Kiitokset

Kiitokset

Kun kirjan kirjoittamista muistelee jälkeenpäin, ei voi olla tajuamatta, kuinka paljon tiimityötä se vaatii ja kuinka nopeasti koko hanke uppoaisi Titanicin tavoin ilman ystävien apua. Tämä mielessä pitäen: kiitos NB:n tiimille ja Massachusettsin All-Starsille; kiitos Elkalle, Emilylle ja Cliolle tuntikausien avusta juonen suunnittelussa sekä Holly Blackille, joka luki kärsivällisesti tuntikaupalla samoja kohtauksia kerran toisensa jälkeen. Kiitos Libba Braylle, joka tarjosi bageleita ja sohvan kirjoittamista varten, Robin Wassermanille, joka antoi minulle muuta ajateltavaa näyttämällä pätkiä Gossip Girlistä, Maureen Johnsonille, joka tuijotti minua pelottavalla tavalla, kun yritin tehdä töitä, sekä Justine Larbalestierille ja Scott Westerfeldille, jotka pakottivat minut nousemaan ylös sohvalta ja menemään jonnekin kirjoittamaan. Kiitos myös Ioanalle, joka auttoi minua (olemattoman) romanian taitoni kanssa. Kuten aina, kiitos agentilleni Barry Goldblattille, kustannustoimittajalleni Karen Wojtylalle, Simon & Schusterin ja Walker Booksin tiimeille, jotka ovat seisseet tämän sarjan takana, sekä Sarah Paynelle, joka teki muutoksia pitkään deadlinen jälkeen. Ja kiitokset tietysti perheelleni – äidilleni, isälleni, Jimille ja Katelle, Esonsin klaanille ja tietenkin Joshille, joka uskoo edelleen olevansa Simonin esikuva (ja hän saattaa olla oikeassa).

Motto

Polku pitkä ja raskas johtaa Helvetistä valoon.

–John Milton, Kadotettu paratiisi

Ensimmäinen osa. Kipinät lentävät korkealle

ENSIMMÄINEN OSA

Kipinät lentävät korkealle

Vaan ihminen syntyy vaivaan,

ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle.

–Job 5:7

1. Portaali

PORTAALI

Edellisviikon kylmä sääjakso oli ohi, ja aurinko paistoi kirkkaasti Claryn kiiruhtaessa Luken pölyisen etupihan poikki. Hän oli nostanut takkinsa hupun päähän estämään hiuksiaan lentämästä kasvoille. Ilma oli ehkä lämmennyt, mutta East Riveriltä puhaltava tuuli tuntui silti ankaralta. Se toi mukanaan vaimean kemikaalien leyhähdyksen, johon oli sekoittunut Brooklynille tyypillinen hajukimara: asfaltin ja bensiinin katkua sekä poltetun sokerin tuoksua, joka oli peräisin kadun varrella sijaitsevasta hylätystä tehtaasta.

Simon odotti häntä etukuistilla ja istua retkotti nojatuolissa, jonka jouset olivat pettäneet. Hänellä oli Nintendo DS sinisten farkkujen peittämillä polvillaan, ja hän tökki sitä keskittyneesti kosketuskynällä. ”Voitto kotiin”, hän sanoi, kun Clary nousi portaat kuistille. ”Olen lyömätön Mario Kartissa.”

Clary työnsi huppunsa alas, ravisteli hiuksia silmiltään ja alkoi kaivella avaimiaan taskusta. ”Missä sinä olet ollut? Olen yrittänyt soittaa sinulle koko aamupäivän.”

Simon nousi seisomaan ja tunki välkkyvän vekottimen lähettilaukkuunsa. ”Olin Ericin luona. Meillä oli bänditreenit.”

Clary lakkasi nytkyttämästä avainta lukossa – se jäi aina jumiin – ja kääntyi katsomaan Simonia kulmat kurtussa. ”Bänditreenit? Tarkoitatko, että olet edelleen–”

”Bändissä? Miksen olisi?” Simon kurkotteli Claryn ohi. ”Anna kun minä avaan sen.”

Clary seisoi paikallaan, kun Simon väänsi avainta taitavasti juuri sopivalla voimalla niin että itsepintainen vanha lukko ponnahti auki. Simonin käsi hipaisi Claryn kättä. Hänen ihonsa oli viileä, samanlämpöinen kuin ilma ulkona. Clary värähti hieman. He olivat päättäneet seurusteluyrityksensä juuri edellisviikolla, ja hänellä oli yhä hämmentynyt olo aina, kun hän tapasi Simonin.

”Kiitos.” Hän otti avaimen takaisin katsomatta Simonia.

