Kansi.png
Titteli.png

Tämä tarina on omistettu ystävälleni Sepolle

1.

Poliisiauto seisoo kadun varrella. Vanhempi konstaapeli Olli Repo katselee sen keulaa mietteliäänä pienen matkan päästä. Hän hieroo parransänkistä leukaansa ja huokaisee hiljaa.

– Miten usein tätä on tapahtunut? hän kysyy.

– En oikein tiedä… en minä tätä jatkuvasti ole vahtaamassa. Ehkä tuollaiset pari kertaa viikossa, arvelee taloyhtiön puheenjohtaja.

He seisovat vanhan kerrostalon edessä, jalkakäytävällä. Puheenjohtaja on jo aika päivää sitten jättäytynyt eläkkeelle toimiupseerin virastaan, joten hän on ehtinyt perehtyä kotitalonsa elämänmenoon. Se on toisaalta hänen velvollisuutensakin: tietää mitä johtamassaan yhteisössä tapahtuu.

– Missä asunnossa se mies asuu? Olli kysyy ja katsoo ylös talon ikkunoihin.

– Ei se asu tässä talossa ollenkaan. Ainoastaan tuon autotallin se omistaa.

– Kolme poikaako sillä oli mukana? Pitkäänkö ne ovat siellä olleet?

– Kyllä niitä minun mielestä oli kolme ja siitä on joku kolme varttia… mitä siitä nyt tulee kun teille soitin, tuleehan siitä jo kohta tunti, mittailee puheenjohtaja yllättyneenä ajankulusta.

– Etteivät sitten mitään sukulaispoikia ole, lapsenlapsia vaikka?

– Ei varmasti. Minulla on lapsenlapsia. Kyllä minä tiedän, miltä homman pitäisi näyttää jos siitä olisi kyse. Usko pois vanhempaa valtiomiestä, sillä ukolla ei ole puhtaat jauhot pussissa.

– Kyllähän se kieltämättä oudolta kuulostaa, Olli myöntää ja vilkaisee nuorempaa konstaapelia Heikki Salmea.

Puolihermostunut vilkuilu paljastaa, että Heikki on ymmällään. Huomaa, kuinka hän yrittää kuvitella mahdollisia rikoksia, joista juuri nyt voisi olla kyse ja kuinka hän voisi sitä kautta löytää toimivaltuuksia asiaan puuttumiseen. Kuuluuko autotalli kotirauhan piiriin? Onko heillä valtuuksia mennä sisään noin vain? Ovatko he tekemässä kotietsintää vai jonkinlaista tarkastusta? Heikki vihaa toimivaltuuksia ja varsinkin niiden rajoituksia. Sen, että hän on poliisi, pitäisi vallan hyvin riittää valtuudeksi, tilanteessa kuin tilanteessa.

Olli nytkähtää liikkeelle ja astelee taloa reunustavaa luiskaa alas seinustalle. Kivijalkaan on sijoitettu vieri viereen autotalleja. Olli osoittaa edessään olevaa ovea ja katsoo taakseen. Puheenjohtaja nyökkää malttamattomasti ja muistaa samassa jotain.

– Onhan minulla avainkin, hän älähtää ja on jo säntäämäisillään Ollin luo taskujaan kaivellen.

Olli nostaa sormen huulilleen ja painaa samalla korvansa oveen kiinni. Heikki ottaa puheenjohtajaa olkapäästä pysäyttäen tämän ryntäilyn lähtösijoilleen ja ojentaa sitten kätensä. Puheenjohtaja vilkaisee avonaista kättä ja katsoo hämmentyneenä Heikkiä. Pian avainnippu tippuu kämmenelle.

– Se on se keltaperäinen, tokaisee puheenjohtaja vielä kuivakkaan pettyneesti.

Olli kuuntelee keskittyneesti. Sisältä kantautuu jotain, musiikkia, mutta kuitenkin sen verran vaimeasti, ettei kappaleesta saa selvää. Heikki astelee Ollin viereen ja painaa myös korvansa oveen kiinni.

Hetkeen ei kuulu mitään. Olli siirtää päätään toiseen kohtaan. Yhtäkkiä kuuluu taas jotain. He katsovat toisiaan, kuin varmistusta toisiltaan pyytäen. Se kuuluu uudestaan, vaimea, pieni metallinen kilahdus. Kuluu hetki ja kilahduksia alkaa tulla toistuvina sarjoina kiihtyvällä tahdilla peräkkäin. Olli tunnistaa ääneen.

– Se on liina tai räikkä, semmonen, millä kiinnitetään kuormia. Vinssi.

– Niin voi olla, myöntää Heikki epäröiden ymmärtämättä kuitenkaan, mihin ääni autotallissa tulisi yhdistää.

