Kannen kuva:
© Morgan David de Lossy / Corbis / SKOY

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-8039-7

ISBN (sähkökirja) 978-951-20-8453-1

Mies, isä ja olosuhteet

Pinnistelyä

Olen isä. Olen seitsemän lapsen onnellinen isä. Minulla on myös vaimo, hyvä vaimo onkin. Kaikki seitsemän lasta ovat minun ja vaimoni yhteisiä. He, nämä lapset, eivät tietenkään ole tulleet maailmaan kerta ryminällä, vaan noin parin vuoden välein.

Nyt sanot, että sinua on petetty. Sait tämän kirjan pahaa aavistamatta isänpäivälahjaksi vaimoltasi, jonka kanssa olet ollut naimisissa monta pitkää ja totisesti mieleenpainuvaa vuotta, ja nyt paljastuukin, että kyse on petoksesta.

Näyttää siltä, että heti kättelyssä tämä kirjoittava miehenrutjake, tämä kirjailija Hakala, paljastuu tohvelisankariksi. Jo ensi riveillä hän alkaa pehmoilla. Kehuu olevansa onnellinen ja kaikkea. Siis muka onnellinen.

No hyvä. Sanotaan niin, että olen keskimäärin tyytyväinen kaikkeen, mitä minulla on. Se ei tarkoita, ettenkö olisi välillä pahalla päällä, jopa raivoissani ja etteikö minua ajoittain pyörryttäisi. Mutta minua ei pyörrytä sen takia, että minulla on vaimo ja seitsemän lasta, vaan sen takia, että en aina tunne hallitsevani tätä kaikkea.

Minulla ei ajoittain ole ikään kuin pitävää otetta elämästäni.

Niinpä herään aina välillä öisin, tuijotan makuuhuoneen kattoa ja mietiskelen elämänhallintaani. Olen tullut siihen tulokseen, että mieleni huojahtelu johtuu juuri Elämästä. Elämä on tällä haavaa liian nopeaa, liian kovaa ja liian säälimätöntä minun makuuni.

Toki makuja on monia ja ne voivat muuttua, mutta tältä minusta juuri nyt tuntuu.

Nopeus, kovuus ja säälimättömyys näkyvät vaikkapa siinä yhteiskunnallisessa harhautusliikkeessä, jota tavataan kutsua taloudeksi. Näkyy se muuallakin. Työelämästä – sivumennen sanottuna käyn koko lailla säännöllisesti työssä – pulpahtaa alituisesti pintaan piirteitä, joista en erityisemmin pidä. Tarkoitan asioita, jotka vihjaavat, että itsekkyys ja Suuren Voiton tavoittelu ovat kahmaisemassa meitä entistä tukevammin valtaansa.

Vastaavasti tuntuu, että työelämästä on katoamassa jotain. Ainakin omiin silmiini sieltä on kuollut melkeinpä sukupuuttoon sellainen viipyilevä rauhallisuus ja kuulas inhimillisyys, jollaista joskus saattoi olla. Muiden auttaminen ja yhteisöllisyys ymmärretään kokonaan toisin kuin aiemmin.

Tuntuu kuin toisista kannettaisiin huolta vain, jos siitä on hyötyä itselle. Yhteisöllisyydestä on tullut nokkelaa verkostoitumista ja hankkiutumista edullisiin asemiin asiakasrajapinnassa. Millaisia ihmisiä meistä on tulossa?

Tämä on taas sitä aikaa, jolloin puhutaan syvenevästä taantumasta. Lehdissä julmistelee aamuisin toinen toistaan synkempiä otsikoita.
Saabin tehdas seisoo, UPM lomauttaa ja jopa Nokia irtisanoo. Markkinoilla on hämmennystä. Energian hinnat ovat karkaamassa ja pankkien viitekorot sahaavat tietämättä mihin menisivät.

Tällaisista jutuista johtuu, että mieltäni ovat alkaneet sävyttää huoli ja orastava pelko. Niinä öinä, joina makaan sängyssä selälläni avoimin silmin, mietin, voisivatko sellaiset pahat asiat kuten lomautus tai peräti irtisanominen uhata minua ja perhettäni?

Voisivatko ne kohdata minua ehkä piankin?

Kuulin, että suomalaisilla lapsiperheillä on asuntolainaa keskimäärin 112 000 euroa. Se on paljon. Lainaa on minullakin. Todennäköisesti sitä on myös sinulla.

Jos työ loppuu, mihin loukkoon lapsiperheen vanhemmat tunkevat 146325 euron asuntolainansa? Miten noin yleensä alkaa pankinjohtajan ja asiakkaan välinen velkajärjestelykeskustelu? ”Olemme nyt muutamien kuukausien ajan seuranneet asuntoluottonne lyhennyshistoriaa…”??? Entä miten tapahtuma heijastuu perheen elämään? Mitä asiasta kerrotaan lapsille? Ja miten?

