Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Tuija Lehtinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Aino Ahtiainen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2010 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26471-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

1. luku

luku1.jpg

Rebekan huoneen seinälle oli kiinnitetty nastoilla kuva, jossa neljä poikaa seisoi topakasti rinnakkain ja kolmen suu oli apposen ammollaan. He lauloivat jotain, mutta lauloiko neljäskin, jäi arvoitukseksi. Neljännen pojan pää loisti seitsemänsakaraisena tähtenä. Isona ja koristeellisena tähtenä, joka sai hänet näyttämään omituiselta. Poika oli yksi tiernapojista, Mänkki, jonka tehtävä oli kantaa ja pyörittää tähteä laulunäytelmän ajan.

–Se kätkee kasvonsa, koska sillä on naama täynnä finnejä, Ulla arveli.

–Nenä kuin hyppyrimäki ja silmät pullollaan kuin niillä sinun kesän konnilla, Mervi lisäsi.

–Minun sammakkoni olivat komeita ja romanttisia, Rebekka sanoi ylväästi.

–Koukussa konnaan, Ulla hyräili. –Edelleen koukussa konnaan.

–Mutta kuka konna on? Mervi katsoi Rebekkaa ovelana. –Kaksijalkainen vaihteeksi? Saimi toimitti äsken alakerrassa, että sinä olit loman aikana Jerryn kanssa elokuvissa.

Rebekka huokaisi ja sanoi, että Saimi liioitteli suuresti. Hän oli mennyt syysloman puolivälissä pikkusiskojen kanssa katsomaan uusimman Viiru ja Pesonen -piirretyn, ja teatterin aulassa he olivat tavanneet Jerryn, joka oli tullut sinne sadetta pakoon.

–Selma haastoi Jerryn mukaan, Rebekka sanoi. –Ja koska sade oli rankka eikä sillä ollut muuta erityistä tekemistä, se lähti seuraksi.

–Ahaa, Mervi sanoi ärsyttävän tietävästi. –Miksi sinä et kertonut siitä heti leffan jälkeen?

–Muisti pätki, Rebekka virnisti.

–Pesosella, ei sinulla, Ulla huomautti. Hänkin oli nähnyt elokuvan pikkusisarustensa kanssa ja hänelle Rebekka oli maininnut Jerrystä ohimennen. Asiassa ei ollut mitään ihmeellistä, Ulla tiesi, mutta Mervi halusi tapansa mukaan kehitellä romanttisia kuvioita.

–Sitä paitsi sinä olit Kanarialla, Rebekka muistutti. –Jos minä olisin lähettänyt sinulle hotelliin kortin, se olisi ollut perillä vasta nyt, kun sinä olet jo täällä.

–Hanki kännykkä, Mervi kehotti. –Pysyt ajan tasalla.

Ehkä pitäisi toivoa sitä jouluksi, Rebekka ajatteli. Tuntui, ettei kukaan enää osannut soittaa lankapuhelimeen. Päkä, Rebekan pikaluisteluvalmentaja, oli vähän aikaa sitten valittanut, että Rebekkaa oli ylen vaikea saada kiinni. Päkä olisi halunnut Rebekan mukaan Ouluun, minne oli ollut menossa asioille. Raksilan tekojäärata oli avattu siellä kuun alussa, ja Päkä oli halunnut antaa parille ryhmänsä luistelijalle tuntumaa jäähän. Hän ei kuitenkaan ollut saanut Rebekkaa kiinni, sillä Rebekka oli ollut Ullan kanssa matelijanäyttelyssä. Selma oli vastannut puheluun ja ilmoittanut Päkälle, että Rebekka oli lierojen seurassa. Päkä oli nikotellut ymmällään ja sulkenut puhelimen, eikä Selma ollut saanut täsmennettyä asiaa. Jääkokeilu oli mennyt Rebekalta ohi suun, mikä oli harmittanut häntä, ja kaiken lisäksi hän oli jälkikäteen saanut selitellä Päkälle, ettei suinkaan ollut päätynyt mihinkään epämääräiseen jengiin ja hylännyt luistelua. Kännykkä olisi säästänyt siltä savotalta, mutta olisiko siltikään viisasta olla aina tavoitettavissa.

