1. luku

Poliisiauto kiipeää ripeästi jyrkkää mäkeä. Kadun molemmin puolin on autoliikkeitä, varaosakauppoja, autokorjaamoja. Katsastusaseman kohdalla poliisiauto kurvaa tieltä sivuun, sukeltaa mutkittelevan verkkoaidan aukosta sisään ja katoaa vaihtoautorivistöjen sekaan.
Autoliikkeen edessä seisoo mies. Hän on vakava, hermostuneen näköinen. Hän ottaa muutaman askeleen autosta nousseiden poliisien suuntaan, vaikka he jo tulevat miestä kohti. Mies osoittaa pitkän rakennuksen kivijalassa olevaa kookasta ovea, jonne johtava luiska muistuttaa suunnatonta ulos työnnettyä kieltä. Julkisivussa lukee suurin kirjaimin Sportexport.
Nosto-oven yläreunassa on rivi ikkunoita. Vanhempi konstaapeli Olli Repo kurkistaa sisään ja pukee samalla tottuneeseen tyyliin viiltosuojahansikkaita käsiinsä. Sisään on vaikea nähdä, hänen on totutettava näköään hämärän sekoittamiin muotoihin, jotka yksi kerrallaan alkavat muotoutua renkaiksi, lokasuojien kaariksi, tuulilasien reunoiksi, kylkilinjoiksi ja keulamaskien irvistyksiksi.
Olli kokeilee kahvaa. Ovi nytkähtää auki. Hän vilkaisee partiokaveriaan Päiviä. Päivi nyökkää merkiksi. Hän on valmis. Jostain kauempaa kuuluu ensihoitoyksikön lähestyviä hälytysääniä.
Olli astuu ensimmäisenä sisään. Hallissa on hiljaista. Päivi seuraa hetken kuluttua perässä ja siirtyy hieman syrjään, etteivät he olisi toistensa takana, samalla linjalla. Olli vetää sähkölamauttimen esiin varustevyön kotelosta ja kytkee virran päälle. Hämärään tunkee pieni kirkas punainen piste.
Heidän eteensä avautuu kahteen vinottaiseen riviin tarkalleen vastakkain asemoituja autoja, joista yksikään ei edusta tavanomaista perhemallia. Täällä on urheiluautoja, avomalleja, harvinaisempia luxus-malleja. Joukossa seisoo myös vanhasta Mustangista jalostettu kiihdytysauto. Sisälle lämpimään ovat päässeet kruununjalokivet, tusinakama on jätetty ulos tuuleen ja tuiskuun.
Olli lähestyy varovaisesti vasemmalla seinustalla olevaa toimistonurkkausta. Hän ei mene liian lähelle, vaan kiertää nurkkaa auki sopivan matkan päästä, jolloin se antaa mahdollisimman kattavan suojan. Pienellä liikkeellä he pääsisivät nopeasti takaisin nurkan taakse turvaan, jos jotain yllättävää tapahtuisi.
Toimiston ovi on raollaan. Siellä on pimeää. Olli nostaa sähkölamauttimen pienen valonheittimen kiilan ovenrakoon. Lattialla välkehtii jotain. Olli ottaa muutaman varovaisen askeleen ovea kohti, kuuntelee ja tönäisee ovea enemmän auki.
Lattialla on lasinsirpaleita. Ne ovat levinneet viuhkana vasemmalta seinustalta keskemmälle huonetta. Olli astuu kynnykselle, työntää ovea enemmän auki. Valokiila seuraa sirpaleita, kunnes vasemmalla seinustalla oleva kookas kaapisto peittää näkyvyyden. Olli etenee peremmälle, yhtäkkiä hän näyttää kädellä merkkiä taakseen. Päivi jähmettyy paikoilleen muutaman metrin päähän.
Kaapin takaa alkaa paljastua, kuinka sirpaleet sekoittuvat johonkin tummaan. Se on verta, joka kasvaa laajana lammikkona kaapiston takaa. Olli etenee yhä peremmälle, valokiilaan osuu jälleen jotakin. Kenkä lojuu kyljellään lammikon keskellä. Olli nostaa lamautinta, ja valokiila paljastaa kaapiston nurkan takaa pilkottavan jalan. Olli ottaa muutaman ripeän sivuaskeleen. Kaapiston takaa löytyy mies makaamassa liikkumattomana rikkoutuneen lasipöydän metallirungon päällä. Valokiilassa miehen katse on lasittunut, paikoilleen jähmettynyt.

Puhelin soi jossain. Ääni kuulostaa vaimealta, kuin se kantautuisi maan alta. Markus Korhonen silmäilee vaivautuneena äänen suuntaan, raottaa kyynärtuen kantta. Ääni voimistuu. Soittoäänenä on Uuno Turhapuro -elokuvien tunnuskappale. Markus poimii puhelimen käteensä, katsoo hetken näyttöä ja painaa nappia.
- Moi, Markus vastaa vaisusti.
- Moikka rakas, heleänraukea naisääni kantautuu puhelimesta. - Ei sulla olis kyytejä tännepäin?
- Ei just nyt ole, Markus välttelee.
