Englanninkielinen alkuteos The Island

Copyright © Victoria Hislop 2005

First published by Review,

an imprint of Headline Book Publishing (UK)

ISBN 978-952-279-042-2 (EPUB)

ISBN 978-952-5637-82-3 (sid.)

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale Ay

Kannen maisema © Charles Dragazis

Vene © Photonica / Toby Marshall

Suomenkielinen kansi Satu Kontinen

www.bazarkustannus.fi

Spinalongan saari Kreetan pohjoisrannikolla oli vuosina 1903–1957 Kreikan tärkein spitaalisten siirtokunta.

Plaka 1953

Kylmä tuuli piiskasi Plakan kapeita katuja, ja hyytävä syksyinen ilma ympäröi naisen turruttaen hänen ruumiinsa ja mielensä. Turtumus melkein salpasi hänen aistinsa mutta ei kyennyt lievittämään surua. Hän kompuroi viimeiset metrit laiturille isäänsä nojaten ja käveli kuin vanha eukko, jolle jokainen askel tuottaa tuskaa. Mutta kipu ei ollut ruumiillista. Ruumiiltaan hän oli yhtä vahva kuin kuka tahansa nuori nainen, joka oli koko ikänsä hengittänyt Kreetan puhdasta ilmaa, ja hänen ihonsa oli yhtä nuorekas ja silmänsä yhtä kirkkaat ja syvänruskeat kuin kenellä tahansa saaren tytöllä.

Epämääräisen muotoisista, narulla sidotuista nyyteistä koostuva lasti teki pienestä purresta kiikkerän, ja se keikkui ja tempoili vedessä. Vanha mies laskeutui hitaasti veneeseen, yritti toisella kädellä pitää sitä aloillaan ja ojensi toisen tyttärelleen. Kun tytär istui turvallisesti tuhdolla, isä kietoi huovan hänen suojakseen. Vain pitkät ja tummat tuulessa hulmuavat hiussuortuvat erottivat nuoren naisen lastin seasta. Isä irrotti varovasti kiinnitysköyden – kaikki oli jo sanottu ja tehty – ja vene irtosi laiturista. Siitä ei alkanut lyhyt tavarantoimituskäynti vaan yksisuuntainen matka uuteen elämään. Elämään spitaalisten siirtokunnassa. Elämään Spinalongan saarella.

ENSIMMÄINEN OSA

1. LUKU

Plaka 2001

POLLARISTA IRROTETTU KÖYSI lennähti halki ilman ja roiskautti naisen paljaille käsivarsille suolaisia pisaroita. Ne kuivuivat nopeasti, ja auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta nainen huomasi, että hänen ihollaan kimalteli taidokkaita suolakidekuvioita, kuin timanteista tehty tatuointi. Alexis oli pienen, rähjäisen veneen ainoa matkustaja, ja kun se lähti puksuttamaan kohti edessä siintävää yksinäistä, asumatonta saarta, hän värähti ajatellessaan sinne aikoinaan matkanneita miehiä ja naisia.

Spinalonga. Hän leikki sanalla ja pyöritteli sitä kielellään kuin oliivinkiveä. Saari oli suoraan edessä, ja veneen lähestyessä mahtavaa venetsialaista linnoitusta hän yhtä aikaa tunsi sen menneisyyden vetovoiman ja ymmärsi, mitä se vielä tänäkin päivänä merkitsi. Tämä saattoi olla paikka, jossa historia oli vielä lämmintä, ei aikaa sitten jäähtynyttä, ja jonka asukkaat eivät olleet myyttisiä vaan todellisia. Siksi se olisi hyvin erilainen kuin ne muinaiset palatsit ja paikat, joissa hän oli viime päivinä, kuukausina, jopa vuosina käynyt.

Alexis olisi voinut taas kiipeillä päivän Knossoksen raunioilla ja kuvitella lohkareiden perusteella, miten siellä oli eletty yli neljä tuhatta vuotta sitten. Viime aikoina hänestä oli kuitenkin alkanut tuntua, että se oli melkein liian kaukaista historiaa hänen mielikuvitukselleen, saati mielenkiinnolleen. Vaikka hänellä oli arkeologin tutkinto ja työpaikka museossa, kiinnostus hiipui päivä päivältä. Hänen isänsä suhtautui aiheeseen intohimoisesti, ja varttuessaan Alexis oli lapsekkaasti vain oppinut uskomaan, että hänen pitäisi seurata isän tomuisia jalanjälkiä. Marcus Fieldingin kaltaiselle ihmiselle mikään muinainen sivilisaatio ei ollut niin muinainen, ettei se olisi herättänyt hänen kiinnostustaan, mutta kaksikymmentäviisivuotiaan Alexiksen mielestä sonnivasikka, jonka hän oli aiemmin päivällä nähnyt tiellä, oli huomattavasti todellisempi ja olennaisempi kuin legendaarisen kreetalaisen labyrintin keskellä asuva Minotauros voisi koskaan olla.