Pian tallista alkaa kuulua vaimeaa ähinää. Sitten ääni muuttuu. Aivan kuin joku hengittäisi kiihkeästi, lähes huohottaen. Olli ottaa askeleen poispäin, katsoo kummastellen ovea ja sitten Heikkiä.

– Aukaise ovi, Olli käskee hetken kuluttua hiljaa, nyökytellen päätään kuin varmistukseksi.

Olli vilkaisee taakseen ja varmistaa, että puheenjohtaja on malttanut pitää etäisyytensä. Heikki sovittaa varovasti avainta lukkoon. Ollin kädet käyvät vaistomaisesti varustevyöllä, oikea käsi koettaa aseen kahvaa, vasen käsi hipaisee kotelossaan seisovaa teleskooppipatukkaa. OC-sumutteen kotelo napsahtaa jo valmiiksi auki.

Avain kääntyy lukossa ja Heikki tarttuu oven kääntökahvaan kiinni. Hän vilkaisee vielä Ollia, joka nyökkää ja siirtyy samalla syrjään suoralta linjalta. Heikki kääntää kahvasta ja tempaisee oven ylös. Se liukuu jytisten ohjauskiskojen varassa katon rajaan.

Kuten aina sisäänmenoissa, odottavat he tälläkin kertaa sen kaksi sekuntia, jotta ennättäisivät ymmärtää mitä vastassa odottaa. Kaksi sekuntia on tällä kertaa aivan liian vähän. Eteen avautuva näkymä jähmettää heidät tiukasti paikoilleen.

Heikki liikahtaa ensin, ottaa muutaman askeleen lähemmäs. Ollikin havahtuu ja astuu talliin.

– Ei voi olla jumalauta totta… mikä tätä paskapäätä oikein vaivaa? Heikki huudahtaa epäuskoisena ja astelee sisemmälle.

Olli menee hitaasti perässä. Jokin osuu jalkaan. Se on tyhjä pullo; limuviinaa, valmissekoitetta, josta viinan karvas maku on onnistuneesti saatu peitettyä. Tyhjiä pulloja lojuu pitkin lattiaa enemmänkin, seassa myös ehtaa väkijuomaa sekä erilaisia kolmiotunnuksin varustettuja lääkepakkauksia, rutistuneita liimaputkiloita ja runsaasti liiman kovettamia muovipusseja.

Tallin seinustalla on rähjäinen sohva, jonka päällyskankaat ovat jo moneen suuntaan repeytyneet. Edessä on sekainen pöytä, jolla käryää sätkiä. Ilmassa on makean imelä katku. Sohvalta yrittää nousta poika, mutta ei onnistu pääsemään ylös. Silmät seilaavat, verestävät niin kuin kannabiksen jäljiltä vain voi. Sohvan vieressä lattialla kyyhöttää toinen poika, joka nojaa päätään raskaasti polvia vasten. Hänen vierellään on vanha punainen puutuoli, jolla istuu kolmas poika. Tämä katsoo ilmeettömästi kaikista tallissa olevista ohi, jonnekin lattiaan ja pimeään nurkkaan. Kaikki he ovat vain vaivoin päälle kymmenen, Ollin nopea veikkaus kolmetoistavuotiaista ei voi mennä kovin paljon pieleen.

Keskelle autotallin lattiaa on pultattu iso teräslenkki. Lenkkiin on yhdistetty järeätekoinen, pitkällä varsivivulla varustettu vinssi. Se on hyvin samankaltainen, jollaiseksi Olli äänen lähteen kuvitteli. Kiristysliina lähtee kipuamaan vinssistä kohti autotallin kattoa ja samalla tallin keskikohtaa, jonne on pultattu tukevasti kiinni samanlainen teräslenkki kuin lattiaankin. Lenkin vieressä katossa on pitkä neonvaloputki, joka valaisee tallin kalsean kylmällä, sinivihreällä valollaan. Valon alla sätkii sykäyksenomaisesti alaston mies kiristysliinan varassa, joka on kiedottu itsestään kiristyvällä vetosolmulla hänen sukupuolielintensä ympärille.

Mies hengittää edelleen huohottaen, vaikuttaisi siltä, että tajunnan menetys ei ole kaukana. Hän yrittää hapuilla vinssin kahvaa. Se jää kiusallisen lähelle. Hän alkaa olla liian voipunut kurkottaakseen tarvittavat viisi senttimetriä. Mies antaa periksi ja jää roikkumaan kaarevaan, siltamaiseen asentoon päälaen ja kantapäiden hipoessa pölyistä betonilattian pintaan.

– Ei kai kukaan voi tuollaista tehdä, Heikki ällistelee. – Vittu, miten sairasta.

– Kyllä vaan voi, toteaa Olli ja vilkaisee poikia.