- Mulla ei oo mitään päällä, naisääni viekoittelee.
- Älä viiti, ihan oikeesti, Markus pyytää ja joutuu vaihtamaan asentoa penkissään.
- Ihan pikaisesti, nainen maanittelee. - Mulla on ikävä.
- Joojoo.
- Eikö sulla ole?
- Ole mitä, Markus kysyy hölmistyneenä.
- No ikävä, nainen ärähtää.
- Onon, totta kai, mutta usko nyt, että mä en pysty irtoamaan tästä.
Hetkeen kumpikaan ei puhu mitään.
- Sä et rakasta mua, nainen toteaa pettyneesti.
- Totta kai ja silleen, Markus yrittää lepytellä vetämättömästi. - Mutta mä oon töissä. Miten mä tästä nyt yhtäkkiä voin minnekään lähteä?
- Olethan tuota ennenkin pystynyt. Ihan helposti.
Markus tipauttaa luurin korvaltaan ja huokaisee kyllästyneesti. Pienen hetken kuluttua hän nostaa luurin takaisin.
- Pliis, beibe, usko nyt. Mä en voi tulla. On vähän juttuja.
- Kyllä mä tiedän, nainen tokaisee.
- Tiedät mitä?
- Sun vuoros loppuu ihan kohta. Kyllä mä sen verran tiedän.
Markuksen katse pakenee taksitolpalta avautuvaan maisemaan. Kojetaulun kello on muutamaa minuuttia vaille kaksi. Mitään sanottavaa ei nouse mieleen.
- Sä menet sinne, nainen vielä jatkaa.
- Noo... Markus puuskahtaa. - ... toisaalta se on mun koti.
- Sä menet sen luokse.
- Se on mun vaimo.
- Eikö me olla tästä puhuttu jo moneen kertaan, nainen huokaisee uupuneesti.
- Ollaan, ollaan, Markus vetelee vähintään yhtä väsyneesti.
- Miten monta kertaa sä olet luvannut tehdä sen?
Markus jättää jälleen vastaamatta.
- Minunko sekin pitää hoitaa, nainen ärähtää.
- Hoitaa mikä?
- Sun ero. Et tuota saa itse aikaiseksi. Mä soitan sille. Ihan varmasti.
- Etkä soita.
- Varmasti soitan. Mulla on numerot ja kaikki. Soitan heti.
- Älä jumalauta ala tuommosia.
Samassa jokin vilahtaa taustapeilissä. Takaovi aukeaa ja joku istuutuu kyytiin. Ovi lävähtää nopeasti kiinni. Markus katsoo kelloa. Se on tasan. Hänen vuoronsa on päättynyt.
- Mun pitää nyt lopettaa, Markus ilmoittaa päättäväisesti puhelimeen. - Mulle tuli asiakas.
Markus sulkee puhelun kesken naisen kiivaan protestoinnin. Puhelin tipahtaa takaisin kyynärnojan sisään, kansi kolahtaa kiinni ja samassa harmaa mersu kiihdyttää jo pois sairaalan taksitolpalta.
Markus tuntee pientä tyytyväisyyttä, mutta hän ei oikeastaan tiedä miksi. Hän tietää, että ongelma ei ole poistunut, se on korkeintaan siirtynyt, mutta siitä huolimatta hän tuntee selvää helpotusta. Hän ei ole koskaan ollut hyvä tulevien murehtimisessa. Eletään tässä ja nyt, huomisesta ei tiedä kukaan.
Markus vilkuilee peilin kautta asiakastaan, joka ei tavallisesta poiketen näyttänyt pitävän tarpeellisena ilmoittaa matkalle minkäänlaista määränpäätä. Markus painaa taksamittarin käyntiin niin, ettei pitäisi olla minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää, että tämä kyyti on joka tapauksessa maksullinen, oli määränpäätä tai ei.
Miettinen.
Se tapahtuu jälleen kerran automaattisen nopeasti kuin Myllyksen hanskatorjunta. Jos vähänkin jäisi miettimään, sitä ei koskaan tapahtuisi. Se on vaistonvaraista, se on tunnetta. Joskus Markuksesta tuntuu, että kyse on kuudennesta aistista.
Miettinen.
Kukaan ei esittele itseään kun taksiin noustaan. Se on aina häirinnyt Markusta, sillä hän on saanut kasvatuksen. Lakki pois päästä. Tervehditään. Esittäydytään. Kätellään niin että rystyset naksuu. Esittäytymisen luulisi korostuvan varsinkin silloin, kun ihmiset sulloutuvat keskenään niin pieneen tilaan, että joutuvat hengittämään samaa ilmaa jota toinen on juuri hengittänyt ulos. Nimi olisi tuolloin vähimmäisvaatimus.
Markus nimeää kaikki asiakkaansa sen mukaan, millaisen vaikutelman heistä saa. Tämän asiakkaan kohdalla on selvää, että hän on Miettinen. Miksi? Joskus se jää hänelle itsellekin arvoitukseksi, joskus nimi on täysin ilmeinen, se kumahtaa kuin metrinen koivuhalko keskelle jakausta. Tolvanen näyttää joskus niin Tolvaselta, toiset taas ovat täynnä rautaa. Eläimiä tai julkisuuden henkilöitä muistuttavat ovat raivostuttavan helppoja.
