Valikoima runoelmia

Karl August Tavaststjerna

Suomensi Walter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1904

ISBN 978-952-282-114-0
E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012

SISÄLLYS:

Aamutuulessa
Hääaamu
Rakennustaiteellinen luonnos
Canovan Pariksen edessä
Tanssiaiset
Imatralla
Perintöosa
Hämyä templissä
Halutonna mieli
Kärpässurinaa
Itsepuolustusta
Aamukylpy
Myrsky laulaa
Kun vienoinna aamu hohti
1. Soi laulelo lounahan mailta
2. Koen sorjasti kietoa yhteen
3. Jos säteen ma tavottaisin
4. Täss' istun ma yössä myöhään
5. Etköpä sulkea halaa
6. Hetki hetkeltä
7. Saa siivet, sa sorja
8. Välin haipuvat, vienot äänet
9. Miten lempemme on käyvä vielä
10. Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait
11. En mä usko sanaa, silmää
12. En tarttua sinuun voinut
13. Älä luule mun tuhanten lailla
14. En suontani kaupaks saata
15. Mua likell' olit vainen
16. Kun ilta jo kaukometsät
17. Verkkaan kuin hohde illalla haipuu
Hjalmar Neiglick
Syksyllä kotiin
Niin vait on ympärilläin
Toivon ja – vuotan
Loilu
Jos mulla on aatos mi viipyä vois
Varjojen saari
"Laureatus-erakko"
Syvään sielun' sisimpään –
1. Mik' olet mulle.
2. Tein, mauri, työni – mauri, mennä saan
3. Kevätsade
Lauluni
Kiitos, kun toit hienot –
Dolce for niente
Pyhä valhe
Merimiessääntö
Kiitos
Sain kiinni jo touvista mastopuun

Aamutuulessa

Päivyt saumoissa pilvien,
Joissa on sadetta taakka,
Kyllin lounaista purjeesen
Jatkoks iltahan saakka.

Aamutuulahdus nuorena näin
Ulapoille mun johti,
Pilvi vihmoili raskain säin,
– Laskin aavoja kohti.

Tuuli kirkasti taivaan niin,
Purtta kellisti vievään,
Sain jo vauhtia riittämiin
Purjehdustemppuhun sievään.

Tullos pois nyt, jos halaat sä, –
Pois, ken aavoille tohti!
Taistoni kestä ja näin, kuin mä,
Katsele mailmaa kohti.

Myrsky jos pilviä kokoon laas,
Leikki huimalta näyttää;
Vesiin päivä jo paistaa taas,
Pursi parhaansa täyttää.

Pilvessä tie, tahi väikkyvä vuo,
Matkalla myös moni tapaus, –
Eessä tummina aavat nuo:
Mailma – elämä – vapaus.

Hääaamu

Tuoll' lämmin auer leijuu
Päin kukkalavaa,
Ja helmiaarteitansa
Jo kukat avaa.

Mut valkoseinän lämpö
Jo paahteelt' tuntuu,
Myös suihkulähde vilpas
Kun vielä untuu.

Tuoll' aamun helle paistaa
Jo hiekkatiellä,
Mut mikään kevyt askel
Ei helky siellä.

Miks vanhaan tapaan jalka
Ei santaan paina
Taas sievää jälkeänsä,
Kuin ennen aina?

Miks kukkia ei hoida
Käsi tavan mukaan?
– Ei, hiljaa, vait on kaikki,
Ei saavu kukaan.

Vait vuotta ummut ruusuin
Nyt tuhantenki;
Puun latvaan univalvein
Käy tuulenhenki.

Se nostaa raskaan verhon
Damastikaistaa,
Ja huoneeseen jo päivä
Kuin ihmein paistaa.

Yli mattoin hiljaa valuu
Nuo sädejuovat,
Mut leyhkät kukastoista
Jo viestit tuovat.

Alkoovin luona liitäin
Ja pitäin pilaa,
Ei kärpäsparvi huomaa
Ees asiain tilaa.

Mut vankeuttaan paarma
Tuoss' yrmii ääneen,
Sen vaisto näkyy vallan
Jo metsään jääneen.

Päin toista akkunasta
Käy hurjan tavoin, –
Ei huomaa vanki, että
On toinen avoin.

Mut muita rohkeammin
Nyt sisään vainen
Saa huimapäinen leyhkä
Ja huumaavainen.

Kautt' uudinten ja verhoin
Ja pitsienki
Yli kahden otsan leijuin
Käy tuulenhenki.

Se viestit kukkasjoukkoin,
Jotk' yksin janoo,
Tuo hoitajattarelleen
Ja hoivaa anoo.

