KunSuljenSilmani1.jpg

S. J. Watson

KUN SULJEN SILMÄNI

Suomentanut Laura Beck

Englanninkielinen alkuteos Before I Go To Sleep

Copyright © S J Watson ja Lola Communications 2011

First published by Doubleday, an imprint of Transworld Publishers

Great Britain 2011

ISBN 978-952-279-041-5 (EPUB)

ISBN 978-952-5637-31-1 (sid.)

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale Ay

Alkuperäiskansi Claire Ward / TW

Etukannen kuva © Veronique Beranger / Getty Images

Suomenkielinen kansi Satu Kontinen

www.bazarkustannus.fi

Äidilleni
ja Nicholasille

Synnyin huomenna

tänään elän

eilinen tappoi minut

PARVIZ OWSIA

ENSIMMÄINEN OSA

TÄNÄÄN

Makuuhuone on outo, vieras. En tiedä missä olen ja miten olen tänne joutunut. En tiedä miten pääsen täältä kotiin.

Olen ollut yötä täällä. Minut herätti naisen ääni – ensin luulin että hän oli sängyssä vieressäni, mutta sitten ymmärsin että hän luki uutisia ja se mitä kuulin oli kelloradio – ja kun aukaisin silmäni, näin olevani täällä. Tässä huoneessa, jota en tunne.

Silmäni sopeutuvat ja katselen ympärilleni hämärässä. Vaatekaapin ovessa roikkuu aamutakki – naisen aamutakki, mutta jonkun paljon minua vanhemman – ja peilipöydän tuolin selustalle on taiteltu siististi tummat housut. Juuri muuta en erotakaan. Herätyskello näyttää monimutkaiselta, mutta löydän napin joka vaientaa sen.

Silloin kuulen värisevän hengenvedon vierestäni ja tajuan, että en ole yksin. Käännyn. Näen ihoa ja tummaa tukkaa, jonka seassa on valkoista. Mies. Hänen vasen kätensä on peiton ulkopuolella, ja käden nimettömässä on kultasormus. Tukahdutan voihkaisun. Mies ei siis ole pelkästään vanha ja harmaantunut, vaan kaiken kukkuraksi naimisissa. Olen maannut naimisissa olevan miehen kanssa, ja ilmeisesti vielä hänen kotonaan, sängyssä jossa hän kai tavallisesti nukkuu vaimonsa kanssa. Asetun selälleni ja yritän koota itseni. Minun pitäisi hävetä.

Mietin missä vaimo mahtaa olla. Pitäisikö minun pelätä, että hän palaa kotiin hetkenä minä hyvänsä? Kuvittelen että hän seisoo huoneen toisella puolella, kiljuu, nimittelee minua huoraksi. Medusaksi. Käärmeiden vyyhdiksi. Mietin miten puolustautua, jos hän ilmaantuu. Sängyssä makaava mies ei kuitenkaan tunnu olevan huolissaan. Hän on kääntynyt toiselle kyljelleen ja kuorsaa edelleen.

Makaan niin hiljaa kuin mahdollista. Yleensä minä muistan, miten olen joutunut tämänkaltaisiin tilanteisiin, mutta en tänään. Jossain on varmasti ollut juhlat, tai olen käynyt baarissa tai klubilla. Minun on täytynyt olla aika heikossa kunnossa. Niin heikossa, etten muista yhtään mitään. Niin heikossa, että olen lähtenyt miehen kanssa, jolla on vihkisormus ja karvoja selässä.

Nostan peittoa päältäni niin varovasti kuin osaan ja nousen sängyn reunalle istumaan. Ihan ensimmäiseksi minun on mentävä vessaan. En piittaa tohveleista jalkojeni juuressa – aviomiehen kanssa naiminen on juttu erikseen, mutta en voisi kuvitellakaan käyttäväni toisen naisen kenkiä – vaan hiivin paljasjaloin porrastasanteelle. Olen tietoinen siitä että olen alasti, ja pelkään avaavani väärän oven ja törmääväni vuokralaiseen tai teini-ikäiseen poikaan. Helpottuneena näen että kylpyhuoneen ovi on raollaan, menen sisälle ja lukitsen oven.

Istuudun, toimitan asiani, huuhtelen ja käännyn pesemään käsiäni. Olen tarttumaisillani saippuaan, mutta jokin on vinossa. Ensin en keksi mikä, mutta sitten huomaan. Käsi joka tarttuu saippuaan ei näytä minun kädeltäni. Iho on ryppyinen, kynnet hoitamattomat ja lyhyiksi pureskellut, ja nimettömässä on yksinkertainen kultainen vihkisormus, kuten tuolla miehellä sängyssä, josta olen juuri noussut.

Tuijotan hetken ja heiluttelen sitten sormiani. Saippuaa pitelevän käden sormet liikkuvat myös. Vedän kauhistuneena henkeä, ja saippua putoaa altaaseen. Kohotan katseeni peiliin.

