Tekijänoikeudet

Copyright © Anna-Leena Härkönen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Anu Ignatius

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2001 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26392-0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Päiville

1. Osa

1.

Minä nukun. Helena näkee unta. Minä näen unta. Helena herää. Hän nousee istumaan vuoteessa. Hänen miehensä raottaa silmiään.

–Mitä nyt? mies kysyy.

–Mä haluan lapsen.

Mies säikähtää, nousee istumaan.

–Sä näit vaan pahaa unta, hän sanoo. –Nuku nyt.

Helena laskeutuu takaisin makuulle. Ei sulje silmiään.

Vai oliko se sittenkin minun uneni? Helena näki sen minun puolestani. Varasti sen minulta. Ei. Jos joku varasti, se olin minä.

Kävelen pois heidän vuoteensa vierestä ja suljen oven hiljaa perässäni. Helena kuulee sen. Hän nukahtaa uudelleen vasta aamuyöllä.

2.

En ole koskaan halunnut äidiksi. Minun ei koskaan pitänyt tehdä lasta. Vuosikausia kuljeskelin ”Mammakeskusten” ohi, vilkaisin näyteikkunoissa roikkuvia telttamaisia mekkoja ja tunsin keveitä puistatuksia; noin minulle ei tule käymään.

Heräsin säännöllisin väliajoin painajaisuneen, jossa olen unohtanut ottaa ehkäisypillerin.

En voinut käsittää, miksi lapsettomat eivät päässeet yli kohtalostaan vaan yrittivät epätoivoisesti kymmenillä erilaisilla keinoilla tulla raskaaksi. Tämä oli hyvä tekosyy kirjoittaa aiheesta. Lapsettomuudesta. Alan tehdä esityötä. Luen materiaalia lapsettomuudesta; kerään sitä lehdistä ja kirjoista, keskustelen ihmisten kanssa, pyörittelen aihetta mielessäni. Teema tuntuu pomppaavan joka paikasta silmilleni. Taipuisiko aihe televisiosarjaksi? Pelkään edessä olevaa prosessia, edellinen rupeama vei voimat pitkäksi ajaksi. Kun kirjoitan proosaa, minun ei koskaan tarvitse miettiä onko jossain kohtauksessa draamaa vai ei. Jos siihen sitä puolivahingossa tulee ja joku ohjaaja kiinnostuu työstämään kirjan pohjalta jotain esitettävää, hyvä niin.

Palaan alkuun. En siis ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat lapsen hinnalla millä hyvänsä. Niinkö vähän vapaus heille merkitsee? Niinkö paljon yksinjääminen heitä pelottaa? Puskevatko he lapsia turvaverkoksi ympärilleen, ettei vain tarvitsisi kohdata itseään?

Jossain välissä minusta on tullut tällainen besserwisser.

En myöskään ymmärrä naisia, jotka haluavat tieten tahtoen lapsen yksin. Millä oikeudella? Erot minä ymmärrän, mutta en sitä että joku ei alusta alkaenkaan halua miestä mukaan yritykseensä. Nyt kuulostan varmaan sovinnaiselta, ja sitä minä olenkin. Lapsen pitää esimerkiksi saada isänsä sukunimi. Mutta se on jo toinen juttu.

Hahmotan ensin jonkinlaisen hataran rungon, jonka mukaan alan tarinaa kehitellä. On oikeastaan samantekevää, minkälainen rungosta tulee, sen hahmottaminen on vain keino lähteä liikkeelle. Juoni tulee muuttumaan matkalla vielä monta kertaa.

Sarjan nimeksi tulee ”Joululapsi”.

Jostain on pakko aloittaa.

Aion yrittää ensin yksin niin pitkälle kuin pystyn, eläytyä ja kuvitella tarinaa pelkän kirjallisen materiaalin perusteella. Vasta myöhemmin otan yhteyttä Lapsettomien Tuki ry:hyn, ettei pää mene sekaisin. Enää tämän enempää.

Päähenkilöt:

Paula ja Jarkko. Ovat yrittäneet lasta kahdeksan vuotta. Paulalle tehty parikymmentä alkionsiirtoa tuloksetta. Jarkko työskentelee seurakunnan perheneuvojana. Paula on kuvaamataidon opettaja. Heti sarjan alussa tapahtuu ihme: Paula tulee raskaaksi. Viidennellä viikolla hän saa keskenmenon. Pariskunta pääättää lopettaa hoidot. Ei. Vain toinen päättää lopettaa hoidot. Kumpi? Mistä ratkaisusta irtoaa eniten materiaalia? Joka tapauksessa Paula joutuu käymään läpi selviytymisprosessin, aloittamaan elämänsä puhtaalta pöydältä. Mikäli hänen pöytäänsä saa enää puhtaaksi.

