Kiitokset

Kuten aina valtavat, säkenöivät, konfeteilla sirotellut kiitokset seuraaville:

Bill Contardille – mitä voin sanoa? Sinä olet kaikkein PARAS! Kiitokset kaikesta kovasta työstä, jota olet tehnyt puolestani!

Marianne Merolalle – kiitos, että olet auttanut Kuolemattomat-sarjan maailmanvalloituksessa!

St Martins -kustantamon tiimille – mukaan lukien mutta ei taatusti vain pelkästään: Matthew Shearille, Rose Hilliardille, Anne Marie Tallbergille, Katy Hershbergerille, Brittney Kleinfelterille, Angela Goddardille ja muille…

Perheelleni ja ystävilleni – te tiedätte, keitä olette! Kiitos kaikesta rakkaudesta ja tuesta ja siitä, että raahasitte minut pois tietokoneen luota juuri kun piti – arvostan teitä enemmän kuin tiedättekään!

Sandylle – Blue Hipposin suojelupyhimykselle – sinä ruletat!

Ja, totta kai, lukijoilleni – te ette vain mahdollista tätä kaikkea – te teette siitä hauskaa, vaivan arvoista ja yksinkertaisesti huikeaa – en voi kiittää teitä tarpeeksi!

1.

”Mitä vattua?”

Haven pudottaa leivoksensa, sellaisen, jossa on vaaleanpunainen kuorrutus, punaisia sokerikiteitä ja hopeanvärinen reunus. Hän tuijottaa minua vahvasti meikatuilla silmillään, kun minä vilkaisen ympärilleni ihmisiä vilisevällä aukiolla. Kadun saman tien päätöstäni tulla tänne. Sitä, että olin typerästi ajatellut, että hänen lempileivoskahvilansa kauniina kesäpäivänä olisi paras paikka kertoa hänelle uutiset. Ihan kuin pieni mansikkaleivos jotenkin pehmentäisi viestiä. Mutta nyt toivon, että olisimme pysyneet autossa.

”Sisätiloihin sopiva äänenvoimakkuus. Ole kiltti”, yritän sanoa kepeästi, mutta päädyn sen sijaan kuulostamaan vanhalta, kärttyisältä opettajattarelta. Katson, miten hän nojautuu eteenpäin, työntää pitkän, platinaraidoitetun otsatukkansa korvansa taakse ja vilkaisee minua.

”Anteeksi? Mutta oletko tosissasi? Siis sä pudotat tollasen megaluokan pommin – ja tarkoitan todella megaluokan pommia – koska mun korvat soi yhä ja päässä pyörii, ja mä tavallaan haluan sun toistavan sen, jotta mä voin varmistua siitä, että sä tosiaan sanoit mitä mä luulin sun sanovan – ja sun ainoa huolenaihe on se, että mä puhun liian kovalla äänellä? Onko tää jokin vitsi?”

Pudistan päätäni, vilkaisen ympärilleni ja vaihdan täysimittaiseen vahinkojen esto- ja minimointimoodiin madaltaessani ääntäni ja sanoessani: ”Kyse on vain siitä, että kukaan ei saa tietää. Tämän täytyy pysyä salaisuutena. Se on välttämätöntä”, vaadin tajutessani liian myöhään puhuvani ihmiselle, joka ei koskaan ole pystynyt säilyttämään kenenkään salaisuutta, kaikkein vähiten omaansa.

Haven pyörittelee silmiään ja lysähtää taaksepäin tuolillaan mutisten jotain, kun minä tarkastelen häntä tyrmistyneenä siitä, että merkit ovat jo näkyvissä: hänen kalpea ihonsa on hohtava ja käytännössä virheetön ja hänen laineikkaat ruskeat hiuksensa joissa on vaalea raita, ovat upeat ja kiiltävät kuin jossain shampoomainoksessa. Jopa hänen hampaansa ovat suoristuneet ja muuttuneet valkoisemmiksi, enkä voi olla miettimättä, miksi tämä tapahtui niin nopeasti – hänen siemaistuaan eliksiiriä vain pari kertaa – kun omalla kohdallani muutos vei paljon kauemmin.

Katselen häntä yhä, kun vedän syvään henkeä ja sukellan hänen energiaansa. Ohitan lupaukseni olla salakuuntelematta ystävieni sisimpiä ajatuksia, kun pinnistelen nähdäkseni vilauksen hänen energiastaan, sanoista, joita hän ei sano ääneen. Olen varma siitä, että nyt jos koskaan salakuuntelu on hyväksyttyä.