Olohuoneessa oli kuuma. Clary ripusti takkinsa eteisessä olevaan naulakkoon ja suuntasi kulkunsa vierashuoneeseen Simon kannoillaan. Hän rypisti otsaansa. Hänen matkalaukkunsa oli sängyllä avoimena kuin simpukankuori, ja vaatteita ja luonnoslehtiöitä lojui joka puolella.

”Eikö sinun pitänyt mennä Idrisiin vain pariksi päiväksi?” Simon kysyi ja katseli sekasotkua lievästi tyrmistyneenä.

”Niin minä menenkin, mutta en osaa päättää, mitä pakkaisin mukaan. Minulla ei ole juuri lainkaan mekkoja tai hameita, mutta mitä jos siellä ei saa käyttää housuja?”

”Miksei siellä saisi käyttää housuja? Olet lähdössä toiseen maahan, et toiselle vuosisadalle.”

”Mutta varjometsästäjät ovat niin vanhanaikaisia, ja Isabelle käyttää aina mekkoja…” Clary vaikeni ja huokaisi. ”Äh, olkoon. Minä vain suuntaan kaiken levottomuuteni vaatteisiin, koska olen huolissani äidistä. Puhutaan jostakin muusta. Millaista treeneissä oli? Eikö bändillä ole vieläkään nimeä?”

”Treeneissä oli ihan mukavaa.” Simon hypähti istumaan kirjoituspöydän laidalle ja heilutteli jalkojaan. ”Me harkitsemme uutta mottoa. Jotain ironista, kuten ’Olemme nähneet miljoonia ihmisiä ja saaneet noin kahdeksankymmentä prosenttia pois tolaltaan.’”

”Oletko sinä kertonut Ericille ja muille, että–”

”Että olen vampyyri? En. Se ei ole sellainen asia, jonka voi noin vain mainita ohimennen keskustelun lomassa.”

”Ehkä ei, mutta he ovat sinun ystäviäsi. Heidän olisi syytä tietää. Sitä paitsi he olisivat varmasti vain sitä mieltä, että sinä olet sen ansiosta todellinen rockjumala, niin kuin se vampyyri Lester.”

”Lestat”, Simon sanoi. ”Tarkoitat vampyyri Lestatia. Ja hän on kuvitteellinen hahmo. Oli miten oli, ethän sinäkään ole sännännyt kertomaan kaikille ystävillesi, että olet varjometsästäjä.”

”Mille ystäville? Sinä olet minun ystäväni.” Clary heittäytyi sängylle ja katsoi Simonia. ”Ja olen kertonut siitä sinulle, eikö totta?”

”Koska sinulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.” Simon kallisti päätään ja tarkasteli häntä. Yöpöydän lampun valo heijastui hänen silmistään ja muutti ne hopeanhohtoisiksi. ”Minulle tulee ikävä sinua, kun olet poissa.”

”Minullekin tulee ikävä sinua”, Clary sanoi, vaikka hänen ihoaan kihelmöi jännittyneestä odotuksesta niin että hänen oli vaikea keskittyä. Olen menossa Idrisiin! hän hihkui mielessään. Näen varjometsästäjien kotimaan, Lasikaupungin. Pelastan äitini.

Ja saan olla Jacen kanssa.

Simonin silmät välähtivät aivan kuin hän olisi pystynyt lukemaan Claryn ajatukset, mutta hänen äänensä oli pehmeä. ”Virkistäpä muistiani – miksi sinun täytyy mennä Idrisiin? Mikseivät Madeleine ja Luke voi hoitaa tätä ilman sinua?”

”Äitini tämänhetkinen tila johtuu loitsusta, jonka hän sai eräältä Ragnor Fell -nimiseltä velholta. Madeleinen mukaan meidän täytyy etsiä velho käsiimme, jos haluamme saada tietää, miten loitsun voi kumota. Mutta velho ei tunne Madeleinea. Hän tunsi äitini, ja Madeleine uskoo, että hän luottaa varmasti minuun, koska olen niin samannäköinen kuin äiti. Eikä Luke pysty tulemaan mukaan. Hän voisi tulla Idrisiin, mutta ilmeisesti hän ei pääse Alicanteen ilman Klaavin lupaa, eikä sitä myönnettäisi hänelle. Äläkä vain missään nimessä ota asiaa puheeksi hänen kanssaan – hän on kaikkea muuta kuin tyytyväinen siitä, ettei voi tulla mukaani. Hän ei luultavasti edes päästäisi minua lähtemään, jos ei olisi tuntenut Madeleinea entuudestaan.”

”Mutta ovathan Lightwooditkin siellä. Ja Jace. He auttavat varmasti sinua. Eikö Jace ole luvannutkin auttaa sinua? Häntä ei varmaankaan haittaa, että lähdet mukaan.”

