SISÄLLYS:

Seikkailijatar, Romaani
Mesikämmen, Tarina
Pankkiherroja, Romaani
Paavo Kontio, Romaani

SEIKKAILIJATAR

Venäläinen kertomus

(1913)

1.

Troikat kiitävät, kulkuset kilisevät... Arojen tuuli tunkee luihin ja ytimiin.

Siellä kasvoi Zaida isän korkean kodissa, jo lapsena muita hiljaisempi ja miettivämpi. Mutta välistä voi hänet vallata myös hurja raivo, hän istuu raisun ratsun selkään ja karauttaa yli kotikylänsä teiden ja ketojen kuin tuuliaispää.

Hänen suurin surunsa oli, että hänellä oli hameet ja ettei häntä päästetty leikkimään kylän poikien kanssa.

Toiset vielä suuremmat surut odottivat häntä. Hänen täytyi mennä maakunnan etevimpään naislukioon.

Zaida itki ja potki vastaan. Mutta hänen isänsä, vanha ruhtinas Rurik, pysyi järkähtämättömänä. Hänen tyttärensä täytyi, maksoi mitä maksoi, oppia ja saada sivistystä. Ja hänellä oli omat pätevät syynsä siihen.

Vaikka hänen oma sukunsa, jonka päämies hän oli, oli Venäjän vanhimpia, hän oli kuitenkin vain maa-aatelia. Ennen hän oli pitänyt sitä kunnianaan. Mutta viime aikoina oli tuonne lähikaupunkiin muuttanut paljon uutta aatelia, kaupunki-aatelia Moskovasta, Pietarista ja Varssovasta, jotka olivat kohottavinaan olkapäitään heille, vanhalle aatelille, muka heidän yksinkertaisten ja karkeiden tapojensa vuoksi.

Nousukas-aatelia! Vanha ukko Rurik tiesi hyvin, etteivät noiden heitukkojen sukujuuret ulottuneet useimpien edes Katarinan, saati sitten Pietari Suuren ajoille, mutta sentään ne häntä monella muotoa närkästyttivät.

Ne pilkkasivat heidän vanhoja kansallispukujaan. Ne anastivat vallan itselleen tanssisaleissa ja seuraelämässä. Ne pitivät itseään muka heitä parempina ja kertoilivat kovalla äänellä uutisia hovista ja ulkomaiden politiikasta.

Mutta myöskin ukko Rurik osasi pitää puoliaan.

Missä tilaisuudessa hyvänsä hän antoi noiden uusien tulokkaiden ymmärtää, että hän halveksi heitä ja että he olivat vain tuulentuomaa roskaa hänen mielestään. Eikä hän enää käynyt heidän pidoissaan eikä itse ottanut vastaan heitä.

Niin sukeutui verinen vihamielisyys heidän välilleen. Mutta verisin kuitenkin ukko Rurikin ja kaupunki-aateliston ylhäisimmän ja rikkaimman edustajan kreivi Iljanskin välillä.

Koko maa-aateli piti ukko Rurikin puolta ja kokoutui usein hänen luokseen kemuihin, joissa juotiin paljon ja enimmäkseen viinaa, tanssittiin vanhoja kansantansseja ja laulettiin surumielisiä kasakkalauluja balalaikan säestyksellä...

Lankesi himmeä hämärä yli sydämien ... mielet kävivät hyviksi, ikävöiviksi ja uskollisiksi...

Myöskin kreivi Iljanskin luona pidettiin kemuja, tanssittiin ja laulettiin. Mutta siellä juotiin kalliita ulkomaisia viinejä ja liköörejä, karkeloitiin Wienin ja Parisin muodin mukaan ja laulettiin hienoja ranskalaisia ja italialaisia lauluja, joiden sävel ja sanat olivat oudot jokaiselle tosi venäläiselle.

Ukko Rurik ei voinut olla oikein sylkäisemättä mokomasta menosta puhuessaan.

– Kreivi Iljanski on maanpetturi, oli hänen tapansa sanoa. Saattepas nähdä, että hän vielä joutuu Siperiaan.

Ja sitten oli hänen tapansa lisätä vielä:

– Tsaarilla ei ole uskollisempia alammaisia kuin me, maa-aateli. Se nähdään kyllä sodan syttyessä.