Onko näitä tilanteita varten erityisiä käsioppaita?

Windowsin oppaita päivitetään kolmen kuukauden välein, mutta entä näitä?

Pari viikkoa sitten työkaverini Pekka lohkaisi työmaan lounasruokalassa, että oikeastaan me ihmiset olemme taloutta varten. Ensin en ajatellut asiaa sen kummemmin, koska lounaalla kuulee kaikenlaista.

Mutta sitten yksin jäätyäni totesin, että sepäs oli sattuvasti sanottu. Ennen – sanotaan vaikka meidän lapsuudessamme – ajateltiin, että sellaiset suuren ameban tapaiset jutut kuten valtio, yhteiskunta, sosiaalitoimi ja talous ja mitä näitä nyt on, ovat olemassa meitä ihmisiä varten. Niitä kehitettiin ja niiden rakenteita hiottiin, jotta ihmisten elämä olisi turvattua tai jotta elämästämme tulisi ainakin helpompaa.

Yhteiskuntaa kehitettiin ja talouden vartaloa trimmattiin, jotta voitaisiin rakentaa lapsille päiväkoteja ja kouluja, kehittää elämänlaatua, korjata ja laajentaa vanhusten hoitokoteja, parantaa sairauksia, jatkaa ihmisten elinaikaa ja niin poispäin.

Toimintoja kehitettiin sen takia, että me ihmiset voisimme hymyillä suuremman osan päivästämme.

Nyt on toisin. Meillä kyllä on tavaraa, vaatteita ja vemputtimia, mutta entistä vähemmän tilaisuuksia hymyilemiseen. On pinnisteltävä aina vain enemmän, jotta talouden vaunut saataisiin kulkemaan vielä vinhemmin. Eikö elämänmenosta olekin tullut merkillinen kulkuneuvo!

Minusta on alkanut tuntua, että jossain vaiheessa vaunut valjastettiin erehdyksessä aasin etupuolelle. Ja näkeehän sen aasista. Sekin näyttää jotenkin pöllämystyneeltä, takkuiselta ja uitetulta.

Pyristelyä

Minun on pakko kirjoittaa aluksi työelämästä, koska tunnen, että kaikinpuolista tyytyväisyyttäni on alkanut huojuttaa oma kasvava epävarmuuteni.

Epävarmuuden juuret ovat työelämässä. Kuulun niihin, jotka tekevät niin sanottua asiantuntijatyötä. En pidä ilmaisusta, mutta niin se vain on. Olen tietoinen siitä, että työni muuttuu jatkuvasti, ja tiedän myös, että kenen tahansa suomalaisen ”keskimäärin” tekemä työ muuttuu kaiken aikaa. Sinunkin työsi.

Päivä päivältä työympäristömme tulevat monimutkaisemmiksi joko paisuvien työmäärien, lisääntyvien haasteiden, odottamattomien käänteiden, mutta myös erilaisten työolosuhteita kehittävien superhienojen uudistusten myötä.

Ajatellaanpa vaikka internetiä. Internet on meille välttämätön työväline. Hyödynnämme verkkoa päivittäin ja iloitsemme sen olemassaolosta.

Jos erehdyit luulemaan, että vihaan työelämän uudistuksia, haksahdit pahan kerran.

Vaikka panettelen nykyistä työelämää, en ole mikään retrottaja, saati nostalgisen tehtaanpilliajan ihannoija.

Iloitsen netistä, koska tarvitsen työssäni monenlaista tietoa ja se kaikki löytyy näppärästi verkosta. Erityisesti Googlea rakastan, vaikka sillä on varjopuolensa. Nimittäin Googlen perustajat, herrat Page ja Brin ovat saaneet älynväläyksillään aavistamattaan aikaan sen, että informaatiota on jo pitkään ollut tarpeisiini nähden aivan liikaa.

Minulle tärkeä tieto luuraa siellä jossain. Kuka kertoo, missä se on? Olisi tärkeää, että joku osoittaisi sen nopeasti, sillä juuri nyt ovelleni on ilmestynyt nojailemaan vielä minuakin ahdistuneempi esimieheni. Hänellä on kädet puuskassa. Hänen pikkutakkinsa on auki ja hänen solmionsa on löysätty, jotta hän näyttäisi rennolta, mutta näen heti, että hän on kaikkea muuta kuin rento.

Hän artikuloi korostuneen huolellisesti sanoessaan odottavansa työni valmistumista. Todellisuudessa projektiani odottaa divisioonamme esimies Frank O’Hara Dallasissa, jossa työpäivää ollaan juuri käynnistämässä.