Kasvot jotka sieltä katsovat eivät ole minun. Tukka on ohuempi ja se on leikattu paljon lyhyemmäksi kuin minulla yleensä, iho poskilla ja leuan alla roikkuu, huulet ovat ohuet, suupielet alaspäin kääntyneet. Minulta pääsee huudahdus, sanaton voihkaisu, joka voisi muuttua järkytystä ilmaisevaksi kiljaisuksi jos vain sallisin, ja sitten panen merkille silmät. Niiden ympärillä on ryppyjä, kyllä, mutta siitä huolimatta näen, että silmät ovat minun. Henkilö peilissä olen minä, mutta olen kaksikymmentä vuotta liian vanha. Kaksikymmentäviisi. Enemmän.

Tämä ei ole mahdollista. Alan vapista ja tartun pesualtaan reunaan. Toinen huuto alkaa kummuta rinnastani, ja se pääsee ilmoille tukahtuneena hengähdyksenä. Astun taaksepäin, kauemmas peilistä, ja silloin minä näen ne. Valokuvat. Niitä on teipattu seinään ja peiliinkin. Kuvia joiden välissä on tussilla tehtyjä merkintöjä keltaisilla liimalapuilla, kosteilla ja kihartuvilla.

Valitsen summamutikassa yhden. Christine, siinä lukee, ja nuoli osoittaa valokuvaa minusta – tästä uudesta minusta, tästä vanhasta minusta – istumassa penkillä laiturin reunalla jonkun miehen vieressä. Nimi tuntuu tutulta, mutta vain etäisesti, niin kuin minun pitäisi pakottautua uskomaan että se on minun. Kuvassa me molemmat hymyilemme kameralle ja pidämme toisiamme kädestä. Mies on komea, puoleensavetävä, ja kun katson häntä tarkemmin, ymmärrän että hän on sama mies jonka vierestä olin herännyt, sama mies jonka olin jättänyt sänkyyn nukkumaan. Kuvan viereen on kirjoitettu nimi Ben, ja sen viereen Aviomiehesi.

Haukon henkeäni ja repäisen kuvan irti seinästä. Ei, minä ajattelen. Ei voi olla totta... Silmäilen muut kuvat lävitse. Ne esittävät kaikki minua, ja häntä. Yhdessä minulla on ylläni ruma puku ja avaan lahjapakettia, toisessa meillä on molemmilla säänkestävät takit ja me seisomme vesiputouksen edessä pieni koira nuuskimassa jalkojemme juuressa. Seuraavassa kuvassa minä istun hänen vieressään ja siemailen appelsiinimehua ylläni aamutakki, jonka olin äsken nähnyt makuuhuoneessa.

Peräännyn kauemmas kuvista, kunnes tunnen kylmät kaakelit selkääni vasten. Silloin koen heikon pilkahduksen, jonka yhdistän muistamiseen. Kun mieleni yrittää tarttua siihen, se lepattelee pois kuin tuhka tuuleen, ja tajuan että minun elämässäni on ”silloin” ja ”ennen”, vaikka en osaa sanoa ennen mitä, ja on ”nyt”, mutta noiden kahden ajankohdan välissä ei ole mitään muuta kuin pitkä, hiljainen tyhjyys, joka on johtanut minut tänne, hänen luokseen, tähän taloon.

Palaan makuuhuoneeseen. Kuva on yhä kädessäni – kuva minusta ja miehestä, jonka vieressä olen nukkunut – ja pitelen sitä edessäni.

”Mitä tämä on?” minä kysyn. Minä huudan, kyyneleet valuvat kasvoillani. Mies istuu sängyssä silmät puoliummessa. ”Kuka sinä olet?”

”Olen miehesi”, hän sanoo. Hänen kasvonsa ovat uniset mutta eivät harmistuneet. Hän ei silmäile alastonta vartaloani. ”Olemme olleet naimisissa jo vuosia.”

”Mitä tarkoitat?” minä kysyn. Haluaisin paeta mutta en tiedä minne. ”Naimisissa jo vuosia? Mitä sinä sillä tarkoitat?”

Hän nousee seisomaan. ”Tässä”, hän sanoo, ojentaa minulle aamutakin ja odottaa kun puen sen päälleni. Hänellä on yllään liian isot pyjamahousut ja valkoinen hihaton t-paita. Hän muistuttaa isääni.

”Menimme naimisiin vuonna -85”, hän sanoo. ”22 vuotta sitten. Sinä –”

”Mitä –?” Tunnen veren karkaavan kasvoiltani ja huone alkaa pyöriä. Kello tikittää jossakin kovaa kuin vasaraniskuin. ”Mutta –” Hän astuu askeleen minua kohti. ”Kuinka –?”

”Christine, sinä olet nyt 47-vuotias”, hän sanoo. Minä katson häntä, tuota muukalaista joka hymyilee minulle. En halua uskoa häntä, en halua edes kuulla mitä hän sanoo, mutta hän jatkaa. ”Sinä jouduit onnettomuuteen”, hän sanoo. ”Vakavaan onnettomuuteen. Sait vammoja päähäsi. Sinun on vaikea muistaa asioita.”

