anja meni makaamaan keittiön lattialle. Hän painoi poskensa maton keltaista raitaa vasten ja tunsi pientä huimausta. Vatsassa tuntui hiukan huonolta. Anja sulki silmänsä ja antoi tajuntansa lipua kauemmas, aina vain kauemmas tietoisuuden rajalle, rajan taakse tiheän metsän kehtoon.

Metsässä oli saniaisia. Värit olivat kirkkaat, epätodellisen läpitunkevat. Anja käveli syvemmälle metsän viileään kaariholviin. Aurinko siivilöityi oksiston ristikon läpi. Saniaisten alta hohkasi maan lempeäntiheää kosteutta.

Taikametsä.

Anja näki itsensä ja sisarensa, he olivat pieniä, heillä oli letit, he juoksivat metsässä polulla taakse katsomatta. Ympärillä oli kesäkuun avaruus ja lintu lenteli edestakaisin kuusenkärkien yllä. Metsä vetäytyi kiinni, Anja loittoni metsän kehdosta takaisin kohti kuvotuksen tunnetta, keittiön lattiaa, maton keltaista raitaa jolla hänen päänsä lepäsi. Hän räväytti silmänsä auki ja tunsi poskeensa piirtyneen maton vohvelikuvion. Matolla oli kuolaa. Kuvotus aaltoili vaativana leukaperien tienoilla.

Anja hengitti syvään.

Ei auttanut.

Hän nousi istumaan.

Vatsassa tuntui nyt todella pahalta. Oksetti suorastaan. Seuraavassa hetkessä Anja jo syöksyi vessaan ja ehti juuri ennen kuin oksensi ulos kaiken: rosmariinilihapata, valkoviini, Doxal-tabletit vielä liukenemattomina. Anja haukkoi henkeä yökkäysten välillä. Oksennusta meni nenään. Silmät valuivat vettä. Hän nousi nyyhkyttäen vetämään vessan. Nyyhkytykset kuulostivat rumilta korahduksilta vessan kaakeliavaruudessa. Anja vaipui takaisin lattialle WC-harjan viereen. Kyyneleet valuivat valtoimenaan, suussa maistui oksennukselta ja kyynelten suolalta.

Anja nousi ylös ja huuhteli suunsa. Hän ajatteli ettei ollut oksentanut vuosikymmeniin. Edellisestä kerrasta oli kahdeksantoista vuotta. Silloin hän oli luullut olevansa raskaana. Mutta se olikin ollut vain jonkinlainen ruokamyrkytys; he eivät olleet koskaan saaneet lapsia.

Anja meni takaisin keittiöön. Ruuan haju etoi. Huimasi. Anja istui lattialle, ajatteli lepuuttaa hetken päätään, kävi makuulle kuolatahran viereen, painoi silmänsä kiinni.

Anja heräsi naapurin ruohonleikkurin ääneen. Pää oli raskas. Suu oli tahmea. Anja nousi varovasti istumaan, sitten seisomaan. Olo oli hutera. Anja avasi hanan, valutti vettä ensin että sai siitä kylmempää, otti kaapista lasin ja joi neljä lasillista. Päässä jyskytti, oksetti edelleen. Anja kuulosteli hetken. Huono olo pysyi hallinnassa.

Tyhjät lääkepakkaukset olivat pöydällä. Anja ei siivonnut niitä pois. Se olisi ollut todistusaineiston hävittämistä. Jostain syystä tuntui tärkeältä että todistusaineisto kuolemisen yrittämisestä oli olemassa. Vaikka vain itseä varten. Mutta tänään ei voinut enää kuolla. Anja tunsi yhtäkkiä epämääräistä hellyyttä rimpuilevaa elämäänsä kohtaan. Tänään ei sopinut enää yrittää. Kuoleminen oli siirrettävä tuonnemmaksi.

Sen sijaan oli mentävä tapaamaan miestä.

