Kansi

Etusivu

KARO HÄMÄLÄINEN

KOLMIKULMA

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39446-5

© Karo Hämäläinen 2012

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

Alkusanat

I’m about to lose control and I think I like it.

— THE POINTER SISTERS: I’M SO EXCITED

Prologi

PROLOGI

Hän on tehnyt kymmeniätuhansia päätöksiä mutta ei yhtään näin tärkeää. Sen jälkeen mikään ei ole mahdollista. Vain kaikki.

Tällaista keikkaa hänellä ei ole ollut aiemmin.

Diili, jossa prosentit ovat miljardeja.

Helsingin huippukokouksessa sovitaan Hellenian pelastuspaketista: valtionlainojen leikkauksesta, rahoitussuunnitelmasta, menettelyn juridisesta statuksesta ja Hellenialta vaadittavasta säästö- ja omaisuusmyyntiohjelmasta.

Kuumat puheenaiheet, hikiset keskustelut.

Yahoo Weatherin viiden päivän ennusteessa pelkkää aurinkoa. Päivän ylin lämpötila 28–31 astetta. Siihen on varauduttava.

On varauduttava kaikkeen. Se on hänen työnsä.

Kokous lopettaa pitkälti toista vuotta kestäneen viivytystaistelun rajusti ja nopeasti. On pakko. Tämä on viimeinen laskuvarjo.

Jos ehdotus menee läpi, he tekevät kymmenien miljoonien voitot. Satojen miljoonien. Tieto ei ole vain valtaa, vaan se on ihan -tun paljon rahaa.

Jos neuvottelu ei johda lopputulokseen, Helleniasta tulee maksukyvytön. Euroopan pankkijärjestelmä hyytyisi ja muiden euromaiden lainansaanti kallistuisi. Kenelläkään ei ole varaa ottaa sitä riskiä.

Hän ei ota tarpeetonta riskiä, ei koskaan. Hän valmistelee kaiken huolella, ottaa huomioon yksityiskohdat, laskee todennäköisyydet.

Ilman riskiä ei ole tuottoa. Eivät he muuta tee kuin ottavat riskiä! Ei heillä -ttu ole varaa olla ottamatta riskiä!

Siksi koossa on valiojoukko, parhaat miehet.

Kylmä päätös.

Kylmä harkinta.

Helsingin keskilämpötila elokuussa on 16,3 astetta, sadanta 80 millimetriä, sadepäiviä puolet.

Siksi hän on käynyt ostamassa uutuuttaan kiiltävät John Lobb Philipp II:t. Ne hän pukisi vasta torstaina, jolloin hän olisi sankari ja stara.

Siksi hän on lentänyt paikalle henkilökohtaisesti.

Siksi hän ei ole kertonut kenellekään. Ei kenellekään.

Keskiviikko

Best Western Premier Hotel Katajanokka, 15:58:32

BEST WESTERN PREMIER HOTEL KATAJANOKKA, 15:58:32

– Okei, hei! Mä tiedän, että suomalaisesta naftisti keskitasoa paremmasta hotellista saa Ilta-Sanomat, jonka mä otan mukaani huoneeseen, levitän auki vaaleanruskean päiväpeiton päälle ja käyn sängylle puolimakuulle. Kengät tietysti päiväpeitteen ulkopuolella, mitä sä luulet? Selailen vähän peukalolla ja etusormella, katson kuvat, ahaa Jari Sarasvuo, joo, kesäparrassa, okei, Ruotsin Madde, näkyykö tissit? Ei, okei, eikun perse? Ei tietenkään näy! Oisko Pippaa? Näkyykö Pippaa? Ei tietenkään, ettei sen systeri tuu kateelliseksi. Joitain suomalaisia jalkapalloilijoita, jotka kompastuu joka -tun sanmarinoon, eiks oo Teemu Selännettä tänään, eikö Kimi Räikköstä? Eikö ees Virtasen Jukkaa, korvakorua ja merirosvohuivia? Asuntomessujen betonikämpät, jotkut julkkikset pussaa. Se näyttää niin siirappiselta, että alkaa tehdä mieli suolapalaa. Paris Hilton, eikä silloin yks perse riitä, se on perseet. Gigantin mainoksessa epilaattori ja pöytätuuletin. Okei, sit tulee tehtäväsivut. Mä ratkaisen ristikon, ihan sen vanhanaikaisen, jossa vihjeet on alla, vaakasuoraan ykkönen, seittemän kirjainta, Raamatun mies, suluissa ”Karalahti Farrow”. Se on ovela, Karalahti, lätkänpelaaja. Mä kato seuraan kotimaan tapahtumia, vaikka asun jenkeissä, New Yorkissa, niin kuin varmaan huomasit hotellikortista. Siinä osoiterivillä, näätkö, tossa noin? Farrow on Mia. Jere plus Mia, Jeremia. Raamatussa on joku sellainen heebo. Seittemän kirjainta, täsmää. Okei, kolmonen pystyyn, viisi kirjainta. Räjähtävä tyttö. No, se ei ole napalmia se, se me -ttu tiedetään. Liikaa kirjaimia, ja sitä paitsi sehän alkaa ämmällä, koska Jeremia on oikein ja siitä tulee tän sanan ekaksi sen kolmanneksi viimeinen kirjain. Okei, mikä se on, sano sä, sano!