Mutta sen sijaan, että pääsisin tavalliselle näköalapaikalleni, minut pysäyttää luja seinä, joka estää pääsyn hänen energiaansa. Jopa silloin kun liu´utan rennosti kättäni eteenpäin ja hipaisen sormenpäilläni Havenin sormia muka kiinnostuneena hänen hopeisesta pääkallosormuksestaan, en pysty vastaanottamaan mitään.

Hänen tulevaisuutensa on salattu minulta.

”Tämä on vain niin…” Hän nielaisee ja katselee ympärilleen, suihkulähdettä ja nuorta äitiä, joka työntää lastenrattaita kiekuessaan samalla kännykkäänsä, tyttöporukkaa, joka tulee ulos uimavarustekaupasta kädet täynnä kasseja – katselee suunnilleen mihin tahansa muualle paitsi minuun päin.

”Tiedän, että siinä on paljon sulattelemista – mutta silti…” Kohautan olkapäitäni, tiedän että minun täytyy olla vakuuttavampi, mutta en ole varma, miten sen teen.

”Paljon sulattelemista? Niinkö sinä siitä ajattelet?” Hän pudistaa päätään ja rummuttaa sormillaan vihreän metallituolin käsinojaa, kun hänen katseensa pyyhkäisee hitaasti ylitseni.

Huokaisen ja toivon, että olisin hoitanut asian paremmin, että voisin tehdä jotain asian korjaamiseksi, mutta on liian myöhäistä. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata se sotku, minkä olen saanut aikaan. ”Mä varmaan toivoin, että sä näkisit sen sillä tavalla.” Kohautan olkapäitäni. ”Hullua, mä tiedän.”

Hän vetää syvään henkeä, kasvot niin liikkumattomina ja ilmeettöminä, että niitä on mahdoton tulkita, ja olen juuri sanomaisillani jotain, juuri alkamassa anella anteeksiantoa, kun hän sanoo: ”Oikeastiko? Sä teit musta kuolemattoman? Siis – ihan tosissasiko?”

Nyökkään, ja vatsani tuntuu olevan yksi hermokimppu, kun suoristaudun tuolissani ja varaudun iskuun, joka takuulla on tulossa minua kohti. Tiedän, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vastaan se, mitä tahansa hän sitten tekee tai sanookin. Ansaitsen sen, koska olen pilannut koko hänen elämänsä.

”Mä vain…” Hän pidättää hengitystään ja räpyttelee silmiään, ja hänen auransa on näkymätön eikä tarjoa mitään vihjeitä hänen mielentilastaan, nyt kun olen tehnyt hänestä minunkaltaiseni. ”No, mä olen täydellisessä šokkitilassa. Siis oikeasti. Mä en edes tiedä mitä sanoa.”

Puristan huuleni yhteen ja annan käsieni valahtaa syliini, veivaan kristallista hevosenkenkärannekorua, joka minulla aina on ranteessani, kun selvitän kurkkuani ja sanon: ”Haven, kuule, mä olen niin pahoillani. Niin – tosi – tosi – pahoillani. Sulla ei ole aavistustakaan. Mä vain…” Pudistan päätäni ja tiedän, että minun pitäisi mennä itse asiaan, mutta minusta tuntuu, että minun pitäisi selittää oma näkökulmani – se mahdoton valintatilanne, jonka eteen jouduin – miltä tuntui nähdä hänet niin kalpeana, niin avuttomana, horjuvan kuoleman rajamailla, kun jokainen pinnallinen hengenveto saattoi olla hänen viimeisensä.

Mutta ennen kun pääsen edes alkuun, hän nojautuu minua kohti silmät levällään: ”Oletko sä mielipuoli?” Hän pudistaa päätään. ”Sä oikeasti pyydät anteeksi, kun mä vain istun tässä, niin innoissani, niin täysin puulla päähän lyötynä, etten voi edes kuvitella, miten voin ikinä korvata sulle tämän!”

Täh?

”Siis tää on niin vatun siistiä!” Hän virnistää ja pomppii ylösalas tuolillaan kasvot loistaen kuin tuhatwattinen hehkulamppu. ”Tää on oikeasti siistein vatun asia, mikä mulle on ikinä tapahtunut – ja mä saan kiittää tästä kaikesta sua!”

Nielaisen ja vilkaisen hermostuneena ympärilleni tietämättä miten reagoida. En odottanut mitään tällaista. En valmistautunut tällaiseen. Vaikka suurinpiirtein tästä Damen minua varoitti.