Iltapäivän muuttuessa illaksi taivaalle oli kasautunut pilviä niin kuin usein helteellä. Lämmin ilma kohosi ylös ja antoi tilaa tuulelle. Aurinko paistoi vielä lämpimästi viistoon kun Anja sulki kotioven, mutta bussipysäkille tullessa taivas oli jo uhkaavan grafiitinharmaan peitossa. Harmaan leikkasi väistyvän valon vihlova kiila. Helle oli loittonemassa sateen tieltä. Uunilintu lauloi vielä puussa. Sen heleä laulu oli saanut uhkaavan sävyn taivaan värejä vasten.

Anjan astuessa bussiin satoi jo kaatamalla. Aina samanlainen matka: bussi kurvasi pois pientaloalueelta, kiisi moottoritiellä. Puolessa välissä matkaa tuli tuttu vastentahtoisuus, lähes pelko. Minä en halua. Piti kannustaa itseä ja torua huonoja ajatuksia. Nyt on vain mentävä, piti ajatella. Aina sillä kohtaa jossa bussi oli lähimpänä keskustaa tuli pakottava tarve jäädä pois, vaihtaa raitiovaunuun ja ajaa sillä Kaivopuistoon, ostaa kioskista jäätelöä ja vain kävellä, unohtaa kaikki.

Sairauden ensimmäinen selkeä merkki oli tullut yllättäen eräänä päivänä, kun mies oli tullut töistä kotiin kesken päivän. Anja oli tehnyt sinä päivänä töitä kotona ja mies oli tullut, oli käynyt matkalla kaupassa ja ostanut kymmenen pakettia mansikkajäätelöä.

Anja muisti miehen katseen, hämmentyneen varovaisen ilmeen jonka takaa kuulsi pelko. Mies oli seisonut eteisessä mansikkajäätelöpaketit sylissään, sulanutta jäätelöä oli tipahdellut hiljaa miehen kengille. Anja muisti aluksi nauraneensa, hän oli luullut että mies pilaili. Sitten hän oli kysynyt miksi, miksi kaikki jäätelöpaketit, ja mies oli sanonut ettei muistanut, ei voinut millään muistaa.

”Mitä minulle on tapahtumassa?” mies oli kysynyt, eikä Anja ollut osannut sanoa mitään, oli vain mennyt ja halannut. Koskettaa toista, ainoa keino tulla osalliseksi toisen kivusta ja pelosta, ainoa mutta riittämätön.

Bussi kaarsi kapealle tielle ja Anja jäi pois. Sadekuuro oli ohi ja aurinko ujutti kirkkaita säteitään pilvien takaa. Matala valkotiilirakennus näytti aina samanlaiselta. Sisällä ihmiset katsoivat Anjaa aina samalla tavalla, aina sama ilme kasvoillaan. Kadotettuja muistoja, unohdettuja elämiä ja vakaa asvalttikäytävä joka johti taloon aina samanlaisena, hetki sitten auringonpaahteesta kuumana ja nyt sateen maustamana höyryten. Kastematoja liiskautuneina, lätäkköjä ja ruusupensaita reunustamassa tietä. Juovuttavan tiheä kostean ilman muuri sateen jälkeen, syksyllä liekehtiviä lehtiä ja lopulta pakkasen rapeaa riitettä ja viimein lumen pehmeä synninpäästö. Sisällä hoitolaitoksessa aina samat kasvot, unohdus ja lihakeiton tunkka, aprikoosikiisseli ja torstaisin hernekeitto.

Anja avasi ulko-oven. Hänen askeltensa kaiku aulan lattialla kimpoili valkoisille seinille. Tutut saniaiset nyökyttelivät aulan takaseinällä ikkunan edessä.

Jossain vaiheessa oli ollut pakko tunnustaa tilanteen vakavuus. Mies ei enää muistanut. Joku oli jossain juhlatilaisuudessa kysynyt kauanko he olivat olleet naimisissa eikä mies ollut muistanut sitäkään, ja jo kohta mies oli unohtanut miten kahvi keitetään. Elävä kuva: mies taittelemassa avuttomana suodatinpaperia käsissään ja hän keittiön ovella, yllättämässä miehen unohduksen tunnelin suulta. Sillä hetkellä oivallus oli sivaltanut tajuntaa.