Hän ei ole niinkään ällistynyt siitä, mitä ihminen voi tehdä itselleen. Siinä kategoriassa hän on urallaan nähnyt jo miltei kaiken mahdollisen, toisin kuin Heikki, joka on niin kokematon, että hänen huomionsa kiinnittyy pelkästään mieheen. Olli ei sen sijaan voi edelleenkään olla hämmästelemättä sitä, mitä ihmiset kykenevät tekemään toisilleen, varsinkin lapsille.

Olli menee vinssin luo. Hän tutkiskelee sitä hetken, kääntää salvasta, jolloin kaikki kelalle kiertyneet liinat purkautuvat kerralla ja mies rojahtaa lattiaan ontosti kumahtaen. Heikki ei saa katsettaan miehestä irti. Jossain kulkee raja tässäkin elämässä ja juuri nyt tämä mies, tuo saasta, on sellaisen rajan ylittänyt harppauksittain.

Olli panee merkille kolmannen pojan. Tämä istuu edelleen risalla tuolilla, mutta on nyt kääntynyt katsomaan katosta tipahtanutta miestä. Pojan katse on tyhjä. Se ei näytä johtuvan päihteistä, ehkä kyse on jonkinlaisesta suojamekanismista. Silmät ovat joutuneet näkemään jotain sellaista, mitä aivot eivät ole suostuneet ottamaan vastaan. Toinen silmiinpistävä seikka on pojan huomattavan siisti olemus, joka on sekasortoisessa ristiriidassa vallitseviin olosuhteisiin nähden. Hiukset on juuri leikattu, vaatteet ovat puhtaat, hinnakkaita merkkituotteita kengistä lähtien. Mielikuva siitä, että poika on eksynyt väärään paikkaan, väärään aikaan, ei voisi olla vahvempi.

Mies on kierähtänyt kyljelleen. Hän huohottaa sisään lattiasta nousevaa pölyä. Sitä on tarttunut hänen kosteaan poskeensa ja pitkin vartaloa. Hän vääntäytyy voipuneena vatsalleen ja kipuaa vaivalloisesti polviensa varaan. Kädet roikkuvat elottoman näköisinä sivuilla, pää on painuksissa.

Mies nostaa hitaasti päätään. Hän on iäkäs, aivan kuten taloyhtiön puheenjohtajan ilmoituksesta saattoi ymmärtää. Hänen hiuksensa eivät ole enää harmaat, ne ovat muuttuneet valkoisiksi ja lainehtivat leikkisästi latvoistaan. Päälaella orastaa kalju kuin fransiskaanimunkilla.

Olli mittailee miehen kasvoja. Kaikki se paha, mitä mies näyttäisi edustavan, ei kuvastu millään tavalla hänen kasvoiltaan. Hän näyttää kiltiltä, harmittomalta papparaiselta, olemus on tonttumainen. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, leuka pieni, poskipäät korkeat. Uurteet silmäkulmissa saavat hänen katseeseensa iloisen virneen, teki hän mitä tahansa. Tuonkaltaisiin kasvoihin on helppo luottaa.

Olli tuntee kuinka viha hänen sisällään yltyy. Se ei ole hänen tapaistaan. Hän on hiljalleen alkanut hahmottaa, mitä autotallissa on tapahtunut ja mitä se merkitsee, mutta kuinka kauan mies on ennättänyt saastaansa lapsille levittää?

Tärkeimpänä seikkana Olli ymmärtää sen, että kyse on sairaudesta. Jostain, minkä olisi pitänyt olla jo aikaa sitten suljettuna paksujen muurien, panssarilasien ja piikkilanka-aitojen taakse. Pysyvästi.

Tavallisesti Ollilla ei ole vaikeuksia hillitä itseään, varsinkaan työtehtävissä. Se kuuluu olennaisesti toimenkuvaan – itsehillintä ja rauhallisuus. Nyt ne tuntuvat kaukaisilta ja vaikeasti tavoitettavilta.

– Kyllä sinut pitäis saatana tappaa, hän sanoo ääni ohuesti väristen ja ottaa puolittaisen, jonkinlaista iskua enteilevän askeleen kohti miestä ja jää tuijottamaan tätä hievahtamatta.

Mies ei tee elettäkään. Aivan kuin hän ei ymmärtäisi mitään, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän vain tuijottaa eteensä. Menee hetki, ennen kuin Olli saa otteen itsestään, muistaa tehtävänsä ja asemansa. Muistaa pojat, jotka on saatava kiireesti irti tästä helvetillisestä sekasotkusta ja suorinta tietä hoitoon. Yhtäkkiä hän muistaa myös muun maailman. Hän katsoo taakseen ja näkee kuinka puheenjohtaja tuijottaa järkytyksestä kivettyneenä sisään talliin. Kaksi ohikulkijaa on pysähtynyt hänen vierelleen, eivätkä he voi ymmärtää, mitä heidän tavanomaiselle kotimatkalleen on tällä kertaa sattunut.