Damen – paras ystäväni – sielunkumppanini – kaikkien elämieni rakkaus. Minun uskomattoman upea, seksikäs, fiksu, lahjakas, kärsivällinen ja ymmärtävä poikaystäväni, joka tiesi, että näin tulisi käymään ja pyysi päästä mukaan tästä nimenomaisesta syystä. Mutta minä olin liian itsepäinen. Halusin välttämättä tehdä tämän yksin. Minähän hänestä tein kuolemattoman – minä panin hänet juomaan eliksiiriä – joten minä olen se, jonka pitää selittää tilanne. Vaikka se ei suju yhtään niin kuin luulin. Ei lähellekään.

”Siis täähän on ihan kuin olisi vampyyri, eikö? Verenimemistä lukuun ottamatta?” Hänen innosta loistavat silmänsä tuijottavat minua. ”Niin, ja ilman arkkuja tai auringonpaisteen välttelemistä!” Hänen äänensä kohoaa riemusta. ”Tää on niin uskomatonta – ihan kuin unelma, joka on tullut todeksi! Kaikki, mitä mä olen ikinä halunnut on vihdoinkin tapahtunut! Mä olen vampyyri! Kaunis vampyyri – ja ilman kaameita sivuvaikutuksia!”

”Sä et olet vampyyri”, sanon vaisulla, haluttomalla äänellä ja mietin, miten tämä näin meni. ”Niitä ei ole olemassakaan.”

Ei, ei vampyyreitä, ei ihmissusia, ei haltijoita, ei keijuja – vain kuolemattomia, joiden lukumäärä – kiitos Romanin ja minun, kasvaa nopeasti…

”Ja miten sä voit olla siitä varma?” Haven kysyy kulmakarvat koholla.

”Koska Damen on ollut maisemissa paljon pidempään kuin minä”, sanon. ”Ja se ei ole koskaan nähnyt mitään noista – eikä tavannut ketään joka olisi. Me ollaan päätelty, että kaikki vampyyrilegendat on peräisin kuolemattomista, paitsi että niissä on muutama iso vääristymä – kuten veren imeminen, se ettei pysty menemään ulos auringonvalossa ja se, että on allerginen valkosipulille.” Nojaudun Havenia kohden. ”Ne on lisätty vain lisäjännityksen takia.”

”Mielenkiintoista.” Haven nyökkää, vaikka hänen ajatuksensa ovat selvästi muualla. ”Voinko mä yhä syödä leivoksia?” Hän viittaa lommoista mansikkasotkua kohden, yksi puoli on sortunut ja litistynyt pahvirasiaa vasten, kun toinen puoli on yhä kuohkea ja odottaa vain syömistään. ”Vai onko mun tarkoitus tehdä jotain muuta…?” Hänen silmänsä leviävät, eikä hän anna minulle aikaa vastata, kun jo läjäyttää pöytää ja kiljaisee: ”Voi luoja – sehän on se mehu, eikö olekin? Se punainen juoma, mitä sä ja Damen aina juotte! Se se on, vai kuinka? No, mitä sä odotat! Ojenna se jo mulle, tehdään tästä virallista – en voi odottaa, että pääsen aloittamaan!”

”Mä en ottanut sitä mukaan”, sanon ja näen, miten hänen ilmeensä synkistyy pettymyksestä, kun kiiruhdan selittämään: ”Kuule, mä tiedän, että tämä kuulostaa sun mielestä tosi makeelta ja kaikkea – ja jotkin asiat tässä onkin makeita, siitä ei ole epäilystäkään. Siis sä et ikinä vanhene, et saa finnejä tai kaksihaaraisia, sun ei koskaan tarvitse treenata kroppaasi ja voit ehkä jopa kasvaa vielä pituutta – kuka tietää? Mutta on muutakin – juttuja, jotka sun täytyy saada tietää – juttuja, jotka mun pitää selittää jotta…” Sanani jäävät kesken, kun näen miten hän pomppaa tuoliltaan nopeasti ja sulokkaasti kuin kissa – taas yksi kuolemattomuuden sivuvaikutus.

Hän hyppii jalalta toiselle sanoessaan: ”Pliis. Mitä tietämistä tässä on. Jos mä voin hyppiä korkeammalle, juosta lujempaa, en koskaan vanhene tai ala kuivettua – mitä muuta mä mitenkään voisin tarvita? Kuulostaa siltä että mä pärjään lopun ikuisuuden ajan.”

Vilkuilen hermostuneesti ympärilleni ja päätän panna hänen intonsa aisoihin ennen kun hän tekee jotain hullua – jotain, mikä kiinnittää meihin sellaista huomiota, mihin meillä ei ole varaa. ”Haven, ole kiltti. Istu. Tämä on vakavaa. On enemmän selitettävää. Paljon enemmän”, kuiskaan tylysti, mutta sanoillani ei ole minkäänlaista vaikutusta. Hän vain seisoo edessäni, pudistaa päätään ja kieltäytyy hievahtamastakaan. Hän on niin juopunut uusista kuolemattoman voimistaan, että ohittaa uhmakkuuden ja muuttuu suoraan hyökkääväksi.