Vähitellen kaikki arkiasiat, hampaiden pesu, kengännauhojen sitominen, lehden lukeminen, kaikki olivat alkaneet vaatia paljon enemmän aikaa, kaikesta oli tullut vaikeampaa. Heidän aikansa oli hidastunut, mies oli jäänyt sairaseläkkeelle arkkitehdintyöstään, ja yhteiset muistot, ne jotka mies vielä oli tavoittanut, olivat tulleet tärkeiksi ja merkityksekkäämmiksi. Yhdessä he olivat kerranneet muistonsa, hän oli kertonut mitä itse muisti ja mies kerrannut ääneen omat muistikuvansa, tuoksut, hänen nuoren tytön kiharansa vuosien takaa ja lantion kaaren. Mikä merkitys sillä oli että kun mies oli jo unohtanut työnsä, kokonaan sen mikä oli ollut kutsumus, tämä muisti vielä hänen lantionsa kaaren ja jonkin tietyn tuoksun menneisyydestä. Kun mies oli jo unohtanut oman ruumiinsa kohdat, oli silti jäljellä vielä muisto taivaan väristä jonain tiettynä kesäiltana vuosia sitten ja muisto rakkaan posken untuvaisesta nukasta. Meillä on muisti ja itseys sitä kautta. Muisti tärkeämpi kuin ruumis rajaamassa minuutta. Minun ruumiini voi alkaa lahota ja kuihtua, se voi kääntyä itseään vastaan ja lopulta kadota, mutta muisti jää elämään vielä, se voi elää vielä kun ruumis ei enää tottele tahtoa, ja sitten sekin katoaa tai siirtyy niihin jotka jäävät jälkeen.

Anja käveli linoleumkäytävää pitkin oleskeluhuoneeseen, tervehti ohi kulkevaa tuttua hoitajaa. Oleskeluhuoneessa valo oli kaihtimien raidoittamaa, valoraidat heijastuivat seinille ristikoksi. Mies istui ikkunan vieressä ja avasi suuta kun hoitaja syötti.

–Ai hei, hoitaja sanoi ystävällisesti.

Oliko se Annika vai Anniina? Anja ei ikinä muistanut nimeä oikein.

–Haluatko jatkaa tästä, herralla on tänään hyvä päivä, ruoka maistuu, Annika tai Anniina sanoi.

Anja nyökkäsi ja astui lähemmäksi. Hellyys tulvahti läpi koko ruumiin ja vavahdutti hartioita. Anja laittoi kätensä miehen lämpimän käden päälle, puristi hellästi. Käsi oli kalpea, vapiseva.

–Minä tässä vain, Anja. Anja vain.

–Niin niin Anja. Anja vain niin, mies sanoi käheästi.

Miehen katse harhaili, yritti löytää Anjan katseen, suuntautui ohi. Lopulta mies katsoi silmiin, ja Anja näki tuskastuttavan tutun katseen, aivan kuin olisi ollut kyse jostain hetkellisestä unesta josta mies kohta heräisi, minä hetkenä hyvänsä jos puhuttelija vain löytäisi oikeat sanat. Oikea portti muistoihin ja kaikki avautuisi. Eikä kuitenkaan. Mies avasi suuta kuin linnunpoika ja katsoi ruokaa. Lihakastiketta oli vielä lautasella. Anja otti lusikan ja syötti. Mies söi ja hengitti samalla raskaasti nenän kautta. Anja juotti mehua kannellisesta juottomukista.

–Katso, orava, mies sanoi ja osoitti puuta ikkunan takana.

Orava istui kuusen oksalla, piti käpäliä koholla suunsa edessä aivan kuin olisi rukoillut ja nakersi.

–Katsos, Anja sanoi. –Niinpä on, orava.

