Tekijänoikeudet

Copyright © Enni Mustonen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1999 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26752-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Keskeiset henkilöt

KESKEISET HENKILÖT

Koskivuoren kartanossa

tilanomistaja, tulitikkutehtailija Paul Forsberg, 48

Saara Kristiina Forsberg o.s. Kavenius, 33, Paul Forsbergin toinen vaimo,

Kristiinan, 10, ja Johanneksen, 6, äiti

entinen keittäjätär Kaisa Varjonen, 75, syytingillä Koskivuoren kartanossa

taloudenhoitaja Aili Huuska, 20, talouskoulun käynyt turkulaisneitonen

Helsingissä

Anna Forsberg, 23, lääketieteen kandidaatti Helsingin yliopistossa, asuu veljensä kanssa senaattorivainajan kaupunkiasunnossa Mariankadulla, kun senaattorska on Saksassa terveyttään hoitamassa.

Kirjan toinen kertoja.

Elias Salovaara, 24, palavasilmäinen pohjalainen papinalku ja AKS:n aktivisti

Arvid Kallio, 25, forsti Tammelasta, Hämäläisen osakunnan veteraani

Leo Someri, 26, juristinplanttu Tampereelta, myös Hämäläisen osakunnan veteraani, isä juutalainen romukauppias Isak Smolejeff.

Jan-Axel (Janne) Forsberg, 25, lainopin ylioppilas, joka on sekaantunut enonsa pirtukauppoihin.

Jalmari Kukkavaara, 34, Jannen ja Annan eno, jääkäri, pirtuliigan organisaattori

Koivikon torpassa

torppari Eemeli Koivikko, 69, pienviljelijä

Maria Koivikko, 66, emäntä

Voitto Koivikko, 27, lukutoukka, tulitikkutehtaan varastomies

Elina Koivikko, 23, tulitikkutehtaan konttoristi, kirjan toinen kertoja

Sahakylässä

kansakoulunopettaja Laina Aaltonen, 44, emansipoitunut vanhapiika ja lotta-aktivisti

Vappu Lönn o.s. Koivikko, 33, Hannan, 10, Laurin, 7, Liisan, 5, Veikon, 3, ja pienen Sisko-vauvan äiti

Martti Lönn, 40, sahan etumies, asuu perheineen Lehmustossa Koivikon takana

Otto Mäntylä, 31, sahan uusi masinisti Viipurista

Taisto Niiniluoma, 35, agitaattori rajan takaa

1. Anna. 30. heinäkuuta 1928

1

Anna

30. heinäkuuta 1928

–Pysäytä, Anna, tehdään seppeleet! Elina huusi, kun papan Studebakerin nokka sukelsi kuusikon hämärästä takapellon auringonpaahteeseen ja sinisenä välkkyvä ruispelto avautui eteemme.

Jalka etsiytyi haparoiden jarrupolkimelle, ja auto pysähtyi nytkähtäen tien sivuun niin lähelle ojaa, että Elina joutui kapuamaan minun puoleltani ulos. Totisesti minä en ollut mikään autokuski, vaikka olin koko kesän harjoitellut papan kanssa ja ilman pappaa. Kaupunkiin en olisi näillä taidoilla uskaltanut, mutta täällä Koskivuoren kartanon takamailla ja pienillä syrjäteillä sai harjoitella kenenkään häiritsemättä.

Elina kahlasi jo vyötäisiä myöten ruispellossa ja taitteli ruiskukkia kimppuunsa. Aurinko häikäisi ja lämmin tuuli kantoi heilimöivän rukiin ja kukkien tuoksua tullessaan. Miten ihanaa olikaan olla taas kotona Koskivuorella.

Ja miten hauskaa oli nähdä Elina pitkästä aikaa. Ei tarvinnut edes sanoa mitään. Pelkkä hymy riitti, ja kumpikin tiesi selittelemättä, miltä toisesta tuntui. Sitä yhteyttä eivät vuodet kadottaisi väliltämme, eivät koulut, eivät tutkinnot eivätkä miehet.