Olli harppaa autotallin ovelle. Häneltä jää huomaamatta, kuinka Heikin katse on edelleenkin nauliintuneena mieheen. Heikin hengitys kulkee katkeilevasti. Kurkkua kuivaa kummallisesti. On nieleskeltävä toistuvasti, mutta vastenmielinen tunne ei katoa.

Sitten tapahtuu jotain ratkaisevaa. Mies kääntyy katsomaan Heikkiä. Miksi hän niin tekee? Onko mies vaistonnut Heikissä jotain? Vaistoaako hän Heikissä pelon niin kuin eläin? Käy säälimättömästi heikoimman kimppuun varman saaliin toivossa.

Heikki tuntee kuinka miehen katse saastuttaa häntä jokaisella silmäyksellä. Miehen kasvoille kasvaa viattomalta näyttävä pieni hymy. Se leviää ympäri Heikkiä kuin hitaasti tukehduttava hermostomyrkky. Silmäkulmien juonteet kiristyvät entisestään.

Olli saa vedettyä oven kiinni. Samassa hänen takanaan tömähtää voimakkaasti. Hän kääntyy ja näkee kuinka mies on taipunut oikealle puolelleen ja kyyhöttää edelleen polvillaan. Veri ryöpsähtää miehen nenästä valuen vuolaasti leukaa pitkin paljaalle rinnukselle. Kuuluu taas tömähdys, kun Heikki lyö uudestaan niin voimakkaasti, että mies paiskautuu selälleen ja jää paikoilleen makaamaan. Heikki syöksyy miehen päälle ja ennättää lyödä vielä kerran ennen kuin Olli saa hänestä otteen.

– Päästä irti, Heikki karjuu yrittäen ravistaa Ollia selästään.

– Lopeta jumalauta!

Ollista huolimatta Heikki yrittää sinnikkäästi kurkotella maassa makaavaa miestä kohti. Olli ottaa Heikkiä päästä kiinni ja riuhtaisee tämän syrjään lattialle.

Hetkeen ei tapahdu mitään. Heikki makaa maassa, ja hieman kauempana tajuton mies. Olli seisoo heidän välissään ja odottaa. Heikki pysyttelee lattialla kuin yrittäisi etsiä kuumeisesti syytä järjettömyydelleen.

Olli antaa Heikille aikaa, mahdollisuuden koota itsensä. Samassa hän huomaa pojan heidän vastapäätään. Tämä katsoo Ollia hämmennys kasvoillaan. Tyhjyys pojan ilmeestä on osittain väistynyt.

Tätä ei uhrien olisi enää pitänyt joutua kokemaan, varsinkaan tuon kolmannen pojan. Heidän olisi pitänyt pystyä varjelemaan poikia. Heidän olisi pitänyt tuoda turvaa. Sitä vastoin he toivat mukanaan vain lisää kaaosta ja pahaa.

2.

Olli istuu pitkän käytävän seinustalla olevalla odotustuolilla ja tuntee olevansa kuin näyteikkunassa. Vastapäisen seinustan kookkaista ikkunoista avautuu näkymä keskustan suuntaan. Kauempana kulkee yksi pääväylistä, suoni, joka vetää suoraan ytimeen. Liikkujaa on paljon, työpäivä alkaa olla paketissa ja ihmiset ovat poistumassa palkanmaksupaikoiltaan.

Olli silmäilee virtaavaa ihmismassaa, näkee joukossa vilahtelevan tuttuja hahmoja. Hän hieman huvittuu siitä, kuinka hänen katseensa on harjaantunut automaattisesti siivilöimään noita hahmoja suurestakin joukosta, jo pelkän olemuksen ja kävelytyylin perusteella.

He edustavat Ollin kanta-asiakaskuntaa. Hän tietää heidän taustansa, sillä se kuuluu olennaisesti hänen toimenkuvaansa. Aivan kuten hänen edellisessä elämässä mainosmaailmassa, jossa onnistunut markkinointi pohjautui kattavaan kohderyhmän tuntemukseen ja taustatutkimukseen. Piti tuntea ja tietää pienintäkin piirtoa myöten kohderyhmän mielihalut ja ostokäyttäytymiset, jopa niin hyvin, että pystyi ennustamaan heidän tulevat liikehdintänsä. Piti pysytellä jatkuvasti askeleen verran asiakkaita edellä, tietää mitä he ajattelevat ennen heitä itseään.

