Ensimmäinen luku. Uuden menetelmän ilmaantuminen

ENSIMMÄINEN LUKU

Uuden menetelmän ilmaantuminen

Roberta oli uusi psykoterapiapotilaani, joka sai minut tuntemaan itseni täysin riittämättömäksi vain neljännestunnissa siitä, kun olimme tervehtineet. Hän oli tullut vastaanotolleni tiettyä tarkoitusta varten: hän halusi päästä eroon pakkomielteisestä ajatuksestaan, että poikaystävä petti häntä. ”Luen jatkuvasti hänen tekstiviestejään, hiillostan häntä kysymyksillä, joskus jopa ajan hänen kotinsa ohi vakoillakseni häntä. Ei siellä koskaan mitään epäilyttävää näy, mutta en pysty lopettamaan.” Kuvittelin hänen ongelmansa selittyvän helposti sillä, että isä oli hylännyt perheen äkkiarvaamatta Robertan ollessa vasta lapsi. Edelleenkin, puolivälissä kolmeakymmentä ikävuotta, hän pelkäsi kuollakseen hylätyksi tulemista. Mutta ennen kuin pääsimme syventymään aiheeseen enempää, hän katsoi minua silmiin ja tiukkasi: ”Kerro vain, kuinka pääsen eroon pakkomielteestä. Älä haaskaa aikaani ja rahaani sen selvittämiseen, miksi olen epävarma – sen minä tiedän jo.”

Jos Roberta tulisi nyt vastaanotolleni, olisin riemuissani tiedosta, että hän tietää jo, mitä haluaa, ja tietäisin myös tarkalleen, kuinka auttaa häntä. Tämä tapahtui kuitenkin neljännesvuosisata sitten, kun vasta aloittelin psykoterapeutin uraani. Tunsin hänen suoran kysymyksensä läpäisevän minut nuolen lailla. En osannut vastata mitään.

Se ei ollut ihmekään. Olin ahminut kahden viimeisen vuoden kuluessa kaikki uudet psykoterapian muodot. Mitä enemmän tietoa koetin sulattaa, sitä tyytymättömämmäksi kuitenkin tulin. Teoriat tuntuivat irrallisilta aidoista kokemuksista, joita ihmisillä oli vaikeissa tilanteissa, kun he hakivat apuani. Sisimmässäni tunsin, etten ollut oppinut tapaa reagoida suoraan siihen, mitä Roberta potilaana minulta pyysi.

Tuumin, ettei taitoa kenties voisikaan omaksua kirjoista; ehkä sen voisi oppia ainoastaan keskustelemalla kasvotusten jonkun kanssa, joka on kokenut kovia. Olin luonut läheisen suhteen kahteen ohjaajaani – paitsi että he tunsivat minut hyvin, heillä oli myös kymmenien vuosien kokemus käytännön työstä. Arvelin heidän kehittäneen joitakin tapoja vastata tällaisiin pyyntöihin.

Kuvailin Robertan pyyntöä heille. Heidän vastauksensa vahvisti pahimmat pelkoni aiheellisiksi. Heillä ei ollut tarjota ratkaisua. Vielä pahempaa oli, että pyyntö, joka oli vaikuttanut minusta varsin kohtuulliselta, olikin heidän mielestään osa Robertan ongelmaa. He käyttivät paljon kliinisiä termejä: Roberta oli ”impulsiivinen”, ”vastahakoinen” ja ”välittömän mielihyvän tarpeessa”. He varoittivat, että mikäli yrittäisin täyttää hänen välittömän tarpeensa, hänestä tulisi todennäköisesti entistä vaativampi.

He olivat yhtä mieltä siitä, että minun tulisi luotsata Roberta takaisin lapsuuteen – sieltä löytyisi todellinen syy hänen pakkomielteeseensä. Sanoin heille, että potilaani tiesi jo syyn siihen. He vastasivat, ettei Robertan isän lähtö voinut olla varsinainen syy. ”Sinun pitää mennä vielä syvemmälle hänen lapsuuteensa.” Olin tuskastunut tähän yhteentörmäykseen. Olin kuullut sen ennenkin – aina potilaan esitettyä suoran pyynnön terapeutti heitti pallon takaisin potilaalle ja kehotti tätä ”menemään syvemmälle”. Se oli eräänlaista piiloleikkiä, jolla salattiin totuus: nämä terapeutit kykenivät vain harvoin tarjoamaan välitöntä apua potilailleen. Olin pettynyt ja minut valtasi masentava tunne, että he puhuivat koko ammattikunnan puolesta – en ainakaan ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan mitään muuta. En tiennyt, kenen puoleen kääntyä.

