Alkusanat

Romaanin Edunsaajat tapahtumat sijoittuvat syksyyn 1978 ja talveen 1979.

Toisin kuin edellinen romaanini Possujuhla – joka oli alusta loppuun puhdas veijaritarina – Edunsaajat perustuu dokumentaariseen aineistoon. Ne osat kertomuksesta, joihin minulla ei ole ollut mahdollisuutta perehtyä lukemalla asiakirjoja tai puhumalla asianosaisten henkilöiden kanssa, olen pyrkinyt itse rekonstruoimaan. Niissä kohdissa, joissa asiakirjoista tai keskusteluista saamani tiedot ovat olleet selvästikin virheellisiä, olen myös ottanut vapauden välittää todellisuudesta sellaisen kuvan, joka on omasta mielestäni paikkansapitävä.

Possujuhlassa kuvasin riippuvuussuhteiden syntyä. Edunsaajissa aiheena on toisenlainen ongelma, nimittäin ihmisten vastuu omista teoistaan. Syyllisyyden ja vastuun jakautuminen yhteiskunnan oikeuskoneistossa.

Kirjan nimi on varsin yksinkertainen eikä kovinkaan omaperäinen: vastuumme ei ole läheskään aina oikeassa suhteessa syyllisyyteemme. Muun muassa eräät ihmiset hyötyvät aivan kohtuuttomasti siitä, että muut joutuvat vastaamaan heidän teoistaan. Pyrin havainnollistamaan tätä periaatteellista kysymystä poliisin näkökulmasta: siksi EDUNSAAJAT on poliisiromaani.

Olen käyttänyt lähtökohtanani kahta todella tapahtunutta rikosta, joiden oikeuskäsittely saatettiin päätökseen talvella 1979. Rikosten välillä – se voidaan todeta jo tässä – on useita yhtymäkohtia. Osin periaatteellisia, osin tapahtumiin ja henkilöihin liittyviä yhteyksiä.

Kirjan dokumentaarinen sisältö perustuu kolmenlaisiin lähteisiin.

Ensinnäkin asiakirjoihin, joita poliisi ja muut oikeusviranomaiset laativat osana toisaalta Kataryna Rosenbaumin murhaa, toisaalta tiedotusvälineissä ”Bordellikuninkaaksi” kutsuttua henkilöä käsittelevää esitutkintaa.

Toiseksi olen haastatellut useita henkilöitä, jotka joko osallistuivat työnsä puolesta näihin esitutkintoihin tai esiintyvät niissä. Tässä yhteydessä haluan erityisesti kiittää rikoskomisarioita Gustav Dahlgren ja Gösta Melander sekä rikosylikonstaapeleja Lennart Jansson, Bo Jarnebring ja Jan Lewin Tukholman poliisin rikososastolta.

Kolmanneksi minulla on ollut käytössäni muistiinpanot, jotka kollegani kriminologian dosentti Lars M. Nilsson laati toimiessaan asiantuntijana vuoden 1977 prostituutioselvityksessä.

Varsinkin haastatteluista, joita Nilsson teki Kataryna Rosenbaumin kanssa keväällä 1977, noin puolitoista vuotta ennen tämän kuolemaa, on ollut runsaasti hyötyä tässä yhteydessä.

Tukholmassa elokuussa 1979

Leif G.W. Persson

Motto

Kauan ennen kuin kiveen

oli tullut koloakaan,

pisarat olivat lakanneet

tippumasta

Kataryna Rosenbaumin murhan esitutkinta, torstaista 14. syyskuuta maanantaihin 2. lokakuuta 1978

I

Asunto sijaitsi talon pohjakerroksessa. Siinä oli yksi huone ja keittiö, ja näiden molempien ikkunat olivat pihan puolella. Ulko-ovelta avautui viisi metriä pitkä ja vajaat kaksi leveä käytävä, joka toimi sekä eteisenä että aulana.