”Sun kanssa kaikki on vakavaa, Ever. Ihan – kaikki – mitä sä sanot ja teet on vain niin hiton vakavaa. Siis, vakavasti puhuen, sä ojennat mulle valtakunnan avaimet ja vaadit sitten mua pysymään aloillani, jotta voit varottaa mua pimeästä puolesta? Miten pimeetä toi siis on?” Hän pyörittelee silmiään. ”Kamoon, höllää vähän, jooko? Anna mun kokeilla sitä, tehdä joku koeajo, nähdä mihin mä pystyn. Mä jopa haastan sut. Se, kumpi on ensimmäisenä kirjaston edessä jalkakäytävällä, voittaa!”

Pudistan päätäni ja huokaisen toivoessani, ettei minun tarvitsisi tehdä tätä mutta tietäen, että on tullut pienen psykokinesian paikka. Se on ainoa asia, mikä lopettaa tämän ja näyttää hänelle, kuka täällä oikeasti määrää. Siristän silmiäni, keskityn hänen tuoliinsa ja siirrän sen kiveyksen poikki niin nopeasti, että se pamahtaa hänen polvitaipeisiinsa ja pakottaa hänet istumaan.

”Hei – toi sattui!” Hän hieroo jalkaansa ja mulkoilee minua vihaisesti.

Mutta minä vain kohautan olkapäitäni. Hän on kuolematon, joten hän ei tule saamaan mustelmia. Sitä paitsi, on vielä runsaasti asioita selitettävänä eikä riittävästi aikaa, mikäli hän jatkaa tuota menoa, joten nojaudun häntä kohti ja varmistan, että minulla on hänen koko huomionsa, kun sanon: ”Usko mua, sä et voi pelata peliä, jos sä et tiedä sääntöjä. Ja jos sä et tiedä sääntöjä, jollekulle tulee käymään huonosti.”

2.

Haven loikkaa autooni, käpertyy penkille nojaten oveen ja nostaen jalkansa penkille. Hän kurtistelee kulmiaan, mulkoilee minua vihaisesti ja mumisee kaikenlaisia vastalauseita, kun käännyn parkkipaikalta kadulle.

”Sääntö numero yksi.” Vilkaisen häntä heilauttaessani pitkät vaaleat hiukseni kasvoiltani ja päätän jättää hänen avoimen vihamiehisen tuijotuksensa huomioimatta. ”Sinä – et – voi – kertoa – kenellekään.” Odotan, että sanat menevät perille ennen kuin lisään. ”Oikeasti. Sinä et voi kertoa äidillesi, isällesi, pikkuveljellesi Austinille…”

”Pliis.” Hän vääntelehtii penkillä, vuoroin ristien jalkansa ja vuoroin oikaisten ne, kiskoen vaatteitaan ja heilutellen jalkojaan niin levottomasti ja rauhattomasti kuin voisi tuskin kestää sitä, että hänet on sullottu tähän tilaan minun kanssani. ”Mä puhun niille tuskin muutenkaan”, hän kurtistaa kulmiaan vihaisena. ”Sitä paitsi toi on toistoa. Sä teit ton jo selväksi. Joten, kamoon, anna kuulua, että saadaan tämä hoidettua, jotta mä pääsen häipymään täältä ja aloittamaan uuden elämäni.”

Nielaisen ja kieltäydyn sen paremmin kiirehtimästä kuin antamasta hänen sanojensa vaikuttaa minuun ja tuijotan häntä, kun pysähdyn liikennevaloihin ja varmistan, että hän ymmärtää asian täyden merkityksen, kun lisään: ”Ja se koskee myös Milesia. Missään olosuhteisssa, olivatpa ne mitä hyvänsä, et voi kertoa hänelle.”

Hän pyörittelee silmiään ja näpelöi sormustaan, pyörittäen sitä ympäri keskisormessaan ja tuntee selvästi kiusausta paiskata sen minua päin: ”Selvä. En voi kertoa kenellekään. Tuli selväksi”, hän mumisee. ”Seuraava, kiitos!”

”Sä voit yhä syödä oikeaa ruokaa”, ajan risteyksen läpi ja kiihdytän hitaasti vauhtia. ”Mutta et tule aina haluamaan, koska tulet aika lailla täyteen eliksiiristä ja saat siitä kaikki ravintoaineet, mitä tarvitset. Mutta silti, ainakin muiden ihmisten seurassa, on tärkeää pitää julkisivua yllä, joten sun pitää ainakin teeskennellä syömistä.”

