Raili Manninen

 

 

 

 

VIERAASSA MAASSA

Romaani

1. Joulukuinen aamu

 

 

 

 

Joulukuinen aamu oli kirpeän raikas. Aurinko paistoi eikä monena päivänä ennustettua lumisadetta ollut vieläkään tullut. Belgiassa koko syksyn jatkuneitten sateitten jälkeen pieni pakkanen ja kuiva maa, joka piti jalkojen alla, tuntuivat ylellisiltä. Rauno Aallos kääntyi katsomaan taakseen metsäpolulla. Hänen kookas saksanpaimenkoiransa oli jäänyt tutkimaan jotakin hajua pellon laitaan. Rauno antoi koiran haistella rauhassa. Hän hymyili itsekseen. Lauantaiaamut olivat ylellisiä, ei ollut kiirettä mihinkään. Ne kruunasi lenkki lähimetsässä Ronin kanssa. Pieni metsikkö oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä hänen taloltaan. Kun polku kääntyi kapealta asuinkadulta alas mäkeä, jota reunustivat ikivihreät tuijat ja laakeripuut, hän voi jo päästää koiran vapaaksi. Heti mäen alla oli kuin he olisivat tulleet toiseen maailmaan, kauas Brysselin meluisasta sykkeestä. Edessä oli laitumia: lampaita, vuohia, hanhia, kanoja. Polku haaraantui laidunten kohdalla kahteen suuntaan. Suoraan edessä se vei vastapäistä mäkeä ylös kohti kylää ja kirkkoa, mutta vasemmalla se jatkui pienen ojan vartta kapeaan metsikköön, jota Roni rakasti. Koira tuntui sulautuvan maastoon. Se juoksi jälleen hänen edelleen, pysähtyi kymmenen metrin päässä ja tarkisti, että hän oli mukana.

Koira oli pysähtynyt taas tutkimaan jotakin hiukan etäämpänä polusta. Rauno seurasi sen puuhia tarkkaavaisesti tullessaan lähemmäksi. Tyyty-väisenä hän totesi Ronin olevan erinomaisessa kunnossa. Se oli voimakas ja lihaksikas. Kun koira kääntyi katsomaan häntä, sen kylkiluut saattoi aavistaa tuuhean ja kiiltävän harmaavoittoisen turkin alla. Hyvä kunto oli paljolti Belgiassa asumisen ansiota. Belgiasta saattoi olla monta mieltä, mutta ainakin yksi asia oli varma: tämä oli hyvä maa koiraharrastajalle.

- Roni! Tänne!

 

 


Roni nosti nopeasti päänsä, epäröi sekunnin murto-osan ja lähti sitten laukkaamaan isäntäänsä kohti. Se pysähtyi istumaan Raunon eteen, katsoi häntä kiinteästi suoraan silmiin, kääntyi sitten ja laukkasi takaisinpäin pysähtyen tämän tästä katsomaan taakseen ja haukahtaen vaativasti.

Rauno oli yllättynyt. Roni totteli tavallisesti kuin ajatus. Koiran käytös oli hyvin poikkeuksellista. Harmaa sakemanni tunkeutui risukkoiseen pensaikkoon jätevesiojan varteen ja aloitti haukun. Rauno pisti juoksuksi.

- Roni, ei ota!

Joskus metsästä löytyi puoliksi maatunut jäniksen tai myyrän raato tai kuollut lintu. Niihin koira ei saanut koskea.

Roni jäi odottamaan Raunon tuloa ja tuijotti hievahtamatta ojan reunalle. Aluksi Rauno ei nähnyt siellä mitään. Risukossa oli vaikea liikkua. Kiroillen hän katkoi tieltään terävinä törröttäviä pensaitten oksia ja yritti päästä lähemmäksi. Niiden takana oli tallautunut aukkokohta. Siinä makasi kuollut, täysikasvuinen saksanpaimenkoira.

