Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Mila Teräs ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Piia Aho

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2008 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26650-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus ja motto

Vendelalle

Me kaikki elämme omassa maailmassamme. Mutta jos katselet tähtitaivasta, näet että kaikki nuo eri maailmat liittyvät yhteen muodostaen tähtikuvioita, aurinkokuntia, linnunratoja.

(Paolo Coelho teoksessa Veronika päättää kuolla, suom. Sanna Pernu.)

1.

I

Hän otti muutaman tunnustelevan askeleen minua kohti. Ja tullessaan hän oli jo puoliksi irti entisestä elämästään. Jo silloin hän oli osa minua.

Tunsin hänen tuoksunsa voimistuvan. Se sekoittui yliopiston kirjaston pölyiseen hajuun. En osaa kuvailla hänen tuoksuaan. Jos osaisin, olisin luultavasti siitä vapaa.

Hänellä oli pitkä, hieman luiseva vartalo. Pinkinvärisen hiustöyhdön sivuilta pojan tukka oli saksittu kuultavaksi sängeksi. Huomioni kiinnittivät myös niittivyö, kapeat farkut ja säyseä, notkeaksi nuhraantunut anorakki.

Pojan ryhti oli huomiotaherättävän pysty, olkapäät säteilevät ja avonaiset. Kaikesta tästä huolimatta näytti siltä, kuin hän olisi lukenut paljon. Hänen kasvonsa olivat juuri niin valakat, ja juuri sen kaltaiset varjot muhivat hänen silmiensä alla.

Piilotin katseeni levällään olevaan muistikirjaani. Tartuin lyijykynään ja annoin ässien silmukoiden tanssia kirjoittaakseni lehtiöön oman nimeni: Sella Suomala.

Sen jälkeen vilkaisin poikaa taas. Aluksi hän roikotti katsettaan maassa aivan kuin siinä olisi ollut jotakin raskasta. Sitten hänen harmaat silmänsä yllättäen kohosivat kohdalleni.

Hän antoi katseensa levittäytyä minuun.

Sellaisia silmiä ei ollut kenelläkään muulla.

Niissä oli pihkaa, lämpöisiä vilttejä, ehkä jokin kuiskauskin.

Ja hymy, hetken se väreili pojan poskipäillä kuin vesi jonakin ihanana, helteisenä iltana

Hei, hän sanoi.

Oli varsin epätavallista, että kukaan tuntematon vastakkaisen sukupuolen edustaja sillä tavalla vain käveli luokseni. En ollut lainkaan sellainen tyttö, jonka luokse tultiin, varsinkaan sellainen ilme kasvoilla.

Yleensä en korostanut kasvojeni piirteitä meikkaamalla. En myöskään jaksanut kantaa huolta puikulaisista reisistäni tai mahani sopimattomasta pehmoisuudesta, saati sitten kituliaista suomalaishiuksistani, jotka eivät kasvaneet edes ylettyäkseen kunnolla hartioilleni. Tai en ainakaan suostunut tunnustamaan, että olisin niistä vähääkään piitannut.

Minulla ei ollut tapana tehdä itseäni tykö vaatteillakaan. Olin sinäkin päivänä pukeutunut hiutuneisiin farkkuihin ja pitkähihaiseen puuvillapaitaan, jonka olin vastikään ostanut Pelastusarmeijan kirpputorin kahden euron rekistä. Vanhempieni satunnaisten avustusten ja säästäväisyyteni ansiosta olisin voinut maksaa paidasta hieman enemmänkin, mutta olin huolissani ilmastonmuutoksesta ja suosin kierrätystä kaikessa, missä se suinkin vain oli mahdollista.

Kaikesta tästä ulkonäkööni kohdistuvasta epänaisellisesta ja varsin päättäväisestä piittaamattomuudestani huolimatta pinkkitukkainen poika oli tervehtinyt juuri minua ja todellakin, niin, hän oli myös hymyillyt.

Lähes saman tien poika kääntyi lähteäkseen.