–Ja hevonen tuolla, kuusenkärjessä kuopsuttaa, mies sanoi ja katsoi ylös.

–Niinkö, hevonenko, niinpä sitten, Anja sanoi, juotti mehua ja pyyhki miehen suun.

Kiitos, mies sanoi ja katsoi Anjaa silmiin, silmien läpi, ohi. Miehen kasvot näyttivät naamiolta joka oli vedetty tuttujen piirteiden ylle. Niissä ei ollut enää merkkejä kärsimyksestä, katseessa ei enää varjoa, joka oli saanut Anjan itkemään iltaisin ääneen kaksi vuotta aikaisemmin, silloin kun mies oli ollut hoitokodissa vielä vain päivisin, nukkunut yöt kotona hänen vieressään. Ei enää sitä ammottavaa kauhua, joka oli avautunut miehen silmissä sinä yönä vuosia aikaisemmin kun mies oli kumartunut hänen puoleensa ja sanoillaan asettanut hänen kannettavakseen sellaisen vastuun jota kukaan ei hentoisi rakkaidensa puolesta kantaa. Kirkas tieto, yön selvänäköisyyden hetki ja selkeät sanat: ”Minä en kestä elää tätä läpi. Auta minua.” Eikä se pyyntö ollut tarkoittanut mitä tahansa auttamista, vaan sitä kaikkein painavinta apua, sitä jota ei ollut lupa antaa.

Nyt kauhun kuilu miehen silmissä oli poissa. Jäljellä oli enää toisenlainen katse: ystävällinen, vähän empivä, neuvoton. Mies taputti vapisevalla kädellään Anjan käsivartta.

–Kukas se sinä, sinä se vasta olet mukava tyttö, mies sanoi.

Anja silitti miehen haivenista päätä.

–Anja vain, Anja tässä vain, hän sanoi.

–Niin niin Anja. Anja vain niin, mies toisti.

Kotimatkalla Anja nojasi bussin viileään, sadepisaroista vielä märkään ikkunaan. Vesi norui bussin ikkunoissa, vaihtoi suuntaa välillä ja muodosti sattumanvaraisia puroja. Se oli lähes huomaamatonta, mielivaltaista taidetta, veden valuminen, sen näennäinen tarkoituksettomuus joka kätki sisäänsä jonkinlaisen sumeaa logiikkaa noudattavan säännönmukaisuuden. Kukas se sinä, sinä se vasta olet mukava tyttö. Miehen sanat kaikuivat mielessä, se sama käheä kainous, kuin lapsi ja vanhus samassa äänessä. Mies oli vaimolleen sanonut. Sinä se vasta olet mukava tyttö. Mukava tyttö.

Kotona Doxal-tablettien tyhjät pakkaukset olivat edelleen pöydällä. Anja seisahtui keittiön kynnykselle, jäi siihen katsomaan miten laskeva aurinko katosi hitaasti pihapuiden taakse. Ajatus tuli hänen mieleensä ensin hauraana, häilyi hetken muiden ajatusten varjossa mutta vahvistui sitten: Toisen pyyntöä ei voi ohittaa. Ei ole kevyitä sanoja eikä puolittaisia kohtaamisia. Merkitys on aina täysi ja vastuu ehdoton. Emme me vastuuta jalouttamme ota, vaan ihmisyyttämme. Ei ole olemassa sanoja joilla vastuun läsnäolo ja keskinäisen luottamuksen raskaus muutettaisiin kevyeksi ja helpoksi, vaivattomaksi.

Ja nyt Anjan oli tunnustettava väistämätön: hän ei voinut kuolla. Ei nyt. Sen sijaan jonkun muun tuli kuolla, jonkun joka oli esittänyt pyynnön. Tämä vastuu hänelle oli asetettu, tämä pyyntö. Sen musertavan painon alla ajatus omasta kohtalosta muuttui kevyeksi kuin nauru.