Sitten minua onnisti. Eräs ystäväni kertoi tavanneensa psykiatrin, joka ei myöskään hyväksynyt vallitsevaa järjestelmää. ”Se tyyppi todellakin vastaa kysymyksiisi – ja voin taata, ettet ole koskaan ennen kuullut sellaisia vastauksia.” Mies järjesti seminaareja, ja päätin osallistua niistä seuraavaan. Silloin tapasin tohtori Phil Stutzin, jonka kanssa kirjoitin tämän kirjan.

Tuo seminaari muutti koko työskentelytapani – ja elämäni.

Philin koko ajattelutapa tuntui mullistavalta. Mikä tärkeintä, sisimmässäni tiesin hänen olevan oikeassa. Hän oli ensimmäinen tapaamani psykoterapeutti, joka keskittyi ratkaisuun ongelman sijasta. Hän oli ehdottoman varma, että ihmisillä on käyttämättömiä voimavaroja, joiden avulla he kykenevät ratkaisemaan ongelmansa. Itse asiassa hän näki ongelmat täysin päinvastaisessa valossa kuin mitä minulle oli aiemmin opetettu. Hän ei katsonut niitä potilaalle haitaksi vaan mahdollisuuksiksi päästä tutustumaan kätkettyjen voimavarojen maailmaan.

Suhtauduin aluksi epäilevästi. Olin kuullut ennenkin ongelmien muuntamisesta mahdollisuuksiksi, mutta kukaan ei ollut koskaan kertonut tarkkaan, kuinka se tapahtuu. Phil selitti asian selvästi ja konkreettisesti. Kätkettyihin voimavaroihin pääsee käsiksi tiettyjen tehokkaiden mutta yksinkertaisten menetelmien avulla, ja niitä voi käyttää kuka tahansa.

Hän nimitti kyseisiä menetelmiä ”onnen työkaluiksi”.

Lähdin seminaarista niin innoissani, että jalkani hädin tuskin koskettivat maata. Syynä ei ollut yksinomaan se, että on olemassa todellisia keinoja auttaa ihmisiä vaan myös jokin Philin asenteessa. Hän asetti itsensä, teoriansa ja onnen työkalunsa alttiiksi julkiselle arvostelulle. Hän ei vaatinut, että hyväksyisimme kaiken hänen kertomansa; hän pyysi meitä yksinomaan kokeilemaan onnen työkalujaan ja toteamaan itse, mihin ne pystyvät. Hän miltei haastoi meidät osoittamaan, että oli väärässä. Hän vaikutti minusta tavattoman rohkealta tai hullulta – tai molempia. Joka tapauksessa seminaari vaikutti minuun innostavasti; tuntui kuin olisin syöksynyt raittiiseen ilmaan perinteisiä käsityksiä jankuttavien työtovereitteni tunkkaisesta vaikutuspiiristä. Tajusin entistä selvemmin, kuinka visusti he piileskelivät mutkikkaiden ajatusmalliensa läpäisemättömän muurin takana kokematta pienintäkään tarvetta muuttaa käsityksiään tai kokea jotain uutta.

Olin oppinut seminaarissa ainoastaan yhden onnen työkalun, mutta aloin harjoitella sitä tunnontarkasti heti paikalla. Tuskin maltoin odottaa, että saisin neuvoa sen Robertalle. Olin varma, että siitä olisi hänelle paljon enemmän apua kuin kauas menneisyyteen palaamisesta. Seuraavan kerran tavatessamme sanoin: ”Tätä voit kokeilla heti kun alat taas käyttäytyä pakkomielteisesti.” Ja annoin onnen työkalun hänelle (kerron siitä tuonnempana). Ällistyksekseni hän tarttui onnen työkaluun saman tien ja alkoi käyttää sitä heti paikalla. Vielä ällistyttävämpää oli, että siitä oli apua. Työtoverini olivat erehtyneet. Vaikka annoin Robertalle jotakin, josta oli hänelle välittömästi apua, se ei tehnyt hänestä entistä vaativampaa ja takertuvampaa; se kannusti häntä osallistumaan terapiaansa aktiivisesti ja innokkaasti. Vain hetki sitten olin kokenut itseni täysin hyödyttömäksi, mutta nyt pystyin auttamaan toista ihmistä ratkaisevalla tavalla – ja muutos oli tapahtunut todella nopeasti. Totesin haluavani lisää – lisää tietoa, lisää onnen työkaluja; halusin ymmärtää syvällisemmin, kuinka menetelmät toimivat. Oliko kyseessä pelkkä eri tekniikoiden kooste vai se, mitä epäilin – kokonaan uusi tapa nähdä ihmiset?

Etsiessäni vastauksia otin tavakseni ahdistaa Philin nurkkaan jokaisen seminaarin päätteeksi ja lypsää häneltä mahdollisimman paljon tietoa. Hän oli aina halukas yhteistyöhön – hän vastasi selvästi mielellään kysymyksiin, vaikka jokaisesta vastauksesta poiki uusi kysymys. Minusta tuntui kuin olisin osunut todelliseen kultasuoneen, ja halusin omaksua niin paljon ti...