Äkillisen mielijohteen vallassa nousin ylös ja jätin kirjaston nähdäkseni, mihin suuntaan hän menisi.

Näin hänen laskeutuvan jyrkät rappuset alas kissaeläimen pehmeydellä ja kääntyvän kohti humanistisen tiedekunnan Juslenia-rakennusta. Vaikkei minulla todellakaan ollut tapanani seurailla tuntemattomien turkulaismiesten liikkeitä, huomasin käveleväni hänen perässään rakennuksen sisään. Sen jälkeen kadotin hänet pian kokonaan näköpiiristäni.

Hämmentyneenä jäin tutkimaan ilmoitustauluja. Arkeologian kurssit kuulostivat mielenkiintoisilta. Hetken haaveilin jopa niille osallistumisesta pääaineeni historian luentojen ohessa.

Olihan arkeologia jotakin, johon olin saanut omakohtaisen kosketuksen menneen kesän aikana.

Muistini syttyi. Se alkoi kuljettaa lävitseni kuvia ja tapahtumia.

13. kesäkuuta oli ollut yksi helteinen päivä niiden tukkoisten päivien ketjussa, jotka olivat sillä viikolla seuranneet toisiaan. Olin onnistunut pääsemään kesätöihin arkeologisille kaivauksille, joita tehtiin jatkuvasti Turun Aboa Vetus -museon alueella. Kaltaiselleni juuri ylioppilaaksi kirjoittaneelle tulevalle historianopiskelijalle työpaikka kaivauksilla oli tietysti ollut unelmien täyttymys.

Siihen hellepäivään saakka kesätyöni oli kuitenkin ollut varsin unettavaa. Olin nähnyt hiekkaa silmissäni vielä pitkään työpäivien päätyttyäkin. Hiekkaa oli tunkeutunut hiusteni juuriin, napani mutkaan ja ropissut kasoittain aina uniinikin asti. Työ kaivauksilla oli osoittautunut arkiseksi ja raskaaksi. Päivien kuluessa olimme työtovereideni kanssa koettaneet ylläpitää laiskaa keskustelua samalla, kun työskentelimme. Yhä useammin olimme kuitenkin vain tyytyneet kuuntelemaan työvälineiden kilahtelua ja hiekan loputonta rapinaa.

Arkeologisilla kaivauksilla maata kunnioitettiin. Siihen suhtauduttiin paitsi uteliaasti, myös hyvin hellästi. Maata raaputettiin pois lempein liikkein ja ohuina kerroksina muurarin lastaa muistuttavalla työkalulla. Siveltimen kaltaisella välineellä maahan kosketttiin silloin, kun kyseessä oli erityisen herkkä ja pehmeä löydös. Ylimääräinen maa-aines lapioitiin rikkalapioilla ämpäreihin. Sieltä se myös varmuuden vuoksi vielä seulottiin.

Tehtävänämme oli koettaa houkutella maata avaamaan sylinsä ja luovuttamaan ne aarteet, joita se oli jo vuosisatojen ajan heijannut keuhkojensa alla. Jokainen tiesi, että pyysimme siltä suuria lahjoja.

Aivan kaivausten alussa maa oli sylkäissyt meille jokusen lähes arvottoman ruotsinvallan aikaisen kolikon. Sen jälkeen oli alkanut löytyä lasinsirpaleita, keskiaikaista tiiltä ja kiveä.

Mitä syvemmälle olimme kaivautuneet kohti maan hengittäviä keuhkoja, sitä selvemmin keskiaikainen kaupunki oli alkanut meille tuoksua ja näyttäytyä. Multa oli paljastanut meille seastaan holvikellareita, rakennusten jäännöksiä, aitojen kappaleita, katukiveyksiä, astioiden palasia ja jäänteitä vaatteista sekä jalkineista.

Me olimme tunkeutuneet keskiaikaisten talojen kellareihin kuin varkaat vieraasta ajasta.