”Totta kai hän auttaa minua”, Clary sanoi. ”Ja tietenkään häntä ei haittaa, että lähden mukaan. Se sopii hänelle hienosti.”

Hän tiesi kuitenkin sen olevan valhetta.

Clary oli mennyt suoraa päätä Instituuttiin sen jälkeen, kun oli puhunut Madeleinen kanssa sairaalassa. Hän oli kertonut äitinsä salaisuuden ensimmäisenä Jacelle, jopa ennen Lukea. Ja Jace oli vain seissyt paikallaan tuijottamassa häntä ja muuttunut koko ajan kalpeammaksi aivan kuin Clary ei olisi niinkään kertonut, miten voisi pelastaa äitinsä, vaan pikemminkin imenyt Jacen kuiviin verestä julman hitaasti.

”Sinä et lähde sinne”, Jace sanoi heti, kun Clary oli päässyt loppuun. ”Minä vaikka sidon sinut ja istun päälläsi, kunnes tämä järjetön päähänpisto menee ohi, mutta sinä et lähde Idrisiin.”

Clarysta tuntui siltä kuin Jace olisi läimäyttänyt häntä. Hän oli kuvitellut Jacen ilahtuvan. Hän oli juossut koko matkan sairaalalta Instituutille kertomaan Jacelle asiasta, ja siinä tämä nyt seisoi aulassa ja mulkoili häntä synkästi kuin murhamies. ”Mutta olethan sinäkin menossa sinne.”

”Niin, me olemme menossa. Meidän on pakko mennä. Klaavi järjestää Idrisissä suuren Neuvoston kokouksen, ja sinne on kutsuttu kaikki aktiiviset Klaavin jäsenet, jotka vain kynnelle kykenevät. Kokouksessa on tarkoitus äänestää siitä, mitä Valentinen suhteen tehdään, ja koska me olemme viimeiset ihmiset, jotka ovat nähneet hänet–”

Clary ei kuunnellut Jacea loppuun. ”Jos te kerran olette menossa, niin miksen minä voi tulla teidän mukaanne?”

Kysymyksen suorasukaisuus näytti saavan Jacen entistä kiukkuisemmaksi. ”Koska sinun ei ole turvallista olla siellä.”

”Ai, ja täälläkö sitten on kovinkin turvallista? Olen ollut vähällä kuolla kymmenkunta kertaa kuluneen kuukauden aikana, ja jokainen niistä kerroista on tapahtunut täällä New Yorkissa.”

”Se johtui siitä, että Valentine havitteli niitä kahta Taivaallista välinettä, jotka olivat täällä.” Jace puhui yhteen purtujen hampaiden lomasta. ”Nyt hän aikoo suunnata huomionsa Idrisiin, me kaikki tiedämme sen–”

”Me emme voi olla niin varmoja siitä”, Maryse Lightwood sanoi. Hän oli seissyt varjossa käytävän ovensuussa, piilossa heidän kummankin katseilta, mutta nyt hän astui aulan kirkkaisiin valoihin. Ne paljastivat uupumuksen aiheuttamat juonteet, jotka näyttivät vetävän hänen kasvojaan alaspäin. Hänen aviomiehensä, Robert Lightwood, oli saanut demoninmyrkystä vammoja edellisviikkoisessa taistelussa ja oli tarvinnut jatkuvaa hoitoa siitä lähtien. Clary saattoi vain kuvitella, kuinka väsynyt Maryse varmasti oli. ”Ja Klaavi haluaa tavata Clarissan. Tiedät sen, Jace.”

”Klaavi voi haistaa pitkän paskan.”

”Jace”, Maryse sanoi ja kuulosti kerrankin aidosti äitimäiseltä. ”Siisti suutasi.”

”Klaavi haluaa paljon kaikenlaista”, Jace tokaisi. ”Sen ei tarvitse välttämättä saada aina kaikkea.”

Maryse katsoi häntä sen näköisenä kuin olisi tiennyt tarkkaan, mitä hän tarkoitti, eikä olisi hyväksynyt sitä. ”Klaavi on usein oikeassa, Jace. On täysin ymmärrettävää, että sen jäsenet haluavat puhua Claryn kanssa kaiken sen jälkeen, mitä hän on kokenut. Mitä hän voisikaan kertoa heille–”

”Minä kerron heille kaiken, mitä he haluavat tietää”, Jace sanoi.

Maryse huokaisi ja suuntasi sinisten silmiensä katseen Claryyn. ”Ilmeisesti sinä siis haluat lähteä Idrisiin.”

”Vain muutamaksi päiväksi. Minusta ei ole yhtään vaivaa”, Clary vakuutti ja katseli Marysea anovasti Jacen mulkoillessa häntä synkästi. ”Lupaan sen.”