Mut tuoksuaan se turhaan
Luo pielukselle;
Hän toisen kukkatarhan
Sai sydämelle.

Nuo nuoret, raikkaat huulet
Vain hehkuu, hymyy,
Ja sulosuukot vielä
Niiss' salaa lymyy.

Oi, armaan syleilyssä
Jää unhoon aika,
Ja hääyön runoudessa
On vanha taika.

Vait, täynnä hartautta
Jo päättää retken
Tuo luonnon nuori airut
Ja aamuhetken.

Vain pois se kukkain luokse
Taas ulos palaa
Ja niille nähdyt ihmeet
Nyt kertoo salaa.

Käy silloin kuni kuiske
Jo kukastoista,
Ja kaste hiljaa valuu
Nyt umpuloista,

Ja odotus jo kätkee
Ja kaikki herää,
Ja päivä sädeverkot
Taas lehtoon kerää,

Ja suihkulähde yhtyy
Jo riemuun tähän,
Ja kukkalavaa kerttu
Käy kitkemähän.

Mut raskaan verhon kaistaa
Vait kiskoin kiinni,
Nyt seijain silmin hymyy
Pien' amoriini.

Rakennustaiteellinen luonnos

Katedraalista päivän puolla
Kujapuistohon kätkeytyy
Sen mahtava porttaali tuolla,
Jota katsella sun on syy.

Mut kastanjipuistikon tiellä
Ei pyhän ilmettä näy;
Kera lasten ja eukkojen siellä
Nuor arkkitehtikin käy.

Elon hyöky se tulvii rankka,
Niin raittiina, nuorena vaan
Luo templin, min muuri vankka
Jäi aikoja uhmimaan.

Hän piirtävi luonnoksen tapaan
Hätähätää porttaalin tään,
Sen goottisen kaaren vapaan
Ja sen suikon katkenneen pään,

Apostolit pitkät vielä
Sekä keskehen Mestarin
Ja pääskyn, mi sirkutti siellä,
Olall' istuen Luciferin.

Olit aika saatana säysy,
Kun korsia kuljettaa
Sai rauhassa linturäysy
Ja pesiä selkäs taa.

Mut kiire on touhuissa kevään,
Ei auta häikäilyt nuo,
Ja jos mieli ei vain jää levään,
Piru itse se suojaa suo.

Vaikk' kastanji päätään puistaa,
Vuos vuodelta nostaa se sen,
Ja messuissa latina luistaa,
Kunis niitä ei ymmärrä ken.

Canovan Pariksen edessä

Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!
Kas rintaa, kuinka on miehekäs,
– Ois siinä uinua kerta!
Ois siinä riemua auvoineen,
Kun jo voima marmorijäntäreen
Voi saattaa kiihkohan verta!

Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!
Vai suotta taivaiset – mietipäs –
Soi tuomiovallan hälle?
Vai suotta Helena lähti, vai,
Pois myrsky-yöhön, kun niin nyt sai
Hän untua rinnalle tälle?

Sa painat sievästi pienen pääs
Ja näytät ynsänä ikävääs,
Kun voimaa ylistää halaan;
Mut teräsliivien kahleisiin
Jää olo oudoks ja ahtaaks niin,
Miten kätkenet aatostas salaan.

Tanssiaiset

Sadat lamput himmeät väriloimuin
Läpi lasein hiottuin valoa luo,
Tuoll' uljas kiehkura kiertyy poimuin,
Jo Sèvres'in vaassit tuoksuja tuo.

Ja lehväin keskeltä, estraadilta
Sua kukkaispuheet on hivelleet;
On hieno, hurmaava juhla-ilta
Ja ihmeen loistavat koristeet.

Jo tanssin pyörteessä riemu rymyi,
Jalohelmet hohti ja kaulatkin,
Ja mailmanviisaus kylmään hymyi
Vain Straussin sävelten sointuihin.

Vaikk' katsees hoitavi viehkeilyitä,
Ja on elees kiihkeät, innokkaat,
Niin tunnet hyytävän sydänsyitä
Ja hajamieliseks äkkiä saat.

Mut lymypaikassa salin ylvään
Näät välihetkenä nuoret nuo:
He on puoleks kätkössä jaluspylvään,
Min varjoon taittuvi valovuo.

Se vielä tanssista hehkui poski,
Ja povi aaltosi ihanin;
Vait impi herkästi päätään koski,
Ja he samaa tunsivat kumpikin.

On ilmass' ahdistus kummanlainen,
Mi nuorukaista nyt painostaa,
Tuo illan tunnelma, kylmä vainen,
Se kevään syksyksi kolkoks saa.

Ja armas lause, mi aikoi ilmiin,
Jäi siinä mykkänä huulillen,
Ja toisiaan kun he katsoi silmiin,
Tuli vaiva äänetön katseesen.

