Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Kansi: Sami Saramäki

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26317-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Johannekselle, Elinalle

Erjalle

Prologi. Kaunas. Vuosi 1832

Prologi

KAUNAS

Vuosi 1832

”Kirjastahan tässä vain on kyse, yhdestä kirjasta.”

Camaldolimunkki Albertus Danzigilainen juoksi Pazaislisin kirkon kryptan mustana avautuvaa käytävää. Hänen hengityksensä vinkui, sillä hän oli paksu mies ja huono juoksija.

Soihtu hänen kädessään lepatti, valutti vahaa hänen pulleille sormilleen ja heitti läikkyviä varjoja pitkin loputtomien käytävien hometta kukkivia tiiliseiniä. Vähän väliä Albertus vilkuili taakseen käytävän pimeyteen. Sieltä kantautui etäisiä ääniä, puhetta, vaimeita huutoja ja välillä metallin raapaisu kiveen miekan huotran osuessa seinään.

Hän pysähtyi hetkeksi ja pyyhki hikeä otsaltaan ja sylkipisaroita parrastaan. Sitten hän painoi päänsä alas ja huohotti.

”Vain yksi kirja on kyseessä, vain yhden kirjan muutama sivu, ja mikä Jumalan tähden niissä on niin tärkeää?”

Albertus Danzigilainen teki ristinmerkin ja varjeli samalla soihdun pieneksi käynyttä lepattavaa liekkiä kädellään.

Aika oli käymässä vähiin. Hänellä vain ei ollut aavistustakaan kuinka vähiin, sillä hän ei tiennyt olivatko munkkiveljet saaneet reet lastatuiksi luostarin pihassa. Siitä kuormasta ei auttanut myöhästyä.

Vain hetki sitten apotti Birute oli pyyhkinyt silmänsä esiin harmaan hiuspehkonsa alta, tarttunut Albertusta kaiken sekasorron keskellä kauluksesta kiinni, pitänyt häntä suuren nyrkkinsä otteessa ja antanut ohjeet. Apotin silmät olivat olleet viiruina kun hän oli luetellut ulkomuistista reitin kryptaan. Albertuksen oli siitä ainokaisesta kerrasta muistettava pitkä luettelo suoria ja kaarevia käytäviä, alas ja ylös nousevia portaikkoja ja lukematon määrä kulmissa kääntymisiä. Mutta ne ohjeet johdattivat sen luokse, mitä hän etsi.

Se oli kirja. Yksi yli kolmentuhannen niteen joukossa, mutta juuri tämä hänen oli löydettävä ja otettava mukaansa, löydettävä se ennen tsaari Nikolain sotilaita.

Tsaari Nikolai ensimmäisen sotilaat olivat aamun valkenemisen hetkenä ratsastaneet yhtenä mustana viittojen aallokkona sisään Kaunasin Mont Pacen luostarin portista. Lumi oli pöllynnyt heidän sirojen valioratsujensa kavioista korkealle ilmaan ja helähdellyt jäisinä kokkareina pitkin pakkaskamaraa, ikään kuin ikuisen talven lähettiläät olisivat saapuneet.

Apotti oli kiirehtinyt pihalle heitä vastaan pahaa aavistellen, ja joku munkkiveljistä oli hätäpäissään painellut pohjoisen kellotornin köysiin. Jan Delamarsin valamat kellot olivat kumisseet kiivaan kokoontumiskutsun camaldoli-sääntökunnalle aamun varhaisessa hämärässä. Mutta syytä kellonsoitolle luostarissa ei tiedetty, ei ennen kuin kookas mustapartainen tsaarin upseeri sen kertoi.

Camaldolit saivat lähteä. Tsaari oli määrännyt kellojen köysiin uudet soittajat. Munkeilla oli upseerin ilmoittama aika koota maallinen omaisuutensa, valjastaa hevoset, kuormata reet ja jättää luostari. Aika olisi lyhyt, sillä upseeri arveli että vaikka luostari mahdollisesti olikin rikas, ei pyhillä miehillä itsellään omaisuutta ollut. Köyhyyden veljinä upseeri saattaisi heidät matkaan, mikä heidän päämääränsä sitten ikinä olisikin. Hän kumartui ratsunsa selästä harmaahiuksisen ja iäkkään apotti Biruten puoleen, mutta ei suostunut katsomaan väärän uskon edustajaa silmiin.