”Tässä ei ole oleellista nyt se, onko sinusta vaivaa, vaan kysymys kuuluu, oletko sinä valmis tapaamaan Klaavin, kun olet siellä. Klaavin ylin johto haluaa puhua kanssasi. Jos vastaat kieltävästi, me saamme tuskin lupaa viedä sinua sinne mukanamme.”

”Ei –” Jace aloitti.

”Minä suostun tapaamaan Klaavin”, Clary keskeytti, vaikka ajatus saikin kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin. Ainoa Klaavin johtohahmo, jonka hän oli tähän mennessä tavannut, oli ollut Inkvisiittori, eikä tätä voinut sanoa suoranaisesti miellyttäväksi tuttavuudeksi.

Maryse hieroi ohimoitaan sormenpäillään. ”Sitten asia on sovittu.” Hän ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä. Hän kuulosti yhtä jännittyneeltä ja helposti katkeavalta kuin liian kireälle pingotettu viulun kieli. ”Jace, saata Clary ulos ja tule sitten tapaamaan minua kirjastoon. Haluan puhua kanssasi.”

Maryse katosi takaisin varjoihin ilman minkäänlaisia hyvästejä. Clary tuijotti hänen peräänsä, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen päälleen olisi juuri heitetty jääkylmää vettä. Alec ja Isabelle vaikuttivat pitävän aidosti äidistään, ja hän oli varma, ettei Maryse ollut oikeasti paha ihminen, mutta tämä ei ollut varsinaisesti erityisen lämmin.

Jacen suu oli tiukkana viivana. ”Katso nyt, mitä sinä sait aikaan.”

”Minun täytyy lähteä Idrisiin, vaikka sinä et ymmärräkään syytä siihen”, Clary sanoi. ”Minun täytyy tehdä se äitini takia.”

”Maryse luottaa liikaa Klaaviin”, Jace sanoi. ”Hänen täytyy uskoa, että Klaavin jäsenet ovat täydellisiä, enkä voi kertoa hänelle, että se ei ole totta, koska –” Hän vaikeni kesken lauseen.

”Koska juuri niin Valentine sanoisi.”

Clary odotti räjähdystä, mutta Jace sanoi ainoastaan: ”Kukaan ei ole täydellinen.” Hän ojensi kätensä ja painoi hissin nappia etusormella. ”Eivät edes Klaavin jäsenet.”

Clary risti kädet rinnalleen. ”Onko tuo oikeasti se syy, miksi sinä et halua minua mukaan? Koska se ei olisi turvallista?”

Jacen kasvoilla häivähti yllättyneisyys. ”Mitä sinä tarkoitat? Miksi muuten en haluaisi sinua mukaan?”

Clary nielaisi. ”Koska…” Koska sanoit, ettei sinulla ole enää tunteita minua kohtaan, ja se on erittäin kiusallista, koska minulla on niitä yhä sinua kohtaan. Ja sinä tiedät sen takuulla.

”Koska en halua, että pikkusiskoni seuraa minua joka paikkaan, niinkö?” Jacen äänessä oli terävä sävy, joka oli puoliksi pilkallinen ja puoliksi jotain muuta.

Hissi saapui kolisten. Clary työnsi portin sivuun, astui hissiin ja kääntyi katsomaan Jacea. ”Minä en lähde Idrisiin siksi, että sinäkin menet sinne. Lähden, koska haluan auttaa äitiäni. Meidän äitiämme. Minun on pakko auttaa häntä. Etkö sinä ymmärrä? Jos en tee tätä, hän ei välttämättä herää koskaan. Voisit edes teeskennellä, että välität vähän.”

Jace nosti kätensä Claryn olkapäille, ja hänen sormenpäänsä hipaisivat paljasta ihoa kauluksen vieressä ja saivat Claryn hermonpäät värisemään hyödyttömästi ja avuttomasti. Clary ei voinut olla huomaamatta, että Jacen silmien alla oli varjot ja poskipäiden alla tummat kuopat. Tämän musta neulepusero vain korosti mustelmien kirjomaa ihoa ja tummia ripsiä. Jace oli pelkkiä kontrasteja, kohde joka pitäisi maalata mustan, valkoisen ja harmaan sävyillä ja tupsauttaa hieman kultaa korostusväriksi sinne tänne, kuten silmiin…

”Anna minun hoitaa asia.” Jacen ääni oli pehmeä, kiihkeä. ”Minä voin auttaa häntä sinun puolestasi. Kerro, minne minun pitää mennä, ketä minun pitää kysyä. Minä haen sen mitä tarvitset.”

”Madeleine on kertonut velholle, että minä olen tulossa sinne. Velho odottaa Jocelynin tytärtä, ei Jocelynin poikaa.”