”Mitä asioita?” minä kysyn, ja tarkoitan: ei kai sentään viimeistä kahtakymmentäviittä vuotta? ”Mitä asioita?”

Hän astuu taas minua kohti, lähestyy minua varovasti kuin olisin pelästynyt eläin. ”Kaikenlaista”, hän sanoo. ”Joskus et muista elämääsi parikymppisenä. Joskus muistat vain lapsuutesi.”

Päässäni pyörii, päivämäärät ja iät hurisevat aivoissani. En haluaisi kysyä, mutta tiedän että minun on pakko. ”Milloin... milloin se onnettomuus tapahtui?”

Hän katsoo minua kasvoillaan sekoitus myötätuntoa ja pelkoa.

”Kun olit 29...”

Suljen silmäni. Vaikka mieleni yrittää torjua tämän informaation, jollakin tavalla tiedän että se on totta. Kuulen taas itkeväni, ja tämä mies, tämä Ben, tulee luokseni ovensuuhun. Tunnen hänet vieressäni enkä liiku, kun hän kietoo käsivartensa vyötärölleni, enkä vastustele, kun hän vetää minut itseään vasten. Hän pitelee minua lähellään. Me keinumme pehmeästi, ja tunnistan tutun liikkeen. Se saa minut tuntemaan oloni paremmaksi.

”Rakastan sinua, Christine”, hän sanoo, mutta vaikka tiedän että minun kuuluisi sanoa rakastavani häntä, en sano sitä. En sano mitään. Miten voisin rakastaa häntä? Hän on muukalainen. Missään ei ole mitään järkeä. Minua askarruttavat niin monet asiat: miten olen päätynyt tänne, miten onnistun selviytymään. Mutta en tiedä miten kysyisin.

”Minua pelottaa”, minä sanon.

”Niin”, hän vastaa. ”Tiedän sen. Mutta älä ole huolissasi, Chris. Minä pidän sinusta huolta. Pidän sinusta aina huolta. Sinä pärjäät kyllä. Luota minuun.”

Hän sanoo esittelevänsä talon minulle. Tunnen itseni rauhallisemmaksi. Olen pukenut päälleni alushousut ja vanhan t-paidan, jotka hän ojensi minulle ennen kuin kietoi aamutakin harteilleni. Me astumme huoneesta porrastasanteelle. ”Olet jo nähnyt kylpyhuoneen”, hän sanoo ja avaa sitä seuraavan oven. ”Tässä on työhuone.”

Siellä on lasinen työpöytä ja sen päällä käsittääkseni tietokone, vaikka se on naurettavan pieni, melkein kuin leikkikalu. Pöydän vieressä on tumman siniharmaa arkistokaappi ja sen päällä seinäkalenteri. Kaikki on siistiä ja järjestyksessä. ”Teen täällä töitä aina joskus”, hän sanoo ja sulkee oven. Me ylitämme tasanteen ja hän avaa uuden oven. Sänky, peilipöytä, lisää vaatekaappeja. Huone on melkein identtinen sen kanssa, jossa heräsin. ”Joskus sinä nukut täällä”, hän sanoo, ”kun sinusta tuntuu siltä. Mutta et mielelläsi herää yksin. Joudut paniikkiin, kun et keksi missä olet.” Minä nyökkään. Tunnen itseni mahdolliseksi vuokralaiseksi, jolle esitellään uutta asuntoa. Mahdolliseksi kämppäkaveriksi. ”Mennään alakertaan.”

Seuraan häntä alas. Hän näyttää minulle olohuoneen – ruskea sohva ja samanlaiset tuolit, seinään kiinnitetty litteä ruutu, jonka hän sanoo olevan televisio – ruokasalin ja keittiön. Mikään ei ole tuttua. Mikään ei liikahda minussa, ei edes kun näen sivupöydällä kehystetyn valokuvan meistä kahdesta. ”Talon takana on puutarha”, hän sanoo, ja katson ulos keittiön lasiovesta. Alkaa juuri sarastaa, yötaivas on muuttumassa musteensiniseksi, ja erotan ison puun ääriviivat ja pienen vajan pienen puutarhan perällä, mutta en juuri muuta. En edes tiedä missä päin maailmaa me olemme.

”Missä me olemme?” minä kysyn.

Hän seisoo takanani. Näen meidän heijastuksemme oven lasissa. Minut. Mieheni. Kaksi keski-ikäistä.

”Pohjois-Lontoossa”, hän vastaa. ”Crouch Endissä.”

Astahdan taaksepäin. Paniikki alkaa velloa. ”Jeesus”, minä sanon. ”En hitto vieköön edes tiedä missä asun...”

Hän tarttuu käteeni. ”Älä huoli. Sinä pärjäät kyllä.” Käännyn kasvokkain hänen kanssaan ja odotan että hän kertoisi miten, miten minä muka pärjään, mutta ei hän kerro. ”Keitänkö sinulle kahvia?”