”Ilmoitan kun aika on täysi.”

Upseeri oli ojentanut kaksi sormeaan, huitaissut niillä ilmaa ja hymyillyt pilkallisesti.

Apotti Birute katseli upseeria hädissään, kädet auki levitettyinä kuin armoa anoen.

”Miksi ihmeessä ylhäisyys?”

Mutta upseeri ei tähän epämiellyttävään kysymykseen vastannut mitään.

Tsaarin miehet laskeutuivat rauhallisesti ratsailta ja katselivat ympärilleen. Joku hieraisi käsiään vastakkain ja loi katseen luostarin refektorioon, josta leijui ruoan tuoksu.

”Niinpä niin. Nyt hallitsee meidän Roomamme”, mustapartainen upseeri puheli ja nuuhki hyväntuoksuista ilmaa.

Kukaan ei tiennyt, milloin ortodoksiveljeskunta muuttaisi luostariin, mutta tsaari Nikolain käsky oli selvä. Läntisen kirkkokunnan veljet, camaldolit, oli ajettava maanpakoon. Kolmas Rooma, viimeinen oikea, oli saapunut Kaunasiin.

Apotti Birute seisoi hetken paikallaan, havahtui sitten yhtäkkiä ja alkoi kehenkään erityisesti katsomatta huutaa ohjeita veljeskunnan jäsenille. Nämä olivat kellojen hälyttäminä kokoontuneet apotin taakse pääovelle ja lähtivät nyt yksi toisensa jälkeen juoksujalkaa suorittamaan evakuointia.

Ohijuoksevan veli Albertuksen apotti pysäytti kahmaisemalla tämän valkoisen kaavun hupusta lujan otteen.

”Veljeni Albertus, kuuntele tarkoin. Annan sinulle ohjeen, joka on tärkein kaikista.”

Albertus Danzigilainen oli pyylevä ja lyhytjalkainen mies, mutta nyt hän juoksi kryptassa henkensä hädässä. Kauhtana läpsyi sääriin, kitalaki oli aivan kuiva ja suussa alkoi olla veren maku. Hän koetti niellä, mutta kieli vain naksui ja vähäinen sylki jota erittyi, tuntui paksulta.

Hän sukelsi pimeyteen soihdun valokehä edellään. Se valaisi tunnelimaisen käytävän loputtomilta tuntuvat, pimeydestä esiin ilmestyvät tiiliseinät. Lattian rajassa vilisti rottia. Vaikka ne näyttivät soihdun valossa harmailta, Albertus Danzigilainen tiesi että ne olivat väriltään ruskeita.

Lopulta hän saapui lujatekoiselle lankkuovelle ja aukaisi sen. Vieno nahan ja pergamentin tuoksu leyhähti hänen kasvoilleen ilmavirran mukana.

Ovi avautui tilaan, jonka lattia oli seitsemän metriä hänen alapuolellaan.

Luostarin kirjasto oli siirretty kryptan suojiin tasan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Silloin Napoleonin perääntyvän armeijan yksi joukko-osasto oli ryöstänyt luostarin.

Huone häilyi soihdun valossa. Perimmäistä seinää Albertus ei nähnyt, mutta sivuseinät sen sijaan hyvin. Ne olivat kirjojen peitossa. Keskilattialla oli hyllyjä labyrinttimäisessä järjestyksessä. Niihin liittyi tehtävän vaikein osa. Nyt punnittaisiin apotin ohje.

Albertus Danzigilainen laskeutui nopeasti kapeat portaat ja alkoi juoksuttaa soihdun valoa pitkin seinähyllyssä olevien kirjojen selkämyksiä.