Vaikka Frank O’Hara on parhaimmillaan reilu kaveri (olen tavannut hänet kahdesti), ja tiedän, että hän sietää jonkin verran deadline-lipsumista, tunnen että tässä vauhdissa minusta on tullut säälittävä pyristelijä. Hiukan minua lohduttaa se, että suurella todennäköisyydellä olet samanlainen pyristelijä maatessasi siinä olohuoneesi sohvalla tavaamassa 60 watin hehkulampun kelmeässä valossa lahjakirjasi ensi rivejä.

Kaikesta tästä huolimatta tunnen, että meissä on jotain ihailtavaa, sinussa ja minussa.

Yrittämisen puutteesta meitä ei voi syyttää. Hihamme on kääritty. Olemme pyristelleet uutterasti. Emme ole antaneet periksi. Olemme koettaneet pysyä työn ja ajan herroina lisäämällä tehoa prosesseihimme – älkääkä tulko sanomaan, ettenkö tietäisi, mitä prosesseilla tarkoitetaan. Olemme ottaneet mukaan lisää uusinta tekniikkaa. Rautaa ja softaa. Toimintolaskentaa. Tietäisittepä vain. Viime viikollakin otimme firmassa käyttöön ostoreskontran hallintaohjelmiston version numero 7.12.

Ikään kuin kaikki onnistuisi paremmin sitä kautta!

Mutta mihin se on johtanut? Pöytämme notkuvat entistä paksummista koneista, ohjelmat vaativat aina vain enemmän suoritintehoa, kellotaajuutta, valokuitua, mokkuloita, langatonta blue tooth -tekniikkaa, kouluttautumista ja paneutumista. Ja koska kouluttautuminen on vaatinut aikaa, aika on uhannut käydä vähiin.

Koska pääni on kuin keskipäivän ampiaisparvi, työhön on alkanut sekoittua näennäistouhuilua. Se näkyy hermostuneena säntäilynä, jonka valtaan joudun jossain vaiheessa päivää. Se johtuu siitä, etten oikein osaa päättää, missä järjestyksessä työt kannattaisi tehdä.

Eikä siinä kaikki. Säntäilymme on heijastunut parisuhteeseemme, ja se näkyy vaikkapa siinä, ettemme enää ajoittain ole puheväleissä armaisiin vaimoihimme. Ei se johdu vaimoistamme (he ovat edelleenkin hienoja ihmisiä), vaan siitä, että tilanteemme on se mikä se on. Olemme kuin pelästyneiden pesukarhujen väsynyt lauma. Huomaatko muuten siinä lukiessasi, miten kätesi tärisevät?

Ei, ei se johdu valaistuksesta. Se johtuu siitä, että kätesi todella tärisevät.

Olemme jonkinlaisia teknologisen kehityksen robinsoneita. Vankeja huippuhienolla saarellamme. Ultramoderneissa koneissamme on kyllä lihaksia, kotiemme kylpyhuoneet ovat kuin Avotakasta, puolen tenniskentän kokoisia. Kaikenkarvainen sälä ja informaatio ovat lisääntyneet ja tavallaan saatavillamme, mutta samalla niin kaukana.

Me itse olemme tämän kaiken käsittelijöinä samoja säälittäviä haparoijia kuin esi-isämme keskiajalla, tai kuten esi-isämme mentiinpä ihmiskunnan historiassa miten pitkälle tahansa. Aivomme ja kaikki, mitä päidemme sisällä on, eivät ole kyenneet laukkaamaan kehityksen tahdissa.

Minusta tuntuu, että tässä aivohommassa piilee selitys siihen, miksi niin moni meistä on luhistumaisillaan.

Lakoon niittävä kiire

Luin jokin aika sitten erään amerikkalaisen asiantuntijan kirjoittaman jutun työajan muutoksesta. Mies oli muistaakseni psykiatrian professori. Yksi hänen pointeistaan oli lapsiperheiden vanhempien lisääntynyt kiire.

Barack Obaman aikakauden Yhdysvalloissa on 3,5 miljoonaa lapsiperhettä, joiden isillä on omille lapsilleen aikaa vähemmän kuin tunti viikossa.

No, ei kai tuo nyt niin hirmuisesti ole. Yhdysvalloissa on sentään 298 miljoonaa asukasta, joten siinä mittakaavassa tuo ei ole kovin vakavaa. Ei niin, mutta jos otetaan huomioon, että yhteen perheeseen kuuluu Amerikoissa keskimäärin kolme henkeä, joudutaan myöntämään, että kyllä asia aika monia ihmisiä koskettaa. Kun laitetaan jonoon vaikkapa kymmenen miljoonaa ihmistä, se on pitkä jono.

Tähän suuntaan ollaan menossa meillä Suomessakin.

Työstä jo puhuin, mutta en malta olla syyllistämättä myös näitä taskuissamme pullottavia elämän helpottajia, kännyköitä, kommunikaattoreita, sylimikroja ja muita. Ne ovat tehneet meistä kauko-ohjattuja sähköjäniksiä – tietenkin vasta sitten, kun olemme suostuneet kauppoihin ja ottaneet ne osaksi elämäämme.