Tarvitaan myös toinen pariskunta. Ainakin toinen nainen. Hänen nimensä voisi olla vaikka Helena.

Paulan vastakohta, ei mitään äitityyppiä. Uraihminen. Omistaa aviomiehen. Ja lapsettomuus on pariskunnalle tietoinen valinta. Kunnes Helena saa päähänsä, että hän haluaa lapsen. Mies ei halua. Tasapaino on mennyttä. Vai oliko se tasapaino pelkkää kulissia?

Entä jos mies ei saa lapsia? Ja salaa sen Helenalta? Kunnes jää kiinni? Ennen sitä hänelle täytyy löytyä nimi. Tero? Jyrki? Mikko.

Helenan ja Mikon pitäisi jossain vaiheessa törmätä Paulaan ja Jarkkoon. Ehkä he ovat ystäviä entuudestaan? Ei, se on tylsä ratkaisu. Entä jos Helena ja Jarkko ajautuvat suhteeseen? Jarkko voi saada lapsen, samoin Helena, läsnä on koko ajan kutkuttava mahdollisuus, että heistä irtoaisi uutta elämää. Paitsi etten halua tähän onnellista loppua enkä lapsen syntymää. Vai ovatko ne edes sama asia?

3.

Olen tehnyt käsikirjoitustani puolisen vuotta. Se etenee niin kuin minkä tahansa tuomion kärsiminen: hitaasti mutta varmasti.

Kesken kaiken alan haluta lasta. Se alkaa yleensä nousuhumalassa ja jatkuu seuraavaan aamuun asti, sitten tulee parin päivän suvantovaihe, josta aletaan taas kivuta hitaasti ylös, kohti kutkuttavaa päähänpistoa: entä jos meillä olisi lapsi?

Pillerien syöminen alkaa tuntua päivä päivältä vastenmielisemmältä. Tulee päiviä, jolloin se pieni nappi kuvottaa minua niin, etten tahdo saada sitä alas millään vesimäärällä. Se minuun kuulumaton esine kipuaa aina takaisin ylös, se ei tahdo hajota verenkiertooni.

Ei enää. Ei enää yhtään ainoaa ehkäisypilleriä.

Kun olen Mallun luona kylässä, alan imettää hänen pehmoeläimiään. –Siun pittää tehä jotaki tuolle asialle, hän sanoo.

Yritän ajatella asiaa kylmällä järjellä. Miksi minä muka haluan lapsen?

Yksi. Haluan vapautua kirjoittamisesta. Ehkä lapsi vapauttaisi minut siitä? En kaipaisi vuosikausiin minkäänlaista luovaa työtä; en ehkä enää koskaan?

Kaksi. Inhoan elämääni. Siitä on kadonnut ilo lähes kokonaan, pelkkää suorittamista, uran luomista. Se ei voi riittää.

Alkaisinko pitää elämästäni enemmän, jos onnistuisin synnyttämään lapsen, joka pitäisi elämisestä? Hän on siis minun viimeinen toivoni? Sitäkään en halua. Ei ole varmaankaan kovin miellyttävää olla jonkun viimeinen toivo.

Lapsen tekemättömyys on suora kannanotto siihen, onko elämä elämisen arvoista. Jotkut inhoavat elämää niin paljon, etteivät halua antaa sitä kenellekään muulle kestettäväksi. Jotkut inhoavat sitä niin paljon, että haluavat keinolla millä hyvänsä päästä inhosta irti; synnyttämällä uutta elämää.

Kolme. Olen hulluna mieheen, jonka kanssa haluan lapsen. Kun tapasin hänet, ajattelin: Jos tämän miehen saan pitää, en muuta pyydä.

Mutta olen sitä tyyppiä, joka pyytää aina myös jotain muuta, että sikäli.

Lapsi hänen kanssaan on yhtäkkiä eroottisinta mitä voin kuvitella. Hoivavietin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ja jos onkin, en ainakaan tiedosta sitä itse. Haluan siis tehdä lapsen oman tyhjyyteni, en avioliittoni täyttämiseksi. Avioliitto täyttää toiveeni monella tasolla, minä itse olen täynnä mustia aukkoja.

–Äitiys, sanoo eräs ystäväni. –Se on sitä, että saa rakastua aina uudestaan. Ihmiset tekee lapsia siksi, että ne vois taata itselleen rakastumisen tunteen jatkuvuuden. Kun ei omaan mieheen voi kovin montaa kertaa rakastua. Mutta lapseen voi. Aina uudestaan.

Olisiko lapsen tekeminen minulle myös jonkinlaista egotrippailua? Osittain.

Ehkä minun elämäni tulee muuttumaan törkeällä tavalla ja kadun sitä loppuikäni. Ehkä olen tekemässä elämäni suurimman virheen. Mutta minä tarvitsen sitä virhettä ehdottomasti.