Jace puristi tiukemmin Claryn olkapäitä. ”Sano sitten Madeleinelle, että suunnitelmiin tuli muutos. Minä menen sinne, et sinä. Et sinä.”

”Jace…”

”Teen mitä tahansa”, Jace sanoi. ”Ihan mitä sinä haluat, jos lupaat jäädä tänne.”

”En voi.”

Jace irrotti otteensa aivan kuin Clary olisi työntänyt hänet pois. ”Mikset?”

”Siksi”, Clary sanoi, ”että hän on minun äitini, Jace.”

”Ja minun.” Jacen ääni oli kylmä. ”Miksei Madeleine muuten lähestynyt meitä kumpaakin tämän takia? Miksi hän tuli vain sinun luoksesi?”

”Tiedät kyllä miksi.”

”Koska”, Jace sanoi, ja tällä kertaa hän kuulosti vielä kylmemmältä, ”hänelle sinä olet Jocelynin tytär. Mutta minä olen aina Valentinen poika.”

Jace kolautti portin kiinni heidän välilleen. Hetken ajan Clary tuijotti häntä sen läpi – portin ristikko jakoi Jacen kasvot lukemattomiksi metallireunaisiksi vinoneliöiksi. Toinen kullanvärinen silmä tuijotti häntä yhdestä vinoneliöstä, ja sen syvyyksissä kipinöi raivoisa kiukku.

”Jace…” Clary aloitti.

Mutta samassa hissi nytkähti ja lähti kolisten liikkeelle kuljettaakseen hänet alas katedraalin synkkään hiljaisuuteen.

”Maa kutsuu Clarya.” Simon heilutti käsiään Claryn edessä. ”Oletko sinä hereillä?”

”Olen, anteeksi.” Clary nousi istumaan ja ravisteli päätään päästäkseen eroon aivojaan peittävistä hämähäkinseiteistä. Hän ei ollut nähnyt Jacea kertaakaan tuon tapaamisen jälkeen. Tämä ei ollut vastannut puhelimeen, kun hän oli yrittänyt soittaa myöhemmin, joten hän oli joutunut käyttämään Alecia vastahakoisena ja nolostuneena yhdyshenkilönä suunnitellessaan matkaansa Idrisiin Lightwoodien kanssa. Alec-parka, joka yritti toimia aina oikein, oli nyt kahden tulen välissä Jacen ja äitinsä kanssa. ”Sanoitko sinä jotain?”

”En sen kummempaa kuin että Luke taisi tulla takaisin”, Simon sanoi ja hyppäsi alas kirjoituspöydältä juuri, kun makuuhuoneen ovi avautui. ”Ja tulikin.”

”Hei Simon.” Luke kuulosti rauhalliselta, ehkä hieman väsyneeltä. Hänellä oli yllään kulunut farkkutakki, flanellipaita ja vanhat vakosamettihousut. Niiden lahkeet oli työnnetty kenkiin, jotka näyttivät siltä, että ne olivat nähneet parhaat päivänsä kymmenen vuotta sitten. Hänen silmälasinsa oli nostettu ylös ruskeiden hiusten sekaan, joissa vaikutti olevan nyt enemmän harmaata kuin Clary muisti. Hänellä oli kainalossaan neliskulmainen paketti, jonka ympärille oli solmittu vihreä nauha. Hän ojensi sen kohti Clarya. ”Hankin sinulle jotain matkaa varten.”

”Ei sinun olisi tarvinnut!” Clary vastusteli. ”Olet tehnyt jo niin paljon…” Hän ajatteli vaatteita, joita Luke oli ostanut hänelle sen jälkeen, kun hänen koko omaisuutensa oli tuhottu. Luke oli antanut hänelle uuden puhelimen, uusia taidetarvikkeita, eikä hänen ollut tarvinnut kertaakaan edes pyytää mitään. Melkein kaikki mitä hän omisti nykyään oli Luken lahjoittamaa. Etkä sinä edes hyväksy sitä, että olen lähdössä sinne. Viimeinen ajatus roikkui ilmassa heidän välillään ääneen lausumattomana.

”Tiedän. Mutta näin sen ja ajattelin heti sinua.” Luke antoi laatikon Clarylle.

Sen sisältö oli kääritty useisiin silkkipaperikerroksiin. Clary repi papereita, ja hänen kätensä tapasi jotain yhtä pehmeää kuin kissanpennun turkki. Hän päästi pienen henkäyksen. Laatikossa oli vanhanaikainen pullonvihreä samettitakki, jossa oli kullanvärinen silkkivuori, messinkinapit ja leveä huppu. Hän veti sen syliinsä ja siveli pehmeää kangasta hellästi molemmin käsin. ”Tämä näyttää sellaiselta vaatteelta, jota Isabelle voisi käyttää”, hän huudahti. ”Ihan kuin varjometsästäjien matkaviitta.”

