Titteli.png







Haruki Murakami:

Suuri lammasseikkailu (1982, suom. 1993)

Sputnik-rakastettuni (1999, suom. 2003)

Kafka rannalla (2002, suom. 2009)

Norwegian Wood (1987, suom. 2012)







Monille juhlille

YKSI

Olin silloin kolmekymmentäseitsemän ja istuin valtavassa Boeing 747:ssä, joka sukelsi paksun pilvipeitteen läpi lähestyessään Hampurin lentokenttää. Marraskuun kylmä sade oli kastellut maan ja kaikki näytti synkän harmaalta niin kuin jossain flaamilaisessa maalauksessa: kenttähenkilökunnan sadevaatteet, matalan asemarakennuksen katolla liehuva lippu, BMW:n tienvarsimainos. Niin, taas oltiin Saksassa.

Heti kun kone oli laskeutunut, katon kovaäänisistä alkoi virrata vaimeaa musiikkia, imelä instrumentaaliversio Beatlesin Norwegian Woodista. Sain melodiasta aina kylmiä väreitä, mutta nyt kappale iski kovemmin kuin kertaakaan aiemmin.

Painoin pääni polviin ja puristin sen käsieni väliin jottei kalloni halkeaisi. Hetken päästä luokseni tuli saksalainen lentoemäntä, joka kysyi minulta englanniksi, voinko huonosti. ”En”, sanoin, ”pientä huimausta vain.”

”Oletteko varma?”

”Olen ihan varma. Kiitos.”

Lentoemäntä hymyili ja käveli pois, ja Norwegian Wood vaihtui Billy Joeliin. Nostin pääni, katsoin koneen ikkunasta Pohjanmeren yllä roikkuvia tummia pilviä ja mietin kaikkea sitä, mitä olin elämässäni menettänyt. Hetkiä jotka eivät koskaan palaisi, ihmisiä jotka olivat kuolleet tai kadonneet, tunteita joita en voisi enää koskaan kokea.

Lentokone rullasi portille. Sillä aikaa kun muut matkustajat availivat turvavöitään ja nostivat tavaroita säilytyslokeroista, minä olin keskellä niittyä. Hengitin ruohon tuoksua, tunsin tuulen kasvoillani, kuulin lintujen laulavan. Oli syksy 1969 ja täyttäisin kohta kaksikymmentä.

Lentoemäntä tuli takaisin katsastamaan vointiani. Tällä kertaa hän istuutui viereeni ja kysyi, olinko varmasti kunnossa.

”Kiitos, ei mitään hätää”, sanoin hymyillen. ”Tuli vain vähän surullinen olo.”

”Tiedän mitä tarkoitatte”, hän sanoi. ”Niin minullekin välillä käy.”

Sitten hän nousi ylös ja hymyili minulle hyvin kauniisti. ”No, ei muuta kuin hyvää matkaa. Auf Wiedersehen.”

”Auf Wiedersehen.”

Vaikka siitä on jo kahdeksantoista vuotta, muistan vieläkin jokaisen yksityiskohdan siitä niitystä. Päiväkausia kestänyt kevyt sade oli huuhtonut pois kesän tomut, ja vuoria peitti syvä, kirkas vehreys. Lokakuinen tuulenvire heilutteli poutaheinien röyhyjä. Valkoinen pilvijuova piirtyi veitsenterävänä vasten jäänsinistä taivasta, joka tuntui olevan niin kaukana, että silmiin melkein sattui kun sitä katsoi. Niityn poikki kävi tuulenvire, joka hulmutti Naokon hiuksia ja livahti sitten metsään, missä se kahisutti puiden oksia. Koira haukkui jossain kaukana. Ääni oli vaimea ja kuulosti siltä kuin se olisi kantautunut jonkin toisen maailman portilta. Muuten me emme kuulleet hiiskaustakaan. Emme kohdanneet ketään. Näimme vain kaksi kirkkaanpunaista lintua, jotka pyrähtivät lentoon niityn uumenista ja kiitivät metsään. Kun me kävelimme eteenpäin, Naoko kertoi minulle kaivosta.

