JOHN IRVING:
Garpin maailma (1978, suom. 1980)
Kaikki isäni hotellit (1981, suom. 1981)
Välisarjan avioliitto (1974, suom. 1984)
Oman elämänsä sankari (1985, suom. 1985)
Ystäväni Owen Meany (1989, suom. 1989)
Vesimies (1972, suom. 1991)
Sirkuksen poika (1994, suom. 1994)
Tuulesta temmattu tyttöystävä (1996, suom. 1996)
Leski vuoden verran (1998, suom. 1998)
Elokuvaurani (1999, suom. 2000)
Neljäs käsi (2001, suom. 2001)
Hiiri joka rapisi seinän välissä (2003, suom. 2003)
Kunnes löydän sinut (2005, suom. 2006)
Viimeinen yö Twisted Riverillä (2009, suom. 2010)
Vapauttakaa karhut! (1968, suom. 2012)
Tämä kirja on omistettu
Violettelle ja kumppaneille
Georgen muistoksi
Englanninkielinen alkuteos Setting Free the Bears ilmestyi 1968.
Copyright © John Irving 1968
ISBN 978-951-31-6650-2 (sid.)
ISBN 978-951-31-6936-7 (epub)
Tämä eKirja on tuotettu painetun kirjan ensimmäisestä painoksesta (2012).
eKirjan tuotanto: Bonnier Kirjat Oy/Keski-Suomen Sivu Oy
Ensimmäinen osa
Siggy
Tukevaa ruokaa Wienissä
Puolilta päivin hänet näki usein istumassa Rathausparkin penkillä sylissään pieni pullea pussi retiisejä ja kädessään olutpullo. Hänellä oli aina mukana oma suolasirotin; niitä taisi olla melkoinen kokoelma, sillä en muista yhtään tiettyä. Ne eivät olleet mitenkään erikoisia, kerran hän jopa heitti yhden pois: hän kääräisi sen tyhjään paperipussiin ja nakkasi puiston roskapönttöön.
Aina puolilta päivin, ja aina samalla penkillä – sillä vähiten säleisellä – lähinnä yliopistoa olevassa nurkassa. Joskus hänellä oli mukana muistikirja, mutta aina hänen päällään oli vakosamettinen pusakka, jonka sivusaumoissa oli upotetut taskut ja takana iso hengittävä läppätasku. Kävellessään hän ei kantanut mitään käsissään. Tupakka ja piiput kulkivat mukana takin sivutaskuissa; hänellä oli ainakin kolme erilaista piippua.
Vaikka oletinkin että hän oli samanlainen opiskelija kuin minä, en ollut nähnyt häntä missään yliopistolla. Vain Rathausparkissa, aina puolilta päivin kevään herätessä. Istuin usein vastapäisellä penkillä hänen syödessään. Minulla oli sanomalehti, jonka takaa oli hyvä tiirailla ohi käveleviä tyttöjä, tirkistellä heidän kalpeita talvipolviaan – luisevia, homssuisia tyttöjä läpikuultavissa silkeissään. Mutta hän ei katsellut tyttöjä, hän vain nökötti retiisipussinsa yllä valppaana kuin orava. Penkin säleiden läpi paistava aurinko raidoitti seepran raidat hänen syliinsä.
Olin tarkkaillut häntä jo runsaan viikon ennen kuin huomasin hänen toisen erikoisen tapansa. Hän raapusti jotain retiisipussiin ja tunki pieniä paperinpaloja taskuihinsa, mutta vielä useammin hän kirjoitti muistikirjaansa.
Eräänä päivänä kävi näin: hän pani paperinpalan taskuunsa, käveli pois penkiltä, mutta pysähtyi kohta ja päätti vilkaista lappua uudestaan. Hän otti paperinpalan ja luki sen. Sitten hän heitti sen pois ja näin siinä luki:
Hyvien tapojen fanaattinen säilyttäminen on välttämätöntä.
Vasta myöhemmin, kun luin hänen kuuluisan muistikirjansa – hänen runoutensa, niin kuin hän sitä nimitti – tajusin, ettei palasta ollut heitetty pois. Hän oli vain hiukan muokannut sitä.
Hyvistä tavoista kannattaa pitää kiinni.
Mutta Rathausparkissa, retiisipussista repäistystä pienestä paperinpalasta, en osannut arvata häntä runoilijaksi ja aforistiksi. Ajattelin vain että hän voisi olla mielenkiintoinen tuttavuus.