Lopetan pillerit. Tästä eteenpäin voin tulla raskaaksi koska tahansa.

Ensin yrittäminen on jännittävää. Sitten se on hämmentävää. Sitten se on masentavaa. Sitten se on inhottavaa. Kuluu vuosi, eikä mitään tapahdu. Mikä meissä on vikana? Mikä minussa on vikana?

Otan yhteyttä Lapsettomien Tuki ry:hyn.

4.

Tapaan lapsettomia naisia merenrantakahvilassa. Tässä vaiheessa olen itsekin yksi heistä. Tavallaan. Paitsi että en ole epätoivoinen. Vielä. Olen yrittänyt lasta vasta vuoden.

Näin minulle on käynyt ennenkin. Kirjoitan jostakin, ja tapahtuu juuri niin kuin olen kirjoittanut. Minä aavistin, että tästä tulee henkilökohtaista.

Minulla ei tosin ole aikomusta mennä viillättämään vatsaani auki siksi, että nähtäisiin ovatko munanjohtimeni tukossa. En koskaan aio mennä koeputkihedelmöitykseen enkä mihinkään muuhunkaan operaatioon.

Olen jo kertonut puhelimessa yhdelle heistä, mitä minä haluan. Haluan tietää kaiken lapsettomuudesta. Ainakin niin paljon kuin mahdollista. Hoidoista. Psyykkisistä vaikutuksista. Siitä, mitä se tekee sosiaalisille suhteille. Mitä se tekee avioliitolle, seksuaalisuudelle?

Alan kysellä heidän elämäänsä koskevia kysymyksiä ja kirjoitan niitä ylös. Taas kerran tunnen olevani joku saatanan journalisti, joka asettuu haastateltavan yläpuolelle. Toistaiseksi voin vielä tehdä niin.

Yksi heistä kertoo yrittäneensä koeputkihedelmöitystä kuusi kertaa siinä onnistumatta. Toinen kertoo, kuinka hän viimein onnistui tulemaan raskaaksi, ja sai keskenmenon toisella kuulla.

–Ne oli mun elämän onnellisimmat viisi viikkoa, hän sanoo. –Oli ihanaa olla raskaana.

Hän on käynyt hautausmaalla laskemassa ruusuja tuntemattoman vauvan haudalle. Saanko käyttää sen?

Tietysti, sen takiahan hän on täällä.

–Eikö tossa tilanteessa lohduta se, että te olette vapaita? minä kysyn. –Ei kasvatusvastuuta, mahdollisuus mennä minne haluaa?

He alkavat nauraa.

–Lapsettomien ihmisten vapaus? Kaikki hoidot sitoo helvetisti. Sä joudut olemaan pois töistä, pahimmassa tapauksessa valehtelemaan ihmisille. Siinä on sulle vapautta.

He toivovat, ettei tämä lapsettomuudesta kertova tarina ole se tavallinen: että lopussa joku onneton kuitenkin pamahtaa raskaaksi.

–Tässä sarjassa kukaan ei tule raskaaksi, minä vakuutan. Niin kuin se nyt yksin minun käsissäni olisi. Täytyy kuitenkin leikkiä, että se on. Muuten en jaksa jatkaa kirjoittamista.

Tapaamisen jälkeen menen gynekologille. Hän määrää minulle Terolut-nimistä hormonia, joka edesauttaa munasolun irtoamista.

Hän antaa myös lähetteen sperma-analyysiin.

–Kun te nyt kuitenkin jo vuoden olette yrittäneet, niin voihan sen käydä tarkastamassa.

Lähete jää lojumaan työpöydälleni. En minä halua lähettää miestä liian aikaisin minnekään nöyryyttäviin tutkimuksiin. Enkä missään tapauksessa halua kuulla, jos jotain on vialla.

Syön keltaisia pillereitä päivittäin. Lisäksi syön e-vitamiinikapseleita. Ja tietysti lasken epävarmoja päiviä; opettelen tuntemaan milloin aika on otollinen.

–Mun munasolu irtoaa tänään, huomenna ja keskiviikkona, sanon miehelle. –Valitse siitä.

Mitään romantiikkaahan tällaisessa ei ole, mutta en minä ole koskaan ollutkaan niin romantiikan perään. Ja aina tämä sairaalan sängyssä tapahtuvan hedelmöityksen voittaa.

Myöhemmin tapaan yhden naisista uudelleen. Hänen nimensä on Marja. Hänelle ollaan juuri tekemässä koeputkihedelmöitystä. Miltä se tuntuu?

–Mut on ryöstetty, hän sanoo. –Ensin mun sisään kasvatetaan hormoneilla munasoluja ja eilen ne revittiin pois. Ryöstö.