Niistä olimme kaivaneet esiin kalojen, lampaiden, nautojen ja muiden kotieläinten luita, meripihkahelmiä, saviastioiden palasia ja ikkunalasia. Löydöt olivat pian muuttuneet jokapäiväisiksi, mutta ne olivat jatkuvasti kiihottaneet mielikuvitustamme. Allamme oli avautunut kokonainen yli viisisataa vuotta vanha kaupunginosa.

Olimme tunteneet ylpeyttä kaikista löydöistämme. Huvittaaksemme toisiamme olimme alkaneet kertoa tarinoita siitä, mihin kaikkia käsiimme joutuneita esineenkappaleita oli käytetty ja kenelle ne olivat aikoinaan kuuluneet. Toisinaan minusta tuntui, ettei se ollut pelkkää hupaisaa ajankulua. Joskus väsyneenä, työpäivän jo ollessa lopuillaan, tunsin, kuinka maa suorastaan vaati tarinoita ja selityksiä ojentaakseen sylistään lisää todistusaineistoa.

Hellepäivä 13. kesäkuuta oli kuitenkin poikennut kaikista muista. Tuona päivänä olin löytänyt maasta ensimmäistä kertaa jotakin täysin erilaista. Jotakin, mitä kukaan muu ei vielä kertaakaan aikaisemmin ollut onnistunut pyydystämään.

Aivan kuin maa olisi äkkiä päättänyt uskoutua juuri minulle.

Kuin se olisi valinnut minut.

Aluksi olin päätellyt löydökseni olevan pelkkä lasinsirpale olimmehan löytäneet kaivauksilta aikaisemminkin lasisten ikkunoiden osia. Kaivauksien johtajan kasvoilla nopeasti vaihtuvista ilmeistä olin kuitenkin tajunnut sirpaleen olevan jotakin muuta, jotakin aivan erityistä.

En siis yllättynyt myöhempien tutkimusten tuloksista. Niissä ilmeni, että kyseessä oli kappale hopeista peiliä, joka oli valmistettu 1400-luvun lopulla tai aivan 1500-luvun alussa.

Peili, sen siru.

Eihän se todellakaan ollut mikään kesän merkittävin arkeologinen löytö. Sellaisesta ei kirjoitettu edes pientä mainintaa Turun Sanomiin.

Mutta mielikuvituksessani minä painoin sormeni peilin terävää reunaa vasten vielä monta kertaa senkin jälkeen, kun olin luovuttanut sirpaleen kaivauksien johtajalle.

13. kesäkuuta oli hellettä.

13. kesäkuuta täytyi olla piste, josta tämä tarina alkoi.

Peilinkappaleen takaa erottui himerää kirjoitusta, josta ei paljain silmin saanut enää selvää. Tarkemmissa tutkimuksissa kaiverruksen arveltiin olevan h-kirjain.

Vielä monta kertaa myöhemmin hellin ajatuksissani peilinkappaletta, jonka olin saanut tuoda 2000-luvulle. Se heijasti valoa omasta ajastaan ja ehkä jotakin myös viimeisimmästä kantajastaan. En voinut olla pohtimatta, kuka oli viimeksi tunnustellut käsissään esineen pintaa. Aloin arvuutella sitä, mitä peilillä oli kerrottavanaan ja yritin rakentaa siitä mielessäni ehjän. Tuntui huimaavalta ajatella, että olin saanut koskettaa jotakin, jota joku oli pidellyt viimeksi käsissään satoja vuosia sitten.

Olin ikään kuin tahtomattanikin tullut sysätyksi tarinaan, joka oli alkanut jo satoja vuosia sitten.

Toisinaan huomasin pohtivani, mitä merkitystä oli sillä, että tuo pieni pala menneisyyttä oli etsiytynyt juuri minun käsiini. Ehkä emme useinkaan kiinnitä huomiota pieniin asioihin tai esineisiin elämissämme ja huomaa, kuinka ne muuttavat meitä.

Peilin vaikutusta tai ei, löydön jälkeen moni asia elämässäni oli muuttunut. Yksi merkki muutoksesta olivat unet, joita olin äkkiä al...