Työuran suunta ei tällä erää ollut hänen elämänsä polttavin kysymys. Kiireellisempää ratkaisua vaati Ediin liittyvä pulma. Heidän nauttiessaan loppukesän auringon tasaisesta lämmöstä Kreikan saaristossa rakkaussuhde, joka oli aikoinaan vaikuttanut hyvin lupaavalta, oli tulossa tiensä päähän. Heidän suhteensa oli kukoistanut yliopistomaailman esoteerisessa mikrokosmoksessa, mutta ulkomaailma oli saanut sen kuihtumaan, ja kolme vuotta myöhemmin se oli kuin sairaalloinen pistokas, joka ei kestänyt siirtoa kasvihuoneesta ulkoilmaan.

Ed oli komea. Se oli enemmänkin fakta kuin mielipide. Mutta juuri hänen komeutensa ärsytti Alexista joskus suunnattomasti, ja hän oli varma että se pahensi Edin ylimielistä käytöstä ja lisäsi ajoittain kadehdittavaa itsetuntoa. He olivat päätyneet yhteen kuin toisiaan puoleensa vetävät vastakohdat: kalpea, tummahiuksinen ja -silmäinen Alexis sekä vaalea ja sinisilmäinen, miltei arjalainen Ed. Toisinaan Alexiksesta kuitenkin tuntui, että Edin kurin ja järjestyksen tarve tukahdutti hänen villimmän luontonsa, eikä hän halunnut sitä. Hänen satunnainenkin spontaaniuden kaipuun­sa oli miehelle myrkkyä.

Monet muutkin Edin piirteistä, joita yleisesti pidettiin vahvuuksina, olivat alkaneet ärsyttää Alexista. Ensinnäkin horjumaton itseluottamus. Se oli väistämätön seuraus siitä, että miehelle oli ollut syntymästä asti täysin selvää, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Edille oli luvattu elinikäinen pesti lakiasiaintoimistossa, ja vuosien mittaan hän etenisi urallaan ennalta määrätyllä tavalla ja asuisi ennalta arvattavissa paikoissa. Alexis oli varma ainoastaan heidän yhä selvemmäksi käyvästä yhteensopimattomuudestaan. Loman aikana hän oli pohtinut tulevaisuutta, eikä Ed kuulunut siihen. He eivät sopineet yhteen kotioloissakaan. Hammastahnatuubia puristettiin väärästä päästä. Mutta syyllinen oli Alexis, ei Ed. Edin suhtautuminen hänen huolimattomuuteensa kertoi yleisestä elämänasenteesta, ja täydellisen järjestyksen vaatimus tuntui epämiellyttävän kontrolloivalta. Alexis yritti ymmärtää miehen siisteydentarvetta, mutta inhosi hienoisen kaoottiseen elämäntapaansa kohdistuvaa sanatonta arvostelua. Usein hän muisti viihtyneensä mainiosti isänsä pimeässä, sotkuisessa työhuoneessa, mutta vanhempien makuuhuone äidin valitsemine kalvakoine seinineen ja puhtaine, paljaine pintoineen oli aiheuttanut vilunväreitä.

Asiat olivat aina sujuneet Edin mielen mukaan. Hän oli elämän kultapoika: luokkansa priimus ja paras urheilija vuosi toisensa jälkeen. Täydellinen mallioppilas. Tekisi kipeää nähdä tuon kuplan puhkeavan. Ed oli opetettu uskomaan, että koko maailma oli hänelle avoinna, mutta Alexis oli alkanut tajuta, että tuo maailma olisi hänelle itselleen liian ahdas. Voisiko hän todella luopua itsenäisyydestään ja elää Edin kanssa, vaikka se ilman muuta olisikin kannattavaa? Nuhjuinen vuokra-asunto Crouch Endissä vai tyylikäs huoneisto Kensingtonissa – oliko hän järjiltään kun kieltäytyi jälkimmäisestä? Vaikka Ed odotti hänen muuttavan syksyllä luokseen, Alexiksen oli pakko kysyä itseltään: Mitä järkeä olisi asua yhdessä, jos heidän ei ollut tarkoitus mennä naimisiin? Ja oliko Ed sittenkään sellainen mies, jonka kanssa hän halusi lapsia? Epävarmat ajatukset olivat pyörineet hänen päässään viikko-, jopa kuukausitolkulla, ja ennemmin tai myöhemmin hänen olisi pakko kerätä rohkeutensa ja tehdä niille jotain. Ed hoiti niin suuren osan puhumisesta ja lomajärjestelyistä ettei tuntunut huomaavan, että Alexis oli päivä päivältä pitempiä aikoja hiljaa.