Kysyn häneltä suoraan, miten hän aikoo täyttää elämänsä, mikäli lasta ei todellakaan ala kuulua.

–Mä adoptoin lapsen, hän vastaa. –Hoivaviettiä ei voi korvata millään muulla: hoivan kohde vain saattaa muuttua. Jos ei saa lasta, se voi olla vaikka kummilapsi. Tai sijaislapsi. Tai adoptiolapsi. Tai joku orpo sortavalalaisesta lastenkodista. Tai koira. Ihminen on tarkoitettu hellittelemään ja hoivaamaan.

En pidä lapsista niin paljon, että voisin kuvitellakaan adoptiota tai sijaislasta. Koiria inhoan. Minulle ei jää kovin paljon vaihtoehtoja.

5.

Kirjoitan sarjasta alkeellisen synopsiksen. Esittelen teeman, henkilöt ja mahdolliset tapahtumat niin lyhyesti kuin osaan. Tällä tavalla yritän myydä aiheen televisiolle, mutta ennen kaikkea yritän myydä sen itselleni.

Mitä minä haluan tällä sanoa? Mikä on tämän tarinan punainen lanka? Kenen kehityskaari on tärkein tässä kuviossa?

Tarinassa pitäisi edes yhden henkilön kehittyä, muuten kriitikot eivät tykkää yhtään. ”Henkilöt jäävät junnaamaan paikoilleen”, he kirjoittavat. Todellisessa elämässä suurin osa ihmisistä jää junnaamaan paikoilleen eivät kehity koskaan mihinkään, mutta tarinoissa tätä ei saisi näyttää. Minulle riittäisi se, että saisin kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on. Esitellä jonkun ongelman näyttämättä minkäänlaista aavistustakaan ratkaisusta. Mutta se ei käy. Inhoan tätä.

Luonnekuvat. Mitä muuta nämä ihmiset haluavat kuin lapsen? Kaikki ihmiset tähtäävät johonkin, vaikkei sitä ehkä ulkonäöstä uskoisi. Robert Cohen kirjoittaa kirjassaan ”Näyttelemisen mahti”: ”Kieltäytyminen ottamasta itseään hengiltä on äärimmäisen positiivinen teko”.

Mitä he tekevät työkseen? Perhetaustat, ammatit, ulkonäöt, horoskooppimerkit, selviytymiskeinot, puolustusmekanismit, minäkuvat. Inhoan tätä.

Ja sitä, että joutuu kirjoittamaan myös asioista, jotka eivät vähimmässäkään määrin kiinnosta.

Kun kirjoitin novellikokoelmaani ”Karusellimatka”, annoin tekstin kirjailija Juhani Syrjälle luettavaksi. Hän tuohtui melkoisesti tarinasta ”Salakuljettajat”, missä kaksi veljestä lähtee Lappiin kalastamaan. Minä en tiennyt kalastuksesta yhtään mitään. Erityisesti Juhani hermostui kohdasta: ”Hän heitti vavan kiven taakse ja jäi odottamaan”.

–Ystävä hyvä. Jos hän heittää vavan kiven taakse, hänelle ei jää käteen mitään, hän kommentoi palautekirjeessään, ja kertoi minulle yksityiskohtaisesti ongella olemisen salaisuudet.

Vasta toisella lukukerralla Syrjä alkoi pitää novelleistani enemmän.

–Ei se sinun käsikirjoituksesi mitenkään huono ole, taisin vain olla tuohduksissani kalastukseen liittyvistä asiavirheistä, hän pehmensi.

Saman novellikokoelman novelli ”Suojeluspyhimys Mikael” kertoo matkasta Sortavalaan. En ollut koskaan käynyt Sortavalassa, mutta Yty oli, ja lupasi kertoa minulle kaiken. Kustannustoimittajani Martti Anhava ehdottaa, että lähtisin kuitenkin itse paikan päälle katsomaan, mikä siellä on meininki. Sortavalaan? Keskellä kylmintä helmikuuta? En viitsi muistuttaa, että Waltarikin kirjoitti ”Sinuhen” käymättä kertaakaan Egyptissä. Jotenkin sen mainitseminen ei sovi tähän yhteyteen.

Äkkiä innostun valtavasti. Pyydän sisartani Killiä mukaan. Otamme selvää erilaisista vaihtoehdoista, joita on tasan yksi: Joensuun kautta, opastettu bussimatka, yksi yö hotelli Piipunpihassa.

Aloitan jankuttamisen jo junassa: onko siellä kännisiä jotka tunnistavat minut eivätkä anna rauhaa? Pahin tapahtuu heti ensimmäisen pissatauon aikana huoltoasemalla kello seitsemän aamulla.