Mutta tämä on Miettinen. Hän on arvoitus.
- Minnepä sitä ajetaan, Markus kysyy hetken ajon jälkeen, kun takapenkiltä ei ole vieläkään kuulunut mitään.
- Etelään, Miettinen vastaa hetkisen kuluttua. - Minä sanon kun käännytään.
Markus yrittää kurkkia miestä taustapeilin kautta. Useasti Markus vaistoaa heti, jos asiakkaan suhteen pitää varautua jollakin tavalla. Humalaisiakin on erilaisia. Harvoin Markusta alkaa kaduttaa jonkun kyyditseminen, mutta nyt hän huomaa jo ajattelevansa niin. Miksi? Miehessä on jotain outoa. Ei uhkaavaa, ei pelottavaa, mutta jotain, jota hän ei kyytiinsä haluaisi.
Miettinen vaikuttaa hermostuneelta. Hän liikehtii penkillä niin kuin siitä ei millään löytyisi luontevaa asentoa. Markus alkaa huolestua. Ainakin maksusta pitäisi saada jonkinlainen varmuus.
- Ollaanko sitä pitkällekin menossa, Markus yrittää.
Miettinen ei vastaa. Hän vain katsoo viereisestä ikkunasta ulos.
- Tai ollaanko sitä kaukaakin tulossa?
Miettinen ei vastaa edelleenkään. Samassa hän murahtaa merkillisesti ja painautuu vatsaansa pidellen etunojaan. Markus hätkähtää. Juuri tämän vuoksi hän ei pidä sairaalavuoroista. Hän ei halua sairauksia kyytiinsä.
- Onko joku hätänä, Markus tiedustelee hätääntyneisyyttään epäonnistuneesti peitellen.
Miettinen painaa otsansa edessä olevaa niskatukea vasten. Markus kuulee selvästi, kuinka mies pidättelee hengitystään, kunnes puuskahtaa ja vetää heti perään keuhkot täyteen ilmaa. Lopulta Miettinen painautuu takaisin selkänojaa vasten. Markus ei uskalla sanoa mitään. Hän vilkuilee huolestuneena taustapeilin kautta miestä ja yrittää saada edes jonkinlaista selkoa asiakkaastaan.
- Tarviit sä apua? Käännytäänkö takaisin?
Miettinen puistaa päätään, tai niin Markus ainakin luulee.
- Pysäytä, Miettinen ähkäisee yhtäkkiä vaivalloiseen tyyliin.
- Mitä?
- Pysäytä. Heti.
Markus ei ennätä kunnolla ajaa tien sivuun, ennen kuin Miettinen jo avaa oven ja yrittää päästä ulos. Markus joutuu jarruttamaan voimakkaammin, ettei mies lähtisi liikkuvasta autosta. Miettinen hoipertaa poispäin, onnahtalee muutamia askeleita, kunnes taipuu oksentamaan rajusti lumipenkalle. Markus seuraa Miettistä hermostuneena taustapeilin kautta. Takaovi on jäänyt auki. Tie avautuu kutsuvasti edessä. Markus ymmärtää, että hänelle on tarjoutunut mahdollisuus päästä eroon oudosta kyytiläisestä.
Hän vaihtaa vaihdekepin D-asentoon. Auto nytkähtää aavistuksen verran vaihteen kytkeytyessä päälle. Markus katsoo tietä edessään. Käsi puristaa ohjauspyörää.
Jalka pysyy jarrupolkimella, jokin estää. Hän ei ole koskaan jättänyt asiakasta tien poskeen, ei ole jättänyt ketään pulaan. Hän on aina hoitanut hommansa, vaikka sitten hankalimman kautta. Hän on ammattimies, hänen työllään on takuu. Tämä kyyti menee aina perille saakka.
Markus tönäisee vaihdekepin takaisin P-asentoon ja nousee ulos.
- Onko kaikki ok, Markus huutaa miehelle.
- Pysy siellä, älä tule tänne, Miettinen huutaa takaisin ja huitoo auton suuntaan.
Markus istuutuu takaisin autoon. Miettinen haukkoo henkeä kumarassa asennossa, kunnes hivuttautuu vaivalloisesti pystyyn. Hän vilkaisee autoon päin ja näkee Markuksen katseen taustapeilissä. Miettinen katsoo huolestuneena valkoista kinosta edessään. Veri on värjännyt lumen laajalta alalta helakanpunaiseksi.

2. luku

Taksi seisoo keskellä pihaa. Miettinen silmäilee takapenkiltä jännittyneen näköisenä ikkunasta avautuvaa näkymää. Silmät seikkailevat, hakevat jotain, kunnes katse kohoaa ja tarttuu kookkaisiin kirjaimiin. Sportexport.
Miettinen hymähtää hiljaa, tuskin kuultavasti. Katse irtoaa, se liikehtii jälleen ympäriinsä, tutkiskelee liikkeen ovia, haravoi pihaa ja autorivistöjä, palaa takaisin liikkeen oviin.