Kuinka erilainen tämä matka olikaan kuin se, jonka Alexis oli viettänyt Kreikan saaristossa opiskeluaikoinaan. Silloin hän ja hänen ystävänsä olivat kaikki olleet vapaita sieluja, ja päähänpistot olivat määränneet pitkien, paahteisten päivien kulun. Baareista, uimarannoista ja kullakin saarella vietettävästä ajasta oli päätetty heittämällä kahdenkymmenen drakman kolikkoa. Oli vaikea uskoa, että elämä oli joskus ollut niin huoletonta. Tämä matka oli täynnä ristiriitoja, yhteenottoja ja itsetutkiskelua; kaksintaistelu oli alkanut jo paljon ennen Kreetalle saapumista.

Miten on mahdollista, että olen kaksikymmentäviisivuotiaana näin toivottoman epävarma tulevaisuudesta? Alexis oli miettinyt pakatessaan laukkuaan matkaa varten. Tässä minä olen, asunnossa jota en omista, lähdössä lomalle työstä, josta en pidä, matkaseuranani mies, josta en juuri välitä. Mikä minua vaivaa?

Alexiksen äiti Sofia oli tyttärensä ikäisenä ollut jo useita vuosia naimisissa ja synnyttänyt kaksi lasta. Mikä oli tehnyt hänestä niin kypsän jo nuorena? Kuinka äiti oli voinut olla niin vakiintunut, kun Alexis tunsi itsensä vielä ihan lapseksi? Jos hän tietäisi enemmän äidin elämänasenteesta, ehkä se auttaisi omien päätösten tekemisessä.

Sofia oli kuitenkin aina varjellut taustaansa äärimmäisen tarkasti, ja vuosien mittaan salailu oli kasvanut muuriksi heidän välilleen. Alexiksesta oli huvittavaa, että perheessä toisaalta kannustettiin tutkimaan ja ymmärtämään menneisyyttä, mutta omaan historiaansa hän ei saanut perehtyä. Tunne siitä, että Sofia salasi lapsiltaan jotain, heitti perheen ylle epäluottamuksen varjon. Sofia Fielding ei ollut ainoastaan haudannut juuriaan vaan myös tampannut hautakummun näkymättömiin.

Alexiksella oli vain yksi äitinsä menneisyyteen liittyvä johtolanka: haalistunut hääkuva, jonka koristeellinen hopeakehys oli kulunut kiillottamisesta ohueksi. Kuva oli ollut Sofian yöpöydällä niin kauan kuin Alexis muisti. Kun hän oli pienenä pomppinut vanhempiensa isossa, muhkuraisessa sängyssä, kuva hymyilevästä mutta jäykästi poseeraavasta pariskunnasta oli leijunut ylös ja alas hänen edessään. Joskus hän oli kysynyt äidiltään kauniista pitsipukuisesta naisesta ja teräväpiirteisestä platinanvaaleasta miehestä. Mitkä heidän nimensä olivat? Miksi miehellä oli harmaa tukka? Missä he nyt olivat? Sofia oli vastannut mahdollisimman lyhyesti: kuvassa olivat hänen tätinsä Maria ja setänsä Nikolaos, he olivat asuneet Kreetalla mutta olivat jo kuolleet. Silloin se tieto oli riittänyt, mutta nyt Alexis halusi tietää lisää. Uteliaisuutta herätti jo se, että potretti oli hänen ja pikkuveli Nickin kuvien lisäksi kodin ainoa kehystetty valokuva. Kuvan pariskunnalla oli selvästi ollut tärkeä rooli äidin lapsuudessa, mutta Sofia ei silti halunnut puhua heistä. Eikä kyse ollut pelkästään haluttomuudesta vaan itsepintaisesta kieltäytymisestä. Varttuessaan Alexis oppi kunnioittamaan äitinsä yksityisyydentarvetta. Se oli yhtä voimakas kuin hänen oma halunsa sulkeutua teininä huoneeseensa lukkojen taakse ja vältellä kommunikaatiota. Mutta hän oli kasvanut siitä yli.

Lomalle lähtöä edeltävänä iltana hän oli käynyt vanhempiensa luona Batterseassa, viktoriaanisessa talossa rauhallisen kadun varrella. Perheellä oli ollut tapana illastaa paikallisessa kreikkalaisessa tavernassa aina uuden lukukauden alkaessa tai nuorten lähtiessä ulkomaanmatkalle, mutta tällä kertaa vierailun motiivi oli toisenlainen. Alexis halusi kysyä äidiltään neuvoa Edin suhteen, mutta aikoi ottaa puheeksi myös äidin menneisyyden. Hän saapui tunnin etuajassa ja oli päättänyt, että yrittäisi saada äidin raottamaan salaisuuksien verhoa. Pienetkin tiedonmuruset riittäisivät.

Hän astui sisään, pudotti painavan reppunsa laattalattialle ja heitti avaimensa tummuneelle messinkitarjottimelle eteisen hyllyyn. Kuului äänekäs rämähdys. Hän tiesi että äiti inhosi yllätetyksi tulemista yli kaiken.