”Ai, niin kuin sinä vai?” Hän katsoo minua kulmakarvat koholla ja virnistää omahyväisesti. ”Siis miten sä istut ruokatunnilla murentamassa leipääsi ja hypistelemässä perunalastujasi ja luulet, ettei kukaan huomaa? Sitäkö sä olet tehnyt koko tän ajan? Pitänyt julkisivua yllä? Koska Miles ja mä luultiin, että sulla on syömishäiriö.”

Vedän syvään henkeä ja keskityn ajamiseen, siihen, että pidän vauhdin kohtuullisena ja kieltäydyn antamasta hänen vaikuttaa itseeni. Damen puhuu aina karmasta – siitä miten aktiomme saavat aikaan reaktion – ja minun aktioni ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Sitä paitsi, vaikka pystyisin palaamaan taaksepäin, en muuttaisi mitään. Valitsisin ihan samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Koska huolimatta siitä, miten kiusallinen tämä tilanne on, se on silti parempi kuin osallistuminen Havenin hautajaisiin, katsoi asiaa mistä suunnasta tahansa.

”Voi luoja!” Hän katsoo minua, suu auki ja silmät levällään ja sanoo kimeällä äänellä: ”Mä luulen – mä luulen, että mä kuulin ton!”

Katseemme kohtaavat ja huolimatta siitä, että kattoluukku on auki ja Etelä-Kalifornian kesäaurinko loistaa suoraan meihin, ihoni nousee saman tien kananlihalle.

Tämä ei ole hyvä juttu. Ei yhtään hyvä.

”Sun ajatukset!” Sä ajattelit jotain, että olet iloinen, ettei sun tarvinnut osallistua mun hautajaisiin, vai mitä? Mä oikeasti kuulin sun sanat päässäni. Tää on niin siistiä!”

Panen välittömästi suojani päälle, estän kaiken pääsyn ajatuksiini, energiaani, ihan kaikkeen. Olen enemmän kuin tolaltani siitä, että hän pystyi siihen, kun itse en pysty lukemaan hänen ajatuksiaan, eikä minulla ole ollut mahdollisuutta edes näyttää hänelle vielä, miten ajatukset suojataan.

”Joten te kaksi ette pelleilleet, vai kuinka? Sen telepatiajutun kanssa? Sä ja Damen todella luette toistenne ajatuksia.”

Nyökkään, hitaasti ja vastahakoisesti, kun hän arvioi minua ja hänen silmänsä loistavat kirkkaampina kuin ikinä. Silmät, jotka aikaisemmin olivat arkisen, tavanomaisen ruskeat ja usein piilotettu kreisinväristen piilolinssien taakse, säihkyvät nyt kullan, topaasin ja pronssin sävyissä – jälleen yksi kuolemattomuuden sivuvaikutus.

”Mä tiesin aina, että te kaksi olette outoja – mutta tämä vie kaiken kokonaan uudelle tasolle. Ja nyt mäkin pystyn siihen! Jösses, mä toivon, että Miles olisi täällä.”

Suljen silmäni ja pudistan päätäni yrittäessani pysyä kärsivällisenä, kun mietin, kuinka monta kertaa minun pitää vielä toistaa tämä asia. Jarrutan, annan tietä jalankulkijalle ja sanon: ”Mutta sä et voi kertoa Milesille – muistatko? Me käytiin se jo läpi.”

Hän kohauttaa olkapäitään, sanani valuvat hänen ohitseen kuin vesi hanhen selästä, kun hän pyörittää kiiltävänruskeaa hiuskiehkuraa etusormensa ympäri ja hymyilee, kun musta Bentley, jonka ratin takana on yksi koulumme oppilaista, ajaa ihan viereemme.

”Hyvä. Hyvä! Oikeasti, mä en kerro. Chillaa jo, jooko?” Hän kohdistaa huomionsa koulukaveriimme, hymyilee, flirttailee ja huiskuttaa, menee jopa niin pitkälle, että lähettää hänelle sarjan lentosuukkoja, ja nauraa, kun tämä vilkaisee Havenia toistamiseen varmistuakseen nähneensä oikein.

”Salaisuutesi on turvassa. Mä olen vain tottunut kertomaan sille, jos jotain jännää tapahtuu, siinä kaikki. Se on tapa. Mä olen varma, että mä pääsen siitä eroon. Mutta silti, sun on myönnettävä, että kaikki tämä on aika hiton makeeta, vai mitä? Siis miten sä reagoit silloin, kun itse sait tietää? Etkö sä ollut kuolla innosta?” Hän katsoo minua ja lisää hymyillen: ”Sanaleikki ei ollut tarkoituksellinen.”

