Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Son of Neptune – THE HEROES OF OLYMPUS / BOOK 2

Copyright © 2011 Rick Riordan

All rights reserved. Published by Disney Hyperion Books, an imprint of Disney Book Group. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording, or by any information storage and retrieval system, without written permission from the publisher.

Permission for this edition was arranged through the Nancy Gallt Literary Agency and Ia Atterholm Agency.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Lainaukset:

Charles Dickens, Kaksi kaupunkia, suom. Helka Varho; WSOY 1957

Shakespeare, Romeo ja Julia, suom. Paavo Cajander, WSOY 1953

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26795-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Omistettu Beckylle, joka asuu kanssani turvapaikassani Uudessa-Roomassa.

Edes Hera ei saisi minua unohtamaan sinua.

Kartta

I. Percy

I

PERCY

Käärmetukkanaiset alkoivat ärsyttää Percyä.

Heidän olisi pitänyt kuolla kolme päivää sitten, kun Percy pudotti hedän päälleen laatikollisen keilapalloja Napan halpahallissa. Heidän olisi pitänyt kuolla kaksi päivää sitten, kun hän törmäsi heihin poliisiautolla Martinezissa. Ja heidän olisi viimeistään pitänyt kuolla tänä aamuna, kun hän katkaisi heidän kaulansa Tildenin puistossa.

Vaikka Percy tappoi heidät kuinka monta kertaa ja näki heidän murenevan, he muotoituivat aina uudestaan kuin isot pahat villakoirat sohvan alla. Hän ei pystynyt edes juoksemaan heitä pakoon.

Hän pääsi mäen laelle ja pysähtyi vetämään henkeä. Kuinka kauan sitten hän oli viimeksi tappanut hedät? Ehkä pari tuntia sitten. Näytti silti, etteivät he pysyneet kuolleina sen pitempään.

Hän ei ollut saanut viime aikoina nukutuksi. Hän oli syönyt mitä oli sattunut löytämään – nallekarkkeja automaatista, kovaksi kuivuneita bageleita, jopa hampurilaispaikasta ostetun burriton, joka oli uusi henkilökohtainen aallonpohja. Hänen vaatteensa olivat revenneet ja kärventyneet, ja niille oli roiskunut hirviölimaa.

Hän oli selvinnyt näin pitkään vain siksi, että käärmetukkanaiset, jotka kutsuivat itseään gorgoiksi, eivät kaikesta päätellen pystyneet surmaamaan häntä sen enempää kuin hän pystyi surmaamaan heidät. Gorgojen kynnet eivät raadelleet hänen ihoaan. Heidän hampaansa katkesivat, kun he yrittivät purra. Mutta Percy ei jaksaisi enää pitkään. Pian hän tuupertuisi väsymyksestä, ja sitten, niin vaikea kuin häntä olikin tappaa, gorgot löytäisivät hänet. Percy oli asiasta aika varma.

Minne paeta?

Hän tähysti ympärilleen. Jossain toisessa tilanteessa hän olisi saattanut ihastella näkymää. Kukkulat levittäytyivät vasemmalla sisämaahan, siellä täällä oli järviä, metsiköitä ja muutama lehmälauma. Oikealla Berkeleyn ja Oaklandin alanko johti länteen valtavana kortteleiden shakkilautana, jonka miljoonat asukkaat tuskin kaipasivat kahta hirviötä ja peseytymätöntä puolijumalaa häiritsemään aamurauhaansa.

Kauempana lännessä San Franciscon lahti kimalteli hopeanhohtoisessa udussa. Sen takana sumu verhosi näkyvistä suurimman osan San Franciscon kaupungista jättäen vain pilvenpiirtäjien ja Golden Gaten sillan tornien huiput näkyviin.

