Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Bliss

Copyright © 2012 by the Inkhouse

By arrangement with Inkhouse Media, LLC dba the Inkhouse and Ia Atterholm Agency.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Sami Saramäki

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26649-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

TEDILLE

Prologi. Hyppysellinen taikaa

PROLOGI

Hyppysellinen taikaa

Sinä kesänä kun Rosmariini Lumola täytti kymmenen, hän näki äitinsä sekoittavan taikinakulhoon salaman, ja hänelle valkeni – ilman epäilyksen häivää – että hänen vanhempansa tekivät Lumoleipomossa taikoja.

Samassa kuussa Konkeloisen perheen nuorimmainen, kuusivuotias Ken, oli pujahtanut juna-aseman auki jääneeseen relehuoneeseen, koskettanut väärää nappulaa ja saanut vaarallisen sähköiskun. Tälli ei ollut tappava, mutta niin voimakas se kuitenkin oli, että hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet piti kiikuttaa sairaalaan.

Kun Rosman äiti Pirre kuuli Kenin joutuneen koomaan, hän sanoi: ”Pikkuleivät saavat nyt odottaa”, sulki leipomon ja ryhtyi töihin keittiössä. Hän ei suostunut syömään eikä nukkumaan, paiski vain hommia vuorokaudet läpeensä. Rosman isä Artturi vahti pienempiä lapsia, ja Rosma aneli äidiltä, että saisi auttaa häntä keittiössä. Mutta sen sijaan hänet lähetettiin asioille – kaupunkiin ostamaan lisää jauhoja tai tummaa suklaata tai tahitilaista vaniljaa.

Viimein, myöhään sunnuntai-iltana, kun Vinksanvaaraan iski koko kesän kovin ukkosmyrsky ja satoi niin rankasti, että tuntui kuin katolle olisi viskelty kourakaupalla soraa, Pirre julisti: ”On aika.”

”Lapsia ei voi jättää tänne keskenään”, Artturi sanoi. ”Ei tällaisella myrskyllä.” Pirre nyökäytti päätään. ”Sitten meillä ei kai ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa heidät mukaan.” Hän kääntyi ja huusi yläkertaan: ”Retkelle, kaikki!”

Rosma nikotteli innostuksesta, kun isä kaitsi hänet ja hänen veljensä ja vauvasiskonsa perheen pikku pakettiautoon ja kiikutti kyytiin vielä ison, sinisen lasitölkin.

Myrsky huojutti pakettiautoa niin että se melkein suistui tieltä, mutta Artturi piti pintansa ja onnistui puskemaan auton ylös Kaljupääkukkulan paljaalle laelle.

Hän pysäytti auton. ”Oletko nyt ihan varma, että haluat tehdä tämän?” hän kysyi vaimoltaan.

Pirre löysäsi tölkin kantta. ”Ken on vasta lapsi. Minun pitää ainakin yrittää.” Ja sitten hän potkaisi oven auki ja syöksyi ulos sateeseen.

Rosma katseli, kun hänen äitinsä hoiperteli myrskyn kynsissä keskelle kukkulan lakea. Äiti irrotti kannen ja kohotti lasitölkin korkealle päänsä päälle.

Karmivasti räsähtävä salama repi taivaan kahtia ja syöksähti suoraan tölkkiin. Koko aukio valaistui, ja Rosman äiti hohti äkkiä niin kirkkaana, että näytti valosta kudotulta.

”Äiti!” Rosma huudahti ja pyrki ulos autosta, mutta Artturi pidätteli häntä.

”Homma on vielä kesken!” hän sanoi. Taivaalta räiskähti seuraava salama, ja sitten seuraava –

Jälkeenpäin muistellessaan Rosma ei tiennyt, olivatko hänen silmänsä sumentuneet salamoista vai kyynelistä.

”Äiti!” hän uihki.

Ja sitten pakettiauton ovi avautui uudelleen, ja hänen äitinsä palasi autoon. Äiti oli läpimärkä ja haisi palaneelta paahtoleivältä, mutta muuten hän vaikutti vahingoittumattomalta. Rosma katsoi tölkkiä ja näki, että sen sisällä sinkoili satoja rätiseviä, sinisiä valojuovia.