Hetken aikaa olen vihainen hänelle, mutta sitten sanon: ”Kyllä. Kyllä kiitos.” Hän täyttää kattilan. ”Mustana, kiitos”, minä sanon. ”Ei sokeria.”

”Tiedän”, hän sanoo ja hymyilee minulle. ”Haluatko paahtoleipää?”

Sanon kyllä. Hän varmastikin tietää minusta vaikka kuinka paljon, mutta silti tämä tuntuu aamulta jonkin yhden illan jutun jälkeen, kun syö aamiaista muukalaisen seurassa tämän kotona ja pohtii miten pian olisi kohteliasta paeta, palata kotiin.

Mutta siinä se ero on. Ilmeisesti tämä on minun kotini.

”Minun täytyy istua”, minä sanon.

Hän katsoo minua. ”Mene olohuoneeseen istumaan”, hän sanoo. ”Tuon kahvin ihan kohta.”

Lähden keittiöstä.

Hetken kuluttua Ben tulee perässäni. Hän ojentaa minulle kirjan. ”Tämä on leikekirja”, hän sanoo. ”Siitä voi olla apua.” Otan kirjan vastaan. Sen kannet ovat muovia, joka yrittää turhaan näyttää kuluneelta nahalta, ja sen ympäri on sidottu punainen nauha, jossa on epäsiisti rusetti. ”Tulen heti”, hän sanoo ja lähtee huoneesta.

Istun sohvalla. Leikekirja sylissäni on painava. Sen katsominen tuntuu tirkistelyltä. Muistutan itselleni, että mitä ikinä siellä minusta onkin, sen on minulle antanut oma mieheni.

Vedän rusetin auki ja avaan kirjan satunnaiselta sivulta. Kuva minusta ja Benistä paljon nuorempina.

Paiskaan kirjan kiinni. Sivelen sormillani sen selkää, silitän sivuja. Minä teen näin ilmeisesti joka päivä.

Mielikuvitukseni ei riitä siihen. Olen varma, että on tapahtunut jokin kauhea erehdys, mutta niin ei voi olla. Todistuskappaleet ovat täällä – yläkerran peilissä, kirjaa hyväilevien käsien rypyissä. En ole se henkilö, joka luulin olevani kun heräsin tänä aamuna.

Mutta kuka se oli? minä mietin. Milloin minä olin se ihminen, joka heräsi jonkun vieraan talossa ja pohti vain pakenemista? Suljen silmäni. Aivan kuin leijuisin. Irrallani. Vaarassa joutua eksyksiin.

Minun on löydettävä kiinnekohta. Suljen silmäni ja yritän keskittyä johonkin, mihin tahansa, johonkin kiinteään. En keksi mitään. Niin monta vuotta elämästäni, minä ajattelen. Poissa.

Tämä kirja kertoo minulle kuka olen, mutta en halua avata sitä. En vielä. Haluan istua tässä hetken pelkkä tyhjä taulu menneisyytenäni. Leijua epävarmuudessa, mahdollisuuden ja todellisuuden välimailla. Minua pelottaa kohdata mennyt. Se mitä olen saavuttanut ja mitä en.

Ben palaa ja asettaa eteeni tarjottimen. Paahtoleipää, kaksi kahvikupillista, maitoa kannussa. ”Onko kaikki hyvin?” hän kysyy. Minä nyökkään.

Hän istuutuu viereeni. Hän on ajanut partansa ja pukeutunut housuihin, paitaan ja solmioon. Enää hän ei muistuta isääni. Nyt hän näyttää siltä kuin työskentelisi pankissa tai toimistossa. Ei hassummalta kuitenkaan, minä ajattelen ja sysään sitten ajatuksen mielestäni.

”Ovatko kaikki päivät tällaisia?” minä kysyn.

Hän panee paahtoleipäviipaleen lautaselle ja sivelee sille voita. ”Suunnilleen”, hän vastaa. ”Haluatko sinä?” Pudistan päätäni, ja hän haukkaa leivästä. ”Pystyt ilmeisesti varastoimaan tietoa hereillä ollessasi”, hän sanoo. ”Mutta kun nukut, suurin osa siitä katoaa. Onko kahvi hyvää?”

Kerron että on, ja hän ottaa kirjan käsistäni. ”Tämä on eräänlainen leikekirja”, hän sanoo avaten sen. ”Muutama vuosi sitten meillä oli tulipalo, jossa menetimme paljon vanhoja valokuvia ja esineitä, mutta yhtä ja toista on vielä jäljelläkin.” Hän osoittaa ensimmäistä sivua. ”Tämä on sinun tutkintotodistuksesi”, hän sanoo. ”Ja tässä on valokuva sinusta valmistujaispäivänäsi.” Katson mitä hän osoittaa; kuvassa minä hymyilen, siristän silmiäni auringolle ylläni musta viitta ja hattu, jossa on kullanvärinen tupsu. Aivan minun takanani seisoo mies, jolla on puku ja solmio. Hän katsoo poispäin kamerasta.

”Oletko se sinä?” minä kysyn.