Näiden vempeleiden alkuperäisin tarkoitus oli helpottaa elämää. Mutta kuinka kävi? Ne eivät ole rahtuakaan lisänneet mahdollisuuksiamme olla vaikkapa perheidemme parissa. Päinvastoin, ne ovat saaneet meidät entisestään vipeltämään. Sellainen on ollut esimerkiksi hands free, sodanjälkeisistä keksinnöistä suurin ja kaunein.

Siitä on ehkä kymmenen vuotta, kun näin ensi kertaa aidon hands free -keskustelun lentokentän kahviossa. Keski-ikäinen, ilmiselvä liikemies istui pyöreän pöydän ääressä yksinään. Hän tuijotti jonnekin yläviistoon ja puhua pajatti suureen ääneen. En tunnistanut kieltä. Sekoittelin kahviani ja seurasin tilannetta syrjäsilmällä rankaten miehen ”raukaksi sekopääksi”. En ollenkaan aavistanut, että siellä jossain tärkätyn kauluksen liepeessä oli kuin olikin mikrofoni. Sekopäisyyden sijasta mies olikin kehityksen aallon harjalla.

Meistä kahdesta minä olin raukka.

Periaatteessa hands free mahdollistaisi työasioiden hoidon kesken vaipanvaihdon – jos ehtisimme kotiin vaihtamaan vaippoja.

Jos työelämän tuntuvin muutos pitäisi typistää kahteen sanaan, se menisi juhasiltalamaisesti näin: tahdin kiristyminen. Kaikilla on kiire, liian monella on jatkuva kiire. Mitä sinä teet, kun työpäivä ei riitä? Anna kun arvaan: kannat töitä yhä raskaampina kantamuksina kotiin. Niin minäkin teen, mutta tiedätkö mitä? Töiden vieminen kotiin on alkukantaista.

Se on primitiivireaktio. Se on luuserin teko.

Keskellä tätä globaalia uusliberalistista ähinää töiden kotiin kantaminen on loppupeleissä yhtä tehokasta kuin kirmata Stanleyn mattoveitsi kourassa 24 tonnin Caterpillarin kimppuun. Toisaalta olen ensimmäisten joukossa ymmärtämään itseäni. Ja sinua. Kun pomo harppaa koputtamatta huoneeseeni iltapäivällä kello 15.45 ja vaatii ”Conteqin paperin” valmistumista huomiseksi, se on kieltämättä aatos, mikä pyrkii ensimmäisenä mieleen. Ottaa läppäri kainaloon, livauttaa muistitikku taskuun ja lampsia kotiin.

Tuttavapiiriini kuuluu lapsiperhe, jonka isä on hyvänlaisessa kasvukierteessä olevan IT-firman suunnittelupäällikkö. Informaatioteknologisten markkinoiden uudelleenjärjestäytymisen tuloksena hänen palkanmaksajansa siirtyi intialaisen yrityksen omistukseen. Yrityskauppa oli työntekijöille yllätys. Yhtenä kesäisenä aamuna työntekijät saivat vain kuulla, että yrityksen nimi on muuttunut.

Mutta hei! Ei hätää, olette kaikki siirtyneet uuteen fantastiseen yritykseen vanhoina työntekijöinä. Vuosilomat ja muut etuudet säilyvät! Näin sanottiin tiedotustilaisuudessa, johon oli saapunut myös herra Sankarakrishna Chennaista. Ja lopuksi juotiin kakkukahvit. Koko tilaisuuden ajan herra Sankarakrishna piti käsiään selkänsä takana, nyökytteli ja hymyili jokaiseen ilmansuuntaan kaiken hammaskalustonsa voimalla.

Pian ilmeni, että uudella omistajalla, maailmanlaajuisesti operoivalla intialaisyrityksellä oli toimipaikkoja kaikissa maanosissa. Muutaman päivän päästä viimeinenkin yrityksen työntekijöistä havahtui siihen tosiasiaan, että aikavyöhykkeet ovat oikeasti olemassa. Joissakin näistä toimipaikoista työskenneltiin vuorokauden jokaisena hetkenä!

Samoihin aikoihin alkoi myös tuttavaperheeni äidille valjeta, miten totaalisen hienoa oli taistella alan markkinajohtajan joukoissa: ”Aina, kun koetimme mennä perheen kanssa marjaan, kävi niin, että Ilkan puhelin soi. Itse asiassa puhelu tuli juuri, kun olimme päässeet metsään. Se oli tietysti tärkeä puhelu, ja niinpä Ilkka istui jollekin kannolle alkaen takeltaen selvittää ongelmaa valtameren takaisen työkaverinsa kanssa. Siinä kului yleensä vähintään tunti, joskus pari kolmekin tuntia. Me lasten kanssa poimittiin mustikoita.”