Ketään ei näy. Liikkeessä palaa valot. Miettinen huokaisee, hän selvästi harkitsee jotakin, tai kerää rohkeutta, voimaa tehdä jotain. Ehkä jotain, jota hän ei haluaisi tehdä.
- Ollaanko sitä perillä, Markus kysyy.
- Odota tässä, Miettinen vastaa hetken kuluttua hiljaa, kuin epäröiden. - Minä käyn nopeasti. Anna mittarin raksuttaa.
- Nii, onhan sulla rahaa, Markus joutuu kysymään.
Miettinen pysähtyy oviaukolle ja valuttautuu hitaasti takaisin penkille. Hän kaivaa hetken taskujaan, kunnes ojentaa jotain Markukselle.
- Tämä on pelkästään sulle, tippinä. Jos kaikki menee hyvin niin saat toisen samanlaisen. Ehkä kolmannenkin.
Miettinen lähtee kohti autoliikettä. Markus saattelee miestä hetken katseellaan kunnes avaa kätensä ja huomaa pitelevänsä sadan euron ryppyistä seteliä. Se hätkäyttää. Hän katsoo seteliä tarkemmin, tarkistaa hologrammit ja vesileimat ja yrittää vielä nähdä mikrotekstitkin. Kaikki on niin kuin pitää, seteli vaikuttaa aidolta.
Jokin alkaa soida. Ääni on erilainen kuin aiemmin, se tulee toisesta puhelimesta, jonka Markus kaivaa esiin rintataskustaan. Näyttö paljastaa soittajan olevan vaimo, Kristiina. Markus empii hetken. Hän huomaa, että on ennättänyt jo hetkeksi unohtaa kotirintamalla muhivan sekasotkun.
- Moikka, Markus vastaa kuulostelevasti.
- Missä viivyt, Kristiina kysyy pätkääkään aikailematta.
- Tuli viime hetken kyyti, Markus selvittää. - Olisin ihan kohta soittanut sulle. Ennätit ensiksi.
- Milloin sä pääset sieltä?
- En mä tiedä. Miten niin? Onko joku kiire jonnekin?
- Miten niin et tiedä?
- Tämä on rahakas poka, Markus selvittää ja pyörittelee samalla seteliä kädessään. - Mulla on sulle yllätys.
- Mikä?
- Ei se oo mikään yllätys jos mä sen nyt kerron, Markus lepertelee helpottuneen oloisena ja nuuhkaisee samalla syvään seteliä. - Sittenpähän näet. Mutta tämä kannattaa hoitaa, meni sitten miten pitkään tahansa.
- Meidän pitää jutella, Kristiina toteaa vaisusti.
- Jutella, Markus ähkäisee ja huolestuu uudestaan.
- Niin, sitten kun tuut.
Markus ei tiedä mitä sanoisi. Kristiina kuulostaa oudolta, mutta ei riittävän oudolta. Suvi on monta kertaa luvannut toteuttaa uhkauksensa ja yhtä monta kertaa jättänyt sen toteuttamatta. Miksi tämä kerta olisi erilainen?
- Jutella mistä, Markus yrittää udella.
- Sittenpähän näet.
- Näen mitä, Markus pumppaa.
Kristiina ei vastaa mitään. Se kuulostaa karmivalta. Kristiina on muuttunut riittävän oudoksi ja se on tapahtunut nopeasti. Markus tuntee, kuinka kasvava pakokauhu rutistaa hänen sisintään rajusti, tiukkenevalla otteella. Suuta kuivaa, on vaikeaa niellä. Hengitys katkeilee. Nopeasti hänelle kasvaa tarve sanoa jotain, selittää, tarve jopa tunnustaa. Vain vaivoin hän saa pidettyä suunsa kiinni.
- Tule pian, Kristiina kehottaa ja katkaisee puhelun.

Kristiina istuu keittiön pöydän ääressä ja katselee puhelinta kädessään. Näytön valo sammuu. Hän laskee puhelimen pöydälle ja noukkii jotain tilalle puhelimen viereltä. Hän avaa kasaan taitellun, pitkän ja kapean tulosteen, jota jää mietteliäänä katselemaan.
- Vai on sulla yllätys, Kristiina hymähtää huvittuneena, mutta yhtä lailla hämmentyneenä.

Autoliikkeen ovi avautuu. Miettinen astuu ulos ja lähtee tulemaan kohti taksia. Nyt hän kävelee huomattavasti ripeämmin, aivan kuin mikään ei enää vaivaisi, aivan kuin hänellä olisi kiire jonnekin. Ovi aukeaa, Miettinen istuu kyytiin ja katsoo hätäisesti liikkeen suuntaan. Hän on selvästikin säikähtänyt, jos ei jopa hätääntynyt.
- Aja, Miettinen puuskahtaa vaivalloisesti.
- Minne, Markus kysyy hämmentyneenä.
- Aivan sama. Aja jonnekin. Äkkiä. Pois täältä, Miettinen vielä määrittelee ja katsoo ympärilleen, joka suuntaan.