”Hei, äiti!” hän huikkasi hiljaiseen käytävään.

Hän arveli että äiti oli yläkerrassa, harppoi portaat kaksi kerrallaan, astui vanhempiensa makuuhuoneeseen ja ihaili tapansa mukaan sen täydellistä järjestystä. Peilin kulmasta roikkui muutama helminauha, ja Sofian kampauspöydällä nökötti kolme hajuvesipulloa siistissä rivissä. Niiden lisäksi huoneessa ei ollut mitään irtotavaraa. Mikään ei kertonut äidin persoonasta tai menneisyydestä. Ei valokuvia seinällä, ei kirjaa yöpöydällä. Vain tuo kehystetty valokuva sängyn vieressä. Vaikka Marcuskin nukkui huoneessa, se oli Sofian aluetta ja sitä hallitsi hänen järjestelmällisyytensä. Kullakin perheenjäsenellä oli oma soppensa, ja kukin oli asukkinsa näköinen.

Jos makuuhuoneen niukka minimalistisuus teki siitä Sofian aluetta, Marcusin omaa tilaa oli hänen työhuoneensa, jonka lattia oli täynnä kirjapinoja. Joskus painavat tornit sortuivat ja opukset levisivät ympäri huonetta. Silloin ainoa reitti työpöydän luo kulki nahkakantiselta kirjalta toiselle. Marcusista oli mukavaa työskennellä kirjatemppelin raunioissa; tunnelma oli kuin arkeologisella kaivauksella, jossa jokainen kivi oli huolellisesti luetteloitu, vaikka ne harjaantumattomaan silmään näyttivät kaikki samanlaisilta. Isän huoneessa oli aina lämmin, ja lapsena Alexis oli usein hiipinyt lukemaan pehmeään nahkanojatuoliin, jonka pehmusteet tursuivat ulos mutta joka siitä huolimatta oli kodin mukavin ja kutsuvin istuin.

Vaikka lapset olivat muuttaneet kotoa jo ajat sitten, heidän huoneensa olivat yhä entisellään. Alexis oli valinnut oman huoneensa seinien painostavan violetin sävyn ollessaan nyreä viisitoistavuotias. Päiväpeitto, matto ja vaatekaappi olivat malvanväriset – migreenin ja kiukun väriset. Nykyään hän oli itsekin sitä mieltä, mutta aikoinaan mikään muu väri ei ollut kelvannut. Jonakin päivänä hänen vanhempansa ehkä maalaisivat seinät uudestaan, mutta sisustaminen ei ollut tässä talossa kovin korkealla tärkeysjärjestyksessä, joten siinä saattaisi vierähtää kymmenen vuotta. Nickin huoneessa seinien värillä ei ollut enää aikoihin ollut merkitystä – Arsenalin pelaajia, hevibändejä ja luonnottoman rintavia blondeja esittävien julisteiden alta seiniä ei näkynyt lainkaan. Olohuone oli Alexiksen ja Nickin yhteistä aluetta, ja kahdenkymmenen vuoden aikana he olivat lukemattomia tunteja katselleet televisiota puolihämärässä. Mutta keittiö kuului kaikille. Sen keskipiste oli pyöreä 70-luvun mäntypöytä – ensimmäinen huonekalu, jonka Sofia ja Marcus olivat yhdessä ostaneet. Sen ympärille perhe kokoontui juttelemaan, pelaamaan, syömään ja – huolimatta sen ääressä syntyneistä kiihkeistä väittelyistä ja erimielisyyksistä – tuntemaan yhteenkuuluvuutta.

”Hei”, Sofia tervehti tyttärensä peilikuvaa. Hän kampasi lyhyitä hiuksiaan, joissa oli vaaleita raitoja, ja penkoi samalla pientä korulipasta. ”Minä olen ihan kohta valmis”, hän jatkoi kiinnittäessään puseroon sointuvia korallikoruja korviinsa.

Alexis ei olisi ikinä arvannut, mutta Sofian vatsaa puristi hänen valmistautuessaan perherituaaliin. Hetki palautti hänen mieleensä aikaisemmat tyttären opiskelupaikkakunnalle lähtöä edeltäneet illat, jolloin hän oli näytellyt hilpeää mutta tuntenut tuskaa Alexiksen lähestyvästä lähdöstä. Sofia kätki tunteensa sitä paremmin, mitä voimakkaampia ne olivat. Hän katseli peilin kautta tytärtään ja omaa peilikuvaansa ja sävähti. Tyttären kasvot eivät olleet ne teinitytön kasvot, joita hän aina kantoi mielessään, vaan aikuisen kasvot. Nyt kysyvät silmät tavoittivat hänen katseensa.

”Hei, äiti”, Alexis sanoi hiljaa. ”Milloin isä tulee?”