Heit' turhuus kiusas, mi salin täytti,
Tuo tyhjä teeskely tuskaa toi,
Siks vaillinaisesti silmä näytti,
Kuink' kevät rinnassa ilakoi.

Siks käsi viipyä kädess' empi,
Jota painoi hellästi ennen ain,
Siks hiljaa huoaten haastoi lempi,
Jota katse ilmaisi arkaan vain.

Mut yli lattian rohkein riennoin
Taas turhuus pilaan ja leikkiin läks,
Ja jo kaikkein nuoruuden valtain vienoin
Näit salin humusta häipyväks.

Ja nuoruus siellä ja riemu rymyi,
Povet paljaat hohti ja kaulatkin,
Ja mailmanviisaus kylmään hymyi
Vain Straussin sävelten sointuihin.

Imatralla

Kesäöisessä varjossa ihmein
Vait astumme rantahan,
Miss' Imatra heittyy vihmein
Yli könkään halkeaman.

Me kuulemme, kuinka haastaa
Nuo Saimaan syöksyvät veet
Ja riehuvin kertomin raastaa
Voi uineista veltostuneet.

Nuo kertomat järähyttää
Kraniittia jykevää,
Ja jo ladyä itketyttää,
Mut itseltäs painuu pää.

Ikikuohuista vaahtivan vuoksen
Ään' outo se huminoi,
Se viehtää ja vetää luokseen
Ja se kaikkein rinnassa soi.

Soi valtava ääni, irnuin
Joka pikkurientoa maan,
Se pauhusta hiidenkirnuin
Soi intohimoa vaan;

Miten särkyvät paadet, se pauhaa,
Miten kiehua hornat voi, –
Kun kesän vienointa rauhaa
Yli seudun jo ilta loi.

Idyllit aallokko hyrskyin
Pois mielestämme jo laas,
Ja muistot entisten myrskyin
Jo riemuiten saapuvat taas.

Pois äyräiltä silloin kannat!
Ota turva, min tarjoksi vien!
Kuin käsi, min mulle annat,
Niin värjyvi jalkas pien'.

Ei vuosia siitä lie nyt,
Kun ruhtinaspari nyt näin,
Min nimet jo unho on vienyt,
Täss' seisoili haavepäin.

Venezian lapset turhat
Näki Pohjolan ankaran
Ja lisäsi ruhtinasmurhat
Tragediiassa Imatran.

Miss' aallot valkoiset väikkyi
Ja pärskyili kuohupäin,
Jo hyökylaine se läikkyi,
Elonlangat katkaisten näin.

Ja koskaan ei pyörteet huimat
Tuo takaisin saalistaan,
Näet himojen despootit tuimat
Ei kylläänny milloinkaan.

Perintöosa

Kaks vuosikymmentä kiitänyt
Oli tapaansa tunnettuun,
Nuo, jotka mun kasvatti jockeyks
Elon hauskahan urheiluun.

Isän, äidin muistolle siunaus,
He tarkoitti kaunista niin,
He valmiiks raivatun tieni
Koki verhoa kukkasiin.

Ma kaikkea hyvää tekisin,
Jot'ei tehdä he voineetkaan,
Ma löytäisin onnen, jot'eivät
Isät löynnehet konsanaan.

Mut niin tuli aika ja mietteitä toi,
Ja jo himmeni maailmain,
Myös mun kävi matkani hautaan
Elon vanhaa vauhtia vain.

Mun itsellein tuli raivata tie,
Mitä lie he jo tehneetkin,
Ja mun tuli kysellä samaa,
Jota kysyi he aiemmin.

Ma saisin myös samat vastaukset,
Kuin vanhemmat eläissään,
Ja ma neuvoisin nuoria noita,
Mitä löynnyt en, löytämään.

He kaikkea hyvää tekee niin,
Jot'en tehdä mä voinutkaan,
He löytää onnen, jot'eivät
Isät löynnehet konsanaan!

Hämyä templissä

Murhe hiljaa ääntyy,
Hiljaa vainen ääntyy,
Ja sen vakavuuteen
Harvoin katse kääntyy.

Ken sen templiin kulki,
Liian pyhään kulki,
Jotta siks sen risti
Merkitsisi julki.

Templiss' yö on vuoroin,
Raskas kaiho vuoroin;
Varjot synkät heittyy
Komeroihin kuoroin.

Hämy siell' on musta,
Hämy liian musta,
Jotta mitkään muistot
Antais valaistusta.

Silmäs siellä kaihtuu,
Ja kun noin se kaihtuu,
Kaikki kuvat, mielteet
Sulta tyhjiin haihtuu.

...