Muisti toimii kummallisesti. Silloin kun seisoin keskellä maisemaa, tuskin huomasin sitä. Minulle ei tullut mieleenkään, että maisema tekisi minuun lähtemättömän vaikutuksen, enkä voinut kuvitellakaan, että muistaisin sen tarkasti vielä kahdeksantoista vuotta myöhemmin. En piitannut pätkääkään maisemasta. Ajattelin itseäni. Ajattelin kaunista tyttöä, joka käveli vierelläni. Ajattelin meitä molempia, häntä ja minua yhdessä, ja sitten taas itseäni. Olin siinä iässä, jolloin kaikki se mitä näin, tunsin ja ajattelin palautui aina takaisin itseeni niin kuin bumerangi. Kaiken kukkuraksi olin rakastunut ja siinä rakkaudessa oli ongelmansa. Maisema ei tosiaankaan ollut päällimmäisenä mielessäni.

Silti juuri se niitty tulee minulle nyt ensimmäisenä mieleen. Ruohon tuoksu, vilpoinen tuuli, vuorten ääriviivat, koiran haukunta: nämä asiat muistan ensimmäisenä ja hyvin elävästi. Tuntuu kuin voisin koskettaa maisemaa kädelläni. Mutta vaikka kaikki vaikuttaa niin elävältä, en näe maisemassa ihmisiä. En ristin sielua. En Naokoa enkä minua. Minne me olemme kadonneet? Miten me olemme voineet hävitä? Kaikki mikä tuntui silloin niin tärkeältä – Naoko ja senaikainen sisimpäni ja maailmani – mihin se kaikki on voinut kadota? En saa mieleeni edes Naokon kasvoja – en ainakaan heti. Jäljellä on pelkkä kulissi, maisema vailla ihmisiä.

Totta kai muistan Naokon kasvot, jos saan miettiä vähän aikaa. Alan yhdistellä kuvia – hänen siro kylmä kätensä, hänen suora musta tukkansa, joka tuntui ihanan sileältä ja viileältä, hänen pehmeä, pyöreä korvannipukkansa ja pienen pieni luomi aivan sen alapuolella. Kamelinkarvatakki jota hän piti talvisin. Miten hän katsoi suoraan silmiin esittäessään kysymyksen, miten hänen äänensä hiukan värisi toisinaan (ikään kuin hän olisi puhunut tuulisella kukkulalla). Yhtäkkiä Naokon kasvot palaavat mieleeni, ja näen ne ensin sivusta, koska kävelimme aina vierekkäin. Sitten hän kääntyy minuun päin, hymyilee, kallistaa hiukan päätään ja alkaa puhua, ja hän katsoo minua tiukasti silmiin kuin yrittäisi nähdä vilauksen vikkelästä pikkukalasta kirkkaan lähteen pohjalla.

Yleensä kestää kuitenkin tovin, ennen kuin saan Naokon kasvot mieleeni. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmin muistamiseen menee. On ollut surullista huomata, että siihen minkä muistin aiemmin viidessä sekunnissa menikin pian kymmenen sekuntia, sitten kolmekymmentä ja kohta jo kokonainen minuutti – niin kuin varjot pitenevät illan tullen. Vielä jonain päivänä pimeys nielaisee varjotkin. Niin se vain on, muistoni ajautuvat vääjäämättä yhä kauemmas Naokosta – ja minä ajaudun yhä kauemmas senaikaisesta elämästäni. Lopulta pelkkä maisema, näkymä lokakuisesta niitystä, palaa mieleeni uudestaan ja uudestaan niin kuin avainkohtaus jossain elokuvassa. Aina kun muistan maiseman, tunnen iskun päässäni. Minulle yritetään kertoa jotain, sanoa: ”Herää! Olen vieläkin täällä. Herää ja mieti. Yritä ymmärtää, miksi olen vielä täällä.” Isku ei kuitenkaan satu. Se ei tunnu pahalta. Kuulen vain kumean äänen, joka kajahtaa päässäni jokaisen iskun myötä. Tiedän, että vielä jonain päivänä iskutkin vaimenevat. Hampurin lentokentällä päässäni kuitenkin jyskytti tavallista voimakkaammin ja kauemmin. Sen takia kirjoitan nyt tätä kirjaa. Jotta saisin miettiä. Jotta voisin ymmärtää. Olen sellainen, että ymmärrän asiat kunnolla vasta sitten kun olen pannut ne paperille.