”Toivon mukaan ihan pian. Hän tietää, että sinulla on huomenna aikainen herätys, ja lupasi tulla ajoissa.”

Alexis otti tutun valokuvan käteensä ja veti syvään henkeä. Vielä kaksikymmentäviisivuotiaana hän joutui keräämään rohkeutta tunkeutuakseen äitinsä menneisyyden kielletylle alueelle, aivan kuin olisi livahtanut rikospaikkaa rajaavan poliisinauhan alitse. Hänen pitäisi saada selville, mitä mieltä äiti oli. Sofia oli mennyt naimisiin ennen kaksikymmentävuotispäiväänsä, joten oliko Alexis typerä kieltäytyessään mahdollisuudesta viettää elämänsä Edin kaltaisen miehen kanssa? Vai olisiko äiti kenties hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että jo moisten ajatusten olemassaolo kertoi Edin olevan väärä ihminen? Alexis harjoitteli kysymyksen esittämistä mielessään. Kuinka äiti oli jo niin nuorena tiennyt, että hänen tuleva aviomiehensä oli se oikea? Mistä hän oli tiennyt olevansa onnellinen vielä seuraavat viisikymmentä, kuusikymmentä, jopa seitsemänkymmentä vuotta? Vai eikö hän ollut ajatellut asiaa sillä tavalla? Juuri kun kysymykset olivat ryöpsähtämäisillään ulos, Alexis perääntyi, koska pelkäsi tulevansa torjutuksi. Yksi kysymys hänen oli kuitenkin pakko esittää.

”Voisinko minä...” hän aloitti, ”voisinko minä käydä sinun lapsuudenmaisemissasi?” Äidin puoleisista kreikkalaisista juurista kertoivat Alexiksen nimen lisäksi vain hänen tummanruskeat silmänsä, ja tuona iltana hän käytti niitä hyväkseen ja vangitsi äidin katseellaan. ”Me käymme loman loppupuolella Kreetalla, ja olisi sääli matkustaa niin kauas ja jättää tilaisuus käyttämättä.”

Sofian oli aina ollut vaikea hymyillä, näyttää tunteitaan, halata. Hän oli luonnostaan vaitelias, ja ensimmäiseksi hänen teki mieli keksiä jokin tekosyy. Mutta jokin esti sen. Marcus oli usein sanonut, että Alexis pysyisi aina heidän lapsenaan, mutta ei lapsena, joka palaisi äitinsä helmoihin. Vaikka Sofia vastusti ajatusta, hän tiesi että se oli totta, ja huoneessa seisova itsenäinen nuori nainen sai hänet lopulta vakuuttumaan asiasta. Sen sijaan että hän olisi tapansa mukaan vetäytynyt kuoreensa keskustelun sivutessa menneisyyttä, hän suhtautui pyyntöön yllättävän lämpimästi ja ymmärsi ensimmäisen kerran, että tyttären kiinnostus juuriaan kohtaan oli sekä luonnollista että oikeutettua.

”Kyllä...” hän sanoi epäröiden. ”Kaipa sinä voisit.”

Alexis yritti salata hämmästyksensä ja uskalsi tuskin hengittää, koska pelkäsi että äiti muuttaisi mielensä.

Sitten Sofia sanoi varmempaan sävyyn: ”Kyllä, se olisi hieno tilaisuus. Minä kirjoitan viestin, jonka voit antaa Fotini Davarasille. Hän tunsi minun perheeni. Hänen täytyy olla jo aika vanha, mutta hän on asunut koko ikänsä kylässä, jossa minä synnyin. Hän on naimisissa paikallisen tavernan omistajan kanssa – tiedä vaikka saisit hyvän aterian.”

Alexis hehkui innostuksesta. ”Kiitos, äiti... Missä se kylä tarkalleen ottaen on?” hän lisäsi. ”Haniasta katsottuna?”

”Sinne on Iraklionista parin tunnin matka”, Sofia vastasi. ”Eli Haniasta neljä viisi tuntia – aikamoinen matka yhdelle päivälle. Isä tulee hetkellä millä hyvänsä, mutta kun palaamme ravintolasta, minä kirjoitan Fotinille kirjeen ja näytän Plakan kartalta.”

Ulko-oven huoleton kolahdus ilmoitti Marcusin palanneen yliopiston kirjastosta. Eteisen lattialla pullistelevan kuluneen nahkasalkun saumoista tursui paperia. Silmälasi­päinen, harmaahiuksinen miehenköriläs, joka luultavasti painoi yhtä paljon kuin vaimo ja tytär yhteensä, hymyili leveästi, kun Alexis juoksi yläkerrasta ja hyppäsi viimeiseltä portaalta hänen syliinsä niin kuin lapsena.

”Isä!” Muuta Alexis ei sanonut, ja sekin oli tarpeetonta.