Pyöreäposkinen vastaanottovirkailija katsoo häntä tiskin takaa ja elehtii pahoittelua. Tytöllä on yllään vaakaraitainen puuvillapaita, niin kuin vankikarkureilla Ankkalinnassa ja mustavalkoisissa jenkkikomedioissa, joissa roistot ovat tyhmiä mutta poliisit vielä tyhmempiä, ja niin sen on oltava, kunnallisessa kuukausipalkkavirassa pärjää väistelemällä pomoa mutta yksityisyrittäjä on töissä 24/7.

Kun löysää paitaa katsoo suoraan silmiin, se paljastaa tytön olevan pyöreäposkinen myös sieltä.

– Meillä ei valitettavasti…

Itse asiassa melkoiset melonit, Ilari Rautavaara huomaa, kun tyttö kääntyy vinottain.

– Älä vaihda aihetta! Viis kirjainta, räjähtävä tyttö ja alkaa ämmällä. Mikä sun nimi on? Okei, sehän lukee tossa lapussa, pinssissä… mikä hitto ton nimi on in Finnish… rintamerkissä. Janica. Janica, I’m sorry for my Finnish. No Janica se ei ole, liikaa kirjaimia. Eikä tää siis ollut mitään henkilökohtaista.

– …ole Ilta-Sanomia.

– Sä sanoit sen jo. Sä sanoit sen jo! Käsitellääs yksi asia kerrallaan. Okei, Janica? Saanks mä sanoa Janeksi? Jane, niin kuin Tarzanilla ja Agatha Christiellä.

– Olen pahoillani.

Näitä naapurintyttöjä, kesäharjoitteluun päässyt opiskelija, jonka hän on saanut vapisemaan, ja niin on oikein, sillä hän on nyt asiakas, joka on oikeutettu saamaan palvelua, eikä Suomessa saa palvelua, ellei sitä vaadi. Se on -ttu taivaan tosi.

Saat just sen, mitä haluat. Ja just se sulle kuuluu! Niin puhui Ben Timberlake, hänen ensimmäinen opettajansa jenkeissä. Ne olivat lisäravinteita silloin, ensimmäinen vuosi kesken jääneen lukion jälkeen. Hän on tekijä, ei lukija.

Saat just sen, mitä haluat. Ja just se sulle kuuluu! Niin kuin iltapäivälehti hotellihuoneeseen, tässä näin, Best Western Premier -hotellin aulassa Helsingin Katajanokalla tältä opiskelijatyttöseltä, jonka tummanruskeat hiukset on leikattu potan tai boolimaljan avulla.

Etuhiukset puurolautasella.

– Viis kirjainta ja ämmällä alkaa. Räjähtävä tyttö, Ilari Rautavaara kiristää, kitinä kuuluu, säle rasahtaa. Tytön ilme muuttuu hankalammaksi, olo epämiellyttävämmäksi, kun tytsy ei tiedä, miten pitäisi toimia. Tällaista tilannetta varten ei ole annettu toimintaohjeita vastaanottoapulaisen pikakurssilla, eikä tuollainen Jane osaa syödäkään, ellei joku käske nostamaan lusikkaa suuhun ja nielaisemaan. Sellainen suomalaisen peruskoulun kasvattama Pisa-ylpeys. Osaa derivoida mutta ei laskea yks plus yhtä. Jossa yksi on asiakaspalvelu ja toinen ykkönen…

– Nina hei.