Keittiö ja ainoa huone olivat sisään tultaessa vasemmalla. Keittiön ovi lähempänä ulko-ovea ja ainoan huoneen ovi kolmen ja puolen metrin päässä käytävän alkupäästä.

Lisäksi asunnossa oli pienehkö kylpyhuone, jossa oli WC-istuin, pesuallas ja suihku (kylpyhuoneen ovi oli käytävän päässä) sekä isohko vaatekomero tai vaatehuone. Vaatehuone oli kylpyhuoneen takana, mutta siihen käytiin asunnon ainoasta huoneesta.

Vainaja makasi lattialla noin metrin päässä ulko-ovesta, ja asunto oli niin ahdas, että rikosteknikkojen ja väkivaltayksikön tutkijoiden oli pakko astua ruumiin yli joka kerta, kun heidän piti mennä sisään asuntoon tai tulla ulos.

Ruumis – kolmekymppinen nainen – virui oikealla kyljellään jalat ulko-ovelle päin, polvet koukussa vyötäröä vasten, yläruumis ja pää taivutettuna polvia kohti. Oikea käsivarsi lepäsi lattialla yläruumiin suuntaisesti, käsi nyrkissä. Vasen käsivarsi oli taipunut pään vasemman puolen yli kämmenselkä lattiaa vasten, käsivarren alapuoli ja kämmen ylöspäin, käsi auki.

Naisella oli yllään sininen froteeaamutakki, jossa oli puolipitkät hihat ja vyö. Aamutakki oli noussut vyötärölle, ja nainen makasi vasen reisi ja pakara paljaana.

Puoli metriä ruumiista oikealle, suunnilleen naisen vyötärön kohdalla ja vain muutaman kymmenen senttimetrin päässä käytävän oikeanpuoleisesta seinästä lojui valkoinen paperipussi. Se oli kolmisenkymmentä senttimetriä korkea, ja pussin muodosta huomasi, että sen sisällä oli laatikko: neliönmuotoinen, korkeus kymmenen senttimetriä ja sivun pituus kaksikymmentäviisi senttimetriä. Pussi oli taitettu huolellisesti kiinni, ja kestäisi vielä muutaman tunnin, ennen kuin se avattaisiin.

Vasta silloin saataisiin selville, mitä laatikossa oli: kaksi vaaleasta leivästä tehtyä voileipää. Toisessa täytteenä katkarapuja, munaviipaleita, tilliä ja majoneesia. Toisessa paahtopaistia ja piparjuuriraastetta.

Eteiskäytävä oli niukasti kalustettu. Siitä huolimatta oli helppo huomata, että ”paikalla vallitsi huomattava epäjärjestys”. Peili – joka oli pienehkön puhelinpöydän yläpuolella keittiön ja huoneen ovien välissä – riippui vinossa. Toinen ruskeaksi kuultomaalatuista pinnatuoleista, jotka olivat tavallisesti peilin ja puhelinpöydän molemmin puolin, oli kaatunut kumoon käytävälle huoneen oven eteen. Toinen tuoli oli isketty hajalle, ja sen kappaleita lojui siellä täällä. Istuinosa oli keittiön kynnyksellä. Selkänojan yläosa (jossa kaksi selkänojan viidestä pinnasta oli kiinni) oli puhelinpöydän alla. Istuimen runko, loput kolme selkänojan pinnoista sekä kolme tuolinjalkaa lojuivat aivan ruumiin takana; nämä osat olivat yhä kiinni toisissaan, mutta muut eivät.

Neljäs tuolinjalka, joka oli neljäkymmentäkaksi senttimetriä pitkä ja revitty irti istuimen rungosta, oli työnnetty lattialla makaavan naisen alapäähän.

Mutta se huomattiin vasta myöhemmin. Hän makasi nimittäin reidet jalkovälistään työntyvän tuolinjalan kymmenisen senttimetriä pitkän alaosan ympärille yhteenpuristettuina. Lisäksi hänen alaruumiistaan oli vuotanut runsaasti verta, ja veri oli ehtinyt kuivua sekä reisien sisäpintoihin että pakaroiden väliin.