Hän hymyilee. ”En. Minä en valmistunut samaan aikaan kuin sinä. Minä opiskelin vielä tuolloin. Kemiaa.”

Katson häneen. ”Milloin me menimme naimisiin?”

Hän kääntyy puoleeni ja ottaa käteni käsiensä väliin. Hänen ihonsa karheus yllättää minut, ehkä siksi että olen tottunut nuoruuden pehmeään ihoon. ”Vuosi sen jälkeen kun väittelit tohtoriksi. Me olimme seurustelleet silloin jo pitkään, mutta sinä – me molemmat halusimme odottaa, kunnes olit suorittanut opintosi loppuun.”

Siinä on järkeä, minä ajattelen, vaikka ajatus tuntuukin epätavallisen käytännölliseltä ollakseen minun. Mietin olinko edes halunnut naimisiin hänen kanssaan.

Kuin lukisi ajatukseni hän sanoo: ”Me olimme hyvin rakastuneita”, ja lisää sitten, ”ja olemme edelleenkin.”

En keksi mitään sanomista. Hymyilen. Hän siemaisee kahviaan ennen kuin katsoo taas kirjaa sylissään. Hän kääntää muutaman sivun.

”Sinä opiskelit englantia”, hän sanoo. ”Valmistumisesi jälkeen olit muutamassa työpaikassa. Sekalaisia juttuja. Sihteerin hommia. Myyntityötä. En ole varma tiesitkö edes, mitä haluaisit tehdä. Minä jätin yliopisto-opinnot kandidaatintutkintoon ja kouluttauduin opettajaksi. Tulimme vähällä toimeen muutaman vuoden, sitten sain ylennyksen ja, niin, me päädyimme tänne.”

Katselen ympärilleni olohuoneessa. Se on tyylikäs ja viihtyisä. Selkeän keskiluokkainen. Takan yläpuolella roikkuu kehystetty metsämaisema, takanreunuksella on kellon vieressä pari pientä posliinipatsasta. Mietin olenko ollut mukana valitsemassa esineitä.

Ben jatkaa puhettaan. ”Minä opetan yläkoulussa tässä lähellä. Olen nykyään yliopettaja.” Hän sanoo sen ilman ylpeyden häivääkään.

”Entä minä?” minä kysyn, vaikka tiedän toki ainoan mahdollisen vastauksen. Hän puristaa kättäni.

”Sinun piti jättää työsi. Onnettomuuden jälkeen. Sinä et tee mitään.” Hän ilmeisesti vaistoaa pettymykseni. ”Ei sinun tarvitsekaan. Minä ansaitsen tarpeeksi. Me tulemme toimeen. Meillä on kaikki hyvin.”

Suljen silmäni, nostan käden otsalleni. Tämä kaikki on aivan liikaa, minä toivon että hän vaikenisi. Minusta tuntuu etten pysty käsittelemään enempää, ja jos hän kertoo vielä jotakin, minä räjähdän.

Mitä minä teen päivät pitkät? haluaisin kysyä, mutta koska pelkään vastausta, en sano mitään.

Hän syö paahtoleipänsä loppuun ja vie tarjottimen keittiöön. Kun hän tulee takaisin, hänellä on päällystakki yllään.

”Minun täytyy lähteä töihin”, hän sanoo. Ruumiini jännittyy.

”Älä ole huolissasi”, hän sanoo. ”Sinä selviät hyvin. Minä soitan sinulle. Lupaan sen. Älä unohda, ettei tämä päivä poikkea mitenkään muista päivistä. Sinä pärjäät kyllä.”

”Mutta –” minä aloitan.

”Minun täytyy mennä”, hän sanoo. ”Olen pahoillani. Ennen kuin lähden, näytän sinulle pari asiaa joita voit tarvita.”

Keittiössä hän näyttää minulle mitkä tavarat ovat missäkin kaapissa, esittelee jääkaapista ruoantähteitä, jotka voin syödä lounaaksi, sekä seinään kiinnitetyn pyyhittävän taulun ja naruun sidotun mustan tussin. ”Jätän joskus tähän viestejä sinulle”, hän sanoo. Näen että hän on kirjoittanut tauluun sanan Perjantai siistein, tasaisin isoin tikkukirjaimin, ja sen alle sanat PYYKKI? KÄVELY? (MUISTA OTTAA PUHELIN MUKAAN!) TELEVISIO? Sanan LOUNAS alle hän on kirjoittanut, että jääkaapissa on lohta, ja lisännyt sen viereen SALAATTIA? Viimeksi hän on kirjoittanut palaavansa kotiin kuuteen mennessä. ”Sinulla on myös almanakka”, hän sanoo. ”Se on laukussasi. Sen takasivuilla on tärkeitä puhelinnumeroita ja meidän osoitteemme siltä varalta että eksyt. Ja sitten sinulla on matkapuhelin –”

”Mikä?” minä kysyn.

”Puhelin. Johdoton puhelin. Sitä voi käyttää missä vain. Talon ulkopuolella, kaikkialla. Se on käsilaukussasi. Pidä huoli että otat sen mukaasi, jos lähdet ulos.”