Tiukka paikka
Josefsgassella, parlamenttitalon takana, on paikka joka tunnetaan käytettyjen moottoripyörien epäilyttävän nopeasta kierrosta. Minun on kiittäminen Doktor Fichtiä paikan löytymisestä. Doktor Fichtin tentin reputtamisen takia mieleni halasi hiukan vaihtelua Rathausparkissa istuskelun sijaan.
Maleksin kaupungilla läpi lukemattomien sammaloituneiden pikku holvikaarien, ohi kellarikauppojen joissa myytiin homeisia vaatteita ja päädyin korjaamoalueelle – se oli täynnä autonrenkaita ja varaosia – missä haalaripukuiset rasvaan tahriintuneet miehet kolisuttivat ja kierittivät tavaroita jalkakäytävälle. Äkkiä vastaan tuli likainen näyteikkuna, ruudun nurkassa pahvilappu FABER’S; ei muuta mainostusta kuin avoimesta oviaukosta tulviva meteli. Tuprahduksia jotka olivat tummia kuin ukkospilvet, kiihtyviä määkiviä pamahdussarjoja, ja näyteikkunan läpi erotin kaksi mekaanikkoa jotka huudattivat kahden moottoripyörän kaasuttimia. Lisää moottoripyöriä oli heti ikkunan takana korokkeella, mutta ne olivat kiiltäviä ja paikallaan. Ovenpielen betonipermannolla oli levällään kiireessä sekaisin menneitä työkaluja ja bensatankin korkkeja – pyörän pinnoja ja renkaan vanteita, lokasuojia ja johdonpätkiä – ja nuo kaksi työhönsä syventynyttä mekaanikkoa pyöriensä ylle kumartuneina. He kokeilivat kaasuttimiaan vakavina ja korva tarkkana kuunnellen aivan kuin soittimiaan virittävät muusikot. Vedin ovella sisääni korjaamon ilmaa.
Sisältä minua katseli harmaa mies jonka takissa oli leveät, öljyisinä kiiltelevät kaulusliepeet – napit kiilsivät asussa vähiten. Iso ketjupyörä nojasi ovenpieleen hänen vieressään – kuin pudonnut, hammasreunainen kuu, niin rasvainen että se heijasti valoa ja säteili minulle.
”Herra Faber itse”, mies sanoi ja tökkäsi peukalollaan rintaansa. Sitten hän hääti minut ovensuusta kadulle. Kun olimme metelin kuulumattomissa, hän tutkaili minua hymyillen pientä kultahammashymyä.
”Ah!” hän sanoi. ”Yliopisto?”
”Harras toive”, minä sanoin, ”vaikkei siitä taida mitään tulla.”
”Tiukka paikka, vai?” sanoi Herr Faber. ”Minkälaista moottoripyörää olet ajatellut?”
”En niin minkäänlaista”, minä sanoin.
”Voi”, sanoi Faber, ”se ei olekaan helppo päätös.”
”Olen pyörällä päästäni”, minä sanoin.
”Voi, ettenkö minä tietäisi!” Faber sanoi. ”Jotkut pyörät ovat kuin petoja, todella – varsinaisia petoja! Ja juuri sellainen on joillakin mielessä. Juuri sellaista he ovat etsimässä!”
”Ihan päästä huippaa kun ajattelee”, minä sanoin.
”Myönnetään, myönnetään”, sanoi Herr Faber. ”Tiedän täsmälleen mitä tarkoitat. Sinun pitäisi jutella Herr Javotnikin kanssa. Hän on opiskelija niin kuin sinäkin! Ja hän palaa lounaalta tuota pikaa. Herr Javotnik on todellinen ihme auttamaan ihmisiä päätöksenteossa. Oikea virtuoosi!”
”Hämmästyttävää”, minä sanoin.
”Ja ilo ja lohtu minulle”, hän sanoi. ”Saatpa nähdä.” Herr Faber kallisti liukasta päätään ja kuunteli ihastellen sisällä jurnuttavien moottoripyörien pörinää.
Pedon selässä
Tunnistin Herr Javotnikin vakosamettisesta pusakasta, jonka sivutaskuista törrötti piippuja. Hän näytti nuorelta mieheltä, joka oli palaamassa lounaalta suupielet suolasta kirvellen.