Näinhän se on mennyt.

Väitin että töiden kantaminen kotiin on luuserin teko. Siinä paetaan jotakin. Antautuminen alituiselle kiireelle ei ole sen mairiteltavampaa. Jatkuva kiire on psyykkisen epätasapainon tila. Se johtuu siitä, että homma ei ole niin sanotusti hanskassa.

Sinusta on alkanut tuntua, että koko elämä on yhtä suorittamista. Kilpailumentaliteetti on alkanut tunkea itseään kotiisi, sinun ja vaimosi yhteiseen kotiin! Tästä on seurannut, että olette tuijottaneet toisianne pöydän vastakkaisilta puolin (kun lapset on lopulta saatu yöpuulle) ja olette käyneet turhauttavia neuvotteluja siitä, miten tästä pitäisi jatkaa.

Olette puhuneet siitä, kuinka kalenteria pitäisi käyttää, kuinka sinä jakaisit oman aikasi työajan ja vapaan ajan kesken. Mitä vaimosi on sanonut? Hän on sanonut: ”Ehei, Jukka, olet ymmärtänyt väärin. Ei perheenisä ole vain kotiin rahaa tuova talonmies!”

Ja mitä sinä olet sanonut? Olet ehkä koettanut lähestyä ongelmaa jonkinlaisella nopeasti kokoon kyhätyllä itsepetoksella: ”Monica, nyt on tilinpäätösten aika. Hetki vielä, kohta helpottaa!”

Miltä sinusta juuri nyt tuntuu? Miten pitkään asiat ovat olleet tällä tolalla ja miksi elämä on mennyt sellaiseksi kuin se on mennyt?

Voihan olla, että löydät joitakin järkeen käypiä vastauksia. Ehkä olet löytänyt työstä ja alituisesta menemisestä jotain sellaista, jonka haluat sovittaa johonkin aukkoon elämässäsi.

Kysymys kuuluu: millaista elämän tyhjää kohtaa täytämme jatkuvalla paahtamisella? Ehkä tunnemme yksinäisyyttä? Ehkä haluamme paeta liitoksissaan natisevaa avioliittoa, tai ehkä olemme vain perin juurin tylsistyneet kaikkinaiseen harmauteen ympärillämme?

Ehkä työhön pakenemisemme johtuukin kasvavista ja murrosikää lähestyvistä lapsista, joita emme yllättäen osaakaan käsitellä? Ehkä tunnemme itsemme avuttomiksi kasvatukseen liittyvien kysymysten äärellä. Koska emme ole löytäneet vastauksia eteemme pulpahdelleisiin kasvatusongelmiin, olemme peräytyneet työhuoneisiimme ja hivuttaneet eteemme läppärin.

Ei kai tästä vain päässyt syntymään kuvaa, että olisin itse onnistunut?

Päinvastoin. Kirjoitan tässä me-muodossa siksi, että olen ollut huolissani myös omasta tilastani. Työ-nimisellä nurkanvaltaajalla on tukeva pihtiote minusta, ja sen menestys näkyy vähän kaikessa. Näen sen aamulla peilin edessä harjatessani hampaita. Tuntuu kuin tummien silmänympärysten läpimitta kasvaisi päivä päivältä.

Se näkyy käyttäytymisessäni, vireydessäni, ja se näkyy suhteessani läheisiin.

Tunnen kuinka lapset, jotka sentään joskus olivat ”arvokkainta elämässäni”, ovat alkaneet muuttua osaksi tehokkuusyhteiskunnan jäseniltään vaatimaa portfoliota. Lapsista on tullut suoritus, osa CV:tä. Ja millä hinnalla! Yhä useammin raahustamme yhä myöhemmin ja yhä väsyneempinä perustuksiltaan järkkyneisiin koteihimme sipaisemaan nukkuvien jälkeläistemme pellavaisia päitä.

Nuo tähtisilmät sängyn pohjalla kyllä tuikkisivat, jos ne olisivat avoimia, mutta miksi niin harvoin enää näen niitä!

Tällaisia mietin sänkyni oljilla ja ajoittain myös lasteni sänkyjen laidalla. Tähänkö ainutkertainen elämäni on tullut ja näinkö se liukenee?

Naisilla on kaikkea

Minun ei pitänyt kirjoittaa näin pitkästi työelämästä, mutta kun tilanne on se mikä on, jotain piti sanoa. Tällä kirjalla on pitkät juuret ja monet niistä ulottuvat työelämään.

Sitä paitsi avautuminen tuntuu hyvältä.

On ikään kuin puhdistautunut olo.

Kirjoitan kasvatuksesta, ja haluan suunnata kirjani isille, itseni kaltaisille ja muille. Pitkille, paksuille, lempeille, koppaville, nauraville, murahteleville, jurottaville, ujoille ja karvaisille isille. Myös harteikkaille, isojalkaisille ja aliravituille isille kirjoitan.