Rauno kumartui tutkimaan raatoa. Koira makasi suuri pää polulle päin ikään kuin olisi ollut juuri äsken juomassa ojasta ja yrittänyt sitten raahautua takaisin tielle. Silmät olivat auki ja tuijottivat elottomina. Ruumis oli jo jäykistynyt, mutta kaikesta näki, ettei koira ollut ollut kuolleena kovin kauan. Rauno komensi Ronin maahan hiukan kauemmaksi. Varovasti hän kumartui tutkimaan kuollutta. Jos koira oli menehtynyt johonkin tautiin, se saattoi olla hyvinkin tarttuvaa. Koira oli uros, lähes Ronin kokoinen. Se vaikutti hyvin hoidetulta ja hyväkuntoiselta. Miten se oli joutunut tänne? Mikä oli voinut sen yhtäkkiä tappaa? Oliko joku ehkä ajanut sen yli ja raahannut raadon piiloon metsään? Päällepäin ei näkynyt mitään vammoja. Rauno tunnusteli koiran kaulaa etsien pantaa.

Miltei piilossa turkin sisällä oli kuin olikin musta, messinkisillä hevosenpäillä koristeltu nahkapanta. Rauno pyöritti sitä varovasti, löysi rabies-rokotusmerkin ja sen vierestä hiukan isomman pyöreän metallilevyn, jossa oli kaiverrus. Teksti oli jo kulunut ja vaikeasti luettavissa. Hän pyyhkäisi levyä peukalollaan ja kumartui tutkimaan sitä.

- Eros, tel. 02-68 78 1078, hän tavasi.

Numerot olivat kuluneet, eikä hän ollut varma siitä, että kaikki kahdeksikot todella olivat kahdeksikkoja ja kuutoset kuutosia. Hän irrotti pannan ja nousi seisomaan. Ketään ei näkynyt. Roni odotti valppaana paikallaan ja ynähti kysyvästi.

- Rauhallisesti, poika. Pysy paikalla.

Rauno kokeili taskuaan. Kännykkä oli mukana. Hän näppäili epäröiden pannassa olevan numeron. Puhelin soi pitkään, seitsemän kahdeksan kertaa, ennen kuin toisessa päässä kuului pehmeä naisääni:

- Allô?

Rauno rykäisi. Ranska ei vieläkään sujunut häneltä kovin hyvin.

- Bonjour, madame. Ici monsieur Aallos. Est-ce que vous parlez anglais? Puhutteko englantia?

Toisesta päästä kuului epävarma naurahdus ja tyypillinen belgialainen vastaus ranskalaisella korostuksella:

- Yes, a little. Hiukan.

- Anteeksi, että häiritsen näin lauantai-aamuna, mutta onkohan teiltä mahdollisesti kadonnut koira?

- Ah, oui! nainen riemastui. - Oletteko löytänyt sen! Eros! Minä olen ollut niin huolissani! Missä se on, mistä soitatte?

Rauno oli hetken hiljaa. Miten hän voisi kertoa ilahtuneelle, viehättävä-ääniselle omistajalle, että Eros oli kuollut? Hän oli itse menettänyt monta koiraa ja tiesi, miten kipeältä läheisen ystävän lähtö tuntui.

- E-eh... minä soitan Kraainemista, Brysselin pohjoispuolelta...

- Niin kaukaa! Me asumme Braine L´Alleud´ssa, ihan toisella puolella. Miten Eros on sinne joutunut? Olen varma, että se varastettiin. Se katosi vasta eilen iltapäivällä. Luulin, etten enää koskaan näe sitä. Viime aikoina täältäpäin on varastettu rotukoiria. Onhan se kunnossa?

- Ei, valitettavasti...itse asiassa... se on kuollut.

Toisessa päässä oli äkkiä hyvin hiljaista. Sitten kuului tukahtunut nyyhkäisy.

- Olen pahoillani, Rauno mutisi.

- Anteeksi, voitteko odottaa hetken?

Kuului kolinaa, kun luuri putosi pöydälle, nopeita askeleita, tukahtunutta valitusta. Sitten kaikki hiljeni.

Rauno huokaisi ja katsoi Ronia. Koira kallisti päätään ja tuijotti häntä odottaen uutta käskyä. Sitä ei tullut. Rauno kumartui taas tutkimaan Erosta. Mitenkähän vanha koira oli? Ilmeisesti se ei ainakaan ollut kuollut mihinkään tautiin, jos se kerran oli ollut täysin kunnossa vielä edellispäi-vänä. Eros oli väritykseltään erilainen kuin Roni. Selkä oli tumma, miltei musta, samoin kuono harmaantuneita reunoja lukuun ottamatta. Rinta ja tassut olivat punaruskeat. Rauno nosti puhelimen korvalleen. Vieläkään ei kuulunut mitään. Kauankohan pitäisi odottaa?