Mistä Naoko siis puhuikaan minulle sinä päivänä?

Niin, hän puhui tietysti ”peltokaivosta”. En tiedä, oliko koko kaivoa olemassakaan. Ehkä se oli pelkkä kuva tai symboli, joka oli vain Naokon mielessä, niin kuin niin monet muutkin asiat, joita hän sai päähänsä niinä synkkinä päivinä. Oli niin tai näin, sen jälkeen kun Naoko oli kertonut minulle kaivosta, en voinut enää kuvitella maisemaa ilman sitä. Siitä päivästä lähtien kaivo, jota en ollut ikinä nähnytkään, sulautui mielessäni erottamattomaksi osaksi niittyä. Voin jopa kuvailla, millainen kaivo oli pienimpiä yksityiskohtia myöten. Se sijaitsi metsän rajalla, tasan siinä kohdassa missä niitty loppui ja metsä alkoi – se oli metrin levyinen musta aukko heinikon kätköissä. Sen ympärillä ei ollut mitään – ei aitaa eikä kivimuuria (ei ainakaan maan tasalle nousevaa). Se oli pelkkä reikä, maassa ammottava kita. Kaivon seinämät olivat aikojen saatossa rapistuneet ja muuttuneet oudon likaisenvalkoisiksi. Kivet olivat lohkeilleet, siellä täällä oli koloja ja pieni vihreä lisko livahti yhteen halkeamaan. Jos kaivoon kumartui kurkistamaan, näki pelkkää mustaa. Tiesin kaivosta vain sen, että se oli kammottavan syvä. Se oli pohjattoman syvä ja pilkkopimeä, niin kuin kaikki maailman pimeys olisi tiivistynyt sen sisään.

”Se on todella, todella syvä”, Naoko sanoi hitaasti, valiten sanansa huolellisesti. Välillä hän puhui sillä lailla, hidasti puhettaan, jotta hän löytäisi juuri ne sanat joita etsi. ”Mutta kukaan ei tiedä, missä kaivo on”, hän jatkoi. ”Varmaa on vain se, että se on jossain täälläpäin.”

Naokon kädet olivat hänen tweedtakkinsa taskuissa ja hän hymyili minulle kuin vakuuttaakseen, että puhui totta.

”Sittenhän se on hengenvaarallinen”, sanoin. ”Jossain on syvä kaivo, mutta kukaan ei tiedä missä se on. Jos kaivoon putoaa, se on sitten menoa.”

”Se on menoa. Aaaaaaaa, pläts. Sen pituinen se.”

”Sellaista varmaan sattuukin.”

”Niin sattuukin aina joskus. Ehkä kahden tai kolmen vuoden välein. Kun joku katoaa yllättäen eikä häntä löydetä mistään, täkäläisillä on tapana sanoa :’Voi, hän on pudonnut peltokaivoon.’”

”Olisi ikävää kuolla sillä lailla”, sanoin.

”Olisi hirveää kuolla sillä lailla”, Naoko sanoi ja pyyhkäisi heinän siemeniä hihastaan. ”Mikäs siinä, jos katkaisee niskansa, mutta annas olla, kun meneekin jalka poikki eikä pysty liikkumaan. Kukaan ei kuule, vaikka huutaa täyttä kurkkua, eikä ole toivoakaan että joku tulisi pelastamaan. Iholla kiipeilee tuhatjalkaisia ja hämähäkkejä ja ympärillä lojuu kaivoon kuolleiden ihmisten luita. Siellä on pimeää ja märkää ja jossain kaukana yläpuolella häämöttää pieni valokiekko, niin kuin kuu talvisella taivaalla. Ajattele, sellaiseen paikkaan sitä sitten nääntyy kuoliaaksi ypöyksin.”

”Huh, pelkkä ajatuskin karmii”, sanoin. ”Jonkun pitäisi etsiä se kaivo ja rakentaa aita sen ympärille.”

”Mutta kaivoa ei voi löytää. Varokin, ettet poikkea polulta.”

”En poikkea, älä pelkää.”

Naoko otti vasemman kätensä pois taskusta ja tarttui käteeni. ”S...