Apotti Birute oli sanonut möreällä äänellään ohjeet:

”Geographicasta kolmastoista sija kun olet kolme kertaa kääntynyt oikeaan.”

Kun Albertus oli yrittänyt tavoittaa apotin katsetta saadakseen varmistuksen näille sanoille, oli tämä jo kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt.

Vahasoihtu lepatti, Albertus kuulosteli. Kuului etäisiä jymähdyksiä, joiden hän arveli tulevan yläpuolellaan olevasta kirkkosalista, ja kaukaisia huutoja, muttei mitään, mikä olisi merkinnyt välitöntä vaaraa. Albertus nuoleskeli huuliaan saadakseen hitusen sylkeä kuivaan suuhunsa.

Moniosainen Geographica Major jäi suoraan hänen selkänsä taakse, kun hän astui hyllyjen väliseen käytävään. Hän käveli eteenpäin ensimmäisen hyllyrivissä olevan aukon kohdalle ja kääntyi oikealle. Albertus katsoi jalkoihinsa. Lattia oli pölymäisen hiekan peitossa. Pölyssä oli jälkiä munkkiveljien askelista, niiden yli ja lomassa kulki kokonainen seittimäinen verkosto rottien ja hiirten jälkiä. Hän jatkoi eteenpäin ja kääntyi toisen kerran. Seuraava hyllyväli oli lyhyt. Albertus kääntyi kolmannen kerran. Kolme käännöstä, muistat sen Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä, hän oli evästänyt itseään. Loput muistat siitä, että etsit apostolia, jota ei ole.

Kolmastoista hylly puuttui.

Sen sijalle, hyllyjen väliin, oli pingotettu nyöri, josta roikkui rotilta suojassa puinen lipas. Albertus katkaisi nyörin, painoi lippaan vavisten rintaansa vasten ja kuulosteli taas. Hän kuuli etäistä puhetta ja askeleita, jotka selvästi pysähtelivät, kompuroivat ja haparoivat pimeässä, mutta lähenivät.

Polvilleen laskeutuen Albertus avasi lippaan, otti sen sisältä kirjan ja raotti kantta nähdäkseen häilyvässä liekin lepatuksessa nimilehden.

Juuri tämän kirjan apotti halusi.

Albertus Danzigilainen keri auki mukanaan tuomansa pitkän kangasliinan, riisui kaapunsa kontallaan pölyn keskellä ja asetteli sitten kirjan selkäänsä lapaluiden väliin. Hän kietoi sen kangasliinalla kiinni itseensä niin, että se muuttui osaksi hänen vartaloaan. Kirjasta kasvoi rujo kyttyrä hänen selkäänsä. Hän joutui kiertämään liinan ristiin molempien kainaloidensa ali, mikä tuntui epämiellyttävältä: kangas alkoi kiristää rintaa niin, että hänen oli työlästä hengittää.

Hän puki kaavun takaisin ylleen, asetteli hupun kyttyrän päälle ja juoksi hyllylabyrintista kohti portaita. Samassa kuului, kuinka ovea koeteltiin.

Albertus Danzigilainen painoi silmänräpäyksessä soihdun lattiahiekkaan ja pimeys heittyi kryptaan. Varovasti hän painautui portaiden katveeseen.

”Krypta ja vanhoja kirjoja”, kuului yläilmoista. Tilaa valaistiin kirkkailla soihduilla, valo sai varjot hyppimään seinillä.

”Käsky on tutkia kirjastot, krypta. Jotakin harvinaista kirjaa kuulemma piilotellaan.”

”Nytkö heti?”

”Tutkittava mikä tutkittava.”

”Veli hyvä, eikö murkina ensin?”

”Tässä olemme, eikö saman tien?”

”Mihail, katso nyt hyvä mies kirjamäärää, ja vielä tällaisen soihdun valossa. Käy pian vahinko, poltamme kirjat, palaa kukaties koko kirkko.”

”Totta puhut, ja mihin joudummekaan kun syyllistä etsitään, Herra armahda meitä sellaiselta onnetto...