Kirjoittamiseeni on kolme syytä.

Yksi: kirjoitan siksi, että olen toisinaan kokenut otteeni kasvatuksen saralla lipsuneen. Tässä on ero siihen, mitä edellä sanoin. En nimittäin myönnä, että otteeni olisi tyystin kirvonnut.

Minulla on kasvatusajatuksia, joiden toimivuuden noin periaatteessa tiedän. En vain ole saanut vietyä niitä käytäntöön. Samoin minulla on ajatuksia, jotka ovat ikään kuin hiomattomia. En ole ehtinyt ajatella niitä loppuun. Kaikesta julkisuuskeskustelusta (tarkoitan esimerkiksi kirjoittelua naistenlehtien lukijapalstoilla) olen ymmärtänyt, että näin asiat ovat sinunkin kohdallasi.

Olkoon tämä yksi syy siihen, miksi kirjoitan kasvatuksesta. Sitä ei voi sivuuttaa.

Syy numero kaksi on suhteemme kasvatukseen, sinun ja minun. Tarkoitan sitä, että lapsuuden aika ja lapsuuden kokemukset ovat ainutkertaisia. Emme saa niitä koskaan takaisin. Siksi ne olisi elettävä aikanaan, eikä haittaa, vaikka joku pysähtyisi asiasta muistuttamaan.

Tätä olen ajatellut viime aikoina enemmän kuin ennen. En ole enää mikään nuori mies. Haparoin keski-iässä. Meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä täällä. Jos elämää ajattelee kokonaisuutena, se on lyhyt aika, siinä 70 tai korkeintaan 90 vuotta.

Siitäkin ajasta ihmisen lapsuus on vain ohikiitävä hetki.

Ja nyt tuntuu kuin oma lapsuus olisi hujahtanut liian nopeasti ohitse. Ehkä niin kävi sinullekin. Ellemme pidä varaamme, omien lastemme lapsuudelle voi käydä samoin.

Sitten on syy numero kolme, johon en ole vielä edes vihjannut. Ongelma on siinä – nimitän sitä tahallisesti ongelmaksi – että me miehet olemme kasvatusasioiden kanssa jotenkin yksin, eikä paljoakaan apua ole luvassa. Ehkä monet meistä tuntisivat suurempaa huolta omista lapsistaan ja omasta perheestään, jos joku vain kertoisi kuinka se käy.

Ei, ei, sanot sinä. Eihän maailmasta neuvoja puutu!

Totta sekin on.

Lastemme äidit, vaimomme, tarjoavat niitä päivittäin ja tilaamatta ääneen. Lehdet ja netti ovat täynnä lapsenkaitsemisniksejä ja keskustelupalstoja. Kirjojakin on. Kustantajien luetteloissa on pilvin pimein oppineita kirjoja kaikesta mahdollisesta kasvatukseen liittyvästä. On kirjoja kasvatuksen psykologiasta, kotikasvatuksesta, vauvaikäisen lapsen kasvattamisesta, luonnonmukaisesta imettämisestä, murrosikäisten kasvattamisesta, tasapainoisesta lapsuudesta, iloisesta esikoulusta, lapsen kaikinpuolisesta huomioimisesta, hyvästä ja terveestä itsetunnosta ja niin poispäin.

Ongelmaksi asia muuttuu, kun kysytään, kenelle nämä opukset on kirjoitettu. Lähes poikkeuksetta lukijoiden oletetaan olevan naisia. Lasten kaitsennasta kiinnostuneita naisia.

Myös kirjoittajat ovat alan naisia, sellaisia kuten Liisa Keltikangas-Järvinen, Terttu Arajärvi, Judy Dunn, Lea Pulkkinen ja Pirkko Niemelä. Kiirehdin heti lisäämään: eivät heidän kirjansa kelvottomia ole. Päinvastoin, ne ovat päteviä ja älyllisesti avartavia kirjoja, mutta niiden aiheeseen luoma näkökulma on naisen näkökulma.

Miehet tarvitsevat kirjoja, jotka istuvat miehen käteen.

Tilanne on vähän sama kuin dekkareissa. Naisetkin kirjoittavat hyviä dekkareita, mutta silti jotenkin luontevammin lukee miesten kirjoittamia. Erityisesti kovaksi keitetyt sopivat miehen käteen.

Siksi olen kirjoittanut tämän kirjan. Me miehetkin tarvitsemme tukea kasvatuksen ongelmiin.

Uskon myös, että tässä työelämän maitohapoille ajamassa yhteiskunnassa on paljon naisia, jotka ostaisivat mielellään omalle pikkutakkinörttimiehelleen kirjan, joka tahdistaisi edes vähän sitä oravanpyörää, johon perheitä on miehen työn vuoksi ajettu.