”Minun oma kaunis tyttöni”, isä sanoi ja sulki Alexiksen ihanan lämpimään syleilyyn, jollaisia saa vain todella kookkailta isiltä.

Ravintolaan oli viiden minuutin kävelymatka. Tyylikkäiden viinibaarien, ylihintaisten konditorioiden ja trendikkäiden fuusioravintoloiden välissä seisoi järkähtämättä Loukakisin taverna. Se oli avattu pian sen jälkeen, kun Fieldingit olivat muuttaneet alueelle, ja vuosien mittaan se oli nähnyt lukuisten liikkeiden ja ravintoloiden tulevan ja menevän. Omistaja Gregorio tervehti tuttua kolmikkoa ja tiesi jo etukäteen, mitä kukin tilaisi. Kuten aina, he kuuntelivat kohteliaasti päivän tarjoukset, minkä jälkeen Gregorio osoitti kutakin vuorollaan ja luetteli: ”Päivän meze, moussaka, stifado, kalamari, pullo retsinaa ja iso kivennäisvesi.” Perhe nyökkäsi ja kaikki nauroivat, kun Gregorio näytteli loukkaantunutta seurueen sivuutettua kokin edistyksellisemmät aikaansaannokset.

Alexis (moussaka) oli eniten äänessä. Hän kertoi tulevasta matkastaan Edin kanssa, ja isä (kalamari) heitteli väliin ehdotuksia mielenkiintoisiksi arkeologisiksi kohteiksi.

”Mutta isä”, Alexis huokaisi tuskastuneena, ”kyllähän sinä tiedät, ettei Ed ole kiinnostunut raunioista!”

”Tiedän, tiedän”, isä vastasi kärsivällisesti. ”Mutta vain filistealainen jättäisi Kreetan-lomallaan Knossoksen väliin. Sehän on kuin menisi Pariisiin eikä kävisi Louvressa. Kyllä Edinkin pitäisi se ymmärtää.”

Kaikki tiesivät varsin hyvin, että Ed sivuutti taitavasti kaiken, mihin liittyi edes häivähdys korkeakulttuuria, ja Marcusin äänensävyssä oli hitunen halveksuntaa. Mutta ei hän Ediä inhonnut, ei edes paheksunut. Ed oli jokaisen isän unelmavävy, mutta Marcus ei voinut olla tuntematta pettymystä kuvitellessaan tyttärensä tulevaisuutta tämän hyvin verkostoituneen pojan rinnalla. Sofia sen sijaan jumaloi Ediä. Siinä miehessä ruumiillistui kaikki, mitä hän tyttärelleen toivoi: kunnollisuus, turvallisuus ja sukupuu, jonka ansiosta Edillä oli (melkein) aristokraatin itseluottamus.

Ilta oli iloinen ja kepeä. He eivät olleet tavanneet moneen kuukauteen, ja Alexis oli jäänyt paljosta paitsi, muun muassa Nickin rakkauselämän koukeroista. Manchesterissa jatko-opintojaan suorittavalla pikkuveljellä ei ollut mitään kiirettä aikuistua, ja perhe sai jatkuvasti ihmetellä hänen monimuotoisia parisuhteitaan.

Sitten Alexis ja hänen isänsä alkoivat jutella työasioista, ja Sofia huomasi ajatustensa vaeltavan perheen ensimmäiseen käyntiin tavernassa. Gregorio oli kasannut tuolille tyynyjä, jotta Alexis ylettyisi pöydälle. Nickin synnyttyä tavernaan oli hankittu syöttötuoli, ja pian lapset olivat oppineet rakastamaan taramasalatan ja tsatsikin voimakkaita makuja. Tarjoilijat olivat kantaneet niitä heille pienillä lautasilla. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan lähes jokaista merkkipäivää oli juhlittu täällä, saman kreikkalaisia sävelmiä toistavan kasetin soidessa taustalla. Sofialle kävi yhä selvemmäksi, ettei Alexis ollut enää lapsi, ja hän alkoi miettiä Plakaa ja kirjettä. Hän oli aikoinaan ollut melko säännöllisessä kirjeenvaihdossa Fotinin kanssa ja kertonut yli neljännesvuosisata sitten esikoisensa syntymästä. Muutaman viikon kuluttua posti oli tuonut pienen, kauniisti kirjaillun mekon, ja perinteisen kasteasun puutteessa Sofia oli pukenut vauvan ristiäisissä siihen. Kirjoittelu oli jäänyt jo jonkin aikaa sitten, mutta Sofia oli varma että Fotinin mies olisi ilmoittanut, jos vaimolle olisi sattunut jotain. Sofia mietti, millaista Plakassa mahtoi nykyään olla, ja yritti torjua mielikuvan siitä, että englantilaista olutta myyvät meluisat baarit olisivat vallanneet koko kylän. Hän toivoi kovasti, että Alexis kohtaisi kylän sellaisena kuin se oli ollut hänen lähtiessään.