”Aja kotiin niin lujaa kuin pääset”, Pirre sanoi. ”Nyt meillä on viimeinenkin ainesosa.”

Kotona lapset komennettiin nukkumaan, mutta Rosma pysytteli salaa valveilla ja seurasi yläkerran portailta äitinsä työskentelyä.

Pirre seisoi metallisen kulhon ääressä, joka oli täynnä siloista, valkoista taikinaa. Hän nosti lasitölkin varovaisin ottein kulhon ylle ja avasi kannen. Tölkistä virtasi ulos pieniä sinisen valon säkeneitä, jotka sujahtelivat taikinaan kuin käärmeet ja muuttivat sen hohtavan vihertäväksi.

Pirre sekoitti taikinaa kauhalla ja kuiskasi: ”Electro correcto.” Sitten hän kaatoi taikinan vuokaan ja työnsi vuoan uuniin. Hän sulki oven eikä edes vilkaissut olkansa yli sanoessaan: ”Sinun pitäisi olla jo nukkumassa, Rosmariini Lumola.”

Sinä yönä Rosma ei nukkunut kovin hyvin. Hänen unensa olivat täynnä salamoita, ja äiti hohti niissä sähköisen oranssina, heristi hänelle sormeaan ja patisteli häntä sänkyyn.

Aamulla Pirre siirsi kakun lautaselle, pursotti sen päälle kuorrutusta ja huikkasi Artturille: ”Mennään!” Sitten hän vinkkasi kädellään Rosmalle. ”Sinä myös.”

Sitten Rosma, Pirre ja Artturi menivät sairaalaan, jossa Ken makasi.

Rosman mielestä hän ei näyttänyt päällisin puolin kovin pahalta – vähän vaisummalta kuin tavallisesti, pikkuisen sinisemmältä kuin kenenkään kuuluisi olla – mutta häneen ei ollut kytketty mitään karmean näköisiä laitteita, ja pulssin piipitys kuului tasaisena pienessä huoneessa.

Kenin äiti nosti katseensa, näki rouva Lumolan ja purskahti itkuun. ”Liian myöhäistä tuoda kakkuja, Pirre!” hän sanoi, mutta Rosman äiti vain ujutti murenen Kenin huulten väliin.

Mitään ei tapahtunut tosi pitkältä tuntuvaan aikaan.

Ja sitten kuului aivan pikkuinen nielaisu.

Äiti työnsi isomman palasen Kenin suuhun. Tällä kertaa hänen kielensä liikkui ja kuului äänekkäämpi nielaisu. Sitten äiti työnsi koko suun täyteen, ja Kenin leuat tuntuivat jauhavan kuin itsestään. Hän pureskeli ja nielaisi, ja jo ennen kuin hänen silmänsä avautuivat hän kysyi: ”Olisiko maitoa?”

Sen jälkeen Rosma tiesi, että huhut olivat totta: Lumoleipomon tuotteissa tosiaankin oli taikaa. Ja hänen äitinsä ja isänsä, jotka asuivat aivan tavallisessa pikkukaupungissa, omistivat pikku pakettiauton ja käyttivät joskus vyölaukkuja, olivat keittiötaikureita.

Eikä Rosma voinut olla miettimättä: tulisiko minustakin keittiötaikuri?

1. luku. Vinksanvaara

1. LUKU

Vinksanvaara

Kun oli kulunut kaksi vuotta, Rosma oli nähnyt monen asian menevän Vinksanvaarassa enemmän tai vähemmän vaarallisesti vinksalleen – ja seurannut sivusta, miten hänen vanhempansa olivat kaikessa hiljaisuudessa saattaneet asiat taas kohdalleen.

Kun vanha herra Variksela alkoi kävellä unissaan ihmisten nurmikoilla, Pirre leipoi hänelle pellillisen Tukkiunikeksejä: hän sekoitti yhdessä jättimäisistä kulhoistaan jauhoja, fariinisokeria, munia, muskottia sekä näädän haukotuksen, jonka Artturi oli suurella vaivalla saanut talteen. Sen jälkeen herra Variksela ei enää koskaan kävellyt unissaan.

