SISÄLLYS:

Olli Suurpää, Romaani
Nuori nainen, Neljä kertomusta
-Sininen lintu
-Kirsikkapuu
-Tyhjyyden kammio
-Kalevan tulet
Työn orja, Romaani

Olli Suurpää

Romaani

(1908)

1.

Jäinen viima puhalsi läpi Helsingin puistokatujen. Talvi oli, mutta lumi oli sulanut moneen kertaan ja lopuksi kokonaan unohtunut pilvien tuolle puolen. Ajurien kärryt vierivät viluisina kylmillä katukivillä.

Ihmisiä ei näkynyt monta liikkeellä, vaikka oli tavallinen iltakävelyn tunti, hetki ennen teatterien ja konserttien alkamista. Perheet pysyivät mieluimmin kotonaan. Poikamiehet pujahtivat nopeasti kapakan ovesta sisälle.

Varatuomari Olli Suurpää purjehti laajassa pietarilaisessa turkissaan turvallisesti pitkin Pohjois-Esplanaadia. Hän oli varannut maallisen majansa jotakuinkin täydellisesti kaikilta kylmän ja lämmön vaihteluilta. Kuitenkin tähtäsivät hänenkin silmänsä sangen kiinteästi kahta Kämpin edessä palavaa sähkölamppua, jotka hän jo kaukaa erotti suurten myymäläin lähettämistä valokimpuista. Hän oli matkalla pieneen, salaiseen puoluekokoukseen.

Julkisia ei siihen aikaan saatukaan pitää, ei ainakaan ilman armollisen esivallan suostumusta. Sitä taas ei ollut toivomista muilla kuin hallituspuolueen jäsenillä. Esivalta merkitsi nimittäin silloin samaa kuin sortovalta. Niiden, jotka sitä vastustivat, tuli yhtyä hiljaa ja huomaamatta niinkuin varkaat yöllä. Epäilys ja ilmianto hiipi heidän kintereillään.

Varatuomari Olli Suurpää ei ollut koskaan ollut mikään intohimoinen puoluepukari. Hän oli tyyni ja valistunut kansalainen. Mutta myrskyinen aika oli temmannut hänetkin pyörteesensä. Hänen täytyi mennä virran mukana, niin vähän halua kuin hänellä siihen itse asiassa olisi ollutkin. Hänen oli pakko vastustaa hallitusta.

Hän oli hamasta ylioppilas-ajoistaan kuulunut suomalaiseen vastustuspuolueesen, tosin kyllä sen maltillisimpiin ja yhteiskuntaa-säilyttävimpiin aineksiin. Vielä vähemmän kuin ennen sopi hänen nyt ajatella hallituksen kannattamista. Mutta itse vastustus ei ollut nyt samaa kuin ennen, ei yhtä mukavaa, hupaista ja vaaratonta. Se oli nyt taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa pantiin kaikki alttiiksi, virat, arvot, tavarat, perhe-onnet, vieläpä oma mieskohtainen vapauskin. Henkikulta yksin säästettiin toistaiseksi, mutta maanpako uhkasi jokaista vanhoille perustuslaeille kuuliaista kansalaista. Sitäkin kolkompana kangasti väkivaltainen siirto Venäjälle, jota rankaisukeinoa diktatuuri-asetuksen nojalla oli viime aikoina myöskin ruvettu uppiniskaisimpien vastustusmiesten suhteen käyttämään. Länsimaisiin olosuhteisiin tottuneelle merkitsi se mahdollisuus miltei kuoleman läheisyyttä. Ajatus seisahti siinä ja silmät tuijottivat tuntemattomaan pimeyteen.

Varatuomari Olli Suurpää ei pitänyt tällaisesta taistelusta. Se suututti, pelotti ja hermostutti häntä. Kaikki hänen entiset elämäntapansa olivat järkytetyt myötä juuriaan. Alituisesti kutsuttiin, kärtettiin ja käskettiin häntä puolueen nimessä jonnekin, alituisesti tarvittiin häntä jossakin ja alituisesti annettiin hänelle uusia vastuunalaisia luottamustoimia. Siitä kärsi hänen terveytensä. Jospa hän edes olisi voinut olla sydänjuuriinsa saakka vakuutettu oikeuden lopullisesta voitosta ja venäläisen virkavallan pikaisesta kukistumisesta, kuten niin monet muut hänen puoluetovereistaan olivat! Mutta hän oli epäilijä. Hän seurasi passiivisen vastarinnan mukana päätä pudistaen, sillä hän pelkäsi sen päättyvän poliisikamarin pöydän eteen. Mutta juuri siksi pidettiin hänen läsnäoloaan välttämättömänä kaikissa salaisissa neuvotteluissa. Katsottiin hänen edustavan kriitillistä ainesta, joka oli enemmän kuin terveellinen kaikkien liian tuulentupaisten ehdotusten vastapainoksi.