Illan edetessä Alexis innostui yhä enemmän siitä, että pääsisi vihdoin sukeltamaan syvemmälle perheensä historiaan. Lomamatkan väistämättömistä jännitteistä huolimatta äidin syntymäpaikkakunnalla käyminen oli odottamisen arvoinen asia. Alexis ja Sofia hymyilivät toisilleen, ja Marcus huomasi miettivänsä, oliko aika vaimon ja tyttären välimiehenä ja sovittelijana tulossa päätökseen. Ajatus lämmitti mieltä, ja hän keskittyi nauttimaan rakkaittensa seurasta.

He söivät aterian loppuun, joivat kohteliaasti puolet talon tarjoamasta rakista ja lähtivät kotiin. Alexis nukkuisi tämän yön vanhassa huoneessaan, ja hän odotti noita muutaman tunnin unia lapsuusajan sängyssään ennen aikaista herätystä ja metromatkaa Heathrowin lentokentälle. Hänellä oli oudon tyytyväinen olo, vaikka hän ei ollut saanut kysyttyä äidiltä neuvoa. Tällä hetkellä oli paljon tärkeämpää, että äiti oli yhteistyöhaluinen ja Alexis pääsisi käymään hänen syntymäpaikassaan. Huoli tulevaisuudesta väistyi hetkeksi.

Kotona Alexis keitti äidilleen kahvia, ja Sofia kirjoitti keittiönpöydän ääressä kirjeen Fotinille. Hän hylkäsi kolme luonnosta ennen kuin sulki lopullisen version kirjekuoreen ja ojensi sen pöydän yli tyttärelleen. Kaikki tapahtui hiljaisuuden vallitessa, sillä kirjoittaminen tempaisi Sofian mukaansa. Alexis vaistosi, että puhuminen voisi särkeä lumouksen ja saada äidin muuttamaan mielensä.

Sofian kirje oli matkannut jo kaksi ja puoli viikkoa Alexiksen laukun turvallisessa sisätaskussa, olihan se yhtä tärkeä kuin passi. Se olikin eräänlainen passi, joka avaisi hänelle oven äitinsä menneisyyteen. Se oli matkannut hänen mukanaan Ateenasta kaasunhajuisilla, ajoittain myrskyn viskomilla lautoilla Parokselle, Santorinille ja nyt Kreetalle. He olivat saapuneet saarelle muutama päivä sitten ja vuokranneet huoneen Hanian rannalta – se kävi helposti tähän aikaan syksystä, kun suurin osa lomailijoista oli jo lähtenyt.

Jäljellä oli enää muutama lomapäivä, ja käytyään vastahakoisesti Knossoksella ja Iraklionin arkeologisessa museossa Ed halusi viettää viimeiset päivät ennen pitkää paluumatkaa rannalla. Alexiksella oli muita suunnitelmia.

”Minä lähden huomenna tapaamaan äidin vanhaa ystävää”, hän ilmoitti heidän odotellessaan tarjoilijaa satamarannan tavernassa. ”Hän asuu Iraklionin toisella puolella, joten matkaan menee melkein koko päivä.”

Alexis mainitsi toivioretkensä ensimmäistä kertaa ja valmistautui Edin reaktioon.

”Mahtavaa!” mies äyskähti ja lisäsi harmistuneena: ”Viet varmaan autonkin?”

”Kyllä vain, jos sopii. Matkaa on melkein kaksi- ja puolisataa kilometriä, ja paikallisbusseilla siihen menisi päiväkausia.”

”Ei minulla oikein taida olla vaihtoehtoja. Enkä todellakaan halua lähteä mukaan.”

Vihaiset silmät välähtivät kuin safiirit ruskettuneiden kasvojen kadotessa ruokalistan taakse. Ed murjottaisi loppuillan, mutta Alexis sietäisi sen, koska hänen aikeensa oli tullut Edille täytenä yllätyksenä. Vaikeampi oli sulattaa Edin täydellinen kiinnostuksen puute hänen suunnitelmaansa kohtaan. Ed ei kysynyt edes Sofian ystävän nimeä.

Seuraavana aamuna, pian auringon noustua kukkuloiden ylle, Alexis lähti hiljaa hotellista.

Etsiessään Plakaa opaskirjastaan hän oli törmännyt täysin odottamattomaan tietoon. Äiti ei ollut maininnut asiaa sanallakaan. Kylän edustalla oli saari, josta kerrottiin kirjassa vain hyvin lyhyesti, mutta kuvaus sai hänen mielikuvituksensa liikkeelle:

SPINALONGA: Turkkilaisten 1700-luvulla valtaama saari, jota hallitsee jykevä venetsialainen linnoitus. Valtaosa turkkilaisista poistui Kreetalta, kun se julistettiin autonomiseksi vuonna 1898, mutta Spinalongan asukkaat eivät suostuneet jättämään kotejaan ja tuottoisaa salakuljetustoimintaa. He lähtivät vasta vuonna 1903, kun saaresta tehtiin spitaalisten siirtokunta. Vuonna 1941 saksalaiset hyökkäsivät Kreetalle, ja se pysyi miehitettynä vuoteen 1945, mutta spitaalisten vuoksi Spinalonga jätettiin rauhaan. Siirtokunta hylättiin vuonna 1957.