”Nimenomaan. Nyt olet pukeutunut enemmän niin kuin yksi heistä”, Luke sanoi. ”Sitten kun olet Idrisissä.”

Clary katsoi häntä. ”Haluatko sinä, että minä näytän siltä kuin olisin yksi heistä?”

”Clary, sinähän olet yksi heistä.” Luken hymyssä oli surumielinen häivähdys. ”Sitä paitsi sinä tiedät, miten he kohtelevat ulkopuolisia. Jos vain pystyt mitenkään sopeutumaan paremmin heidän joukkoonsa…”

Simon päästi oudon äännähdyksen, ja Clary katsoi häntä syyllisyydentuntoisena – hän oli melkein unohtanut Simonin läsnäolon. Tämä katseli keskittyneesti kelloaan. ”Minun pitäisi lähteä.”

”Mutta vastahan sinä tulit tänne!” Clary vastusteli. ”Ajattelin, että me voisimme viettää iltaa yhdessä, katsella vaikka jonkin elokuvan…”

”Sinun pitää pakata.” Simon hymyili yhtä säteilevästi kuin aurinko sateen jälkeen. Clary pystyi melkein uskomaan, ettei hänen mieltään painanut mikään. ”Tulen myöhemmin hyvästelemään sinut ennen kuin lähdet.”

”Äh, älä viitsi”, Clary intti. ”Jäisit nyt…”

”En voi.” Simonin äänensävy oli lopullinen. ”Tapaan Maian.”

”Ai. Sepä hienoa”, Clary sanoi. Maia oli mukava, hän vakuutti itselleen. Maia oli fiksu. Hän oli sievä. Ja hän oli myös ihmissusi. Ihmissusi, joka oli ihastunut Simoniin. Mutta ehkä asian kuuluikin olla niin. Ehkä Simonin uuden ystävän pitäisikin olla alamaailman edustaja. Kuuluihan Simon nyt itsekin alamaailmaan. Periaatteessa hän ei edes saisi viettää aikaa varjometsästäjien kuten Claryn kanssa. ”Kaipa sinun on sitten paras lähteä.”

”Niinpä kai.” Simonin tummien silmien katse oli tulkitsematon. Tämä oli uutta – Clary oli pystynyt aina ennen lukemaan Simonia kuin avointa kirjaa. Hän mietti, mahtoiko se olla vampyrismin sivuvaikutusta vai johtua jostakin aivan muusta. ”Hei hei”, Simon sanoi. Hän kumartui kuin suudellakseen Clarya poskelle ja sipaisi hänen hiuksiaan taaksepäin toisella kädellään. Sitten hän jäykistyi ja vetäytyi takaisin epävarma ilme kasvoillaan. Clary kurtisti kulmiaan yllättyneenä, mutta Simon oli jo kääntynyt ja pujahti ovensuussa seisovan Luken ohi. Hetken päästä Clary kuuli ulko-oven kolahduksen.

”Simon käyttäytyy tosi omituisesti”, hän valitti ja rutisti samettitakin itseään vasten kuin lohdutukseksi. ”Luuletko, että se johtuu tästä koko vampyyrijutusta?”

”Luultavasti ei.” Luke näytti hiukan huvittuneelta. ”Alamaailman asukkaaksi muuttuminen ei vaikuta siihen, mitä mieltä on asioista. Tai ihmisistä. Anna hänelle aikaa. Ota huomioon, että sinä jätit hänet.”

”Enkä jättänyt. Hän lopetti itse meidän suhteemme.”

”Koska sinä et ollut rakastunut häneen. Koko asetelma on hankala, ja minusta hän suhtautuu siihen hienosti. Monet teini-ikäiset pojat mököttäisivät tai notkuisivat ikkunasi alla huudattamassa mankkaa.”

”Ei kenelläkään ole enää ’mankkaa’. Ne jäivät kahdeksankymmentäluvulle.” Clary nousi ylös sängyltä ja veti takin ylleen. Hän napitti sen kaulaan asti ja nautti pehmeän sametin ylellisestä tunnusta. ”Haluan vain, että Simon olisi taas normaali.” Hän vilkaisi itseään peilistä ja koki miellyttävän yllätyksen – vihreä takki korosti kauniisti hänen punaisia hiuksiaan ja syvensi hänen silmiensä väriä. Hän kääntyi Luken puoleen. ”Mitä sanot?”