Kaunis koira, hän totesi. Olikohan se koulutettu? Töitä sen kanssa oli ainakin tehty, koska se oli niin hyvässä kunnossa. Ei ollut mikään hemmoteltu pullakoira.

- Allô?Allô?

- Yes? Rauno vastasi nopeasti.

Naisen ääni oli matala ja hiljainen. Välillä tunteet voittivat ja hän veti syvään henkeä pystyäkseen jatkamaan.

- Minun...minun pitäisi varmaan tulla hakemaan Eros.

- Minä voisin tietysti myös tuoda sen, mutta pitäisikö ensin kutsua poliisi?

Toisessa päässä oli hetken hiljaista.

- En tiedä... miksi? Ei siitä mitään apua ole. Eros on ilmoitettu kadonneeksi, minun täytyy varmasti ilmoittaa, että se on nyt löytynyt.

Koiransa menettänyt tuskin ensimmäiseksi osasi ajatella käytännön asioita. Rauno epäröi hetken ennen kuin kysyi:

- Onko koira vakuutettu?

- O-on, varmaankin. Se on ollut meillä vasta pari vuotta. Maksoimme siitä aika lailla, uskoisin, että isä on myös vakuuttanut sen.

Jaha, koira oli siis naisen isän. Valmiiksi koulutettuna ostettu, sellaista harrastettiin nykyisin aika paljon. Belgiassa oli useita kasvattajia, jotka olivat erikoistuneet palvelukoirien koulutukseen. Niillä oli kysyntää paitsi kilpailumielessä, myös vartiointitehtävissä sekä yksityistaloissa että vartiointifirmoissa. Murrot ja ryöstöt olivat Brysselin lähistön varakkailla alueilla miltei jokapäiväisiä.

- Ehkä nyt ei poliisia tarvita, mutta ainakin kannattaa antaa eläin-lääkärin selvittää koiran kuolinsyy. Se ei ole jäänyt auton alle eikä sillä ole mitään näkyviä vammoja.

- Niin, totta kai. Minä en nyt jaksa ajatella... mutta voisitteko tosiaan tuoda sen? Se olisi ystävällistä. Minä olen yksin kotona enkä voi lähettää ketään edes hakemaan sitä. Olen erittäin kiitollinen.

 

Puolen tunnin päästä Rauno käänsi autonsa Brysselin kehätielle Ringille Kraainemin liittymästä. Roni oli kotona, ja kuollut saksanpaimenkoira farmarin takatilassa. Onneksi auton oli saanut ajetuksi melko lähelle koiran löytöpaikkaa. Painavan raadon kantaminen metsäpolulla ei ollut kovin helppoa.

Liikenne Ringillä oli lauantaista huolimatta varsin vilkasta. Ja kaikilla oli olevinaan kova kiire jonnekin. Kolmella kaistalla painettiin 130-140 kilometrin tuntivauhtia. Rajoitus oli 120, mutta hyvät tiet innostivat miltei poikkeuksetta ajamaan ylinopeutta, kun ruuhkaa ei ollut. Liikenteeseen Belgiassa oli ollutkin vaikeinta oppia. Suomessa Rauno oli tottunut asu-maan maaseudulla. Lapsuudenkoti oli lähellä Tamperetta Kangasalla, ja viimeisin työpaikka kotimaassa oli ollut Lohjalla.

Ensimmäisenä Belgian vuonnaan hän oli sunnuntaisin ajellut Brysselissä ja sen naapurikunnissa karttakirja mukanaan. Liikenne oli silloin rauhallisempaa, oli aikaa selvittää, minne oli menossa, opetella paikkoja ja etsiä parhaita väyliä. Varovaisuudestaan huolimatta hän oli jo joutunut kahdesti peltikolariin, kummallakaan kerralla syy ei tosin ollut ollut hänen, mutta se ei paljon lohduttanut.

Kehätie sukelsi Tervurenissa Quatre Bras´n tunneliin ja muuttui kaksikaistaiseksi. Nopeudet eivät silti pudonneet, pikemminkin päin vastoin. Nyt kun liikenteeseen oli tottunut, Rauno nautti sen vauhdikkuudesta. Ruuhkat olivat tietysti asia erikseen. Työmatkaliikenne oli melko toivotonta. Harvat halusivat asua Brysselissä, sinne tultiin töihin aamulla ja sieltä lähdettiin taas pois illalla. Ruuhkat ...