Plaka oli ilmeisesti perustettu spitaalisten siirtokunnan huoltokeskukseksi, ja Alexiksen mielestä oli kiehtovaa, ettei äiti ollut lainkaan maininnut siitä. Istuessaan pienen vuokra-Fiatin ratin taakse hän toivoi, että ehtisi käydä Spinalongalla. Hän levitti Kreetan kartan tyhjälle istuimelle ja huomasi vasta nyt, että saari muistutti muodoltaan velttoa, selällään nukkuvaa eläintä.

Hän ajoi Iraklionin ohi itään, suoraa ja tasaista rannikkotietä, joka kulki Hersonisoksen ja Malian modernien, yli­teollistuneiden alueiden läpi. Silloin tällöin hänen katseensa osui ruskeisiin kyltteihin, jotka kertoivat rönsyilevien hotellien sekaan kätkeytyvistä muinaisista raunioista. Hän ei kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Tänään hänen päämääränään oli paikka, jonka kukoistuskausi ei sijoittunut 1900-luvulle ennen Kristusta vaan 1900-luvulle jälkeen Kristuksen. Ja sitä myöhäisemmälle ajalle.

Ohitettuaan kilometrikaupalla oliivilehtoja ja alavia rannikkotasankoja, joiden valtavilla viljelmillä tomaatit punertuivat ja viinirypäleet kypsyivät, hän kääntyi lopulta pois päätieltä, ja viimeinen etappi ennen Plakaa alkoi. Tie muuttui kapeammaksi, ja hänen oli pakko hidastaa vauhtia väistelläkseen vuorenrinteiltä tielle vierineitä pieniä kivikasoja ja verkkaisesti käyskenteleviä vuohia, jotka tuijottivat häntä karmivan lähekkäin olevilla silmillään. Jonkin matkan päässä tie alkoi kohota, ja erityisen tiukan mutkan jälkeen hän kaarsi tiensivuun renkaat soralla rahisten. Kaukana alhaalla, Mirabellon lahden häikäisevän sinisissä vesissä, erottui melkein ympyrän muotoinen luonnonsatama ja sen syleilyyn sulkeutuvien käsivarsien välissä maatilkku, joka näytti pieneltä, pyöreältä kukkulalta. Kaukaa katsottuna se näytti olevan yhteydessä mantereeseen, mutta kartan mukaan kyseessä oli Spinalongan saari, jonne päästäkseen piti taittaa lyhyt merimatka. Ympäröivät maisemat saivat ylväänä kohoavan saaren näyttämään pikkuruiselta. Sen toisessa päässä erottuivat selvästi venetsialaisen linnoituksen rauniot, ja niiden takana oli hieman sumeampi joukko viivoja, joiden täytyi olla katuja. Siellä se oli, tyhjä saari. Siellä oli asuttu tuhansia vuosia, mutta vajaat viisikymmentä vuotta sitten asukkaat olivat jostain syystä lähteneet.

Alexis ajoi viimeiset kilometrit hitaasti, ja halvan vuokra-auton avoimista ikkunoista leyhähti sisään lämmin tuulenhenkäys ja timjamin ihana tuoksu. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun hän viimein pysäytti auton kylän hiljaiselle keskusaukiolle. Hänen kätensä olivat hiestä märät hänen puristettuaan kovaa muovista rattia, ja vasen käsivarsi oli palanut iltapäiväauringossa. Oli aavemainen hetki saapua kreikkalaiseen kylään. Koirat esittivät kuollutta varjossa, ja muutama kissa etsi ruoantähteitä. Muita elonmerkkejä ei näkynyt, vain pieniä viitteitä äskettäin paikalla olleista ihmisistä: puuhun nojaava yksinäinen mopo, penkille jätetty vajaa tupakka-aski ja sen vieressä avonainen backgammon-peli. Kaskaiden kuoro siritti sinnikkäästi ja hiljenisi vasta kuumuuden hellittäessä auringonlaskun jälkeen. Kylä oli luultavasti aivan samannäköinen kuin 1970-luvulla äidin lähtiessä. Miksipä se olisikaan muuttunut?

Alexis oli päättänyt yrittää Spinalongalle ennen kuin etsisi Fotini Davarasin käsiinsä. Hän nautti täydellisestä vapauden ja itsenäisyyden tunteesta, ja voisi tuntua epäkohteliaalta lähteä veneretkelle sen jälkeen, kun hän löytäisi vanhuksen. Hän tiesi että hänen o...