Hän itse oli taistellut nuoruudessaan hurjia kaukasialaisia vuoriheimoja vastaan ja tullut siellä myös olkapäähän haavoitetuksi. Kreivi Iljanski, pietarilaisen paashikoulun kasvatti, taas ei ollut nähnyt ruutia milloinkaan.

Mutta tuon kaiken ohella ukko Rurik kuitenkin salaisesti kadehti noita kaupungin riikinkukkoja. Ne tiesivät niin paljon, mitä hän ei itse tiennyt, ne taisivat niin paljon, mistä hänellä ja heikäläisillä, jotka ikänsä olivat kotitiloillaan eläneet, ei ollut aavistustakaan.

Itse hän oli liian vanha oppimaan. Mutta hänen tyttärensä...

Niin, Zaida saisi oppia kaikki nuo ulkomaiset kielet, kaikki nuo ulkomaiset tanssit ja laulut, joilla toiset niin kopeilivat. Oppia ne hyvin, paremmin kuin kukaan muu, ja palata sitten kotikyläänsä isän iloksi, koko kylän päivänpaisteheksi.

Ukko Rurik oli katsonut hänelle sopivan miehenkin sieltä, ystävänsä kasakkapäällikön pojan, yksinkertaisen kuin hän itsekin oli ja maatiluksiltaan yhtä äveriään. Zaidasta, joka jo nyt oli seudun rikkain perijätär, tulisi naituaan vielä rikkaampi ja mahtavampi.

Se oli ukko Rurikin suunnitelma. Mutta sitä ennen täytyi Zaidan saada sivistystä, sivistystä.

2.

Lukiossa oli Zaida aluksi varsin hiljainen ja oppivainen. Ympäristö oli siksi uusi, ettei hän tuntenut itseään kyllin varmaksi siinä.

Pian huomasi hän kuitenkin, että ihmiset täällä olivat samanlaisia kuin hänen kotikylässäänkin, vain ehkä vieläkin tuhmempia ja yksinkertaisempia. Mutta heillä oli toiset tavat, he osasivat hymyillä, silloin kun heitä oikeastaan olisi itkettänyt, ja teeskennellä ystävyyttä, silloin kun heillä olisi ollut halu repiä silmät päästä toisiltaan.

Heti tuon huomion tehtyään kadotti Zaida kaiken sisällisen kunnioituksen heitä kohtaan.

Mitä raukkoja, mitä pelkureita nuo ihmiset olivatkaan! Miksi he eivät uskaltaneet olla niinkuin olivat? Luulivatko he ehkä tuota tietä tulevansa paremmiksi ja kauniimmiksi?

Zaida ainakin tunsi itsessään voiman olla niinkuin hän oli. Turhaan he häntä koettaisivat kytkeä typeriin kahleisiinsa.

Siitä saakka muodostui Zaidan suurimmaksi iloksi tehdä skandaaleja.

Lukiossa hän otti itselleen aivan erikois-oikeudet. Hän pyörtyi milloin hyvänsä opettajiensa suurimmaksi kauhistukseksi ja purskahti jälleen nauramaan, ystävättäriensä ylimmäksi ihastukseksi. Hän vastasi milloin hän tahtoi ja usein tuiki toisesta asiasta, mistä kysymys oli.

Jos hän olisi ollut portinvahdin tai tavallisen pikkuporvarin tytär, häntä olisi rangaistu tai hänet olisi ajettu kokonaan pois lukiosta. Mutta nyt hän oli ruhtinaan tytär ja siksi sanottiin hänestä vain, että hän oli hysteerinen.

Jo varhain alkoivat aistilliset pyyteet herätä hänessä.

Itse hän tosin ei ollut vielä koskaan rakastunut, ei edes lapsena, kuten niin monet muut hänen ikäisensä naislukiolaiset. Mutta häntä huvitti nähdä miesten intohimoja ja ärsyttää niitä omalla keskenkasvuisella vartalollaan ja poikamaisilla suloillaan.

Ensimmäinen, joka häneen rakastui, oli hänen musiikki-opettajansa, jo vanha, harmaantunut mies, jolla oli vaimo ja itsensä kokoisia poikia ja tyttäriä.