Sama toistuu peilikuvana poliisimaailmassa, sillä siellä taustatiedoilla pyritään jarruttamaan asiakaskunnan aktiivisuutta. Ei riitä, että tietää heidän rikosrekisterinsä, pitää tietää heidän elämäntarinansa: tekotavat ja -välineet, kuka on mieltynyt veitsiin, kuka ampuma-aseisiin, missä kenelläkin on tapana pitää asetta, mihin automerkkiin on kiintynyt, millaisia päihteitä käyttää, mitkä ovat keskinäiset suhteet, kuka on kenenkin vihamiehiä.

Tällainen tietämys ei löydy rekistereistä, ei kirjoista tai kansista. Se löytyy kujilta ja kulmilta, kanssakäymisistä, vuorovaikutuksesta. Asiakassuhteista. Se löytyy ainoastaan elämällä ja olemalla vastapuolen kanssa tekemisissä. Ne ovat pieniä informaation paloja, joita kertyy tasaisesti läpi vuosien, hiljalleen ne yhdistyvät kokonaisuuksiksi, jotka säilyvät niin kauan, kunnes tekijä poistuu. Se tapahtuu pääsääntöisesti hautausurakoitsijan kautta ja sen jälkeen tiedolla ei ole enää mitään merkitystä. Kuolleet unohdetaan ja uusia nousukkaita tulee jatkuvasti tilalle. Eletään, päivä kerrallaan, taakse vilkuilematta ja eteenpäin kurkkimatta. Vain tässä ja nyt merkitsee.

Kun hetki tulee, on tiedettävä oikeat asiat, osattava vetää oikeista naruista. Se korostuu entisestään, mitä vakavampiin ja vaarallisempiin tilanteisiin edetään. Silloin summittainen vetely vääristä naruista saattaa osoittautua kohtalokkaaksi, kaikille osapuolille.

Kanssaihmiset eivät heitä tunnista. Työssä käyvät veronmaksajat huomaavat korkeintaan heidän habituksensa kuluneisuuden, elämäntapansa orkoset syvään uurtuneina kasvonpiirteinä. He eivät voi aavistaa vastaantulevalla olevan kaiken muun lisäksi henkirikoskin tunnollaan. Tappaja vapaana, jokapäiväisessä arjessa, keskellä ihmisvilinää, on liian ristiriitainen ajatus ymmärrettäväksi. Toisen kontolta löytyy puolestaan lukemattomia huumausainerikoksia ja seurauksena tulleita omaisuusrikoksia loputtomana ketjuna.

Ei taloyhtiön puheenjohtajankaan mielikuvitus yltänyt lähimaillekaan siihen, mitä autotallista lopulta paljastui. Hän aavisti siellä tapahtuvan jotain luvatonta ja arveli miehessä olevan jotain vialla, saattoi päätellä tämän olevan jopa paha. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan millaista se pahuus voisi olla. Hänen näkemyksensä hyvästä ja pahasta oli ollut yksinkertainen ja selkeä. Hänellä oli niille selvät osoitteet ja lokerot ja hänellä oli käsityksensä, kuinka pahaa tulisi käsitellä. Se on ilmiselvää, sillä hän on tavallinen ihminen, hänen kokemuksensa ja näkemyksensä ovat peräisin tasaisesta, tasapainoisesta maailmasta.

Tallista paljastunut totuus muutti hänen käsityksiään perustavalla tavalla. Juuri, kun hän oli kuvitellut, että elämä, tai edes hänen taloyhtiönsä, pysyisi hallinnassa, pyyhkäistiin kuvitelmat roskakoriin yhdellä ovenavauksella. Ehkä kaikkea ei pitäisi tietää. Kenties jotkin ovet on tarkoitettu kiinni pidettäviksi, vaikka kuinka omassa kivijalassa seisoisivatkin.

Ollin pitäisi olla hermostunut, ainakin jännittynyt, siitä mitä tuleman pitää. Mutta sen sijaan hän on pettynyt; itseensä ihmisenä, poliisina ja ennen kaikkea perehdyttäjänä. Hän on pettynyt siihen, millaiseksi hänen pitkään tavoittelemansa tehtävä yhdessä hetkessä muuttui, miten nopeasti oli pohja pudonnut hänen tekemiseltään. Jos pitää epäonnistua, pitääkö sen tapahtua näin tylysti?

Siitä ei ole kuin muutama hetki, kun Olli oli Heikin lailla aloittelemassa poliisiuraansa. Nyt hän on edennyt jo siihen pisteeseen, että hänen tehtävänään on osoittaa muille tietä poliisihallinnon ja samalla koko vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ihmeellisyyksiin. Ollia on huvittanutkin, miten nopeasti poliisissa vakiinnuttaa paikkansa ja ottaa tietyt edistysaskeleet, jos vain niin haluaa ja osaa antaa oikeanlaisen, osaavan ja uskottavan, kuvan itsestään.