Luke nojasi ovensuuhun kädet taskussa. Hänen kasvojensa yli häilähti varjo hänen katsoessaan Clarya. ”Sinun äidilläsi oli juuri tuollainen takki, kun hän oli sinun ikäisesi”, hän tyytyi toteamaan.

Clary puristi takin hihansuita ja painoi sormensa pehmeään nukkaan. Maininta äidistä yhdistettynä Luken ilmeestä huokuvaan suruun sai hänet nieleskelemään kyyneleitään. ”Kai me menemme katsomaan häntä myöhemmin tänään?” hän kysyi. ”Haluan hyvästellä hänet ennen lähtöäni ja kertoa hänelle – kertoa hänelle, mitä aion tehdä. Että hän toipuu kyllä.”

Luke nyökkäsi. ”Me käymme sairaalassa myöhemmin tänään. Ja kuule, Clary.”

”Niin?” Claryn ei olisi oikein tehnyt mieli katsoa Lukea, mutta nostaessaan katseensa hän näki helpotuksekseen, että suru oli haihtunut tämän silmistä.

Luke hymyili. ”Normaalius ei ole niin hienoa kuin aina väitetään.”

Simon vilkaisi ensin kädessään olevaa paperia ja sitten katedraalia silmät sirrillään iltapäivän auringossa. Instituutti kohosi kohti sinistä taivasta suurena graniittimöhkäleenä, jossa oli suipot kaari-ikkunat ja jonka ympärillä kiersi korkea kivimuuri. Katonrajassa virnuili irvokkaita kiviveistoksia, jotka näyttivät ilkkuvan hänelle ja yllyttävän häntä lähestymään ulko-ovea. Rakennus oli aivan erinäköinen kuin hänen nähdessään sen ensimmäistä kertaa, jolloin se oli ollut naamioituna ränsistyneiksi raunioiksi, mutta toisaalta lumoukset eivät tepsineet alamaailman väkeen.

Sinä et kuulu tänne. Sanat kuulostivat tylyiltä ja kitkeriltä. Simon ei ollut varma, olivatko ne peräisin kivihirviön suusta vai oliko ne sanonut ääni hänen omassa päässään. Tämä on kirkko, ja sinä olet kirottu.

”Pää kiinni”, hän mutisi ponnettomasti. ”Sitä paitsi minä en piittaa kirkoista. Olen juutalainen.”

Kivimuurissa oli koristeellinen rautaportti. Simon laski kätensä salvan päälle ja puolittain odotti, että hänen ihonsa korventuisi tuskallisesti, mutta mitään ei tapahtunut. Ilmeisesti portti itsessään ei ollut erityisen pyhä. Hän työnsi sen auki ja asteli halkeillutta kivipolkua pitkin kohti ulko-ovea, kun hän kuuli lähistöltä puhetta – useita, tuttuja ääniä.

Tai ehkä äänet eivät kuuluneet sittenkään kovin läheltä. Hän oli miltei unohtanut, kuinka paljon sekä hänen kuulonsa että näkönsä olivat terävöityneet sen jälkeen, kun hän oli kokenut muodonmuutoksen. Äänet kuulostivat olevan peräisin aivan hänen olkansa takaa, mutta seuratessaan katseellaan kapeaa polkua Instituutin ohi hän näki puhujien seisovan melko kaukana, tontin peräkulmassa. Ruoho rehotti siellä villinä ja peitti puolittain polun haarat niiden johtaessa ryteikköön, jossa oli luultavasti ollut joskus siististi istutettuja ruusupensaita. Pihamaalla oli jopa vihreiden rikkaruohojen raidoittama kivinen penkki; rakennus oli ollut aiemmin oikea kirkko ennen kuin varjometsästäjät olivat vallanneet sen.

Simon näki ensimmäisenä Magnuksen, joka nojasi sammaleen peittämään kivimuuriin. Magnusta olisi ollut vaikea olla huomaamatta – hänellä oli läikikäskuvioinen valkoinen t-paita ja sateenkaarenväriset nahkahousut. Hän oli kuin värikäs orkidea ympärillään mustiin pukeutuneita varjometsästäjiä: kalpean ja vaivautuneen näköinen Alec, Isabelle, jonka pitkät mustat hiukset oli kiinnitetty hopeanauhoilla solmituille palmikoille, ja hänen vieressään pikkupoika, jonka täytyi olla Max, perheen nuorimmainen. Lähistöllä seisoi heidän äitinsä, joka oli pitkine mustine hiuksineen kuin pitempi, luisevampi versio tyttärestään. Hänen vieressään oli nainen, jota Simon ei tunnistanut. Simon luuli naista ensin vanhaksi, sillä tämän hiukset olivat lähes valkoiset, mutta sitten nainen kääntyi puhumaan Marysen kanssa, ja hän näki tämän olevan todennäköisesti korkeintaan kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä.