Jos katsoi oikein tarkkaan, harmaasta kokolattiamatosta saattoi myös erottaa soikionmuotoisen tahran, jonka säde oli viitisentoista senttimetriä. Kuolinhetkellä virtsarakon sulkijalihas oli avautunut, ja virtsa oli valunut pois. Virtsaan oli sekoittunut runsaasti verta.

Rikosteknikot – ja väkivaltayksikön tutkijat, jos niikseen tuli – katsoivat oikein tarkkaan. He saapuivat rikospaikalle (Roslagsgatan 40 Vasastadenissa, pohjakerros) juuri ennen kuutta torstai-iltapäivänä 14. syyskuuta 1978. Ennen kuin rikospaikkatutkimus olisi saatu päätökseen ja keltaiset sulkukyltit mustine reunoineen ja teksteineen olisi otettu pois, kuluisi miltei viikko.

Lähimmän kuukauden aikana väkivaltayksikön rikostutkijat tarkastelisivat useaan otteeseen niitä kaikkiaan kahtakymmentäviittä valokuvaa, jotka heidän virkaveljensä teknisestä yksiköstä ottivat Roslagsgatan 40:ssä Tukholmassa torstai-iltana 14. syyskuuta.

Nainen joka makaa kuolleena kerrostalon pohjakerroksessa sijaitsevan asunnon lattialla Roslagsgatanilla on 30-vuotias ja prostituoitu. Ruotsin kansalainen mutta syntynyt Puolassa. Jo noin tunnin kuluttua poliisi on – paljolti sattuman ansiosta – todennut hänen henkilöllisyytensä. Hän on nimeltään Kataryna Rosenbaum, omaa sukua Zielinska, syntynyt 480620.

Rikostutkija, joka tunnistaa hänet ensimmäiseksi ja löytää aikanaan hänen murhastaan epäillyn miehen, on nimeltään Jan Lewin: rikosylikonstaapeli Jan Lewin, syntynyt 460106.

Kun Kataryna Rosenbaum löydetään kuolleena, Jan Lewin istuu pelaamassa šakkia rikospäivystyksen ruokailutilassa Kungsholmenilla Kronobergin korttelin A-talon neljännessä kerroksessa.

Kataryna Rosenbaumin murhan tutkinta käynnistyy kuitenkin dramaattisissa merkeissä: sireenit ulvovat ja siniset valot vilkkuvat. Ja kaikki johtuu väärinkäsityksestä.

Viisitoista minuuttia yli viisi, toisin sanoen melko tarkalleen kolme neljännestuntia ennen kuin rikosylikonstaapeli Jan Lewin astuu sisään Roslagsgatanin porraskäytävään, numeroon 90000 soitettu hätäpuhelu välitetään Tukholman poliisin yhteyskeskukseen.

Soittaja on Roslagsgatan 33:ssa – numero 40 sijaitsee vinosti vastapäätä – toimivan hedelmäpuodin omistaja, ja puhelu soitetaan hänen myymälästään. Hän kertoo lyhyesti sanottuna seuraavaa (hän on hyvin kiihtynyt, ja puhelun vastaanottaneen ylikonstaapelin on useaan otteeseen pyydettävä häntä täsmentämään vastauksiaan):

Joku mies on juuri iskenyt naisen hengiltä kadun toisella puolen olevassa talossa.

Miehen kädet ovat aivan veriset.

Liikkeen omistaja on lukinnut miehen myymälänsä wc:hen.

Poliisiradion välityksellä hälytys päätyy numerolle 231, toisen poliisipiirin partioautolle, joka on juuri ajamassa Odengatanin yli matkallaan Roslagstullin suuntaan. Jo kello seitsemäntoista kaksikymmentä auto jarruttaa Roslagsgatan 33:n eteen. Sininen valo vilkkuu edelleen...