”Otan kyllä”, minä sanon.

”Hyvä”, hän sanoo. Me menemme eteiseen, ja hän sieppaa kuluneen nahkaisen olkalaukun oven vierestä. ”Minä menen nyt.”

”Hyvä on”, minä sanon. Mitä muutakaan voisin sanoa. Tunnen itseni lapseksi joka ei pääse kouluun, joka on yksin kotona kun vanhemmat ovat töissä. Kuvittelen hänen sanovan: Älä koske mihinkään. Älä unohda ottaa lääkettäsi.

Hän tulee luokseni. Hän suutelee minua, poskelle. En estele häntä mutta en myöskään suutele häntä takaisin. Hän kääntyy kohti ovea ja on juuri avaamaisillaan sen, kun hän pysähtyy.

”Ai niin!” hän sanoo ja katsoo minua. ”Melkein unohdin!” Hänen äänensä kuulostaa yhtäkkiä pakotetulta, innostus teeskennellyltä. Hän yrittää liikaa vaikuttaakseen luonnolliselta; on selvää että hän on miettinyt pitkään, miten sanoa asiansa.

Loppujen lopuksi se ei olekaan niin paha kuin pelkäsin. ”Me lähdemme matkalle tänä iltana”, hän sanoo. ”Vain viikonlopuksi. On meidän vuosipäivämme, joten ajattelin varata huoneen jostakin. Sopiiko se sinulle?”

Minä nyökkään. ”Se kuulostaa mukavalta”, minä sanon.

Hän hymyilee helpottuneen näköisenä. ”Jotain mitä odottaa, vai mitä? Vähän meri-ilmaa? Se tekee meille hyvää.” Hän kääntyy taas oveen päin ja avaa sen. ”Soitan sinulle myöhemmin”, hän sanoo. ”Kysyn miten sinä pärjäilet.”

”Niin”, minä sanon. ”Ole kiltti ja soita.”

”Rakastan sinua, Christine”, hän sanoo. ”Älä koskaan unohda sitä.”

Hän sulkee oven perässään, ja minä käännyn. Palaan peremmälle taloon.

Myöhemmin aamupäivällä minä istahdan nojatuoliin. Astiat on pesty ja aseteltu siististi tiskitelineeseen, pyykki pyörii pesukoneessa. Olen ollut ahkera.

Mutta nyt olen sisältä tyhjä. Se mitä Ben sanoi on totta. Minä en muista. En muista mitään. Tässä talossa ei ole ainuttakaan esinettä jonka muistaisin nähneeni aiemmin. Ei ainuttakaan valokuvaa – ei peilin ympärillä tai edessäni olevassa leikekirjassa – joka herättäisi muistumia siitä koska se on otettu, ei ainuttakaan hetkeä Benin kanssa jonka muistaisin, paitsi tänään kokemani. Mieleni tuntuu täysin tyhjältä.

Suljen silmäni, yritän keskittyä johonkin. Mihin tahansa. Eiliseen. Viime jouluun. Mihin tahansa jouluun. Häihini. Mitään ei tule mieleen.

Nousen pystyyn. Kuljen talon lävitse, huoneesta toiseen. Hitaasti. Ajelehdin kuin aave ja annan käteni osua seiniin, pöytiin, huonekalujen selkiin, mutta en oikeasti kosketa mitään. Miten minusta on tullut tällainen? minä ajattelen. Katson mattoja, kuviollisia pikkumattoja, posliinipatsaita takanreunuksella ja koristelautasia ruokasalin hyllyillä. Yritän vakuuttaa itselleni, että ne ovat minun. Kaikki on minun. Minun kotini, minun mieheni, minun elämäni. Mutta nämä asiat eivät kuulu minulle. Ne eivät ole osa minua. Makuuhuoneessa avaan vaatekaapin oven ja näen vieraiden vaatteiden roikkuvan siistissä rivissä; ne ovat kuin tyhjiä kuoria naiselle, jota en ole koskaan tavannut. Naiselle, jonka kodissa minä vaeltelen, jonka saippuaa ja sampoota olen käyttänyt, jonka aamutakin olen riisunut ja jonka tohvelit ovat jalassani. Hän pakenee minua, tuo aavemainen hahmo, etäinen ja saavuttamaton. Tänä aamuna olin tuntenut syyllisyyttä alusvaatteita valitessani, käydessäni läpi alushousuja, jotka oli kääritty kokoon samaan laatikkoon sukkien ja sukkahousujen kanssa, niin kuin olisin pelännyt kiinnijäämistä. Olin pidättänyt henkeäni löytäessäni laatikon perältä pitsein koristeltuja silkkipöksyjä, vaatekappaleita jotka oli hankittu yhtä paljon katsottaviksi kuin käytettäviksi. Olin järjestänyt ne juuri niin kuin ne olivat olleetkin, valinnut vaaleansiniset housut ja niihin kuuluvat rintaliivit ja pukenut ne päälleni, sitten olin vetänyt ylleni paksut sukkahousut, pitkät housut ja puseron.