–Miksi? Mervi kysyi. –Miksi sinulla on tuo tähtipää kavereineen seinällä?

–Tiernatytöt, Ulla sanoi.

–Tytöt? Mervi katsoi heitä hämmästyneenä. –Poikiahan ne on aina. Vai onko tuon tähden takana tyttö?

–Useimmiten poikia, Rebekka myönsi. –Mutta kyllä tytötkin voi muodostaa ryhmän.

–Minä en tajua, Mervi oli ymmällään. –Ahaa, hän sanoi sitten ja hänen kasvoilleen levisi tietävä ilme. –Meidän luokan jouluiltamat!

Rebekka ja Ulla vaihtoivat epätoivoisen katseen. Mervin päähän ei mahtunut muuta kuin oman luokan rahankeruu ysin leirikoulua varten, kun jokin juhla-aika lähestyi. Tänä syksynä Rebekka oli kieltäytynyt kehittelemästä näytelmää luokalle tai keksimästä muutakaan ohjelmaa. Hän oli kesällä näytellyt ihan tarpeeksi kesäteatterin ”Kyllä, rouva kersantti” -esityksissä. Teatterikärpäsen purema oli hellittänyt, ja Rebekka oli pannut tarmonsa toisenlaiseen luovaan työskentelyyn. Hän oli ostanut saamallaan palkkiolla ompelukoneen, jossa oli kaikki mahdolliset herkut. Se ompeli melkein itse vaatteen, kun sille vain näytti kuvan. No, ei ihan tietenkään, mutta Rebekka oli suunnitellut vaatteita ja toteuttanut osan niistä. Taito oli kehittynyt suuresti sitten kesän ensimmäisistä pitkistä housuista, joista oli unohtunut vetoketju ja jotka olivat jumittuneet hänen päälleen. Siskot olivat kiskoneet ne pois hampaat irvessä. Saimille housut olivat sopineet täydellisesti sitten, kun tyttö oli napsaissut saksilla lahkeet lyhyemmiksi. Niitä housuja Rebekka ei piitannut muistella. Hänellä oli nytkin paljon tekeillä, ja juuri ennen tyttöjen tuloa pappilaan hän oli luonnostellut paperille tiernapoikien asuja.

–Isä puhui tästä kuvaelmasta loman aikana, Rebekka kertoi Merville. –Vanhustentalon mummot olivat muistelleet, että joku vuosi sitten niiden luona vieraili parikin ryhmää. Ne kaipaavat reippaita nuoria laulamaan ja kertomaan, miten tähti syttyi taivaalle ja tietäjät lähtivät seimen ääreen.

–Minä tunnen tarinan, Mervi nyökkäsi. –Siinä on hirmutekojakin, kun Herodes lähettää miehiä surmaamaan vastasyntyneitä poikalapsia.

–Myös lauluja, jotka ei liity mitenkään Jeesuksen syntymän aikoihin, Rebekka sanoi. –Pojat kautta aikojen on panneet mukaan oman aikansa historiallisia tapahtumia ja tarina on hioutunut matkan varrella. Nykymuodossa sitä on esitetty varmaan vasta 1900-luvulla.

–Viime vuosina on kuitenkin ollut hiljaiseloa, Ulla täydensi.

–Isä yritti saada Mossun innostumaan tiernapoikaryhmän muodostamisesta, Rebekka jatkoi. –Koiranputkihan on valmis nelikko.

–Mutta eihän Heta voi laulaa kaikkia osia, Mervi huomautti. –Se on ainoa, jolla on hyvä ääni. Ehkä Lupsukin vielä menee, mutta Mossu ja Olli!

Mervi huokaisi paljonpuhuvasti, ja Rebekka ja Ulla olivat samaa mieltä.

–Mossu ei kiinnostunut yhtään, sen mielestä ne on liian vanhoja pelehtimään mekoissa ja musiikki ihan aataminaikuista, Rebekka sanoi. –Isä vihjaisi, että ryhmä voisi vanhusten ilahduttamisen lisäksi kierrellä firmojen pikkujouluissa ja kerätä sieltä rahaa. Mutta sekään ei tehonnut Mossuun, vaikka siinä voi päästä hyvillekin ansioille.