Markus kääntää auton, hän pälyilee hermostuneesti välillä Miettistä, välillä liikkeen ovea. Markus huomaa, ettei liikkeessä ole enää valot päällä.
Mitä siellä on tapahtunut? Mikä on saanut asiakkaassa aikaan tuollaisen muutoksen? Onko tapahtunut jotain, jonka vuoksi hänen pitäisi varautua jotenkin? Ovatko he vaarassa? Onko liikkeessä tapahtunut jotakin pahaa?
Miettinen vaikuttaa jatkuvasti hermostuneemmalta. Aivan kuin hän olisi luhistumaisillaan eikä saisi enää mistään kunnon otetta. Hän hieroo päätään, hiuksiaan, katsoo käsiään, hieroo niitä voimakkaasti yhteen, niin kuin niissä olisi jotain, joka ei lähde pois. Yhtäkkiä hän katsoo ympärilleen, yrittää varmistua ettei kukaan näe häntä, huomaa hänen tilaansa.
Kukaan ei näe.
Kukaan ei tiedä.
Paitsi Markus.
Samassa kouristaa. Miettinen painuu voimallisesti kaksinkerroin ja vaikertaa. Aivan kuin joku olisi yhtäkkiä potkaissut häntä suoraan vatsaan. Markus säikähtää niin, että auto huojahtaa osittain vastaantulevien kaistalle. Joku painaa torvea.
- Pysäytä, Miettinen saa vaivoin sanottua.
Markus jarruttaa voimakkaasti, renkaat nytkähtelevät ABS-järjestelmän pumppauksessa, kunnes auto viimein pysähtyy tien laitaan. Miettinen saa oven auki, hän horjahtaa ulos, lankeaa polvensa varaan, mutta saa punnerrettua itsensä ylös avonaista ovea pitkin. Markus ei tiedä mitä tehdä.
Miettinen horjuu autosta pois päin ja taittuu oksentamaan. Kouristukset ovat voimakkaita, ne lannistavat hänet armotta polvilleen, hän vaikeroi kuuluvasti, kunnes jää raskaasti huohottaen kyyhöttämään tien laitaan.
Ohiajavat autot hiljentävät heidän kohdallaan. Miettinen huomaa sen ja kohottautuu pystyyn, lähtee huojuen takaisin kohti taksia.
Miettinen rojahtaa velttona takaisin takapenkille. Markus jää odottamaan. Ei tiedä mitä. Edes jotain.
- Mä ajaisin kyllä mielelläni sairaalalle, Markus uskaltautuu lopulta ehdottamaan. - Se ei ole kovin kaukana.
- Ei...ei sairaalaan. Siellä on käyty jo. Ei ne pysty auttamaan. Aja vaan.
- Miten niin ei pysty auttamaan, Markus hämmästelee.
- Ei tähän auta mikään, Miettinen huokaisee raskaasti.
Autoon laskeutuu vaivalloinen hiljaisuus. Markus tuntee olonsa yhtäkkiä hyvin epämukavaksi ja neuvottomaksi. Hän ei ole elämänsä aikana juurikaan joutunut tekemisiin kuoleman kanssa. Jos joku sukulainen on kuollut, se on vain yhtäkkiä kadonnut jonnekin, järjestelmä on ottanut kuoleman haltuunsa niin, ettei omaiselle ole jäänyt muuta kuin arkun perässä pysytteleminen.
Ei kai kuolema ole nyt tullut hänen kyytiläisekseen?
Mitä sellaiselle sanotaan?
- Onko se syöpä, Markus uskaltautuu kysymään.
Mies ei vastaa mitään. Hetken kuluttua hän nyökkää vaisusti.
Äkisti Markusta pelottaa. Ja paleltaa. Tarttuuko syöpä? Tarttuuko kuolema?
- Minne tässä nyt oikein ajetaan, Markus kysyy hetkien kuluttua.
- Mulla on osoite, Miettinen ähkäisee vaivalloisesti.

3. luku

Olli antaa autoliikkeen pihalla ohjeita juuri paikalle tulleelle hautaustoimiston mustapukuisille miehille. Päivi tulee heidän luokseen silmäillen mietteliäänä muistivihkoaan.
- Tekniikka lähti jo, Olli ilmoittaa. - Ne ei löytäneet oikein mitään.
- Ei rikosta, Päivi hämmästelee.
- Vahingolta vaikuttaa. Ei kamppaillun jälkiä. Mitään ei näyttäisi puuttuvan. Kassalippaassakin oli vielä rahat tallella. Ja lipas oli auki. Yksi iso sirpale on viiltänyt kaulavaltimon poikki. Siinä ei ennätä kissaa sanomaan, kun homma on paketissa.
Päivi jää mietteliäänä katsomaan autoliikkeen suuntaan. Muistilehtiö on jähmettyneenä lukuasentoon hänen käteensä.
- No, Olli kysäisee, kun huomaa Päivin ilmeen.
- En mä oikein tiedä, Päivi pyörittelee. - Kävin kaikki nämä lähitalot ja liikkeet läpi, eikä niissä kukaan ollut nähnyt mitään erityistä. Paitsi tuon kulmassa olevan omakotitalon mummo.