Pyylevä, erittäin humalainen mies rojahtaa pöytäämme ja ilmoittaa: ”Mie oon nähny siut tellussa”.

Matkasta tulee yksi elämäni hauskimpia. Juuri tätähän minä itse asiassa kaipasin; että joku marssii luokseni juuri noin iloisen törkeästi ja murtaa yksityisyyteni ja yksinäisyyteni rajat. Alamme kutsua häntä sisareni kanssa Telluksi. Sortavalassa on helvetin kylmä, hotellissa ei tule lämmintä vettä ja kaikki muukin reistaa. Mutta elämä on ihanaa ja kaikki on meille mahdollista. Tellu, Killi ja minä bailaamme aamuyöhön. Tutustumme kahteen tohmajärveläiseen maanviljelijään, jotka esittelevät vielä sen kuudennenkin kapakan. –Kyl sitä saa niin monena olla, minä lausahdan tuon tuostakin. Se huvittaa tohmajärveläisiä. En paljasta, että olen varastanut lauseen Jussi Lammelta ja Ilkka Heiskaselta, jotka ovat luultavasti varastaneet sen joltain muulta.

Valamoon emme pääse, koska Laatokka on jäässä. Sen kuvaamisessa minun täytyy käyttää Ytyä apuna.

Kun runko ja synopsis on jotenkuten tehty, lähden liikkeelle dialogin kautta. Mitä nämä henkilöt mahdollisesti puhuvat? Ensin käytän mielikuvitusta, sitten käyn läpi repliikkiluetteloni: noin sata liuskaa lauseita, kuultuja ja keksittyjä. Mikä lause sopisi kenellekin?

Tätä en inhoa. Minä rakastan repliikkien kirjoittamista. Monet dramaturgit ovat sanoneet, ettei sillä, mitä ihmiset puhuvat ole merkitystä, vaan sillä mitä he tekevät. Olen eri mieltä. Sillä mitä he puhuvat on valtavasti merkitystä. Vai tarkoittivatko he, että henkilöt saattavat yhtä hyvin valehdella kun sanovat jotain; yksi draaman peruslaeista? En usko peruslakeihin. Pahin väärinkäsitys on kuuluisa ”kill your darlings”. Monet kuvittelevat sen tarkoittavan sitä, että kirjailijan täytyy käsikirjoituksen työstämisen loppuvaiheessa poistaa kaikki ne kohdat, joista hän pitää eniten. Siinä on vain se ongelma, että työn loppuvaiheessa kirjailija pitää kaikista kohdista eniten. Jos ne poistetaan, ei jää jäljelle mitään.

Tekstiä on yleensä pakko tiivistää joistakin kohdista. Ja roskiin menee kirjailijalle tärkeitä lauseita. Sitä on ”kill your darlings”.

Tämän kaiken jälkeen on jäljellä vain yksi ongelma. Sarja täytyy kirjoittaa valmiiksi.

6.

Terolut puree. Kuukautiset ovat viikon myöhässä. Muistan gynekologini sanoneen, että parinkin päivän myöhästyminen merkitsee raskautta. Olen ostanut jo raskaustestinkin. Mallu ja Mikko ovat kylässä. Jaksanko odottaa aamuun vai teenkö testin nyt? Vetäydyn kylpyhuoneeseen.

Elämäni ensimmäinen raskaustesti. Sure stick. Käyttöohjeet ovat yksinkertaiset, jopa minulle. Teen testin ja siirrän sen syrjään. Otan sen takaisin ja tuijotan sitä. Ei mitään. Mutta sitten. Hitaasti, hyvin hitaasti alkaa valkoiseen ruutuun hahmottua vaaleanpunainen viiva. Kutsun Ollin katsomaan.

–Joo, se siitä, Olli sanoo ja heittää testin roskiin.

–Miten sä nyt noin teit?

–Eihän siinä ollu mitään.

–Kyllä siinä oli viiva!

Nostan testin roskalaatikosta ja pistän sen kiertoon.

Mikko tarkistaa insinöörin varmuudella ruudun.

–Kyllä siinä semmonen heikko viiva on. Tässä käyttöohjeessahan sanotaan ettei viivan värisävyllä ole väliä.

Otan testitikun käteen ja juoksen Mallun kanssa apteekkiin kysymään farmaseuttien mielipidettä. Apteekki on kiinni. Minun on pakko saada tietää. Ryntäämme Eiran sairaalaan ja tarraamme kiinni ensimmäiseen hoitajaan, jonka näemme. –Kuule, onko tässä sun mielestä punanen viiva?

–Kyllä, se on heikko mutta viiva kuitenkin. Kyllä sä luultavasti olet raskaana.

Palaamme kotiin ja otamme valokuvia tikusta. Mikko ottaa Ollista valokuvan, jossa Olli puree kauhuissaan nallen korvaa. Kysymme Mallua ja Mikkoa kummeiksi. Vastaus on positiivinen.