–Se kartuttaisi luokan kassaa, Mervi nyökkäsi ja euron kuvat alkoivat pyöriä hänen silmissään.

–Ei onnistu, Ulla sanoi kipakasti. –Minä en ainakaan ala tehdä töitä koko luokan hyväksi. Sehän olisi ihan väärin, että vain neljä raataisi. Jos me kootaan ryhmä, me esiinnytään vanhuksille ilmaiseksi.

–Ja jos tehdään sivukeikkoja, rahat jaetaan, Rebekka täydensi. –Minä voisin ostaa uusia kankaita ja tehdä upeita joululahjoja.

–Mutta ensi vuoden retki, leirikoulu, Mervi vetosi anovana.

–Jos muut keksivät lisää ohjelmaa ja saavat aikaan iltamat, niin tottakai me esiinnytään siellä, Rebekka vakuutti.

–Minä panen niihin vauhtia, Mervi lupasi. –Kuka neljänneksi? Minä en ainakaan tahdo olla tuon tähden takana!

–Minä voin olla Mänkki, Rebekka lupautui auliisti. –Sinä voit olla Herodes ja Ulla on Knihti, Herodeksen palvelija. Murjaanien kuninkaaksi minä ajattelin Reijaa.

Reija oli esiintynyt luokan vuoden takaisessa näytelmässä Juliana, pääosassa, ja näytellyt roolin hyvin. Hän olikin ollut pitkään mukana ilmaisutaitoryhmässä ja hänellä oli myös hyvä lauluääni.

–Luuletko sinä, että Reija maalaa naamansa mustaksi? Mervi kysyi epäillen.

–Reija maalaa, Rebekka vakuutti. –Hän eläytyy osaan täysillä.

Mervi näytti huojentuneelta, että hänen ei tarvinnut sotkea ihoaan kaiken maailman tököteillä. Mervi halusi olla nätti, ja Rebekka arveli mielessään, että hänen voisi olla vaikea eläytyä julman kuninkaan rooliin. Mutta ehkä asut ja miekat antaisivat kaikille pontta esitykseen.

–Minä printtasin sanat, Rebekka sanoi ja jakoi tytöille paperiniput.

–Entä asut? Mekot? Mervi katsoi tähtipään kuvaa Rebekan seinällä.

–Asuna on pitkä paita. Niistä on tarkat ohjeet, Rebekka vakuutti. –Minä hankin kankaan. Vyöt, miekat, kruunut ja muut tarvikkeet me askarrellaan yhdessä.

–Jos Reija ei ala, Mervi huomautti. –Niin kuka sitten? Simo?

Simo oli romanipoika, jolla oli upea ääni. Hän haaveili saavuttavansa jonkun vuoden kuluttua tangokuninkaan kruunun Seinäjoella. Simo olisi varmasti tullut mukaan kuvaelmaan, Rebekka ajatteli, mutta ei ehkä mustanaamaisen kuninkaan rooliin. Simo olisi voinut kokea sen jonkinlaisena rotuvinoiluna. Onneksi ei tarvinnut edes miettiä asiaa, sillä kyllä Reija suostuisi. Tai joku tanhuja harrastavista tytöistä, jotka tykkäsivät esiintyä.

–Kertokaa nyt kaikki jännä, mitä täällä tapahtui loman aikana, Mervi kehotti sitten.

–Täällä? Rebekka ja Ulla purskahtivat nauruun. –Kanariaan verrattuna täällä oli varmasti köyhää, Ulla jatkoi.

–Pari leffaa, kirjastossa käyntejä, ompelemista, koirien käyttöä, Rebekka luetteli. –Ei mitään ihmeellistä.

–Pikkusisarusten kanssa olemista, Ulla lisäsi.

–Koiranputki? Mervi vihjaisi. –Mitään uutta sillä taholla?

–Ne vietti neljä päivää Lupsun perheen mökillä korvessa, Rebekka kertoi. –Soittivat täysillä ja hioivat biisejä. Isoja laumoja metsän eläimiä pakeni niitä taajamiin ja enon marketin roska-astioita oli kaadettu ja tongittu.

–Ihan varmaan, Mervi hymähti. –Oliko Hetakin mukana?

–Ei Heta, Ulla pudisti päätään. –Se odottaa valmista.

He...