- Mitäpä siitä?
- Se oli nähnyt jossakin vaiheessa auton tässä pihassa.
Olli katselee ympärilleen. Autoja loputtomiin. Ilme on kysyvä, kun hän katsoo uudestaan Päiviä.
- No, sitä minäkin, mutta mummon mielestä se auto ei kuulunut tähän pihaan.
- Mistä ihmeestä se semmosen muka tiesi, Olli hämmästelee.
- Koska se oli sen mielestä erilainen kuin nämä muut, Päivi jatkaa. - Se oli näyttänyt ihan ralliautolta. Sen kyljissä oli kaikenlaisia mainoksia.
- Rekisteritunnus?
- Ei se sellaisia edes älynnyt katsoa, eikä olisi kuulemma nähnytkään. Sen verran kaukana oli ollut ja osittain muiden autojen peitossa.
- Ralliauto, Olli maistelee ääneen ja antaa katseensa kuljeksia myytävien autojen rivistöissä. - Mihin aikaan se oli ollut?
- Ei osannut sanoa.
- Mihin päin lähti?
Päivi puistaa päätään.
- Entäpä jos se oli taksi, Päivi tuumaa.
- Taksi, Olli toistaa ja alkaa pian nyökytellä hyväksyvästi. - Ei pöllömpi idea. Mutta miksi kukaan tulisi autokauppaan taksilla?
- Varsinkaan listimään jonkun ja jatkaisi sitten mittarilla matkaa?
- Jos ei sitten taksikuski itse, Olli jatkaa päättelyä. - Miten todennäköistä se on?
- Kaikki on mahdollista.
- Taitaa tämä vielä vahingoksi kääntyä, Olli huokaisee.
- Yleisjohto alueen poliisipartiolle, kuuluu ilmoitus Ollin ja Päivin radioista. - Kaikkien partioiden on keskeytettävä meneillään olevat tehtävät ja tultava viipymättä poliisiasemalle käskynjakoon.
Olli ja Päivi jäävät katsomaan hämmentyneinä toisiaan. Tällaista ilmoitusta he eivät ole koskaan aiemmin saaneet.

Taksin kylkeen liimattu kookas mustan lampaan kuva vilahtee lumipenkkojen välissä. Markuksen taksi lipuu ahdasta katua pitkin, penkat ovat sen verran korkeat, että Miettisen on kurkittava ikkunan ylälaidasta jotta näkisi niiden ylitse.
- Tämä on Omakotitie. Ja kymppi on tuolla, Markus sanoo ja osoittaa hieman kauempana häämöttävää taloa.
- Pysäytä.
Miettinen on hikinen ja kalpea. Silmänaluset ovat niin tummat, että silmät näyttävät imeytyneen syvälle kalloon. Kaikesta huolimatta hänen olemuksessaan on päättäväisyyttä.
Miettinen varmistaa, ettei kukaan katso, ja nousee sitten autosta. Enää hänen ei tarvitse käskeä Markusta odottamaan. Se on tässä vaiheessa jo täysin selvää. Miettinen nostaa takkinsa kauluksen pystyyn ja lähtee astelemaan verkkaisesti vanhaa mökkiä kohti, joka näyttää rintamiestalon yksikerroksiselta pienoismallilta.
Miettisen käynti hidastuu sitä mukaa, mitä lähemmäksi taloa hän tulee. Vaikuttaa siltä, ettei ketään ole kotona. Hän pysähtyy tontin rajalle ja varmistaa jälleen kerran, ettei kukaan näe häntä, ettei kukaan seuraa. Miettisen olemuksesta ja liikehdinnästä saa helposti sellaisen käsityksen, että hän on tottunut tarkkailemaan selustaansa.
Miettinen astuu portista sisään. Talossa ei näy liikettä, valoja ei pala. Miettinen ei näe tummista ikkunoista sisään. Yhtäkkiä hän huomaa jotain ja suuntaa kohti talon päätyä. Lumihangessa seisoo polkupyöriä rivissä, niistä näkyy lumen alta vain satula ja ohjaustanko. Siitä huolimatta Miettinen selvästi tunnistaa jonkin. Hän kaivaa käsillään lunta pois yhden polkupyörän ympäriltä, katselee hetken ja kaivaa lisää. Lumen alta alkaa paljastua vihreä, armeijamallinen Helkama. Miettinen kaivaa lunta pyörän peräpäästä, kaivaa esiin tavaratelineen. Sen päästä paljastuu oranssinen peltilätkä, jossa lukee SA-INT 621. Miettinen jähmettyy paikoilleen. Hän nielaisee vaivalloisesti ja katsoo sitten talon päätyä edessään.
Hän on löytänyt perille.
Sisältä alkaa kuulua jotain. Keskellä talon päätyä on ovi, jonka takana joku selvästi lähestyy. Miettinen ymmärtää, että hän ei ennätä enää tontilta pois. Kahvaan tartutaan. Ovi nytkähtää auki.