Varmistan raskauden vielä gynekologilla. Hänen vastauksensa on ”heikosti positiivinen”. Mitä se tarkoittaa?

–Jos raskaus on vasta alussa, tulos voi näyttää vain heikosti positiivista. Tai sitten kyseessä on tuulimuna.

Tämänkin takia ilmoitan vain muutamalle ystävälleni asiasta. Raskaus etenee oudosti; en tunne väsymystä enkä pahoinvointia. En tunne juuri mitään.

Tunteillahan nyt ei yleensäkään ole tapana olla siellä, missä niitten pitäisi olla, mutta kuitenkin. Jotain ilontapaista tähän kaipaisi.

Ehkä en vain voi uskoa, että tämä viimein tapahtui minulle. Tunnen pettäneeni Tuki ry:n ihmiset. Kuinka kehtaan kertoa heille, että saan vauvan?

Viidennellä viikolla lähdemme Kemiöön Ollin siskon mökille. Siellä alkavat kovat vatsakivut. Panadolia vahvempaa särkylääkettä en voi ottaa, ettei sikiö vaurioitu. Vietän melkein koko päivän sängyssä ja katselen ikkunan eteen levittäytynyttä omenapuuta. Myöhemmin illalla alan tihkua verta. Sitä ei tule paljoa kerralla mutta sitä tulee koko ajan. Se siitä.

Maanantaina menen gynekologille.

–Kyllä näitä tällaisia vuotoja voi tulla, vaikka olisitkin raskaana, hän rauhoittelee.

Hän kokeilee kohtuani.

–Se ei tosin ole kasvanut tarpeeksi, hän sanoo. –Mutta se ei silti tarkoita etteikö voisi olla olemassa pieni mahdollisuus, että olisit yhä raskaana. En kuitenkaan halua antaa turhaa toivoa. Tee viikon kuluttua testi vielä varmuuden vuoksi. Soita sitten minulle.

Nyökkään. En aio tehdä toista testiä. Ei olisi pitänyt tehdä sitä ensimmäistäkään.

7.

Ennen kuin viikko on kulunut loppuun, äiti soittaa ja kertoo, että mummi on sairaalaassa. Hän on kaatunut, murtanut lonkkansa ja joutunut sairaalaan. Tämä ei ole uutta. Uutta on se, että hänellä on nyt myös keuhkokuume ja suolitukos, ja mitä luultavimmin loppu lähellä.

–Se voi olla menoa nyt, äiti sanoo.

–Mä en pääse tulemaan sinne, minä sanon. –On sellaisia töitä, että en pysty järjestämään.

Työt ovat oikea syy, mutta ne voisi järjestää toisin. Totuus on, että minä en uskalla lähteä, en kestä hyvästejä, pelkään kuolevan ihmisen kohtaamista. Enkä tiedä ehtisinkö enää, sehän voi tapahtua koska tahansa.

–Voiko mummin kanssa puhua? minä kysyn.

–Ei, se vaan nukkuu. Mutta me soitetaan heti kun se herää, äiti lupaa.

Loppupäivän yritän keskittyä töihin. Olen levoton, mutta pakotan itseni työskentelemään. Yritän järkeillä tämän asian valmiiksi.

Mummi on reippaasti yli kahdeksankymmentävuotias. Hän on ollut jo pitkään huonossa kunnossa, mutta selvinnyt kotona. Tämä on luonnollista. Vanhan ihmisen kuolema on helpotus ennen kaikkea hänelle itselleen.

Mikä minua vaivaa? Miksi minä en osaa tuntea tunteita? Näyttelijänä minun pitäisi osata. Vai olenko joutunut pelaamaan tunteillani näyttelijäntyössä niin paljon, etten saa niihin enää yhteyttä omassa elämässäni? Tuomitsen kaikki aidotkin tunteet falskeiksi, naurettaviksi. Mikäli ylipäänsä tiedän minkälainen tunne on aito, miten se määritellään.

Mummi on minulle hyvin läheinen ihminen. Miten helvetissä voin olla lähtemättä hänen luokseen?

Seuraavana päivänä kännykkä soi keskellä videovuokraamoa. Siellä on isä.

–Nyt mummi on hereillä, haluatko puhua mummin kanssa?

–Haluan.

En halua. Olen kauhuissani. Mitä minä osaan sanoa?

–Hei mummi, minä sanon.

Toisesta päästä ei kuulu muuta kuin hengitystä, hän ei jaksa vastata. Tämä tilanne on tekemällä tehty. Pelottava. Vastenmielinen. Hyvästit videovuokraamossa. Kiitos kaikesta ja sillä tavalla.