Sitä vastaan ei varatuomari Suurpäällä suinkaan olisi itse asiassa ollut mitään väittämistä, ellei hän samalla olisi pelännyt joutua ikävyyksiin tästä valtiollisesta arvostelijatoimestaan. Viisaana miehenä otti hän kaikki mahdollisuudet lukuun. Ja silloin täytyi hänen rehellisesti tunnustaa itselleen, että hänellä ei ollut pienintäkään halua tulla ajetuksi maanpakoon tahi istahtaa edes hetkiseksi johonkin venäläiseen tutkintovankilaan. Hän, varatuomari Olli Suurpää, kahden santarmin saattamana! Jo se ajatus oli hänen mielestään yhtä naurettava kuin mahdoton ja vastenmielinen. Marttyyrikruunu oli hänelle jo aikoja sitten kaiken houkuttelevan kimmellyksensä kadottanut. Hän katsoi sen aivan liian ohueksi päähineeksi kaljulle kiireelleen.

Nytkin purjetuuleen Edlundin kulmasta kohti Kämppiä höllötellessään hän ei voinut olla tuolle ajatukselle mielessään karvaasti myhähtämättä. Eikä sitten muuta kuin kunnia ja hyvän omantunnon rauha palkinnoksi kestetyistä kärsimyksistä! Se oli jo sellaisenaan sangen laiha lohdutus. Sitäpaitsi jäivät nekin ainakin vielä toistaiseksi tulematta. Kunniaa hän ei niittänyt enempää kuin kuka tahansa muukaan vaatimaton työntekijä passiivisen vastarinnan vainiolla. Mitä taas hänen omaantuntoonsa tuli, kävi se vaan sitä levottomammaksi, mitä tuimemmaksi taistelu ja mitä lähemmäksi kotitarkastuksen ja sitä seuraavien karkoitustoimenpiteiden mahdollisuus. Kenties saattoi tästä taistelusta kiteytyä jollekin toiselle hyväkin omatunto. Hänelle puolestaan syntyi siitä vain paha omatunto. Se oli sangen merkillistä eikä Olli nyt ensi kertaa miettinyt sitä.

Mistä se mahtoi johtua? Viisaustieteellisesti oli Olli ratkaissut asian siten, että omattunnot mahtoivat olla yhtä erilaiset kuin olivat ihmisten sydämet ja selkämunatkin. Lääketieteellisesti hän oli tehnyt sen diagnosin, että ihmisen omatunto riippui sydämen yleisestä terveydentilasta ja että hänen sydämensä mahtoi jostakin erikoisesta syystä olla hyvin hermostunut. Sielutieteellisesti hän oli tullut siihen tulokseen, että hän ehkä toimi vasten omaa syvempää itseään taikka oli ainakin etääntynyt liiaksi olemuksensa keskipisteestä, niinkuin varomaton sotapäällikkö voi joskus tehdä liian rohkeita joukkoliikkeitä armeijansa alkuperäisestä perusasemasta. Historia ja yhteiskuntatiede taas olivat antaneet hänelle sen opetuksen, että omatunto oli vain menneiden kehityskausien ääni ihmisessä ja että Ollin esi-isät hamasta harmaasta muinaisuudesta siis nähtävästi ilmoittivat sen kautta tyytymättömyyttään hänen nykyiseen valtiolliseen toimintaansa.

Myöskin uskonto olisi epäilemättä voinut antaa jonkun selityksen asiaan. Mutta siitä oli Olli jo varhaisessa lapsuudessaan tykkänään vierautunut.

