Kansi

Etusivu

Panu Rajala

HIRMUINEN HUMORISTI
Veikko Huovisen satiirit ja savotat

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39377-2

© Panu Rajala 2012

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

Lyhyt johdatus

Satiiri on tapa tutkia maailman tyhmyyttä ja otella sitä vastaan. Huumori kertoo lempeämmästä suhteesta maailman menoon. Satiirikko ei kätke suuttumustaan, vaan voi liioitella havaintonsa äärettömyyksiin. Hän naurattaa yleisöä mielensä mustuudella. Satiiri on syvimmältä luonteeltaan, tohtisiko sanoa, taiteeksi jalostunutta vittuilua.

Sari Kivistön hienostuneemman määritelmän mukaan satiiri on ”laji, joka tarttuu todellisuuden ja ihanteiden eroavaisuuksiin ja kritisoi ihmisten paheita tai yhteiskunnan epäkohtia”. Voisi lisätä, että jälkimmäiset kaksi kietoutuvat usein yhteen. Tutkija tunnistaa tekstin satiiriksi ”sävyn tai tarkoituksen, ei niinkään ulkoisten muotokriteerien perusteella”.

Näillä määritelmillä pääsemme hyvin alkuun. Satiiri edellyttää näet kokemusperäistä tarkastelua, eikä se elä ilman yhteyttä aikaan ja ympäröivään yhteiskuntaan.

Roomalainen Quintus Ennius (239–169 eKr.) kirjoitti lyhyitä pilkkarunoja, joissa oli opettavainen päätäntä. Oikeastaan ne lähenivät mieterunoutta, sillä Ennius oli myös epigrammien mestari. Hän perusti Rooman taiderunouden pari sataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hänen neljä kirjaansa käsittivät runoja, joiden yhteisnimike oli saturae. Sana tarkoittaa kirjaimellisesti sekahedelmillä täytettyä maljakkoa. Satiirin lähtökohta sallii siis väljät määritelmät. Ennius oli vielä lempeä satiirikko; hänen jälkeensä Gaius Lucilius (n. 180–102 eKr.) lisäsi hedelmämaljaan tulikiveä, ja Rooman teatterit ryhtyivät karkeiden kokkapuheiden heittelijöiksi.

Enniuksella mitat ja aiheet vaihtelivat, yhteistä niille oli terävä silpaisu oman ajan epäkohtiin, ilmenivätpä ne sitten ihmisluonteissa tai yhteiskunnan rakenteissa. Runoilijalla oli vahva taustatuki, jonka turvin hän saattoi sohia ympäristössä havaitsemiaan heikkouksia. Cato vanhempi (234–149 eKr.) toi hänet puunilaissodasta Roomaan, ja Hannibalin kukistaja Scipio vanhempi (n. 235–183 eKr.) otti taisteluissa kunnostautuneen nuorukaisen suojatikseen. Ennius oli sivistynyt mies, joka hallitsi eteläitalialaisen kotimurteensa lisäksi latinan ja kreikan. Hän elätti itseään opettajana ja kääntämällä vapaasti kreikkalaisia tragedioita. Molemmat hänen tukimiehensä kannattivat perittyjä roomalaisia hyveitä, mutta olivat eri mieltä kreikkalaisista vaikutteista. Cato piti niitä moraalisen rappion tartuntana, Scipio ihaili helleenien kulttuuriperintöä. Vastaiskuna Cato nosti Scipiota vastaan syytteen korruptiosta. Oikeustaistelun välimaastossa Enniuksella oli tilaa havainnoida, satirisoida ja jaella opetuksiaan. Hänen runonsa sotivat johdonmukaisesti väärää ja mädännyttä vastaan.

Taustatuki antaa satiirikolle vapauden, johon ei aina ole luottamista. Runoilijan vastuuvapaus on kyseenalainen tai vähintään suhteellinen. Yhteisöillä on kiristyskeinonsa. Monta satiirikkoa on aikojen saatossa heitetty tyrmään ja teloitettu. Ennius hankki ahkeruudellaan omaisuuden eikä jättäytynyt tukijoiden armoille. Omavarainen asema on säännöllisesti lisännyt kirjailijoiden sananvapautta. Tosin totalitaarisessa järjestelmässä sillä on ollut vain korttitalon vahvuinen varustus. Ennius tasapainoili taitavasti tukijoidensa vaihtuvassa suosiossa, mutta hänen seuraajansa eivät olleet yhtä onnekkaita. Ovidius (43 eKr. – n. 18 jKr.) ajettiin maanpakoon ja Petronius (k. 66 jKr.) itsemurhaan.