Istahdin peilipöydän ääreen tutkimaan kasvojani ja katselin kuvajaistani varoen. Silmäilin juonteita otsallani, ihopoimuja silmieni alla. Hymyilin ja katsoin hampaitani ja ryppyjä suupielissäni, harakanvarpaita silmäkulmissani. Panin merkille ihoni läikät, otsassani erottuvan tumman kohdan, kuin mustelman joka ei ollut vielä kokonaan kadonnut. Löysin meikkivoidetta ja sivelin sitä kasvoilleni. Kevyttä puuteria, hiven poskipunaa. Näin mielessäni naisen – äitini, tajuan sen nyt – joka ehosti itseään samalla tavoin ja kutsui sitä sotamaalauksekseen, ja kun taputtelin kasvopaperilla huulipunaani ja suljin ripsiväriputkilon, se sana tuntui sopivalta. Olin lähdössä kohti jonkinlaista taistelua, tai sitten jokin taistelu oli tulossa minua kohti.

Näin hänet lähettämässä minut kouluun. Meikkaamassa. Yritin ajatella äitiäni tekemässä jotakin muuta. Mitä tahansa. Mutta mitään ei ilmaantunut. Näin vain tyhjiön, ammottavia aukkoja pienten muistojen saarten välissä, vuosia tyhjää täynnä.

Nyt availen kaappeja keittiössä: pastapusseja, riisipakkauksia joissa lukee arborio, kidneypaputölkkejä. En tunne näitä ruoka-aineita. Muistan syöneeni juustoleipiä, pussissa keitettyä kalaa, säilykelihalla täytettyjä kerrosvoileipiä. Vedän esiin tölkin jossa lukee kikherneitä, pussin jotain couscousiksi kutsuttua. En tiedä mitä ne ovat, saati miten valmistaa niitä. Miten minä oikein selviydyn vaimon tehtävistä?

Katson muistitaulua, jonka Ben esitteli minulle ennen lähtöään. Se on likaisen harmaa, ja sille on raapustettu sanoja ja pyyhitty pois, korvattu, korjailtu, ja jokainen on jättänyt heikon jäljen. Mietin mitä löytäisin, jos voisin palata taaksepäin ja tulkita noita kerroksia, mietin olisiko sillä tavoin mahdollista päästä käsiksi menneisyyteen, mutta käsitän että vaikka se olisikin mahdollista, se olisi turhaa. Olen varma että löytäisin vain viestejä ja listoja, ostettavaa ja tehtävää.

Onko elämäni todellakin siinä? minä ajattelen. Onko siinä kaikki mitä minä olen? Tartun kynään ja lisään taululle uuden merkinnän. PAKKAA LAUKKU ILLAKSI? siinä lukee. Ei kovin kummoinen muistutus, mutta itse kirjoittamani.

Kuulen äänen. Sävelen joka tulee laukustani. Avaan laukun ja tyhjennän sen sohvalle. Kukkaro, nenäliinoja, kyniä, huulipuna. Puuterirasia, kuitti kahdesta kahvista. Almanakka, vain noin kymmenen sentin korkuinen, kannessa kukkakuvio ja selässä kynä.

Löydän jotain, minkä arvaan olevan Benin kuvailema puhelin – se on pieni ja muovinen ja siinä on näppäimet, jotka saavat sen näyttämään lelulta. Se soi, sen näyttö välähtelee. Painan nappia, jonka toivon olevan oikea.

”Haloo?” minä sanon. Ääni joka puhuu ei ole Benin.

”Hei”, se sanoo. ”Christine? Onko Christine Lucas?”

En halua vastata. Sukunimeni kuulostaa yhtä vieraalta kuin etunimeni aiemmin. Ikään kuin valtaamani pieni alue tukevaa maaperää olisi taas kadonnut juoksuhiekan tieltä.

”Christine? Oletko siellä?”

Kuka se voi olla? Kuka tietää missä olen ja kuka olen? Tajuan että se voi olla kuka tahansa. Tunnen paniikin nousevan. Sormeni epäröi puhelun päättävällä napilla.

”Christine? Se olen minä. Tohtori Nash. Ole ystävällinen ja vastaa.”

Nimi ei merkitse minulle mitään, mutta sanon kuitenkin: ”Kuka siellä?”

Äänensävy muuttuu. Helpotusta? ”Tohtori Nash”, hän sanoo. ”Sinun lääkärisi.”

Taas paniikin välähdys. ”Minun lääkärini?” minä kysyn. En minä ole sairas, haluaisin lisätä, mutta mitä minä siitä tiedän. Ajatukset alkavat pyöriä päässäni.

”Niin”, hän sanoo. ”Älä huolestu. Me olemme vain harjoittaneet muistiasi. Et sinä ole sairas.”

Panen merkille verbimuodon. Olemme harjoittaneet. Siis taas jotain mitä en muista.

”Millä tavoin?” minä kysyn.