Mutta edistys saattaa pysähtyä hyvinkin äkkiä, kun aletaan haalia lisää koristeita olkapäille. Tosiasiallisia ylennyksiä. Silloin alkaa peli, jonka pottina on kaikista kiihottavin elementti – valta.

Toiset selviävät pelistä lievillä tappioilla, toiset ryvettyvät tai heidät ryvetetään niin, ettei jäljelle jää kuin tuulenohut kuori ihmisestä, joka ennen oli niin voimakas ja juureva.

Olli ei ole koskaan kokenut tuota pottia tavoittelemisen arvoiseksi. Se, mitä kabineteissa tai tammipöytien takaa väännetään, on näennäistä, lopulliset ratkaisut ja toimenpiteet tehdään kaduilla, suorassa lähikontaktissa ja tiiviissä vuorovaikutuksessa. Sen varassa lepää koko rakennelma, siitä poliisitoiminnassa on kyse.

On kuitenkin olemassa yksi pieni osa-alue, jonka Olli on kokenut tavoittelemisen arvoiseksi. Siinä tehtävässä voi saavuttaa merkittäviäkin tekoja, joilla parhaimmillaan on vaikutuksia vuosien päähän. Se ei ole millään muotoa hohdokas tehtävä, ei niin kunniakaskaan, ei edes huomattava. Toisille tehtävä on ennemminkin taakka, jota tulee vältellä.

Olli on nähnyt siinä oman mahdollisuutensa, tilaisuutensa vaikuttaa ja muokata käytäntöjä. Istuttaa arvoja ja ajatusmalleja. Olla vierellä perehdyttäjänä tukemassa poliisikokelaan ensiaskeleita ja näyttää suuntaa.

Ei ole mitenkään mitätöntä tai toisarvoista päästä vaikuttamaan poliisialkujen tulevaan elämään, urakehitykseen ja jopa koko käsitykseen poliisityöstä. Siinä lepää uskomattoman suuri vastuu, joka päihittää kevyesti byrokraattisen hallintomenettelyn horteisissa toimistolokeroissa.

Perehdyttäminen on kuitenkin osoittautunut odotettua vaikeammaksi. Asiat, joita Olli on pitänyt itsestäänselvyyksinä, eivät sitä ole konstaapelikokelas Salmen kohdalla aina olleet. Hän on yrittänyt ymmärtää, verrannut itseään Heikkiin, muistellut omia aloittelijamaisuuksiaan, mutta siitä huolimatta hän on löytänyt itsensä kerta toisensa jälkeen lyömästä päätään rosoiseen tiiliseinään. Onhan Heikki huomattavasti nuorempi kuin Olli, mutta silti.

Vihreä valo syttyy Ollin pään vieressä, summeri särähtää. Valon alla lukee poliisipäällikön nimi. Olli astuu sisään toimistoon.

Päällikkö nyökkää ja mumisee tervehdyksen, osoittaa edessään olevaa punaista parisohvaa. Olli tietää sen epämukavaksi. Jostain kumman syystä sohvaksi on valittu sellainen, joka upottaa ja on valmiiksi erityisen matala. Niin että vastapäätä istuvaa on katsottava selvästä alakulmasta.

Päällikkö katselee viereisestä ikkunasta ulos. Ikkunalaudalla on pronssinen hiihtäjäpatsas. Vasen sompa on juuri uppoamaisillaan metalliseen hankeen.

– Aika paljon riippuu nyt siitä, mitä sanot seuraavaksi, hän tokaisee viimein sivellen punertavia mursuviiksiään.

Olli tietää tismalleen, mitä päällikkö tarkoittaa. Juuri nyt hän pääsee tuntuvasti vaikuttamaan aloittelevan poliisin tulevaisuuteen. Osoittamaan suunnan, johon untuvikon tulisi kulkea. Yhtäkkiä tuo aiemmin niin kunnioitettava vastuu tuntuukin ylettömän vastenmieliseltä.

– Ei se mies vastustanut millään tavalla kiinniottoa, Olli sanoo haettuaan vielä hetken voimaa sanoilleen.

Päällikkö ei reagoi. Sen verran hänkin kuulustelutaktiikoista ymmärtää. Hän katsoo vain edelleen ikkunasta ulos ja antaa vastapuolen puhua suunsa puhtaaksi.

– Heikki löi miestä perusteettomasti useita kertoja, Olli jatkaa lausuntoaan oletettuaan, että päällikkö haluaa sinänsä selvän seikan puettavan vielä sanoiksi.

– Niin, että Salmi siis valehtelee lausunnossaan? Sitäkö väität?

– Kyllä, Olli myöntää varmisteltuaan kantaansa vielä hetken.

– Ymmärräthän sinä, mitä olet tekemässä? päällikkö kysyy ja kääntyy katsomaan Ollia pistävästi suoraan silmiin.