Jälkimmäinen tapaintuntija ja hieno hoviherra kuvasi maailman ensimmäisessä romaanissa nousukasta, Trimalkiota, pitojen hullunkurista isäntää, ivan myrkkyä säästelemättä. Keitä kaikkia hän tuli samalla Satyrikonissa niin syvään loukanneeksi, että menetti korkeiden piirien suojeluksen, ei täysin selviä, koska suuri osa teoksesta on hävinnyt. Kuolemaansa Petronius viivytti tyynen filosofin tavoin, nauttien kylvyssä viinistä, pilapuheista ja kevytmielisistä lauluista avattujen suonien hitaasti pulputessa veden sekaan.

Horatius (65–8 eKr.) on esimerkki suosijansa polvella sepittelevästä satiirikosta, jonka herjat ovat herttaisia pakinoita. Maecenas (n. 70 eKr. – 8 jKr.) rahoitti lemmikkinsä runorauhan, ja myös kansallisrunoilija Vergilius (70–19 eKr.) pääsi osalliseksi mesenaatin anteliaisuudesta. Ovidius pysytteli suosikkipiirien ulkopuolella ja maksoi siitä raskaan hinnan. Hänen sukupuolioppaansa Ars amatoria eli Rakastamisen taito oli suunnattu roomalaisille elostelijoille ja olisi tuskin ansainnut tuomiota, ellei runoilija olisi samalla sekaantunut keisari Augustuksen perhepiirin skandaaliin. Huhuttiin hänen suhteestaan keisarin nuoreen tyttärentyttäreen Juliaan. Ovidius levitti amoraalista ilosanomaansa myös käytännön toimissa. Hän oli lopulta ainoa antiikin runoilija, joka joutui keisarin käskyllä karkotetuksi ja sai kitua Mustanmeren luoteisrannikolla Tomiin sotilastukikohdassa (nykyisessä Constantassa) viimeisen vuosikymmenensä. Rooman huveihin tottuneelle runoilijalle se oli kuolemaa pahempi rangaistus.

Ovidiuksen runot voi tulkita satiireiksi sovinnaisesta moraalista. Satiirikko ei aina ruoski paheita, vaan voi kivittää yhteisöä ylläpitäviä hyveitä. Näin toimiessaan Ovidius lavensi tietä tapainturmelukselle. Horatius tyytyi paheksumaan säyseästi rappiota ja huonotapaisuutta kahdessa satiirikokoelmassaan. Hän ei pitänyt niitä oodiensa tasoisina, vaan runomuotoisena jutteluna, sermones. Hän luki niitä lähipiirinsä iloksi ja varjeli pikkuhäijyyksiä laajemmalta julkisuudelta, ettei tulisi loukanneeksi tunnistettavia kohteita. Sukupuolimoraalia nämä runoilijat opettivat vastakkaisiin suuntiin. Ovidius neuvoi, kuinka toisen aviopuoliso isketään ja kuinka sureva leski on helpointa pyydystää suoraan hautajaisista. Horatius kehotti jättämään puolisot rauhaan, ei niinkään moraalisista syistä, vaan koska nuoret kokemattomat naiset olivat hänestä haluttavampia. Nautiskelijoita olivat molemmat, joten tuimasti tuomitseva satiiri ei heiltä luonnistanut. Mesenaatin suojatti nautti suopean elämän hedelmistä, kun taas erotiikan tulella leikkivä runoilija jäi suojatta alttiiksi ankaralle tuomiolle.