Percyn mieltä painoi hienoinen alakuloisuus. Jokin kertoi hänelle, että hän oli käynyt San Franciscossa ennenkin. Kaupungilla oli yhteys Annabethiin, ainoaan ihmiseen, jonka hän muisti menneisyydestään. Mutta Annabethinkin muisto oli turhauttavan hämärä. Susi oli luvannut, että Percy näkisi vielä Annabethin ja saisi muistinsa takaisin – jos hän onnistuisi matkallaan.

Kannattaisiko hänen yrittää päästä lahden vastarannalle?

Ajatus oli houkutteleva. Hän tunsi taivaanrannassa odottavan meren voiman. Vesi aina virvoitti hänet. Suolavesi oli parasta. Asia oli selvinnyt hänelle kahta päivää aiemmin, kun hän oli kuristanut merihirviön Carquinezinsalmessa. Jos hän pääsisi lahdelle, hän saattaisi kyetä viimeiseen taisteluun. Ehkä hän onnistuisi hukuttamaan gorgot. Mutta rantaan oli ainakin kolme kilometriä. Hän joutuisi kulkemaan kaupungin läpi.

Percy empi toisestakin syystä. Naarassusi Lupa oli opettanut häntä herkistämään aistejaan ja luottamaan vaistoonsa, joka oli ohjannut hänet etelään. Nyt hänen tutkansa kutisi mielettömästi. Matkan pää oli lähellä, melkein jalkojen alla. Kuinka se oli mahdollista? Kukkulan laella ei näkynyt mitään ihmeellistä.

Tuulen suunta vaihtui. Percy vainusi matelijan happamen hajun. Sata metriä alempana rinteessä oli metsikkö. Sieltä kuului rytinää – oksat katkeilivat ja lehdet kahisivat – ja sihinää.

Gorgoja.

Miljoonannen kerran Percy toivoi, ettei heidän hajuaistinsa olisi niin tarkka. He sanoivat aina pystyvänsä haistamaan hänet, koska hän oli puolijumala – vanhan roomalaisen jumalan puoliverinen poika. Percy oli kokeillut kurassa rypemistä, joessa kahlaamista, oli jopa pitänyt ilmanraikastimia taskuissa, jotta olisi haissut uudelta autolta, mutta puolijumalan lemua oli näköjään vaikea peittää.

Hän juoksi huipun länsireunalle. Se oli liian jyrkkä kiivetä alas. Rinne syöksyi pystysuorana noin kaksikymmentäviisi metriä ja päättyi rinteeseen rakennetun kerrostalon kattoon. Viisitoista metriä sen alapuolella mäen juuresta tuli esiin maantie, joka luikerteli kohti Berkeleyta.

Loistavaa. Kukkulalta pääsi alas vain yhtä kautta. Hän oli joutunut saarroksiin.

Percy katsoi autoja, joita soljui jatkuvana virtana länteen kohti San Franciscoa. Pääsisipä hän kyytiin. Sitten hän tajusi, että maantie meni kukkulan läpi. Siellä täytyi olla tunneli… hänen jalkojensa alla.

Percyn sisäinen tutka hyppi seinille. Hän oli kuin olikin oikeassa paikassa mutta liian korkealla. Hänen olisi pakko mennä etsimään tunnelia. Hänen oli päästävä alas maantielle ja äkkiä.

Hän heilautti repun selästään. Napan halpahallissa hän oli sullonut siihen kaikenlaista: gps-paikantimen, hopeateippiä, sytyttimen, superliimaa, vesipullon, makuualustan, pehmopandan ja sveitsiläisen taskuveitsen – suunnilleen kaikki välineet, joita nykypäivän aktiivinen puolijumala saattaa reissuillaan tarvita. Mutta hänellä ei ollut mitään, mikä olisi kelvannut laskuvarjoksi tai pulkaksi.

Näin ollen Percylle jäi kaksi mahdollisuutta: hypätä kaksikymmentäviisi metriä ja heittää veivinsä tai jäädä aloilleen ja ruveta tappelemaan. Kummassakaan vaihtoehdossa ei ollut erityisemmin hurraamista.

Hän noitui ja veti kynän taskusta.

