Kansi
Nimiö
Tekijänoikeudet
Englanninkielinen alkuteos
Starter for Ten
Copyright © 2003 by Hartleigh Ltd
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava
Lainauksen E. M. Forsterin romaanista Talo jalavan varjossa suomentanut Eila Pennanen.
Lainaukset Charles Dickensin romaanista Suuria odotuksia suomentanut Alpo Kupiainen.
Lainauksen Evelyn Waughin romaanista Mennyt maailma suomentanut Pentti Lehtinen.
Lainauksen T. S. Eliotin runosta J. Alfred Prufrockin rakkauslaulu suomentanut Leo Tiainen.
Lainauksen F. Scott Fitzgeraldin romaanista Yö on hellä suomentanut Pentti Saarikoski.
Lainauksen C. S. Lewisin romaanista Velho ja leijona suomentanut Kyllikki Hämäläinen.
Lukuisat eri Shakespeare-lainaukset on suomentanut Paavo Cajander.
Kansi: Jenni Kiviniemi
Alkuteoksen kansi: Hodder & Stoughton
Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
ISBN 978-951-1-26723-2
Kustannusosakeyhtiö Otava 2012
Omistuskirjoitus
Omistettu Ann ja Alan Nichollsille.
Ja tietenkin myös Hannahille.
Ensimmäinen kierros
Hän tunsi tämän tyypin sangen hyvin epämääräinen kunnianhimo, henkinen epärehellisyys, perehtyneisyys kirjojen kansiin.
E.M. FORSTER, Talo jalavan varjossa
1
KYSYMYS: Kuka oli se aatelismies, Robert Dudleyn ottopoika ja hetken aikaa Elisabeth I:n suosikki, joka johti kehnosti suunniteltua ja onnettomasti päättynyttä kapinaa kuningatarta vastaan, kunnes hänet lopulta mestattiin vuonna 1601?
VASTAUS: Robert Devereux, Essexin jaarli.
Kaikki ovat nuorena huolissaan, kuka mistäkin. Se on luonnollinen ja väistämätön osa kasvuvuosia. 16-vuotiaana minun pahin pelkoni tässä elämässä oli, saisinko enää koskaan aikaan mitään niin erinomaista, upeaa ja ihmeellistä kuin päästötodistukseni kiitettävät arvosanat.
Silloin aikoinaan minä en mitenkään korostanut arvosanojeni merkitystä. En kehystänyt todistustani seinälle tai muuta vastaavaa. Enkä nyt ala tässä mitenkään kehuskelemaan ainekohtaisilla numeroilla, ettei minua vain syytetä rehvastelusta. Minusta vain oli mukavaa, että sen ikäisenä minua vihdoin kiitettiin jostakin. Siitä syystä tunsin itsekin olevani jotenkin kiitettävä.
Siitä kaikesta on tietenkin jo niin kovin kauan. Minä olen nyt kahdeksantoista, ja uskaltaisin väittää, että suhtaudun elämään paljon viisaammin ja rennommin kuin silloin ennen. Joten ylioppilaskirjoitusteni pistemäärä ei näin ollen ole mikään iso juttu. Sitä paitsi on ilmeisen hupaisaa olettaa, että älyä voitaisiin oikeasti mitata antiikinaikaisilla kirjallisilla kokeilla. Mainittakoon kuitenkin, ettei Langley Streetin koulusta vuonna 1985 kukaan kirjoittanut sen paremmalla pistemäärällä, eikä muuten ollut kirjoittanut itse asiassa viiteentoista vuoteen. Tulokseni oli kahta pistettä vaille paras mahdollinen mitäpä sitä kiertelemään mutta minä en todellakaan kuvittele, että se olisi mitenkään erityisen tärkeää tai vaikuttavaa tai mitään, mutta voihan sen nyt ohimennen mainita. Sitä paitsi verrattuna muihin ominaisuuksiin kuten vaikkapa urheilullisuuteen, suosioon, rentoon elämänasenteeseen, terveyteen, miellyttävään ulkonäköön, hyvään ihoon tai monipuoliseen ja runsaudessaan palkitsevaan seksielämään, ei pelkkä juttujen tietäminen ole oikeastaan niinkään tärkeätä. Paitsi tietenkin jos ei omaa yhtäkään noista edellä luetelluista ominaisuuksista, silloin on syytä lausua harras kiitos siitä ainokaisesta lahjakkuudesta, joka on itselle suotu.