Ehkä tällainen kirja voisi saada aikaan jo pitkään kaivatun keskustelua kotona keittiön pöydän äärellä? Ehkä tämä kirja voisi pelastaa yhden avioliiton? Jos niin onnellisesti käy, kirjoittakaa siitä minulle. Kustantajalta saatte osoitteeni.

Niin hullu en ole, että uskoisin yhdellä kirjalla saavani kaikkia miehiä keskustelemaan. Tunnen itseni ja uskoisin tuntevani myös muut miehet. Mitään joukkoliikettä ei tule. Siksi tähtäyspisteeni on alempana.

Tähtään siihen, että me miehet pysähtyisimme edes toviksi puntaroimaan suhdettamme elämään. Puntaroisimme suhdettamme läheisiin, lapsiin ja kasvatukseen. Mitä tarkoittaa isänä oleminen? Mitä sen pitäisi tarkoittaa? Onko isä äidin jatke, vai onko hänellä oma roolinsa perheen vuorokautisessa elämänkierrossa?

Voisimme pysähtyä hetkeksi pähkylöimään vaikka tämän aamun lehdessä ollutta ihmeuutista, jonka mukaan äidit ”tukistavat lapsiaan enemmän kuin isät”. Totta se on, juuri noin lehdessä luki. Olin saada hyvänlaisen pätkän kanelipitkoa henkeeni, kun tavasin otsikon. Aikani ryittyäni istutin lasit tukevammin nenälleni ja luin otsikon uudestaan. Sitten ajattelin, että ehkä tämä kuuluu sarjaan uutisia, joka on vain oire jostain isommasta asiasta.

Eikö varsinainen ongelma ole se, mistä jo messusin? Että otteemme on kirpoamassa ja että vastuu lasten kasvatuksesta on valumassa yhä enemmän naisillemme?

Siitähän se johtuu, ettemme me modernit, suorituskeskeisen työelämän tahdistamat, testosteronilla käyvät isät ole kotona tukistelemassa lapsiamme.

Meistä ei näy perävalojakaan sen takia, että olemme työssä ja koetamme kaikin keinoin säilyttää valtaamamme asemat. Ja onhan meissä niitä, jotka olemme niin Huiman Tärkeitä (V.I.P.), että meitä tarvitaan pitämään vähintään koko maailmaa pystyssä. Kotiin tultuamme olemme niin väsyneitä maailman ja firman pönkittämisestä, ettemme jaksa kravattiamme riisua.

Saati että jaksaisimme tukistella lapsiamme.

Toinen vaihtoehto on, että äidit ovat tukistelemalla ehtineet jo saada lapsensa nukkumaan. Jos niin on, tilanne on pahempi kuin arvasinkaan.

Akseli Koskela -syndrooma

Me miehet olemme jääneet kasvatusasioissa taka-alalle, vähän kuin vaihtopenkille, tai juosseet itsemme paitsioon. Miksi näin? Miksi vartalomme on ulkona ja pää sisällä. Miksi emme ole koskaan kaiken aikaa ja koko sydämellä läsnä? Miksi tuijotamme kuitenkaan tarkentamatta katsettamme? Emmekö osaa?

Ei tällainen mietintä helppoa ole. On kysymyksiä, joista näkemykseni vaihtelee vuoden- ja jopa vuorokaudenajan mukaan. Tuntuu kuin en aina voisi itsekään yhtyä siihen, mitä sanon. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut taipuvaisempi uskomaan jonkinlaiseen miehiseen ”erityislaatuun”. Josko suomalainen mies olisi olemukseltaan aivan erityinen tapaus?

Joskus tuntuu, että nimenomaan Suomi tuottaa maailmalle ähkyviä miehiä harvakäyntisen, katkeamattoman tuotantoprosessin kautta. Miehiä jotka eivät herkistele eivätkä puhu. Miehiä jotka tuijottavat aikansa ja lopulta, kun vastus käy ylivoimaiseksi, hämmentyvät ja sulkevat suunsa.

Oletettavasti Jorma Etto tarkoitti runossaan ”Suomalainen” nimenomaan miestä. Kun suomalaisella miehellä alkaa mennä huonosti, hän hiipii autotalliin, istahtaa Koskelan Akselin tavoin nurin käännetylle silppusaaville, kääräisee ehkä paperossin, nojaa kyynärpäät polviinsa, nostaa hartiat korviensa peitoksi, nyyhkäisee ja vetäytyy surkeuteensa.

Miehen sisin voi kyllä itkeä vollottaa, mutta kyyneliä ei tule, voimasanoja kylläkin.

Ellei silppusaavia löydy taloudesta, sille kyllä on moderni korvike, auton istuin, tai ehkä vielä paremmin kaasujousinen konttorituoli. Monen miehen mielestä työpaikalle on lohduttavaa vetäytyä. On tietysti sekin mahdollisuus, että miehellä menee oikein huonosti... mutta siitä en halua puhua. Siitä puhuvat tilastot.