Kynä ei ollut kaksisen näköinen, ihan tavallinen halpa kuulakärkikynä, mutta kun Percy avasi sen, se kasvoi hohtavaksi vaskimiekaksi. Terän tasapaino oli täydellinen. Nahkakahva istui hänen käteensä kuin olisi varta vasten hänelle tehty. Sormisuojukseen oli kaiverrettu muinaiskreikan sana, jonka Percy jostain syystä ymmärsi: Anaklusmos. Ristiaallokko.

Hän oli herännyt tämä miekka kädessään ensimmäisenä yönä Susitalossa – kaksi kuukauttako sitten? Jo aiemmin? Hän oli mennyt laskuissa sekaisin. Hän oli löytänyt itsensä palaneen kartanon raunioista metsän keskeltä päällään sortsit ja oranssinvärinen t-paita ja kaulassaan nahkanauha, jossa oli outoja savihelmiä. Kädessä oli ollut Anaklusmos, mutta Percy ei ollut tiennyt, miten oli joutunut raunioihin, ja hänellä oli ollut vain hämärä aavistus siitä, kuka hän oli. Hän oli ollut paljain jaloin, kylmissään ja sekaisin. Ja sitten sudet olivat tulleet…

Tuttu ääni vierestä havahdutti hänet nykyhetkeen: ”Siinähän sinä olet!”

Percy kavahti gorgosta kauemmaksi ja oli pudota jyrkänteeltä.

Puhuja oli hymyilevä Eini-niminen gorgo.

No, ei se ollut gorgon oikea nimi. Percystä tuntui, että hänellä oli lukihäiriö, koska kirjaimet vaihtoivat paikkaa, kun hän yritti lukea. Hän oli nähnyt gorgon ensimmäisen kerran, kun tämä oli esittänyt halpahallin työntekijää ja toivottanut ovella asiakkaat tervetulleiksi rinnassaan iso vihreä nappi, jossa oli lukenut: Tervetuloa, minun nimeni on STHEINO. Percy oli luullut, että siinä luki EINI.

Stheinolla oli edelleen kukkamekon päällä vihreät halpahallin työntekijöiden liivit. Jos näki vain hänen ylävartalonsa, häntä olisi luullut pönäkäksi mummeliksi – kunnes katsoi alas ja näki kananjalat. Tai katsoi ylös ja näki suupielistä sojottavat metsäkarjun kulmahampaat. Silmät hohtivat punaisina, ja hiukset olivat kirkkaanvihreiden käärmeiden kuhiseva pesä.

Mikä hänessä oli kamalinta? Se, että hän piteli yhä kädessään hopeanväristä tarjotinta, jolla oli ilmaisia maistiaisia, herkullisia Naminami-juustonakkeja. Tarjotin oli lommoilla kaikista niistä kerroista, jolloin Percy oli hänet tappanut, mutta nakit näyttivät täysin syötäviltä. Stheino kiikutti niitä pitkin Kaliforniaa voidakseen tarjota Percylle välipalan ennen kuin surmaisi hänet. Percy ei ymmärtänyt, miksi Stheino teki niin, mutta jos hän joskus tarvitsisi haarniskan, hän tekisi sen Naminami-juustonakeista. Ne olivat pomminkestäviä.

”Maistuuko?” Stheino tarjosi.

Percy torjui hänet miekallaan. ”Missä siskosi on?”

”Pane miekka pois”, Stheino maanitteli. ”Tiedät jo, ettei edes taivaanvaski pysty tappamaan meitä pitkäksi aikaa. Maista juustonakkia! Ne ovat tällä viikolla tarjouksessa, ja olisi kurja surmata sinut vatsa tyhjänä.”

”Stheino!” Toinen gorgo ilmestyi Percyn oikealle puolelle niin nopeasti, ettei hän ehtinyt reagoida. Onneksi tämä tuskin huomasi häntä, koska katsoi kiukkuisena sisartaan. ...