Mutta kuten isä tapasi sanoa, koulutuksessa tärkeintä ovat sen antamat mahdollisuudet, ovet, jotka se avaa. Koska muuten tieto johtaa umpikujaan, varsinkin täältä katsoen, syyskuisena keskiviikkoiltana leivänpaahtimia valmistavalla tehtaalla.
Minä olen viettänyt koko kesäloman Ashworth Electricalsin pakkauslinjalla, mikä tarkoittaa sitä, että ladon paahtimia jälleenmyyjille lähetettäviin pahvilaatikoihin. Tapoja, joilla paahtimen voi pakata, on luonnostaan aika rajoitettu määrä, joten pari kuukautta on pitänyt aika tylsää. Plussapuolella tuntipalkka on mukavat 1,85 puntaa, paahtoleipää saa syödä niin paljon kuin jaksaa ja radiota kuunnella. Minä uskon tulleeni aika hyvin juttuun muun henkilökunnan kanssa, joten koska nyt on viimeinen päiväni, olen pitänyt silmäni auki hyvästelykortin ja keräyskirjekuoren varalta. Olen ehtinyt myös arvailla, mihin pubiin mennään läksiäiskaljoille, mutta koska kello on jo vartin yli neljä, niin on hyvä syy olettaa kaikkien vain lähteneen suoraa päätä kotiin.
Se ei haittaa, koska minulla on joka tapauksessa muita suunnitelmia. Kerään kamani ja nappaan toimistopöydältä kourallisen halpoja kuulakärkikyniä sekä teippirullan. Suuntaan kohti satamalaituria, jossa tapaan Spencerin ja Tonen.
2360 jaardia eli 2,158 kilometriä pitkä Southendin satamalaituri on virallisesti maailman pisin laituri. Se on oikeastaan jopa hiukan liian pitkä, varsinkin jos kantaa kaljakassia. Tarjolla on tänään kaksitoista puolen litran oluttölkkiä, hapanimeliä sianlihapalleroita, paistettua riisiä ja ranskalaisia perunoita curry-kastikkeella, makuja maailmalta, mutta siihen mennessä kun me ehdimme laiturin päähän, oluet ovat lämpimiä ja noutoruoat kylmiä. Koska kyseessä on juhlatilaisuus, Tonella on mukana valtava, pienen vaatekaapin kokoinen radionauhuri. Siinä meillä on ghettoblasteri, joka ei ole koskaan ghettoa nähnytkään, ellei sitten Shoeburynessia lasketa sellaiseksi. Tällä hetkellä siitä raikaa Tonen kotitekoinen kokoelmakasetti ”The Best of the Zep”. Me asetumme laiturin päässä olevalle penkille istumaan ja katselemme, kuinka aurinko ylväästi laskee öljyjalostamon taa.
”Et kai vaan meinaa ruveta kusipääksi meitä kohtaan?” Tone kysyy tölkkiä avatessaan.
”Miten niin?”
”Hän tarkoittaa, että et kai ala opiskelijamaiseksi”, Spencer selittää.
”No, minähän olen kohta opiskelija. Tarkoitan, että tuota…”
”Ei, kun minä tarkoitan sitä, ettet ala viisastella ja olla paskantärkeä, käydä kotona jouluisin viitta niskassa latinaa lätisten ja koukeroista kieltä käyttäen ja sen sellaista…”
”Joo, Tone, juuri sellaiseksi minä alan.”