Vasta kreikkalainen Lukianos (n. 120–180 jKr.) toi murhaavan satiirin antiikin kirjallisuuteen. Oli nähty Augustuksen kultakauden jälkeen Neron (37–68 jKr.) ja Caligulan (12–41 jKr.) ajat, hulluutta ja antoisia aiheita rehotti riittämiin laajassa valtakunnassa. Roomalaisista hyveistä oli enää rippeitä jäljellä. Lukianos karautti satiirin avolouhokselle toisen vuosisadan lopulla. Hän syntyi keisari Trajanuksen hallituskaudella Rooman itäisessä provinssissa Syyriassa, joten hänellä oli turvallinen välimatka vallan keskukseen. Hän kartteli myöhemminkin Roomaa, vietti liikkuvaa elämää ja toimi puhetaidon opettajana Galliassa. Provinssit tarjosivat tarvittavaa etäisyyttä paheiden keskipisteestä. Horatius sommitteli satiireja dialogin muotoon, jolloin kirjoittajan vastuu väheni. Lukianos kehitti tekniikan vielä pitemmälle laatimalla vuoropuheluita, joissa valtiomiehet, filosofit, jumalat ja eläimet väittelivät vaihtuvista kysymyksistä. Näissä Lukianos ei kaihtanut ketään eikä mitään. Poliittinen satiiri teki tuloaan moraalisen jälkilaineilla. Lukianos hyökkäsi paitsi aikansa valtiaita myös jumalia vastaan, ja myöhäisissä kirjoituksissa hänen on väitetty häpäisseen kristittyjä, jopa itseään Kristusta. Lukianos puolustautui toteamalla, että häntä vain säälitti kristinuskoon kääntyneiden herkkäuskoisuus ja tyhmä rohkeus heittäytyä marttyyreiksi. Hän ei arvostanut jumalaa, joka yllytti uskoviaan järjenvastaiseen käytökseen.

Lukianos toimi reetorina myös oikeusistuimissa. Tämä on osaltaan innostanut suomalaista juristia ja kirjailijaa Aapo Junkolaa suomentamaan niteen (1996) hänen satiirejaan. Valikoiman viimeisessä vuoropuhelussa Ikaromenippos eli taivaankulkija tapaamme filosofi Menippoksen (n. 300 eKr.), jolla oli merkittävä osuus tämän lajin alkukehityksessä. Syyrian Gadarassa (nykyisen Israelin alueella) syntynyt entinen orja Menippos kehitti toisella vuosisadalla eKr. satiirin, jossa yhdistyivät nauru ja sormea heristävä vakavuus. Hän on menippolaisen satiirin perustaja, esikuva monille seuraajilleen ja oikeastaan koko uudemman lajinkehityksen kantaisä. Menippos parodioi suruttomasti suuria aiheita, roomalaisia klassikoita, mytologiaa, taivasretkiä ja manalanmatkoja, kaikkea mistä uskonnot ja runous olivat vuosisatoja ammentaneet. Hänellä on myös vanhan ajan määrällinen ennätys: kolmetoista opusta railakasta satiiria sekä runoina että proosamuodossa. Aiheista ei ollut pulaa, mutta ilmeisen vuolaskynäinen Menippos käytti aiheensa moneen kertaan. Ei siis ihme, että Lukianos kuljetti tämän satiirien kantahahmon sankariksi omaan kokoelmaansa ja panee hänet tekemään temppujaan, vaeltamaan taivaalla ja mittaamaan maailmankaikkeutta. Kuuluisa satiirikko joutuu näin itse parodian kohteeksi.

Menippos pyydystää Lukianoksen kehitelmässä suuren kotkan ja voimakkaan korppikotkan ja kiinnittää näiden siivet itseensä. Näin hän välttää Ikaroksen kohtalon, jonka vahasiivet sulivat, kun hän lensi liian lähelle Aurinkoa. Menippos oli pettynyt aikansa oppineisiin filosofeihin, jotka riitelivät ja olivat eri mieltä kaikesta, eivät tienneet tarkalleen edes, kuinka monta stadionia (pituusmitta n. 184,3m) oli Ateenasta Megaraan (n. 185km), mutta olivat silti valmiit ilmoittamaan Kuun ja Auringon välimatkan kyynäröissä (n. 46cm). Lentävä filosofi tahtoi ottaa itse selvää Taivaan kappalten välisistä etäisyyksistä, ja niin hän liitää siivillään Kuuhun ja tarkastelee sieltä Maata, joka näyttää kaukaa katsoen kovin vähäpätöiseltä eikä sitä voisi tunnistaakaan, ellei Rhodoksen kolossi kohoaisi esiin silmiinpistävästi. Koko Hellas on avaruudesta katso...