Kun järkälemäinen herra Äveriäinen juuttui kiinni kaivon pohjaan eikä palokunta saanut vedetyksi häntä ylös, Artturi vangitsi yhteen sinisistä tölkeistä pilvenreunan, jonka Pirre sekoitti Hattaranvalkeiden Mantelileivosten taikinaan. ”En oikein usko, että nyt on oikea hetki herkutella!” herra Äveriäinen huudahti, kun he laskivat alas kaivoon laatikollisen, ”mutta ovat ne vain niin kamalan herkullisia!” Hän ahmi kaksi tusinaa. Sen jälkeen kaivosta ulos kapuaminen ei ollut lainkaan vaikeaa – herra Äveriäinen melkeinpä leijui ilmassa.

Ja kun rouva Riski, eläkkeelle jäänyt oopperalaulaja, huomasi olevansa liian karheakurkkuinen selvitäkseen Oklahoma-näytelmän kenraaliharjoituksesta Vinksanvaaran teatterissa, Pirre valmisti Laulavia Laivakeksejä, joita varten Rosman piti ostaa torilta inkiväärinjuurta ja Artturin ottaa talteen satakielen laulua, yöllä.

Saksassa.

Yleensä Artturilla ei ollut mitään näitä taika-ainesten keruuseikkailuita vastaan – poikkeuksena oli vain se kerta, jolloin hänen oli saatava talteen ampiaisenpisto. Hän toi aina kaikkea hiukan enemmän kuin tarvittiin, ja ylimääräiset ainekset säilöttiin huolella sinisiin, etiketeillä varustettuihin lasitölkkeihin, jotka kätkettiin sellaiseen Lumoleipomon kolkkaan, josta kukaan isän ja äidin lisäksi ei osannut niitä etsiä.

Rosma oli yleensä se, joka lähetettiin hakemaan tavallisempia, vähemmän vaarallisia aineksia – kuten munia, jauhoja, maitoa, pähkinöitä. Ja ainoat vaaratilanteet, joita Rosma joutui selvittämään, olivat hänen kolmevuotiaan pikkusiskonsa aiheuttamia.

Heinäkuun kolmannentoista päivän aamuna Rosma heräsi keittiön lattiaan kalisevien metallikulhojen ääneen. Rajun raikuva meteli olisi saanut kenen tahansa keskivertoihmisen niskakarvat kohoamaan pystyyn, mutta Rosma vain huokaisi tottuneesti.

”Rosma!” hänen äitinsä huusi. ”Voitko tulla keittiöön?”

Rosma vääntäytyi ylös vuoteeltaan ja lampsi alas puisia portaita yhä pelkissä yökamppeissaan, aluspaidassa ja flanellisortseissa.

Lumolan perheen keittiö toimi samalla myös Lumoleipomon keittiönä. Myymälänä oli entinen olohuone, jossa äiti ja isä pitivät myös pientä kahvilaa – se oli aurinkoinen huone, jonka ikkunat antoivat vilkkaalle kadulle. Siinä missä useimmilla oli sohva tai televisio, Lumoloilla oli leivonnaisten täyttämä vitriini, kassakone sekä pari pöytää ja penkkiä asiakkaita varten.

Pirre Lumola seisoi keittiössä keskellä sekamelskaa, joka muodostui lattialle levinneistä kulhoista, pikku jauhovuorista, nurin menneestä sokerisäkistä sekä rikkoutuneista munankeltuaisista. Valkoista kakkujauhoa kieppui vieläkin ilmassa savun lailla.

Rosman pikkusisko Silja Lumola istui keskellä lattiaa polaroidkamera kaulassaan ja raakaa kananmunaa poskellaan. Hän hymyili iloisesti napsauttaessaan kuvan kaaoksesta.

”Persilja Lumola”, Pirre aloitti. ”Sinä juoksit keittiön halki ja kaadoit lattialle kaikki tämän aamun unikkos...