–Ikävää että sä olet niin huonossa kunnossa, minä sanon.

Joudun puhumaan kovalla äänellä, hänellä on huono kuulo. Kammottavaa, ettei hän vastaa, että joudun pitämään tällaista monologia.

–Sä olet merkinny mulle niin paljon, minä sanon. Ääneni särkyy. Tuijotan selkä kyyryssä toimintavideoitten levottomia kansia. En osaa tätä tällaista. En yleensä kerro ihmisille, mitä he minulle merkitsevät, enkä varsinkaan, jos he sattuvat merkitsemään enemmänkin. Mummille sanoin vuosia sitten spontaanisti, että hän on minulle tärkeä ihminen. Hän alkoi itkeä. En ottanut asiaa puheeksi enää toista kertaa.

Mummin hengitys alkaa vinkua.

–Toivottavasti sulla ei ole kovin paljon kipuja, minä sanon Sylvester Stallonelle, joka tuijottaa minua videon kannesta kasvot valahtaneina.

Myös muut asiakkaat tuijottavat minua. Miten kiusallista, inhottavaa. Inhottavinta on se, että minä välitän siitä.

–Mä en luultavasti pääse käymään siellä, mutta mä yritän järjestää, minä sanon.

Hengitystä.

–Hei hei mummi.

Toisesta päästä kuuluu ynähdys. Suljen puhelimen.

Pakenen Ollin perässä autoon. Oliko tämä meidän viimeinen keskustelumme?

Lupasin järjestää itseni hänen luokseen, ja järjestän myös. Siirrän töitäni myöhemmäksi. Seuraavana päivänä lennän pohjoiseen.

Kummitätini tulee hakemaan minua lentokentältä.

–Nyt Liisa on vähän parempi, puhuukin jotain, hän kertoo.

–Voiko se tarkoittaa sitä että se selviää?

–Ei.

Äiti ja Kati ovat parhaillaan mummin luona; häntä ei ole jätetty hetkeksikään yksin. Mummi näyttää valtavan ilahtuneelta, kun tapaa minut.

–Voi voi, hän huudahtaa, levittää kapeat linnunkätensä ja ottaa minut hetkeksi syleilyynsä.

–Mitä kuuluu sitten viime näkemän?

Hän on laihtunut kilokaupalla; leuka työntyy terävänä esille. Mutta silmät palavat päässä.

Yöpöydällä on minun joululahjaksi antamani kirja ”Miksi elämä erottaa.” Se kertoo kirjailija Annikki Setälästä. Annikki oli mummin vanha ystävä.

–Mummi vaati heti kun pystyi puhumaan, että tuo kirja on tuotava tänne, vaikkei se jaksakaan lukea, äiti kertoo. –Se ei millään haluais jättää sitä kesken.

Ei tietenkään. Vaikka hän on jo pitkään halunnut täältä pois, hän ei malttaisi kuitenkaan lähteä ennen kuin saa luetuksi loppuun vielä yhden kirjan.

Kerron mummille yksityiskohtaisesti, mitä kirjassa tapahtuu. Hän pyörittelee päätään.

–Surullista, surullista, erot on niin surullisia! hän huokaa.

–Ei ne aina ole, minä sanon. Hän katsoo minua hämmästyneenä.

–Eikö?

Mummi, joka tietää kaikki maailman asiat historiasta taiteisiin. Viimeiset vuodet hän on alkanut kerrata saksankieltä. Verbien taivutusmuodot ovat hänen intohimonsa. Kysyipä häneltä mistä aiheesta tahansa, hän osaa keskustella siitä. Kaikki nämä tietonsa hän vie mukanaan hautaan. Kaikki muistonsa, ajatuksensa. Sietämätöntä.

–Kun mie saisin elää siihen asti että saisin lukea vielä sinun uusimman kirjan, hän sanoo.

–Niin, minä sanon.

Hän saa rajuja yskänkohtauksia vähän väliä. Lääkityksen kanssa on kuulemma välillä pihtailtu. ”Ettei totu liikaa”, tämä klassinen selitys. Ja ihminen tekee kuolemaa. Nyt mummi on kuitenkin saanut kipupumpun.

Jään yöksi sairaalaan; saan nukkua viereisessä vuoteessa. Kuuntelen mummin vaivalloista hengitystä jännittyneenä ja vilkaisen häntä säännöllisin väliajoin. Mummi näyttää nukkuessaan jo aivan kuolleelta.

Seuraavana päivänä mummin vointi huononee; suolitukokselle pitäisi tehdä jotain. Hänet päätetään siirtää suurempaan sairaalaan. Ambulanssi tulee hakemaan meitä. Mummi makoilee paareilla levollisen, hiukan poissaolevan näköisenä ja minä istun hänen vieressään turvavöissä. On vielä aikainen aamu, olen tokkurainen enkä ole ehtinyt kammata edes hiuksiani. Teen sen ja alan sutia ripsiväriä ripsiini. Se on vaikeaa; ambulanssi ajaa epätasaisesti. Ja onko tämä nyt oikea aika ja paikka muutenkaan?

