I

1.

Paluu juurille, ajatteli Veera Sipponen.

Mille juurille?

Kiurulan taloon.

Kiurulan talo, luoteisella Uudellamaalla, seisoo ulkorakennuksineen matalan kukkulan etelärinteellä vajaan kilometrin päässä Näkinjärven rannasta tontilla, joka on huomattavan suuri ja kaunis…

Veera kuuli rauhallisen, hiukan käheän äänensä keriytyvän ulos nauhurista.

Tulisiko tästä juttu? Ehkä jos sitoisi sen yleisempään teemaan. Maaseudun tehtävä ja merkitys nykyään? Maaseudun tulevaisuus EU-aikana? Kotimaan paluumuuttajat – heistäkö ratkaisu? Hyvin monen kaupunkilaisen vanhemmat ovat syntyneet maaseudulla… vielä vuonna 1963 työskenteli 21,4 prosenttia väestöstämme maatalouden palveluksessa, nyt enää alle seitsemän prosenttia, mutta 40 prosenttia asuu yhä kaupunkien ja isojen taajamien ulkopuolella…

Maaseutu taiteessa ja myyteissä?

Mutta huomasivatpa Kiurulan asujaimetkin aikojen muuttuneen…

Veeran kädet alkoivat kangistua ohuissa villasormikkaissa. Jos olisi ehtinyt tulla edellisellä bussilla, olisi päässyt melkein viereen. Vielä yksi loiva mäki ylös, hän kääntyi tienhaarasta ja näki lumen alla kumpuilevat niityt, metsikön ja keltaisen talon puiden takana.

Kiurulan talo.

…huomattavan suuri ja kaunis, jatkoi Veera äänetöntä saneluaan. Kuinka suuri? Tilaan kuuluvat kivenlohkareiden täplittämä, koivua, pihlajaa ja känkkyräistä mäntyä kasvava kukkula ja sen pohjoispuolella leviävät pellot, nykyisellään useamman pitkäaikaisen vuokraajan hallussa mutta yhteiseltä viljelyalaltaan kumminkin yhä yli kahdeksankymmenen hehtaarin suuruiset. Vai oliko se viidenkymmenen? Neljänkymmenen? Kahdeksankymmentä hehtaaria kuulosti aika isolta Etelä-Suomessa. Jossain makasiiniohjelmassa hän oli lukea lopottanut ne tiedot, normaalit tilakoot siellä ja täällä. Haihtuneet päästä saman tien. Infoa virtasi koko ajan läpi, kuka jaksaa muistaa sitä kaikkea. Olisiko pientila jotain alle kymmenen… Hehtaari on sata kertaa sata, sata hehtaaria on neliökilometri. Kahdeksankymmentä hehtaaria. Ei se suuren suuri olisi, varsinkin kun palstat on jaettu eri vuokraajille. Eikä siinä kaikki. Kiurulalla on maita myös kukkulan länsi- ja eteläpuolella: lukuisia hehtaareja entistä laidunaluetta, ei vuokralla eikä viljelyssä vaan luonnonniityksi villiintyneenä. Miehenkorkuista heinää ja ohdaketta se pukkasi jo ukin aikana, ja että sitä oli jaksettu päivitellä – sen Veera oli kuullut tädiltään Auralta. Ja metsääkin on… metsääkin on tilan omistuksessa pitkä kaistale, joka alkaa järven rannasta ja leviää peltomaan reunaa seuraillen sianpotkan muotoisena kohti itää, kunnes katkeaa kuntarajaan, jonka toisella puolella… joo, metsää oli sielläkin, mutta kenen, sitä hän ei tiennyt.