Kurtistan kulmiani ja painan kaasua kovempaa kuin minun on tarkoitus, auto syöksähtää eteenpäin, kun palaan ajatuksissani tuohon päivään – tai siihen hetkeen, kun Damen yritti kertoa minulle elämäni mullistavat uutiset koulun parkkipaikalla. Mutta minä en halunnut kuunnella tuolloin. Ja olin suunnilleen niin kaukana innostuneesta kuin mahdollista. Toisella kerralla kun hän halusi välttämättä kertoa meidän pitkästä ja sotkuisesta menneisyydestämme, olin yhä kahden vaiheilla. Siis toisaalta minusta oli aika siistiä, että me saatoimme vihdoinkin olla yhdessä kaikkien noiden vuosisatojen jälkeen, joina olimme joutuneet olemaan erossa. Mutta toisaalta, siinä oli paljon sulattelemista. Ja paljon, mistä piti luopua.

Ja vaikka me aluksi luulimme, että valinta oli täysin minun käsissäni – että pystyisin jatkamaan eliksiirin juomista ja omaksumaan kuolemattomuuteni – tai sitten jättää sen täysin huomiotta, elää elämääni ja antaa periksi kuolemalle jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa – me tiedämme nyt paremmin.

Nyt me tiedämme totuuden kuolemattomien poismenosta.

Nyt me tiedämme Varjojen maasta.

Äärettömästä tyhjiöstä.

Ikuisesta kadotuksen kuilusta.

Paikasta, johon kuolemattomat joutuvat – sieluttomina – eristyksissä – lopun ikuisuuden ajaksi.

Paikasta, josta meidän täytyy pysytellä kaukana.

”Öö, ha-loo – maa kutsuu Everiä?” Haven nauraa.

Mutta minä vain kohautan olkapäitäni. Se on ainoa vastaus, jonka aion antaa.

Mikä saa hänet vain nojautumaan minua kohti ja sanomaan: ”Anteeksi vaan, mutta mä niin en tajua sua.” Hän katselee minua. ”Tää on siis tyyliin mun koko elämän paras päivä, ja sä haluat vain keskittyä negatiivisiin juttuihin. Siis ha-loo? Näkijänkyvyt, fyysinen voima, ikuinen nuoruus ja kauneus – eivätkö ne merkitse sulle mitään?”

”Haven, tässä ei ole kyse vain hauskanpidosta, tässä…”

”Joojoo.” Hän pyörittelee silmiään ja rojahtaa takaisin penkilleen, vetää polvet rintaansa vasten ja kietoo käsivartensa tiukasti niiden ympärille. ”On olemassa säännöt – varjopuoli. Se on tullut todella selväksi.” Hän kurtistaa kulmiaan, kerää hiuksensa toiselle korvalliselle ja kiertää ne kiiltäväksi ruskeaksi vyyhdiksi. ”Mutta jösses, etkö sä koskaan väsy tohon? Siihen, että olet aina niin kuormittunut, tunnet koko maailman painon harteillasi? Sulla on niin kun paras elämä, mitä kukaan voi kuvitella. Sä olet blondi, sinisilmäinen, pitkä, hyvässä kunnossa, lahjakas – ai niin, ja kaiken muun lisäksi – planeetan seksikkäin kundi sattuu olemaan mielipuolisen rakastunut suhun.” Hän huokaisee miettiessään, miten minä mitenkään voin olla niin sokea näkemään totuutta. ”Siis jos totta puhutaan, sä elät sellasta elämää, josta muut ihmiset voi vain haaveilla – ja silti sä saat sen näyttämään siltä kuin se olisi suunnilleen pelkkää huolta ja murhetta. Ja rehellisesti sanottuna, sori että sanon, mutta mun mielestä se on aivan pimeetä. Koska totuus on, että mulla on fantastinen olo! Sähköistetty! Kuin salama lävistäisi mun kropan läpi päästä varpaisiin! Enkä missään tapauksessa aio liittyä tähän sun depressiokerhoosi. Ei tule kuuloonkaan, että alkaisin hiipiä pitkin kampusta susirumissa huppareissa ja aurinkolaseissa, iPod suunnilleen implantoituneena päähäni, kuten sulla oli tapana. No, ainakin mä nyt tiedän, miksi sä teit niin, välttääksesi kaikkia ääniä ja ajatuksia, vai mitä? Mutta silti, en vatussa aio elää sillä lailla. Minä aion tarttua elämään – molemmin käsin. Mä myös suunnittelen potkivani Staciaa, Honoria ja Craigia kunnolla persuksille, jos ne vain yrittääkin aiheuttaa ongelmia mulle tai mun ystäville!” Hän nojautuu eteen, kyynärpäät polvillaan kun hänen katseensa kaventuu. ”Kun mä ajattelen kaikkea sitä paskaa, mitä ne sulle aiheutti, ja miten sä vaan käänsit selkäsi ja annoit olla…” Hän puristaa suunsa kiinni. ”Mä en tajua sitä.”