–Anteeksi vaan, mun on pakko vähän yrittää, minä selitän mummille.

–Kyllä mie ymmärrän, hän sanoo ja hymyilee.

Uskon häntä. Jos joku ymmärtää tämän tällaisen, niin hän.

Myöhemmin jonotamme käytävällä tutkimushuoneeseen. Mummi alkaa hapuilla kädellään minun vatsaani.

–Anna mie kokeilen sinun massua, hän sanoo. Siirryn lähemmäksi, että hän voi painaa kätensä vatsani päälle.

Olen näkevinäni eleessä jotakin symboliikkaa, ikään kuin hän siunaisi vatsani, mutta kaikki on luultavasti puhdasta sattumaa.

Kun mummi nukkuu, käyn apteekissa ja ostan sittenkin raskaustestin, halvimman mitä on saatavilla. Teen raskaustestin vessassa. Katselen tyhjää ruutua, turtana ja uupuneena ja jollakin tavoin yhä odottaen, että siihen alkaisi hahmottua viiva. Kuulen mummin huhuilevan minua. Hän kuolee aivan pian, ja minun elämäni on pelkkä tyhjä ruutu.

Menen kännykkäni kanssa sairaalan pihalle ja soitan gynekologille.

–Ei tullu viivaa, minä kerron.

–Vai niin, hän sanoo. –Ehkä se oli tuulimuna. No, ei muuta kuin uutta yritystä sitten.

Tuulimuna. Minulle se oli raskaus. Onko tuulimunaraskauden keskeytymistä lupa surra yhtä tosissaan kuin tavallisen raskauden?

Ei. Tunnen itseni huijariksi. Ruumiini ei pystynyt tuottamaan muuta kuin tyhjän sikiöpussin.

Mummi nukkuu unilääkkeestä huolimatta levottomasti. Hän pomppii pystyyn sängyssä, yrittää kiskoa tippaletkua irti ja hokee tahtovansa lähteä kotiin. En ole varma kumpaa kotia hän tarkoittaa, omaa kotiaan vai sitä toista. Kun hän viimeinkin hengittää rauhallisesti, ovi rävähtää auki ja kaksi sairaanhoitajaa tulee mittaamaan häneltä verenpainetta. Mummi säikähtää.

–Mitä te teette? hän huutaa.

–Onko tuo nyt tarpeellista? minä kysyn.

–Lääkärin määräys, he vastaavat ja alkavat pumpata. Olemme sopineet lääkärin kanssa, että ei enää mitään ylimääräisiä toimenpiteitä. Mutta ehkä tämän määräyksen antoi joku muu lääkäri, tieto ei kulje. Kun minun täytyy joskus kuolla, haluan tehdä sen nopeasti. Ei päivääkään muitten ihmisten armoilla.

Hoitajat lähtevät, ovi painuu hitaasti kiinni.

–Mie en jaksa enää, mummi sanoo tuskaisella nuotilla.

–Anna mennä sitten, minä sanon.

–Anna mennä, niinkö sie sanoit?

–Niin.

Anna mennä mummi. Päästä irti. Nuku pois.

Aamulla hieron mummin turvonneita jalkoja. Luen hänelle juorulehdistä parhaita paloja. Eniten häntä on aina kiinnostanut Monacon hovi, erityisesti prinsessa Stephanie joka on syntynyt samana vuonna kuin minä.

–Se on suuri skandaali, jos prinsessa synnyttää aviottoman lapsen, mummi huokaa nautinnollisesti.

Syötämme hänelle äidin kanssa lakkoja ja kermaa. Hän alkaa nykiä sairaalapaitansa hihaa.

–Mie haluan nätimmän yöpaidan, tämä on kamalan ruma, hän huudahtaa ja kiihtyy niin, että saa taas rajun yskänkohtauksen.

Haemme äidin kanssa mummin asunnosta tavaroita. Etsimme kauniin pitsimiehustaisen yöpaidan, villashaalin, hajuvesipullon ja yövoiteen. Tuntuu vastenmieliseltä penkoa hänen kaappejaan, niin kuin olisimme jo kuolinpesässä.

Sairaalassa vaihdamme hänelle oman yöpaidan päälle. Sivelen yövoidetta hänen poskiinsa vaikka on päivä. Millään ei ole enää mitään väliä.

Lentokoneeni lähtee tunnin päästä. Täytyy hyvästellä. Silitän hänen hiuksiaan.

–Mun täytyy nyt me...