Ja itse talo? Kiurulan talo oli tiettävästi olemassa jo 1500-luvulla, mutta rakennusten ja pihapiirin nykyinen muoto periytyy 1700-luvulle…

Talo ja piharakennukset olivat tosiaan ulkoasultaan vanhakantaiset, Auran mukaan 1700-luvun mukaiset, mutta niitä oli uusittu pala kerrallaan niin ettei mikään yksittäinen osa, ehkä talon perustaa lukuun ottamatta, ollut yhtä vanha kuin pohjakaava. Piharakennusten, navetan, saunan, aitan, puuvajan, heinäladon ja talousrakennuksen lisäksi Kiurulaan kuului talli ja kasvihuone. Navetassa ei ollut enää lehmiä vaan Auran työtila, keramiikkapaja. Talli ja heinälato olivat tyhjillään ja samoin mehiläistarha, joka oli vielä Veeran lapsuudessa levittäytynyt kasvihuoneen takana rehottavalle kukkaniitylle. Mehiläisten pesälaatikot oli siirretty aittaan.

Kiurulan uudempaa historiaa Veera ei saisi kaikilta osin kytketyksi valtakunnalliseen kehitykseen. Siihen oli syynä Veeran ukki. Kotivävyn, serkun ja veljenpojan hoidettua poikien puutteessa isännänviran jatkuvuutta Kiurulassa ukki oli ollut ensimmäinen täysi-ikäisyyteen sinnitellyt miespuolinen jälkeläinen sataan vuoteen, ja kaipa se oli messiaanisesta asemastaan riehaantuneena alkanut kulkea omia polkujaan, lukenut Rudolf Steineria ja Besantia ja ties mitä kosmoksensyleilijöitä ja vitalisteja, ihannoinut villiä luontoa, haaveillut kompostoinnilla syntyvästä energiasta ja hoivaillut lääkeyrttejä ja mehiläisiä sen sijaan että olisi ahkeroinut kunnallispolitiikassa ja investoinut uudenaikaisiin koneisiin, lannoitteisiin ja viljelymenetelmiin niin kuin tervejärkiset naapurinsa.

Kiinnostava tyyppi kaikesta huolimatta. Ansaitsisi ihan oman juttunsa. Harmi, että ukki oli kuollut ennen kuin Veera ehti kasvaa aikuiseksi.

Mutta olihan Aura. Aura muisti ja tiesi ja tuntui välittävän siitä, että joku muukin tahtoi tietää, vaikka ei sitä kovin selvästi ilmaissutkaan.

Vastakkaisesta suunnasta, vanhan kylätien toiselta puolelta, alkoivat Stålin maat. Rajoista oli kärhämöity Stålien kanssa ainakin silloin, kun kotivävy Kaarlo Pentinpoika oli 1800-luvun puolella laajentanut Kiurulan tilaa lunastamalla naapureittensa tontteja. Stålin tila oli takavuosina ollut vielä suurempi kuin Kiurula, ja huomattavasti komeampi oli myös sen päärakennus. Sitä kutsuttiin Stålin kartanoksi, vaikka ei se kai mikään vanha kivestä tehty kartano ollut, niin kuin Fagervik tai Louhisaari. Se ei näkynyt tielle. Veera oli lapsena vaeltanut kerran tai kaksi pitkän vaahterakujan Stålin kartanolle vain saadakseen vilkaista sitä.

Sydän oli läpättänyt ja hiki virrannut, kun hän oli uskaltautunut semmoiseen paikkaan. Talo oli ollut hänestä mykistävän hieno. Mahtaisiko se tehdä enää mitään vaikutusta? Ståleja tuntuivat silloin pelkäävän ja kumartavan kaikki. Kaikki paitsi ukki. Veera muisti hämärästi Stålin pojat. Isoja meluisia roikaleita, jotka kulkivat Kiurulan metsän läpi, kylvivät sinne tupakannatsoja ja soutivat järvellä. Siitä ukki oli suuttunut. Polttavat vielä metsän, ja ranta on meidän, ukki sanoi, ja se mikä ei ollut Kiurulan kuului toiseen kuntaan. Ståleilla ei ollut oikeutta pitää venettään rannassa.