Katson häntä tietäessäni, että voisin vain laskea suojaani, ajatella vastauksen ja hän kuulisi sen, mutta tiedän, että se saa paljon enemmän vastakaikua, jos se sanotaan ääneen: ”Varmaan siksi että sillä kaikella oli niin kova hinta – perheeni menettäminen – se etten koskaan voisi ylittää…” keskeytän ennen kuin sanat livahtavat suustani. En ole vielä valmis kertomaan hänelle Valonmaasta, tuosta loistavasta mystisestä ulottuvuudesta ulottuvuuksien välillä, tai sillasta, joka vie kuolevaiset toiselle puolelle – en ainakaan vielä. Yksi asia kerrallaan. ”Siis mä tulen aina olemaan täällä. Mä en tule koskaan menemään tuolle puolen ja näkemään perhettäni enää…” Pudistan päätäni. ”Ja, no, mulle se tuntuu joka tapauksessa aika isolta rangaistukselta.”

Haven kurottuu minun puoleeni, kasvoilla tuo hänen surullinen koiranpentu -ilmeensä ennen kuin hän vetäytyy nopeasti kauemmas. ”Ups, sori! Mä unohdin, että sä inhoat sitä kun sua kosketaan.” Hän rypistää nenäänsä ja sipaisee tuulentuivertaman hiussuortuvan moninkertaisesti lävistetyn korvansa taakse.

”En mä inhoa sitä, että muhun kosketaan.” Kohautan olkapäitäni. ”Se vain voi välillä, no, se voi olla aika paljastavaa, siinä kaikki.”

”Tuleeko se olemaan sellasta munkin tapauksessa?”

Vilkaisen häntä, eikä minulla ole aavistustakaan mitä kykyjä hänellä on varastossa. Hän on jo nyt edellä kehitystä, vain yhden eliksiiripullon jälkeen, joten kuka tietää mitä tapahtuu, kun hän alkaa juoda sitä enemmän?

”Mä en tiedä.” Kohautan olkapäitäni. ”Jotkut jutut johtuu siitä, että mä kuolin ja menin…”

Havenin silmät kaventuvat, kun hän yrittää lukea ajatuksiani, mutta kiitos suojani, hän ei pääse kovin pitkälle.

”No, sanotaan että mulla oli lähellä kuolemaa -kokemus. Sillä on tapana muuttaa asioita.” Käännyn Havenin kotikadulle.

Hän katsoo minua kiinteästi, näpelöi pientä repeämää legginseissään ja sanoo: ”Näyttää siltä, että sä valikoit ne asiat, jotka haluat mun tietävän.” Hän kohottaa kulmakarvaansa ja haastaa minua kieltämään sen.

Mutta en kiellä. Minä vain suljen silmäni ja nyökkään. Olen niin väsynyt valehtelemaan ja peittelemään kaiken aikaa. Tuntuu hyvältä myöntää joitakin asioita välillä.

”Saanko kysyä miksi?”

Vedän syvään henkeä ja pakottaudun katsomaan häntä. ”Siinä on paljon sulateltavaa yhdellä kertaa. Jotkut asiat pitää kokea, jotta ne tajuaisi – kun taas jotkut – no, monet asiat voivat odottaa. Vaikka on vielä muutama juttu, mitkä sun pitää tietää.”

Pysäköin hänen pihatielleen ja pengon kassiani. Ojennan hänelle pienen silkkipussin, samanlaisen jonka Damen antoi minulle.

”Mikä tämä on?” Haven vetää narusta, työntää sormensa sisään ja vetää ulos värikkäistä kivistä tehdyn kaulakorun, joka roikkuu mustassa silkkinauhassa.

”Se on amuletti.” Nyökkään. ”On tärkeää, että pidät sitä koko ajan. Siis tästä lähtien aina.”

Hän siristää silmiään, heiluttaa sitä edestakaisin katsellen, miten auringonvalo heijastuu kivistä.

”Mullakin on sellainen.” Vedän oman amulettini esiin t-paitani alta ja paljastan omat kiveni.

”Miksi mun on erilainen?” Hän katselee vuoroin minun koruani, vuoroin omaansa, vertaillen niitä ja yrittäen päättää kumpi on parempi.