– Okei, tää ei selvästi ole sun juttu. Ei voi olla Niina, kun alkaa ämmällä, mutta muuten aika hyvin.

Toinen respatyttö hymyilee toispuolisesti saksalaispariskunnalle, joka vetää violettikylkisellä kovamuovilaukulla kohtisuorat urat raidoitettuun kokolattiamattoon ja häipyy hissiä kohti.

– No okei. Sen ristikon mä joka tapauksessa ratkaisen olkanojassa sängyllä, jos teidän hotellin mainoskynä sattuu tänään toimimaan. Jos ei, mulla on kyllä täällä musta Cartier Trinity, hän sanoo ja taputtaa puvuntakkinsa rintaa. Kynää ei tunnu. Ei hän kuljeta sitä mukanaan, kuudensadan taalan kuulakärkeä, mutta mistä tyttö sen tietäisi? No ei -ttu mistään!

– Niin mä kuule olen suunnitellut tekeväni. Niin mä teen joka kerta, kun palaan kotimaan kamaralle, enkä mä täällä niin usein happane, että oppisin ulkoa ristikoiden vakiovihjeet: Tea – Ista, koomikko – Tati, Ismail – Atik. En mä ratkaise sanaristikoita. Mä ratkaisen vähän isompia juttuja kuin entisten näyttelijöiden ja urheilijoiden nimiä. Kestääkö hopean hintaralli vai pannaanko futskat myyntiin? Kannattaako lähteä vetämään long/shortia Sony–Nintendo-parille vai myydä Shelliä ja ostaa BP:tä? Kestääkö banaanibondien hintaero T-Billiin seuraavan kahden neljänneksen ajan vai liikkuuko se yli 50 basispointsilla jompaankumpaan suuntaan? Okei, ei tartte vastata, ei tartte vastata, eikä tartte olla näkemystä siitä, onko nyt oltava all-in osakemarkkinoilla vai kenties bondeissa saati pelätä niin -tusti ja lykätä kaikki varat kultaan, mutta sellainen ihan yksinkertainen asia kuin suomalainen iltapäivälehti, niistä vanhempi ja suurempi. Nimi on Ilta-Sanomat. Se on sellainen tabloid-kokoinen julkaisu, jonka mä mielelläni ottaisin nyt tästä mukaani, mutta sinä sanot, ettei se onnistu.

– Kun meillä ei valitettavasti…

– Kai tässä lähellä on joku R-kioski? Sellaiset sinivalkoiset mainosteipit. Ainakin ennen oli.

– Uspenskin katedraalia ennen on K-kauppa. Sieltä varmaan löytyy.

– Hyvä. Mahdollisimman nopeasti. Mulla on illalla menoa.

– Nina hei, voisitko…?

Tyttö katsoo vieressään tummapuisen vastaanottotiskin takana seisovaa hädin tuskin puolitoistametristä blondia, jonka suu on auki kuin kalalla ja silmät hakevat kiinnekohtaa. Vähän yksinkertainen, tai elämäänsä -ttuuntunut. Suussa yhä toispuolinen hymy, jolla teinit tapaavat ilmaista… jotain.

– Kun meillä ei ole enää Ilta-Sanomia, mutta tarvitsetteko internetyhteyttä? tyttö vielä yrittää ennen kuin blondi astuu hänen paikalleen.

– Tarvitsen. Totta -tussa mä tarvitsen. Mä tarvitsen internetyhteyden ja mä tarvitsen -ttu sen Ilta-Sanomat, Rautavaara laskee sormillaan kahteen, että blondikin ymmärtäisi.

Blondin paita kohoaa vain vähän. Se on vielä teini.

– Herra vetää itse monot jalkaan ja hakee sudokunsa kaupasta, se sanoo. Purkka venyy leukojen välissä.

– Siis miten oli?

– Oli siten, että tää mesta on hotelli eikä mikään Hyde Park, jonne saa mennä aukomaan päätään. Tosta noin ulos, pari korttelia ja kauppa on siinä vasemmalla. On the left hand side, jos herra ymmärtää paremmin cock...