Jossain vaiheessa ukki ryhtyi sanoista tekoihin, koska poikia ei enää näkynyt.

Aura oli ohimennen maininnut, että jotkut nimittivät Ståleja yhä ruukinpatruunoiksi. Veeralla ei ollut tietoa siitä, mitä laatua Stålien vanha ”ruukki” oli ollut. Silloin kun hän oli lapsi, Stålin perhe pyöritti jotain sähköalan tehdasta, joka työllisti suuren määrän ihmisiä seudulla ja veti väkeä myös kauempaa. Tehtaan logoa näki kuorma-autoissa ja muuallakin, siinä oli salaman näköinen keltainen S ja punainen pallo alhaalla tai ylhäällä.

Toimikohan tehdas vielä, vai olivatko nykyiset patruunat siirtäneet tuotantonsa Itä-Eurooppaan tai Kaukoitään?

Se olisi ajankohtainen aihe jos mikä.

Aura oli leipomassa ja huusi Veeralle keittiön puolelta, että sisään vain ja istumaan. Hänen vointiaan tiedusteltiin saman tien, ja sitten yllättäen, ennen kuin Veera oli ehtinyt saada saappaat pois jalastaan: –Mitä Annelille kuuluu?

–Mä en ole soittanut äidille vähään aikaan. Kai se hyvin voi.

Keittiöstä kuului hirnahdus.

–Kysyykö se koskaan mitään minusta? Ota villasukat siitä korista. Lattiat on viileät.

Veera poimi pärekorista valko-vihreäraidalliset sukat, joissa oli pitkät varret. –Mä en ole kertonut sille, että olen käynyt täällä, hän sanoi pienen tauon jälkeen.

–Ai jaa, sanoi Aura ja hirnahti jälleen.

Veera tallusteli keittiöön. Silvia, Auran labradorinnoutaja, nousi Auran jaloista ylimyksellisen tyynesti kuin ranskalainen valtionpäämies ottamaan häntä vastaan, ja Veera rapsutti sitä niskasta. Kiurulassa oli suuri tupakeittiö, jonka toinen pääty oli täynnä Auran tekemiä saviastioita ja -veistoksia. Niitä oli hyllyssä ja lattialla sanomalehtien päällä. –Toin niitä tänne, kun navetassa seinät jäätyi, selitti Aura kädet taikinakulhossa. –Putki halkesi ja tässä sitä ollaan. Paha talvi, säät heittelee. Mutta minä se vain porskutan. Hohhoijaa. Luuletko Annelin tykkäävän siitä, että käyt täällä ilahduttamassa yksinäistä vanhusparkaa?

Kun Veera oli alkanut vierailla Kiurulassa – tämä oli neljäs kerta viime syksyn jälkeen, jolloin Veera sai jostain päähänsä soittaa Auralle – hänellä oli kestänyt vähän aikaa tottua siihen, ettei Aura ollut samanlainen kuin äiti. Jos äiti puhui yksinäisyydestä, sävy oli valittava ja moittiva eikä pilaileva, kuten Auralla.

–Ei se tykkäisi yhtään, hän sanoi. –Se ajattelisi että se on siltä pois.

–Anneli raukka.

Auran äänessä häivähti suru. Mutta se väistyi nopeasti. –Kiva kun käyt. Meidän suku on niin pieni. Sillä on hyvätkin puolensa. On minulla ystäviä. Vanhoja ystäviä. Tässä iässä ei enää saa helposti uusia ystäviä. Ihminen kalkkeutuu kaavoihinsa, tulee krantuksi. Tai sitten oppii erottamaan jyvät akanoista. Tänään taidan kierrättää sinua talossa. Näet mikä on ennallaan ja mikä muuttunut. Sinullehan tämä lopulta päätyy.

–Enpä tiedä.

–Ei tässä muitakaan ole.

–Äiti tulee ennen mua.

–Niin, Anneli…

N...