Hetken tuntuu, että sohva keinuu, epäloogisesti eri suuntiin. Päällikkö käyttää tietämättään lähes samoja sanoja kuin Olli tivatessaan autotallissa mieheltä vastausta. Ymmärrätkö sinä mitä olet tekemässä? Tuntuu kuin kysymys asettaisi Ollin samalle viivalle autotallimiehen kanssa, samaan syytettyjen rivistöön.

Mies teki väärin, he tekivät väärin. Sen ei pitäisi mennä niin. Poliisi tekee vain oikein. Jako on selvä – aina oikein, ei edes vähän väärin. Vastapuoli saa puolestaan tehdä niin paljon väärin kuin suinkin.

Asetelma tuntuu pahalta. Niin pahalta, että se pakottaa tunnustamaan.

– Ikävä kyllä. Ja tämä on täysin minun vikani, Olli sanoo. – Minä sen aloitin.

Päällikön järkähtämätön pokerinaama pettää pahemman kerran. Hän ei voi yllätykselleen mitään.

– Mitä tarkoitat?

– Päästin tunteet pintaan ja sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt. Enkä huomannut Heikkiä. Se tuli täytenä yllätyksenä. Se olisi pitänyt huomata.

– Mitä sinä sitten sanoit?

– Että se pitäis tappaa ja kai jotain muutakin. Se oli Heikille viimeinen pisara. Ehkä se kuvitteli, että nyt alkaa viimeistään läski tummua, kun kävin laittamassa sen oven kiinni.

– Että nyt annetaan soida oikein olan takaa, päällikkö jatkaa.

– Niin. Kyllä se minulta jos keneltä tilanne karkasi käsistä, se on selvää. Siitä sinun pitää minulle joku rangaistus antaa jos siltä näyttää.

Olli jää katsomaan päällikköä silmiin. Hän on alistunut, mutta haluaa osoittaa, että pystyy kantamaan vastuun virheistäänkin, jos niin vaaditaan. Tämän hän haluaa tehdä selväksi, ennen kuin tuo esille varsinaisen asiansa. Se ei ole helppo, ei harmiton pikku kevennys kaiken tämän päätteeksi. Eikä se ole hetkellinen päähän pälkähdys. Tätä hän on mielessään hautonut jo pitkään.

– Se on myös selvää, että Heikistä ei ole poliisiksi, hän aloittaa. – Tämä ei ole mikään puolustuspuhe, vaan tosiasia. Tämä juttu oli viimeinen niitti. Minä olen niin monta kertaa todennut, että tästä miehestä ei ole kuin harmia. Sitä ei kerta kaikkiaan saa taipumaan poliisiajatteluun. Joku ratas sillä puuttuu kokonaan siltä sektorilta.

Päällikkö jää hetkeksi katsomaan Ollia. Hän painautuu syvemmälle nojatuoliinsa ja katsoo taas ulos, ristii vielä kätensä kaarevan vatsansa päälle.

– Teistä on tullut paljon valituksia, päällikkö toteaa hetken kuluttua.

On Ollin vuoro yllättyä. Jostakin yksittäisestä valituksesta hän oli jo kuullut, mutta paljous on uutta. Hänen tekisi mieli sanoa jotain, mutta hän ymmärtää sen turhaksi.

– Kyllä minä sen verran osaan laskea, että näen muutoksen kun se tapahtuu. Sinustahan ei valiteta normaalisti, mutta kun tämä nykyinen harjoittelijaporukka tuli niin jopa alkoi tapahtua. Ja toisaalta näissä valituksissa monesti mainittiin erityisesti se nuorempi poliisi. Kuinka töykeä hän on, kovakourainen ja sitä rataa. Osaston päällikön oli tarkoitus ottaa asia puheeksi teidän kanssa, mutta tämä juttu ennätti tulla ensin.

Olli puntaroi tilannetta. Kuinka pitkään heidän ja varsinkin hänen epäonnistumisensa on ollut tiedossa ja yleisenä puheenaiheena? Onko heidän tekemisiään seurattu jo pitempään?

– Hyvä, että et alkanut puolustelemaan Salmea etkä käynyt valehtelemaan. Se pelasti sinut jos ihan tarkkoja ollaan. Näinhän ei aina välttämättä käy.

Kaikki on saman tien Ollille selvää. Hänelle oli asetettu ansa. Kokeiltiin josko olisi saatu kaksi rottaa yhdellä iskulla. Hän vältti sen vain vaivoin, sillä rehellisyys ei tuntunut likipitäenkään helpoimmalta vaihtoehdolta.