Mari

Toisinaan, melko useinkin, Mari ajattelee kuolemista. Kuolemisen ajatteleminen on leikki. Mari leikkii kuolemaleikkiä missä tahansa, usein ollessaan pitkästynyt; bussissa, raitiovaunussa, koulussa historiantunnilla, kaupan kassajonossa ostaessaan huulikiiltoa tai mansikkajogurttia. Leikki etenee tapahtumajärjestyksessä.

Ensiksi Mari kuvittelee kuolemisensa tavan. Tästä hänellä on useita variaatioita.

Ehkä hän jää auton alle. Yhtäkkiä, minä tahansa tiistaina auto tulee häntä kohti, kiihdyttää kuin mielenhäiriössä, osuu häneen ja hän lentää ilmaan. Ilmalento on kaunis kaari, hidastettuna se näyttää lähes tanssilta: Marin jalat liikkuvat ilmassa kuin ballerinalla, sulavasti ja hallitusti, ja kädet piirtävät ilmalennon kaaren koristeeksi ihmeellisiä kuvioita. Sitten tömähdys, ja Mari muuttuu muodottomaksi mytyksi, ihmissohjoksi. Ohikulkijat pysähtyvät kauhuissaan, soittavat ambulanssin vaikka tietävät sen olevan turhaa. Niin nuori! yksi huudahtaa. Ja niin kaunis vielä! toinen lisää. Kuinka traagista! kolmas yhtyy kuoroon. Mutta Mari ei enää kuule näitä sanoja. Hänen silmänsä ovat avoinna, eivät enää katso, eivät koskaan enää katso maailmaa. Hänen avoimista silmistään heijastuvat enää sinisen taivaan halki lipuvat pilvet.

Tai ehkä Mari päättää päivänsä itse, kuolee oman kätensä kautta, murhaa itsensä, tappaa kerta kaikkiaan. Ehkä hän viiltää ranteensa auki ja näkee veren valuvan suloisina kiehkuroina kylpyhuoneen suihkukaivoon kaakelien saumoja pitkin. Tai ehkä hän lentää, hyppää alas, avaa kätensä niin kuin avaisi siipensä ja lentää. Katolta? Puun oksalta? Kalliolta? Samantekevää. Lopputulos on tärkeä: Maria ei enää ole.

Hykerryttävin ajatus on tietenkin salakavala sairastuminen. Omituisia oireita, pyörtymisiä, hengitysvaikeuksia ja lopulta kohtalokas diagnoosi. Ja Mari riutuu, kärsii, ei jaksa enää kävellä, makaa valveilla lakanoilla ystävien ja sukulaisten itkiessä voimattomina ympärillä kunnes vetää viimeisen hengenvetonsa, sanoo viimeisen lauseensa tärisevällä äänellä. Mari harjoittelee viimeistä lausetta toisinaan peilin edessä. Elämä on kaunis, hän sanoo ehkä. Rakastin elämää niin paljon. Rakastin teitä kaikkia. Kannan teidät kaikki sydämessäni ajattomuuteen. Näitä lauseita Mari harjoittelee. Hän hengittää katkonaisesti peilin edessä, saa silmänsä kyyneltymään, kätensä tärisemään. Mari ajattelee äitiä ja isää, muita sukulaisiaan. Kaikki itkevät. Mari hengittää katkonaisesti, saa juuri ja juuri sanottua viimeisen lauseensa ennen kuin lakkaa hengittämästä, muuttuu pyhäksi, ikuisesti nuoreksi, koskemattomaksi, kauniimmaksi kuin elämä itse.

Hautajaiset ovat tietenkin oma lukunsa. Mari kuvittelee makaavansa pienenä, kauniina ja jähmettyneenä valkoisessa arkussa. Hautajaisväki lausuu runoja eikä surultaan kykene syömään kermaista sitruunatorttua jota muistotilaisuudessa tarjotaan kahvin kanssa. Marin rippipappi lausuu kenties rukouksen, ja isoset soittavat kitaraa ja laulavat. Mari itse on hiljaa, makaa arkussa huulillaan ikuinen hymy.

Hautajaisten ajatteleminen ei tuota Marille ...