Yhdessä me olimme oppineet kävelemään ja juoksemaan ja lukemaan. Yhdessä me olimme uineet ensimmäisen kerran uimahuoneen vesikivelle, yhdessä laskeneet suksilla koulun mäeltä alas jäälle ensimmäisen kerran kaatumatta. Ja sinä hirveänä talvena, jolloin äiti kuoli ja isää ammuttiin ja ruumiita oli ojat täynnä… silloinkin me olimme yhdessä pelänneet vintinportaissa ja alhaalla kellarin pimeydessä. Siitä ei puhuttu, mutta kumpikin sen muisti.

Minun oli ollut Elinaa niin ikävä. Heti eilispäivänä, kun pappa oli hakenut minut junalta, olin soutanut illalla Koivikkoon. Me olisimme Elinan kanssa jutelleet aitan portailla varmaan aamuun asti, ellei vanha Mari olisi tullut komentamaan meitä nukkumaan. Mari piti meitä kumpaistakin edelleen pikkutyttönä. Niinpä minun ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kartanoon, mutta sitä ennen päätettiin, että tänään lähdettäisiin yhdessä ajelemaan ja puhuttaisiin kaikki asiat.

Melkein koko kesä oli kulunut Saksan matkalla, sillä Edith-mummu oli toukokuussa välttämättä tahtonut minut seurakseen. Turhaan olin vedonnut sisätautiopin tenttiin, joka nyt siirtyi syksyksi. Vihdoin pappa oli tullut tulitikkutehtaan asioissa käymään Helsinkiin ja vienyt minut Kämpiin syömään. Siellä hän oli suoraan pyytänyt minua viemään mummun mahdollisimman kauas Koskivuorelta.

”Saaran takia”, pappa oli ensimmäisen kerran puhunut minulle kuin aikuiselle, täysijärkiselle ihmiselle. ”Tiedäthän sinä, millaiseksi mummu on tullut vaarin kuoleman jälkeen.”

Ei papan tarvinnut selittää enempää. Edith-mummu ei koskaan ollut sietänyt Saaraa, papan toista vaimoa, joka oli tullut Koskivuorelle juuri ennen vapaussotaa kansakoulunopettajaksi. Vaari, vaikka olikin sellainen vanhan polven senaattori, oli sentään aina pitänyt Saaran puolta, mutta vaarin kuoleman jälkeen ei ollut enää ketään, joka olisi kyennyt hillitsemään Edith-mummun ilkeyksiä.

Minä olin ainoa, joka oli mummun armoissa, niin ja Janne tietysti. Kristiinaa ja Johannesta mummu ei ollut huomaavinaan ja tottahan lapsetkin sen vaistosivat, ettei mummu heistä välittänyt. Minä en koskaan ajatellut pikkuisia minään sisar- tai velipuolina. Lähempänä lapset olivat minua kuin Janne, vaikka me talvet asuimme Jannen kanssa kahdestaan vaarin ja mummun asunnossa Mariankadulla. Mutta Janne oli viime talvena muuttunut niin omituiseksi…

–Mitä sinä siihen jähmetyit? Elinan nauru sai minut havahtumaan. Posket hehkuen hän kapusi sinisen kukkalyhteensä kanssa istumaan viereeni tien pientareelle ja alkoi vikkelin sormin solmia seppelettä.

–Mietin vain, vastasin ruiskukan varteen tarttuen. Hassua miten sormet muistavat kuin itsestään, kuinka kukanvarsi kiertyy toiseen köynnökseksi. –Jannea ja mummua ja Saksan matkaa…

–No mimmoista siellä oli? Elinan äänestä kuulsi aito uteliaisuus. –Näkyikö niitä komeita kreivejä vai ovatko saksalaiset nykyään insinöörejä kaikki?

–Totta kai minä tapasin kreivejä ja insinöörejä ja konduktöörejä ja kyyppareita ja piccolopoikia ja inhottavia ruskeapaitoja, jotka tunkivat junaan ja metelöivät niin etten saanut unta, vastasin todenmukaisesti. –Etupäässä istuin kumminkin mummun seurana kahviloissa, raahasin laukkuja ja riitelin kantajien kanssa. Onneksi mummu jäi Baden-Badeniin pitämään vesikuuria ainakin jouluun asti. Voi että minä nautin, kun paluumatkalla sai olla ihan rauhassa, syödä tai olla syömättä, nukkua tai olla nukkumatta. Ja Berliinissä kävin uhallakin siinä kabareessa, johon mummu ei menomatkalla päästänyt.