Lukioikäinen poika astuu ulos ja vetää ylisuuren pipon päähänsä, joka peittää osan hänen kasvoistaankin. Hän kaivaa taskustaan peltisen rasian, josta noukkii sätkän huulilleen.
- Otat sä, pipopää kysyy ovellepäin.
- En mä viiti, poika ovelta vastaa, vaikka asia näyttäisi kovasti kiinnostavan. - Se urpo tulee kohta kotiin.
- Faijas?
- Ei mulla oo faijaa. Jos olis, niin se vetelis kyllä sitä kusipäätä turpaan.
- Siis ketä?
- Mutsin uutta äijää, poika ähisee kyllästyneesti. - Anna tänne, pakko ottaa savut.
Poika hamuaa kynnykseltä käsin kaverinsa sätkää. Hänellä on vain sukat jalassa, eikä hän halua astua lumeen. Poika nojautuu ovenkahvaan, ovi työntyy enemmän auki. Ovi ottaa kiinni johonkin.
- Et lutkuta sitä märäksi, pipopää toruu. - Sulla on kuitenkin kupasta lähtien kaikki taudit.
- Sultahan mä oon ne saanut.
Poika nojaa raskaasti ovea vasten. Ovi painuu lumihangessa seisovaa Miettistä vasten. Heidän välillään on vajaa kymmenen senttiä puuta. Miettinen on hyvin jännittynyt, mutta samalla selvästi liikuttunut. Hänen on hillittävä itseään, jotta ei paljastaisi itseään, hänen on pidäteltävä itseään, ettei tulisi pois oven takaa nähdäkseen edes vilauksen toisella puolella olevasta pojasta.
Miettinen nostaa hitaasti kätensä ja painaa sen varovaisesti ovea vasten. Aivan kuin hän yrittäisi koskettaa poikaa oven kautta.
- Et heitä sitä stögöä tähän pihalle, poika komentaa lähtöä tekevää kaveriaan. - Tuhkat poljet piiloon.
- Joojoo. Palaillaan.
- Jep.
Ovi menee kiinni. Miettinen paljastuu oven takaa. Pipopää näkisi hänet esteittä, pelkkä vilkaisu taakse riittäisi. Pian pipopää kuitenkin katoaa lumisten orapihlaja-aitojen taakse. Miettinen ei liiku edelleenkään. Vesi kiertää hänen silmissään, hän vaikuttaa onnettomalta, aivan kuin joku olisi kuollut. Ovenkahva on käden ojennuksen päässä. Se voisi olla aivan yhtä hyvin maailman äärissä saakka. Hän ei voi tehdä sille mitään.

4. luku

Pienempi käyntiovi kookkaan nosto-oven keskellä aukeaa kuivasti narskahtaen. Miettinen astuu sisään ja jää hetkeksi katselemaan. Hänen edessään seisoo kahdessa vinorivissä autoja. Keulat osoittavat sisäänastujaa, autot odottavat uutta isäntää kuin koiranpennut aitauksessa.
Ilmassa leijuu autovahan, sisäilmaraikasteiden ja bensan sekoitus. Jostakin alkaa kuulua askeleita, ne tulevat kohti. Autoliikkeen omistaja Seppo Vähälä astuu ulos vasemman seinustan toimistosta, vilkaisee halliin ja joutuu sitten kurkistamaan nurkan taakse ovelle, kun ketään ei näykään. Vähälä lähtee astelemaan ystävällisesti hymyillen kohti, kunnes pikkuhiljaa hänen hymynsä alkaa karehtia ja askeleensa hidastua. Pian hänen kasvoilleen on vaihtunut syvä hämmennys, jossa on selviä epäuskon pilkahduksia, jopa viitteitä jonkinlaisesta pelästymisestä. Vähälä pysähtyy parin askeleen päähän eikä voi muuta kuin ällistellä ovensuussa seisovaa Miettistä.
- Ei voi olla totta, Vähälän suusta valuu vaivalloisesti. - Rami. Säkö se olet?
Miettinen ei sano mitään. Hänen katseensa lähtee hetkeksi vaeltamaan, kunnes se palaa takaisin Vähälään. Hän nyökkää vaisusti.
- Ei jumalauta, Vähälä älähtää. - Miten... siis mitä sä täällä, tai... Miten sä niinku olet nyt siinä? Sunhan pitäisi olla kuollut. Sulla on saatana hautakivi tuolla hautausmaalla.
- Aikamoista liioittelua, Miettinen murahtaa ja lähtee hiljalleen astelemaan peremmälle halliin. - Sulla taitaa mennä ihan hyvin.
Vähälä ei kuule tai ei pysty vastaanottamaan Miettisen puhetta. Hän vain tuijottaa eteensä kävelevää miestä kuin aavetta.
- Kiva nähdä sinuakin, Miettinen tokaisee. - Pitkästä aikaa.
- Siis kyllä, joo, Vähälä viimein havahtuu. - Tää on aivan mahtavaa. Mutta...
- Mulla ei oo aikaa, Miettinen keskeyttää. - Mä tarviin apua.
- Mitä sä tarviit?
- Rahaa. Annoin viimeisen satasen kuskille.