Hänen mielestään Zaida oli suuri säveltaiteellinen kyky, nero suorastaan. Ja mitä rohkeammin Zaida keimaili hänelle, sitä korkeammalle kohosi hänen neroutensa äijän silmissä. Zaida teki hänet hupsuksi suorastaan. Miesparka haki esille nuoruuden-aikaiset sävellysyrityksensä, soitteli vesissä silmin niitä ja väitti, ettei kukaan muu kuin Zaida ollut häntä koskaan ymmärtänyt.

– Mutta vaimonne? kysyi virnakko teeskennellyllä kummastuksella.

– Oh, mitä! löi ukko kädellään kuin kärpäistä karkoittaen. Alhainen sielu! Hän on tappanut minussa suuren taiteilijan.

Zaida nautti. Hän tunsi itsensä ihailluksi ja oli tyytyväinen.

Toinen, joka häneen rakastui, oli eräs mieslukion ylemmän luokan oppilas. Mutta siitä tuli traagillinen tarina. Zaida oli aluksi hänestä sangen huvitettu, tapasi häntä, sallipa hänen suudellakin, mutta kyllästyi pian häneen ja pilkkasi kerran häntä useiden muiden ystävättäriensä läsnä-ollessa.

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Lukiolainen hävisi silloin tietymättömiin. Kirjoitti vain surullisen kirjeen ja ilmoitti, että elämä hänelle tämän jälkeen oli sietämätön.

Vasta viikkoja senjälkeen löydettiin hänen ruumiinsa virrasta, joka vieri kaupungin lävitse.

Zaida oli sitten jonkun aikaa sangen totinen ja mietiskelevä. Kuolleen nuorukaisen kuva kohosi usein syyttävänä hänen sielunsa onkaloista. Mutta samalla hän oli myös ylpeä siitä, että hän oli voinut sytyttää niin turmiota-tuovan pyyteen, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin arvokkaammaksi ja täyskasvaneemmaksi muistaessaan, miten paljon hän jo oli näin nuorella ijällä kokenut.

Zaida oli silloin viidentoista vanha.

Sitten se oli eräs luutnantti, sitten eräs proviisori. Zaidalle oli samantekevää, mistä ihailu tuli, kunhan hän vain tunsi miesten suitsutuksen sieraimissaan. Ja mitä enemmän hän varmeni alallaan, sitä rohkeammin hän salli itseään hyväiltävän.

Hän oli puolineitsyt, kuten häntä lukiossa kutsuttiinkin. Ja kun vielä vuotta pari vierähti, alkoi olla jotakuinkin vähän jäljellä hänen viattomuudestaan.

Zaida oli heti opinto-aikansa alusta alkaen saanut runsaasti rahaa isältään. Itse hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut kaikkea kuluttaa. Hän otti avuksi ystävänsä ja ystävättärensä, joiden kanssa hän välistä vietti täydellisiä orgioita. Aluksi riitti niissä vain viini, sämpylät ja yleinen kuherteleminen. Sitten tulivat lisäksi morfini, opiumi ja cocaini.

Itse hän oli oikeastaan vielä sielunsa sisimmältä paljon turmeltumattomampi kuin mitä hänen elämänsä muodot olivat. Hänellä oli vain halu leikkiä, leikkiä! Ja ennen kaikkea leikkiä miesten intohimoilla, joita hän jo oli aika taituri kiihottamaan.

Hän taisi esim. intialaisen käärmetanssin niin, että moni Parisin parhailla varieteenäyttämöillä olisi voinut häntä kadehtia.

Hänen ihailijansa tulivat aivan hulluiksi siitä. Mutta hulluin kaikista oli eräs nuori kreivi Iljanski, joka viime aikoina oli myöskin hankkinut pääsyn itselleen Zaidan salaisiin juhlatiloihin.

Hän oli saman kreivi Iljanskin poika, jota ukko Rurik piti pahimpana vihamiehenään. Jo senvuoksi hän herätti Zaidan vilkkainta mielenkiintoa. Mutta hän oli muutenkin korea poika, tuskin parissakymmenissä, kiveräviiksi, kiharatukka. Zaidan mielestä hänellä oli vain ehkä hiukan liian pieni pää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä nuorta kreiviä erikoisesti suosimasta ja hänen tunteitaan tulistuttamasta.

Niihin aikoihin kuoli vanha kreivi Iljanski ja nuori kreivi sai periä koko suuren osuutensa pesästä. Toinen osuus meni toiselle veljelle, joka oli tyhjäntoimittaja niinkuin hänkin. Äiti siirtyi ...