”Koska ei ole olemassa kahta samanlaista – meillä kaikilla on erilaiset – tarpeet. Ja amuletit pitävät meidät turvassa.”

Hän katsoo minua.

”Näillä on suojelevia ominaisuuksia.” Kohautan olkapäätäni ja tiedän, että etenen nyt sameisiin vesiin, siihen osuuteen, josta Damen ja minä olimme eri mieltä.

Hän kallistaa päätään ja irvistää, ja vaikka hän ei pysty lukemaan ajatuksiani, hän tietää että pidätän jotain itselläni. ”Suojella meitä täsmälleen miltä? Siis mehän ollaan kuolemattomia, vai? Mikä, jos en ole väärässä, aika lailla tarkoittaa että me eletään ikuisesti, ja silti, sä sanot että mä tarvitsen suojelua? Että mut pitää pitää turvassa?” Hän pudistaa päätään. ”Sori, Ever, mutta tossa ei ole mitään järkeä. Keneltä tai miltä mua mitenkään pitäisi suojella?”

Vedän syvään henkeä ja vakuutan itselleni tekeväni oikein, tekeväni ainoalla mahdollisella tavalla, huolimatta siitä mitä Damen saattaa ajatella. Toivon Damenin antavan minulle anteeksi sanoessani: ”Sua pitää suojella Romanilta.”

Hän pudistaa päätään ja ristii kätensä kieltäytyen uskomasta. ”Romanilta? Toi on naurettavaa. Roman ei ikinä satuttaisi minua.”

Töllistelen häntä ja uskon tuskin korviani etenkin kaiken sen jälkeen mitä olen juuri kertonut hänelle.

”Sori, Ever, mutta Roman on mun ystävä. Ja vaikkei asia sulle kuulukaan, meidän välille on hyvää vauhtia kehittymässä enemmänkin kuin pelkkä ystävyys. Ja koska ei ole mikään salaisuus, että sä olet inhonnut sitä ensimmäisestä päivästä alkaen, ei ole ollenkaan yllättävää kuulla sun sanovan näin nyt. Surullista, mutta ei yllättävää.”

”Mä en keksi tätä.” Kohautan olkapäitäni ja yritän pitää itseni rauhallisena huonolla menestyksellä. Tiedän, että äänen korottaminen tai se että yrittäisin pakottaa hänet näkemään asiat minun kannaltani, ei ikinä toimi jonkun noin itsepäisen ihmisen kuin Havenin kanssa. ”Ja joo, ehkä sä olet oikeassa, ehkä mä en pidä siitä, mutta ottaen huomioon miten se yritti tappaa sut ja kaikkea – no, voit pitää mua hulluna, mutta mun mielestä se on tarpeeksi hyvä syy. Mulla on jopa todistajia – mä en tiedätkö ollut ainoa, joka oli paikalla!”

Hän siristää silmiään ja naputtaa kynsillään ovenkahvaa sanoessaan: ”Okei, tehdäänpä tämä selväksi. Roman yritti myrkyttää mut jollakin teellä, johon oli sotkettu jotain…”

”Belladonnaa – tunnetaan myös nimellä myrkkykoiso…”

”Ihan sama.” Hän huitaisee kädellään. ”Pointti on siinä, että sä väität sen yrittäneen tappaa mut, mutta sen sijaan että sä olisit soittanut hätänumeroon, sä vain piipahdit paikalle nähdäksesi itse? Siis mitä järkeä siinä on? Ilmeisesti sä et ottanut sitä kovin vakavasti, joten miksi mun pitäisi ottaa?”

”Mä yritin soittaa hätänumeroon – mutta tilanne oli – monimutkainen.” Pudistan päätäni. ”Mun oli tehtävä valinta – jonkin sellaisen välillä mitä mä todella tarvitsen ja sun välillä. Ja kuten näet, valitsin sinut.”

Hän katsoo minua silmät suurina, laskelmoiden, sanomatta sanaakaan.

”Roman lupasi antaa mulle mitä mä halusin jos mä vain antaisin sun kuolla. Mutta mä en voinut tehdä sitä – ja niinpä…” Viittaan häntä kohti. ”Nyt sinä olet kuolematon.”

Hän pudistaa päätään, katselee ympärilleen ja keskittää huomionsa joukkoon naapuruston lapsia, jotka ajavat korotetulla golfkärryllä pitkin katua. Hän on hiljaa niin pitkään, että olen juuri sanomaisillani jotain, kun hän sanoo: ”Olen pahoillani, että et saanut mitä halusit, Ever, mä oikeasti olen. Mutta sä olet väärässä Romanin suhteen. Ei ole mahdollista, että se olisi antanut mun kuolla. Sen perusteella, mitä sä juuri sanoit, s...