”Ah!” sanoi Herr Faber ja otti pari pientä sivuaskelta aivan kuin olisi tanssahdellut meille. ”Herr Javotnik”, hän sanoi, ”tällä nuorella miehellä on päätös tehtävänään.”
”Jassoo, vai niin”, sanoi Javotnik, ”siksikö et ollut puistossa?”
”Ah! Ah!” vinkui Herr Faber. ”Tunnetteko te toisenne?”
”Oikein hyvin”, sanoi Javotnik. ”Oikein hyvin, sanoisin. Tämä päätös on hyvin henkilökohtainen, Herr Faber. Voisitteko jättää meidät kahden?”
”Toki, toki”, sanoi Faber. ”Hyvä on, hyvä on” – ja hän poistui kylki edellä palaten ovensuun pakokaasuihin.
”Tolvana mikä tolvana”, sanoi Javotnik. ”Ei sinulla taida olla mitään aietta ostaa pyörää, vai kuinka?”
”Ei”, minä sanoin. ”Kunhan satuin paikalle.”
”Outoa kun sinua ei näkynyt puistossa.”
”Tuli tiukka paikka”, minä sanoin.
”Kenen tentti?” hän kysyi.
”Fichtin.”
”Vai Fichtin. Minä voin kertoa hänestä vähäsen. Hänellä on mädät ikenet, hän sutii niitä pienellä harjalla luentojen välillä – penslaa niitä jollain mönjällä ruskeasta purkista. Hänen hengityksensä lakastuttaisi rikkaruohot. Hänellä on tiukka paikka itselläänkin.”
”Hyvä tietää”, minä sanoin.
”Mutta moottoripyörät eivät siis kiinnosta sinua?” hän kysyi. ”Minua kyllä huvittaisi hypätä pyörän selkään ja lähteä tästä kaupungista. Kevättä ei pitäisi ottaa vastaan Wienissä. Mutta eipä minulla riittäisi rahaa kuin puolikkaaseen pyörään.”
”Ei minullakaan”, minä sanoin.
”Onko niin?” hän sanoi. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Graff”, minä sanoin. ”Hannes Graff.”
”No, Graff, täällä on yksi oikein mainio moottoripyörä, jos mielesi yhtään tekee retkelle.”
”No jaa”, minä sanoin, ”minulla ei ole varaa kuin puolikkaaseen ja sinullakin näyttää olevan kädet täynnä töitä.”
”Minulla ei ole kädet täynnä mitään”, sanoi Javotnik.
”Mutta kenties sinä olet tapojesi orja”, minä sanoin. ”Tavoistaan ei niin vain pääse eroon.” Javotnik keinahteli hetken kantapäillään, otti piipun pusakkansa taskusta ja napautti sillä hampaitaan.
”Minä olen aina valmis päähänpistoihin”, hän sanoi. ”Minä olen muuten Siggy. Siegfried Javotnik.”
Ja vaikkei hän sitä silloin pannut muistiin, hän lisäsi ajatuksen myöhemmin muistikirjaansa, tapoja ja fanaattisuutta koskevan korjauksensa alle – tämäkin uusi maksiimi oli uudelleen muotoiltu.
Opastakoon sinua aito sisäinen halu!
Mutta tuolloin iltapäivällä siinä jalkakäytävällä hänellä ei tainnut olla mukana muistikirjaa eikä retiisipussista repäistyä paperinpalaakaan, ja varmaan hän tunsi nahoissaan Herr Faberin katseen, tämä kun tuijotti meitä innoissaan, pää puikki ulos savuisen korjaamon ovesta kuin käärmeen kieli.
”Tule mukaan, Graff”, sanoi Siggy. ”Minä aion istuttaa sinut pedon selkään.
Niin me ylitimme liukkaan korjaamon lattian ja menimme takaseinällä olevalle ovelle, johon oli lyöty tikkataulu; sekä ovi että tikkataulu olivat vinossa. Tikkataulu oli täynnä reikiä, napakymppiä ei erottanut kokkareisesta korkkipinnasta – oli kuin sen kimppuun olisi käyty ruuviavaimilla eikä tikoilla tai kenties hullut mekaanikot olivat järsineet sitä hampaillaan.
Me menimme korjaamon takana olevalle kujalle.
”No niin, Herr Javotnik”, sanoi Faber. ”Oletteko nyt aivan varma?”
”Aivan varma...