Ystäviä, saati sydänystäviä, tai edes lähestulkoon samalla aallonpituudella olevia kohtalotovereita meillä miehillä ei ole. Suomalainen mies ei tarvitse sellaisia, koska ”ystävät ovat lässytystä” tai: vähän niin kuin naisten juttuja. Kavereita voi nyt muutama olla, mutta kaverit oikeastaan eivät ole mitään ystäviä. Eihän niille tarvitse puhua kaikkea.

Kuka nyt sisimpänsä paljastaisi?

Mitä järkeä semmoisessa heikkouden osoittamisessa olisi! Kuka niin hölmö on.

Kun suomalaista miestä katsoo hetken muutaman metrin päästä, huomaa hänen junttiutensa. Mies ei huolehdi itsestään, ei ulkoisesta sotisovastaan sen paremmin kuin sisäisestäkään sielun maisemastaan. Niskavillat rehottavat, ja vatsa rehottaa, ja painovoimaa uhmaten se pyrkii kapuamaan pysyvästi housun kauluksen yli.

Ja kun mies ei osaa huolehtia itsestään eikä omasta hyvinvoinnistaan, ei hänellä riitä tarmoa tai taitoa huolehtia myöskään läheisistä. Ei lapsistaan, saati vaimostaan.

Jos suomalaisilta naisilta pyydettäisiin mielipidettä (mutta ei pyydetä), he sanoisivat, että tämän outoa kieltä puhuvan pohjoisen maan mies on jonkinlainen perhe-elämän tumpelo. Ajoittain hellyttävä, mutta ehdottomasti syntynyt ”huolen peukalo keskellä kämmentä”. Eikä siinä kaikki. Vaimojemme mukaan asialle ei edes yritetä tehdä mitään, ei ole pitkään aikaan yritetty.

Kun huolen käsi on taskussa, ollaan supisuomalaisen perhetragedian alkulähteillä.

Hyvä on, liioittelin. Lukijan ärsyttäminen on yksi kirjallisen ilmaisun tehokeinoista – suoranaisen valehtelun ohessa. Haluan saada aikaan keskustelua. Aivan vakavissani en lue kaikkia suomalaisia miehiä tumpeloiden ja nahjusten joukkoon.

On loistavia poikkeuksia.

Minunkin tuttavapiirissäni on sellaisia. Osa heistä muodostaa jonkinlaisen kävelevien ihmeiden, kodin monitoimikoneiden ja kaikkien-alojen-asiantuntijoiden palkka-armeijan. He leipovat pullan ja vaihtavat öljypolttimeen suuttimen. Heistä en ole huolissani. Itse asiassa päinvastoin. Olen hiukan kateellinen heille. Heidän vaimonsa ovat onnenpirkkoja.

Toisaalta: alkuperäisintä huoltani tämä luonnonoikkujen armeija ei poista. Se ei sittenkään ole suuren suuri joukko. Ja jonkinlaiseksi perusväittämäksi ynnäilyssäni jää, että kasvatusasioissa me miehet olemme jokseenkin heikoilla. Paremminkin voisi olla.

Mutta, mutta, yrität vielä selittää. Jos isät ovat heikoilla ja yksin, emmekö voi tästä tehdä sitä pelastavaa johtopäätöstä, että he ovat jättäytyneet kasvatuskeskustelun sivuraiteelle omasta vapaasta tahdostaan? Eikö tässä oikeastaan ole vain yksi osoitus siitä, että Suomi-mies on vahva, selkärankainen, Pohjolan tuulissa ja tuiskuissa karaistunut, omillaan selviävä uros! Ja kun olemme tällaisia, emme erityistä tukea kaipaakaan.

Jos olisit rehellinen, myöntäisit että asia ei ole niin, pikemminkin päinvastoin.

Se että näin on päässyt käymään, on merkki aivan muusta. Luettelemani tunnusmerkit eivät nimenomaan tarkoita isien omaa, vapaata valintaa. Ne eivät myöskään osoita sitä, etteikö isillä pitäisi olla kasvatushuolia ja kasvattamiseen liittyviä polttavia kysymyksiä siinä missä äideilläkin. Kyllä, isillä kuuluukin olla sellaisia, koska perhe-elämä ja kaikki, mitä siihen kuuluu, on ehdottomasti yhteinen yritys.

Perhe ei tunne vapaamatkustajia. Siispä isillä on murheita omasta elämästään, omasta jaksamisestaan, mutta heillä on – heillä täytyy olla – myös koko perheen hyvinvointiin ja kertakaikkiseen selviämiseen liittyviä huolia ja vastuita. Tilastot osoittavat senkin, että viime vuosina niitä on ollut kasvavassa määrin, eikä huolten määrässä ole juurikaan laskua näkyvissä.

Horjahteleva katu-uskott...