Pääasia oli, että passiivinen vastarinta ei nykyisessä muodossaan tarjonnut hänelle sisällistä tyydytystä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mielensä jarruttaa tahi kääntyä takaisin, jos hän olisi voinut. Mutta hänellä ei ollut siihen kylliksi rohkeutta eikä päättäväisyyttä. Hän tunsi vain kiitävänsä pikajunan vauhdilla kohti varmaa perikatoaan.

Tänä iltana oli hänen tuulensa tavallista huonompi. Hän oli jo niin varmasti sopinut erään maaseutu-ystävänsä kanssa, joka päivällisen aikaan oli hänen luonaan pistäytynyt, tavata sinfoniakonsertin jälkeen Yliopiston eteisessä ja siirtyä sitten syömään yhteistä illallista Seurahuoneelle. Siitä olisi voinut tulla hyvinkin miellyttävä ilta, sillä he olivat vanhoja luokkatovereita ja kasvinkumppaleita, joita monet hupaiset muistot yhdistivät. Mutta heti ystävän lähdettyä oli kilissyt hänen pöytäpuhelimensa ja joku puoluejohtajista oli antanut hänelle lyhyen määräyksen saapua erääsen Ylä-Kämpin yksityishuoneesen täsmälleen kello 7. Olli oli kysynyt vain vaatimattomasti, oliko hänen läsnäolonsa aivan välttämätön. Oli. Siinä ei ollut mitään tekemistä.

Tämä kokous oli sattunut hänelle tuiki sopimattomasti.

Epäilemättä hän olisi mielellään jäänyt poiskin siitä, jos hän vaan olisi uskaltanut. Mutta hänessä asui taikauskoinen kunnioitus kaikkia valtiollisia kokouksia kohtaan, niin suuria kuin pieniäkin, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, että ne hänen mielestään jollakin tavoin edustivat yleistä mielipidettä. Ja yleinen mielipide oli asia, jonka kanssa ei koskaan, saati sitten näinä rauhattomina aikoina, ollut leikkimistä. Sitäpaitsi tunsi Olli, ja oli aina tuntenut, salaperäistä pelkoa kaikkia ammattipolitikoitsijoita kohtaan. Niiden kanssa oli vielä vähemmän leikkimistä. Ne olivat herroja, joilla oli jyrkät periaatteet ja kiivaat sympatiat ja antipatiat. Olli, joka ei omannut kumpiakaan, oli aina tuntenut itsensä sangen turvattomaksi heidän seurassaan. Hän oli usein kuunnellut selkäranka kylmänä niitä intohimoisia kuolemantuomioita, joilla moni vähänkin epäluotettava ja ennen kaikkea poissaoleva puoluetoveri tuollaisessa kokouksessa nopeasti ja kivuttomasti teilattiin. Siellä oli paras olla saapuvilla, jos mieli säilyttää kansalaiskunniansa.

Näissä mietelmissä hän oli saapunut Kämpin hotellin eteen. Hän avasi oven ja astui eteiseen, jossa jo suloinen lämmin tulvehti häntä vastaan. Hän tiesi, että kokousta varten tilattu yksityishuone oli yläkerrassa, mutta periaatteen vuoksi kurkisti hän kuitenkin mennessään alakerran kahvilaan. Siellä ei näkynyt ketään. Hetki oli vielä liian varhainen. Hänen tavallinen iltaseuransa keräytyi vasta paria tuntia myöhemmin.

Mitä jos hän kuitenkin jättäisi turkkinsa tänne? Voisihan olla, että poliittinen kokous päättyisi inhimilliseen aikaan ja hänelle vielä jäisi hetki pari toverilliseen seurusteluun.

Se oli onnellinen ajatus.

Sinfoniakonsertti hänen kaikissa tapauksissa nähtävästi täytyi tältä illalta karkoittaa mielestään. Samoin herttainen maaseutu-ystävänsä, jonka hän sentään voisi tavata huomennakin.

Mutta Ollin mieli oli jo isosti keveämpi, samoin kuin hänen ruumiinsakin, kun hän elegantissa poikkitakissaan nopein, joustavin askelin nousi yläkertaan. Vielä lyhyt pysähdys käytävän peilin eteen, sipaisu viiksille, pitempi huolenpito taitehikkaalle jakaukselle. Sitten pieni kriitillinen ryppy kulmakarvojen väliin ja ku...