- Ilman muuta mä jeesaan. Miten paljon sä tarviit?
- Miten paljon sulla on?
- Eihän täällä ole paljon mitään. Ehkä tonttu.
- Se kelpaa.
Vähälä johdattaa Miettisen toimistohuoneeseen. Hän ottaa pöytälaatikosta peltisen kassalippaan ja saa sen hetken hermostuneen räpläämisen jälkeen auki.
- Mitä sulle on tapahtunut, Vähälä kysyy samalla, kun laskee rahoja. - Missä sä oot oikein ollut?
- Pitkä tarina. Pitää kertoo joskus.
- Tuossa. Siinä on puolitoistatonnia. Soita jos tarviit lisää. Mä jeesaan.
- Totta kai sä jeesaat. Eihän sulla olis mitään ilman mua.
Miettistä kouristaa. Hän joutuu taistelemaan hartiavoimin, jotta saa tuskan piilotettua edes osittain.
- Mikä sulla on, Vähälä kysyy. - Sä näytät tosi paskalta.
- Ei mikään.
- Rami, miksi sä tulit?
- Mä olen vapaa mies. Rikokset on vanhentuneet. Mä tulin takaisin.
Vähälä ei pysty peittelemään vastauksen aiheuttamaa reaktiota. Hän ei ole pettynyt, enemmänkin huolestunut. Se saa Miettisen epäileväiseksi.
- Mä tarviin vielä yhden jutun.
- Kerro.
- Missä Saara asuu?
Vähälä ei vastaa mitään. Hänen hermostuneisuutensa kasvaa silmissä.
- Missä?
Vähälä ei saa sanaa suustaan. Hän ei tiedä miten hänen pitäisi olla. Miettinen huomaa miesten välissä kirjoituspöydällä valokuvakehyksen. Miettinen noukkii sen ja jähmettyy katsomaan kuvaa.
- Sun pitää ymmärtää, Vähälä anelee. - Sä olit kadonnut. Jälkiä jättämättä. Sut julistettiin kuoliaaksi. Mä olin sun hautajaisissa. Vittu itkin sun montun vierellä.
- Ja menit sen jälkeen panemaan mun akkaa.
- Ei. Ei se niin mennyt.
- Mitäs sitten? Asutteko te yhdessä?
Miettinen lähtee kiertämään pöydän toiselle puolelle, Vähälä lähtee perääntymään pöytää ympäri.
- Elämä kato jatkuu, Vähälä yrittää.
- Ootteko te, saatana, naimisissa?
- Hei, sori, siis...
- Ei jumalauta, Miettinen karjahtaa ja ottaa askeleen Vähälää kohti.
Vähälä säikähtää ja perääntyy, mutta kompastuu lattialla makaavaan työkalulaatikkoon. Hän yrittää korjata tasapainoaan, mutta kaatuu selälleen ja katoaa kirjoituspöydän taakse. Samassa kuuluu voimakas räsähdys ja lasisiruja lentelee ympäriinsä. Miettinen jähmettyy paikoilleen. Pöydän takaa kuuluu pientä liikehdintää ja pari raskasta, huokausta muistuttavaa äännähdystä.
Miettinen pakottaa itsensä liikkeelle ja näkee Vähälän makaavan lasinsirujen keskellä, lasipöydän runkokehikon päällä. Hetkeksi heidän katseensa kohtaavat. Vähälän katse on täynnä pelkoa, yhtäkkistä hämmennystä, aivan kuin hän ei ymmärtäisi, mitä hänelle on tapahtunut. Kookas lasinsiru on lävistänyt vasemmalta puolelta hänen kaulansa. Verilammikko kasvaa nopeasti hänen alleen. Sitten hänen katseensa sammuu, kenkä tipahtaa jalasta lattialle.
Hetkeen Miettinen ei pysty muuta kuin tuijottamaan kuollutta miestä edessään. Hän ei voi uskoa sitä todeksi. Yhtäkkiä hän havahtuu. Seinän ylälaidassa on kapea ikkunarivistö. Miettinen sulkee kaihtimet ja palaa kirjoituspöydän ääreen. Hän työntelee papereita edessään, yrittää löytää jotain.
Miettinen huomaa lippaan. Hän avaa kannen ja löytää lisää rahaa. Nopeasti katsottuna vähintään tuhannen euron edestä. Miettinen hymähtää ja puistaa päätään. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.
Miettinen ottaa loputkin rahat, mutta samassa hän pysähtyy hetkeksi ja laittaakin rahat takaisin lippaaseen. Hän aukaisee saman pöytälaatikon, josta Vähälä oli ottanut lippaan. Laatikosta paljastuu pistooli. Miettinen katsoo sitä hetken, kunnes yhtäkkiä saa jälleen kouristuksen, joka lakaisee hänet lähes kaksinkerroin. Kohtaukset ovat voimistuneet sietämättömiksi. Hänen on siitä huolimatta hillittävä itsensä, pakotettava tuska taka-alalle, sillä nyt ei ole aikaa.
Miettinen ottaa pistoolin ja panee rahalippaan tilalle. Hän y...