”Olen yrittänyt auttaa sinua”, hän sanoo. ”Olen koettanut selvittää, mistä muistiongelmasi oikein johtuvat ja voimmeko tehdä niille jotakin.”

Siinä on järkeä, vaikka mieleeni nousee myös toinen ajatus. Miksei Ben ollut maininnut tätä lääkäriä ennen kuin lähti aamulla?

”Miten?” minä kysyn. ”Mitä se tarkoittaa käytännössä?”

”Me olemme tapailleet viimeisten viikkojen aikana. Muutaman kerran viikossa.”

Se tuntuu mahdottomalta. Jo toinen henkilö, jota tapaan säännöllisesti ja josta minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa.

Mutta en ole tavannut sinua koskaan aiemmin, haluaisin sanoa. Voisit olla kuka vain.

Samaa voisi sanoa miehestä, jonka vierestä olin herännyt aamulla, ja hän oli osoittautunut aviomiehekseni.

”En muista”, sanon sen sijaan.

Hänen äänensä pehmenee. ”Älä välitä siitä. Tiedän sen kyllä.” Jos hän puhuu totta, niin hänen täytyy ymmärtää tilanne paremmin kuin kenenkään. Hän mainitsee että seuraava tapaamisemme on tänään.

”Tänään?” minä kysyn. Muistelen mitä Ben oli kertonut minulle aamulla, muistelen tehtävälistaa keittiön taululla. ”Mutta mieheni ei sanonut minulle siitä mitään.” Huomaan viittaavani ensimmäistä kertaa tällä tavoin mieheen, jonka vierestä heräsin.

Hiljaisuus, ja sitten tohtori Nash sanoo: ”En usko että Ben on tietoinen tapaamisistamme.”

Hän siis tietää aviomieheni nimen. Sanon: ”Tuohan on naurettavaa! Miten hän ei muka olisi? Hän olisi kertonut minulle!”

Kuuluu huokaus. ”Sinun täytyy vain luottaa minuun”, mies sanoo. ”Voin selittää kaiken kun tapaamme. Me olemme todella edistyneet.”

Kun tapaamme. Miten me voisimme tavata? Ajatus lähtemisestä ulos ilman Beniä, ilman että hän edes tietää missä olen tai kenen kanssa, kauhistuttaa minua.

”Olen pahoillani”, minä sanon. ”En voi tulla.”

”Christine”, hän sanoo, ”tämä on tärkeää. Jos katsot almanakkaasi, näet että puhun totta. Onko sinulla se? Sen pitäisi olla laukussasi.”

Otan kukallisen kirjasen sohvalta, minne se on pudonnut, ja järkytyn nähdessäni vuoden, joka on painettu kultakirjaimin sen kanteen. 2007. Kaksikymmentä vuotta enemmän kuin olisi pitänyt.

”Kyllä.”

”Katso tämän päivän kohdalta. Marraskuun 30. Siellä pitäisi olla maininta tapaamisestamme.”

En ymmärrä miten voisi olla marraskuu – ja huomenna jo joulukuu – mutta selaan kirjan ohuen ohuita sivuja päivämäärään. Sivujen välissä on paperilappu, jossa lukee tuntemattomalla käsialalla sanat 30. marraskuuta – tapaaminen tohtori Nashin kanssa. Alapuolella lukee Älä kerro Benille. Mietin onko Ben lukenut sen, onko hänellä tapana tutkia tavaroitani.

Päädyn tulokseen, ettei hänellä ole syytä siihen. Kaikki muut päivät ovat tyhjiä. Ei syntymäpäiviä, ei iltamenoja, ei juhlia. Kuvaako se tosiaan minun elämääni?

”Hyvä on”, minä sanon. Tohtori Nash selittää tulevansa hakemaan minut, hän tietää missä asun ja on täällä noin tunnin kuluttua.

”Mutta minun mieheni –” minä sanon.

”Älä huoli. Tuon sinut takaisin kauan ennen kuin hän palaa töistä. Lupaan sen. Luota minuun.”

Kello lyö takanreunuksella, ja katson sitä. Se on vanhanaikainen: siinä on puinen kehys, jossa on iso kellotaulu ja roomalaiset numerot. Se näyttää puolta kahtatoista. Sen vieressä on hopeanvärinen avain, jolla se vedetään; ilmeisesti Benin täytyy muistaa vetää se joka ilta. Kello näyttää vanhalta, antiikilta, ja minä ihmettelen miten satumme omistamaan sellaisen. Ehkä sillä ei ole menneisyyttä, ei ainakaan yhteistä menneisyyttä meidän kanssamme, vaan se on vain jotain, minkä olemme nähneet kaupassa tai markkinoilla ja mistä toinen meistä on pitänyt. Luultavasti Ben, minä ajattelen. Huomaan etten itse pidä kellosta.

Tapaan hänet vain tämän kerran, minä ajattelen. Ja sitten illalla, kun Ben tulee kotiin, minä kerron hänelle. Minun on vaikea uskoa, että salaan häneltä jotakin täll...