”Et muuten ala. Olet jo muutenkin ihan tarpeeksi ääliö ilman että olet vielä enemmän ääliö.” Tone sanoo minua usein joko ääliöksi tai hintsukaisuksi, mutta silloin pitää tehdä kielellinen kalibrointi ja ajatella sitä kiintymyksen ilmaisuna, aivan kuten pariskunnat kutsuvat toisiaan ”kultasiksi” tai ”söpöliineiksi”. Ongelma Tonen kanssa on siinä, että hänen mielestään älykkyys on todiste äärimmäisestä tyhmyydestä. Tonen oma lahjakkuus, josta saamme usein todistaa, on siinä, että rekisterikilven nähtyään hän osaa heti kertoa auton valmistusvuoden sekä sen, mistä päin maata auto on. Ikävä kyllä moiselle taidolle ei tällä erää saa mistään akateemista oppiarvoa, joten Tone on juuri aloittanut hommat Curryssa varastomiehenä. Tuottoisana sivutoimenaan hän on ruvennut trokaamaan kannettavia stereolaitteita, jollaista me juuri nytkin saamme kuunnella. Tone kutsuu itseään mielellään metallistiksi, joka kuulostaa hienommalta kuin rokkari tai hevari. Hän myös pukeutuu kuin metallisti: paljon vaaleansinistä farkkukangasta sekä runsain määrin taakse kammattuja pitkiä, vaaleita hiuskiehkuroita kuin jollakin hempeämielisellä viikingillä. Tonen kuontalo on itse asiassa ainoa hempeä piirre hänessä. Muutoin se mies pursuaa brutaalia väkivaltaa. Iltaa voi pitää Tonen kanssa onnistuneena, jos pääsee lähtemään kotiin ilman että pää työnnettiin vessanpönttöön.
Nyt soi ”Stairway to Heaven”.
”Tone, pitääkö meidän kuunnella tätä hippipaskaa?” Spencer kysyy.
”Tämä on Zep, Spence.”
”Tiedän, että se on Zep, Tone, siksi haluankin sinun sulkevan sen saatanan toosan.”
”Mutta Zep on paras.”
”Miksi? Koska sinä sanot, että se on paras?”
”Ei vaan siksi, että se oli äärimmäisen vaikuttava ja tärkeä bändi.”
”Ne laulaa keijuista, Tony. Vähänkö noloa…”
”Eihän ne keijuista…”
”Haltioista sitten”, minä sanon.
”Ei siinä ole kyse pelkästään keijuista ja haltioista, se on Tolkienia, kirjallisuutta…” Tone rakastaa kaikkea sellaista: kirjoja, joiden sisäkannessa on karttoja ja kansikuvissa isoja, pelottavia naisihmisiä peltibikineissä ja lyömämiekka kädessä. Ihannemaailmassaan hän menisi sellaisen kanssa naimisiin. Tarkemmin ajatellen sellainen unelma tosin voisi Southendissa hyvinkin toteutua.
”Mitä eroa keijulla ja haltialla muuten on?” Spencer kysyy.
”Emmä tiedä. Kysy Jacksonilta, sillä mulkullahan ne arvosanat on.”
”Emmä tiedä, Tone.”
Kitarasoolo alkaa ja Spencer irvistää. ”Eikö se koskaan lopu, se vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu…”
”Tämä biisi on seitsemän minuuttia ja 32 sekuntia silkkaa neroutta.”
”Silkkaa kidutusta”, minä sanon. ”Miksi muuten sinä saat aina valita musiikin?”
”Koska tämä on minun radioni.”
”Jonka sinä olet pöllinyt. Oikeasti se on yhä firman omaisuutta.”
”Joo, mutta minä ostin patterit.”
”Etkä ostanut, sinä pöllit ne patterit.”
”Näitä en pöllinyt.”
”Paljonko ne sitten maksoivat?”
”1,98 puntaa.”
”Jos siis annan sinulle 66 penceä, niin saammeko kuunnella jotain kunnollista?”
”Hyvä on, Jackson, senkin hintsukaisu, pannaan sitten soimaan Kate Bush. Pidetään tosi hauskaa Kate Bushia kuunnellen, tanssataan riemukkaasti ja lauletaan Katen kanssa…”
…ja sillä välin kun Tone ja minä kinastelemme, Spencer kumartuu kohti radiota, nappaa eleettömästi The Best of the Zep -kasetin ja viskaa sen ...