Puutarhan perällä oli myös Jace, joka seisoskeli vähän matkan päässä muista ikään kuin ei olisi täysin kuulunut heidän joukkoonsa. Hän oli pukeutunut muiden tavoin mustaan varjometsästäjäasuun. Kun Simonilla oli kokomustat vaatteet, hän näytti siltä kuin olisi ollut matkalla hautajaisiin, mutta Jace näytti vain kovalta ja vaaralliselta. Ja vaaleatukkaisemmalta. Simon tunsi hartioidensa kiristyvän ja mietti, mahtaisiko mikään – aika tai huonomuistisuus – koskaan lieventää hänen kaunaansa Jacea kohtaan. Hän ei olisi halunnut tuntea sitä, mutta siinä se oli, kuin kivi, joka painoi hänen sykkimätöntä sydäntään.

Kokoontumisessa oli Simonin mielestä jotain outoa – mutta sitten Jace kääntyi häntä kohti kuin olisi vaistonnut hänen läsnäolonsa, ja hän näki jopa siltä etäisyydeltä ohuen valkoisen arven Jacen kurkussa, aivan kauluksen yläpuolella. Hänen rintaansa kalvava kauna haalistui joksikin muuksi. Jace nyökäytti hieman päätään hänen suuntaansa. ”Tulen pian takaisin”, hän sanoi Maryselle sellaisella äänellä, jota Simon ei olisi ikinä käyttänyt puhuessaan oman äitinsä kanssa. Jace kuulosti aikuiselta, joka puhui toiselle aikuiselle.

Maryse ilmaisi suostumuksensa heilauttamalla kättään hajamielisesti. ”Minä en käsitä, miksi tämä kestää näin kauan”, hän valitti Magnukselle. ”Onko se normaalia?”

”Jos tässä on jotain epänormaalia niin alennus, jonka annan teille.” Magnus kopautti muuria kenkänsä korolla. ”Normaalisti veloitan kaksi kertaa enemmän.”

”Kyseessä on vain väliaikainen portaali. Riittää, että se vie meidät Idrisiin. Ja odotan, että suljet sen sitten. Niinhän me sovimme.” Maryse kääntyi katsomaan vieressään seisovaa naista. ”Ja sinä jäät tänne todistamaan, että hän tekee niin, eikö niin, Madeleine?”

Madeleine. Tuossa oli siis Jocelynin ystävä. Simonilla ei ollut kuitenkaan aikaa tuijottaa – Jace oli jo tarttunut häntä käsivarresta ja kiskoi häntä kirkon kulman taakse, pois muiden katseiden ulottuvilta. Siellä oli vielä enemmän rikkaruohoja ja rehottavaa kasvustoa, ja polun poikki suikerteli aluskasvillisuuden lonkeroita. Jace työnsi Simonin suuren tammen taakse, irrotti otteensa ja vilkuili sitten ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei heitä ollut seurattu. ”Ei hätää. Voimme puhua täällä.”

Kirkon takana oli ainakin hiljaisempaa, sillä jyhkeä Instituutti vaimensi takanaan kulkevan York Avenuen liikenteen pauhun. ”Sinä pyysit minut tänne”, Simon muistutti. ”Löysin viestisi ikkunan välistä, kun heräsin tänä aamuna. Etkö sinä käytä koskaan puhelinta niin kuin normaalit ihmiset?”

”En, jos pystyn välttämään sitä, vampyyri”, Jace sanoi. Hän tarkasteli Simonia mietteliäästi kuin olisi lukenut kirjan sivuja. Hänen ilmeessään sekoittui kaksi keskenään ristiriitaista tunnetta: hienoinen ällistys ja jotain, mikä näytti Simonista pettymykseltä. ”Se on siis edelleen totta. Sinä pystyt kulkemaan auringonvalossa. Edes keskipäivän aurinko ei polta sinua.”

”Niin”, Simon sanoi. ”Mutta kyllähän sinä sen tiesit – olit siellä.” Hänen ei tarvinnut täsmentää, mitä ”siellä” tarkoitti; hän näki toisen pojan ilmeestä, että tämä muisti joen, avolava-auton perän, auringon nousemassa veden ylle, Claryn huutamassa. Jace muisti sen kaiken ihan yhtä hyvin kuin hän itsekin.

”Ajattelin, että ehkä kyky on saattanut hiipua pois”, Jace sanoi, mutta ei kuulostanut siltä kuin olisi tarkoittanut sanojaan.

”Jos tunnen pakottavaa tarvetta leimahtaa liekkeihin, ilmoitan sinulle.” Simon ei kyennyt koskaan suhtautumaan Jaceen kovin kärsivällisesti. ...