–Voi kun pääsiskin joskus ulkomaille, Elina sanoi kaihoisasti ja pysähtyi tuijottamaan johonkin kauas. –Kauppakoulusta me käytiin aina asemalla katsomassa junia. Ja kerran nähtiin lentokone taivaalla, tais olla niitä Karhumäen veljeksiä. Se oli niin kuin jokin iso lintu, kierteli ja kaarteli Vesijärven yllä. Semmosen kyytiin jos pääsis joskus…

–Kohta ne rakentavat Saksassa kuuraketin, naureskelin Elinan lentohaaveille. –Ihan totta! Junassa yksi kovaääninen ruskeapaita kerskui ilmoittautuneensa jo vapaaehtoiseksi avaruusmatkalle. Minun puolestani ne saisi kyllä lähettää sinne kaikki. Äsh, ei tästä mitään tule, nämä varret katkeavat koko ajan!

Kärsimättömästi viskasin seppeleentekeleen käsistäni. Elina oli jo saanut omansa melkein valmiiksi ja sovitti sitä kulmilleni. Minä heittäydyin heinikkoon ottamaan aurinkoa. Jossakin siritti heinäsirkka, muuten ei kuulunut kuin tuulen suhinaa pellossa. Sitten Elina kysyi äkkiarvaamatta, oliko hän minun mielestäni liian lihava.

–Lihava? Sinä? Oli pakko nousta istumaan. –Elina-kulta, sinä olet soma kuin ruusunnuppu, hymykuopat ja kaikki…

–Niin mutta minulla on paksut pohkeet, Elina nosteli sääriään heinikossa ja aloitti toisen seppeleen teon. –Katso nyt. Polvetkin niin rumat, ettei kehtaa hametta lyhentää, vaikka ei sen puoleen, ei isä antaskaan. En tiedä, pitäiskö ruveta voimistelemaan. Sano nyt sinä, kun olet melkein valmis lääkäri. Opettaja Aaltonenhan voimistelee joka ilta koulun rannassa. Pojat sitä on käyneet salaa vahtaamassa…

Tietenkään ei sopinut nauraa Elinan aidolle murheelle, mutta tosiasia nyt oli, että Elinan jalat olivat samanlaiset kuin muidenkin Koivikon naisten: reidet tukevat, pohkeet paksut ja lihaksikkaat. Minä taas olin aina ollut samanlainen rimppakinttu kuin äitikin.

–No jos välttämättä tahdot tehdä jotakin jalkojesi muovailemiseksi, niin polkupyörä on siihen paras, aloitin klinikkanuotillani. –Mutta rakenteelleen ei kukaan mahda mitään eikä tarvitsekaan. Sinulla on kauniit käsivarret ja hartiat ja terve, vahva väri…

–Sekin harmittaa, kun keväällä tulee kesakkoja, Elina huokasi ja katsoi minua syrjäkarein. –Ja käsivarret on kun neekerillä heti kun joutuu ulkotöihin…

–Kuka tuollaista järjetöntä on pannut päähäsi? Teki mieli oikein ravistella tuota turhamaista hupakkoa.–Sinähän olet juuri sellainen nainen, josta nykyään tehdään runoja. Terve ja vahva ja ruskea ja upea! Minä olen nähnyt kuule maailmalla naisten oikein paahtavan itseään auringossa, että tulisivat yhtä ruskeiksi kuin sinä.

–Kauppakoulussa lainasin yhdeltä Siiriltä kesakkovoidetta, Elina tunnusti virnistäen. –Naama oli keltainen monta viikkoa, arvaa hävettikö! Onneksi väri kului pois, ennen kuin tulin takaisin kotiin, muuten äiti olisi pessyt naamani lipeällä. Tukastakin niillä riitti sanomista, vaikka se on...