– Mutta sinun olisi pitänyt tulla puhumaan esimiehille aika päivää sitten. Tämä episodi olisi ollut helposti väistettävissä. Meillä makaa kiinni otettu sairaalassa poliisin pahoinpitelemänä. Tästä voi tulla helvetisti negatiivista julkisuutta. Olkoon lähtötilanne mikä tahansa. Mitä sinä oikein tämän Salmen kanssa kuvittelit? Että osaat tehdä paskasta kultaa?

Ollin täytyy myöntää se itselleen; hän kuvitteli itsestään liikoja. Hän kuvitteli saavansa Heikin aisoihin. Kyllä hänen olisi itse pitänyt ymmärtää, että se oli alusta pitäen mahdotonta. Hän oli ahne ja ylimielinen. Se kostautui miltei pahimmalla mahdollisella tavalla.

– Partionjohtajana olet vastuussa partiojäsenesi tekemisistä, päällikkö julistaa. – Jos annat alaisesi ajaa piittaamattomasti, sinua voidaan syyttää. Jos annat alaisesi pahoinpidellä jonkun, sinua voidaan syyttää siitä yhtä lailla. Toisin sanoen: sinä laiminlöit virkavelvollisuutesi. Siitä sinua nyt epäillään. Et ollut kerta kaikkiaan tehtäviesi tasalla. Et tuonut tätä ongelmaa aikanaan esimiesten tietoon.

Olli tietää epäonnistuneensa, eivätkä selittelyt auta. Toisaalta he joutuivat varoittamatta äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, toinen heistä oli kokematon poliisina, toinen perehdyttäjänä. Olisiko joku kokeneempi selvinnyt tilanteesta paremmin?

Mutta jos valitukset ovat olleet tiedossa jo pitempään, miksi ongelmaa ei ole otettu aiemmin esille? Jos Ollia syytetään muun muassa siitä, ettei hän ole ajoissa tuonut asiaa esimiesten tietoisuuteen ja sitäkin kautta virkavelvollisuuksia on rikottu, niin eikö tilanne näytä samanlaiselta myös esimiesten kohdalla?

Olli on saanut luvan poistua. Hän astelee verkkaisesti pitkin kapeaa käytävää. Juuri nyt olisi aivan sama, vaikka hänen aiemmin katuvilinässä näkemänsä kanta-asiakkaat alkaisivat summittaisesti tappaa ihmisiä ympärillään. Hänen auttamisvimmansa ja oikeudennälkänsä ovat tukahtuneet nokisiksi täpliksi. Vielä äsken ne olivat räiskyviä infernoja.

Mutta hän tietää, että se on vain hetkellistä. Roihu on palautettavissa. Siihen menee kuitenkin tovi, ennen kuin hän saa puhallettua edes kipinän takaisin esille. Sen aikaa hänen tulisi pysytellä erossa kaikesta vahingollisesta; vioittuneesta ajattelusta ja vinoutuneista näkemyksistä.

Rappusissa joku tulee vastaan. Se on poliisilaitoksen sosiaalityöntekijä, jolla on mukanaan autotallista löytynyt kolmas poika, Tomi. Olli ryhdistäytyy, sillä hänen mielentilansa voisi olla tulkittavissa heikkouden merkiksi. Se olisi nuorelle pojalle liian ristiriitaista. Poliisin on oltava vahva, horjumaton, luotettava. Ollin on saatava Tomi luottamaan. Hän tuntee olevansa sen pojalle velkaa kaiken tapahtuneen jälkeen.

– Mites Tomi menee?

– Ei kuulu sulle, Tomi vastaa lakonisesti, kuin määrittelisi vallitsevaa säätilaa.

Vastaus yllättää Ollin niin, ettei hän osaa hetkeen sanoa mitään. Outoa että kaiken sen jälkeen, mitä poika on kokenut, hänen asenteensa on tyly. Samassa Olli huomaa, kuinka selvästi pojan olemus on muuttunut. Poissaolevuus on vaihtunut uhmakkuuteen.

– Me ollaan menossa minun huoneeseen, Sara ilmoittaa.

– Mites ne kaksi muuta? Olli kysyy ja lähtee seuraamaan heitä.

– Sen verran olivat sekaisin, että sairaalaan piti viedä, Sara kertaa vilkaisten hätäisesti Tomia. – Jäivät vatsahuuhteluun ja tarkkailuun.

Sara ohjaa Tomin istumaan työhuoneeseen ja palaa Ollin kanssa käytävään. Hän vetää oven kiinni perässään jättäen sen kuitenkin aavistuksen verran raolleen niin, että näköyhteys huoneeseen säilyy.

– Tämäkö on sitten selvin päin? ihmettelee Olli hiljaa.

– Ei se puhalla juuri minkäänlaisia lukemia. Onhan se voinut jotain nappia ottaa, ehkä impannut. Sylkitestikin tuotti negatiivisen tuloksen kannabikselle.

– Onko tämä tuttukin kaveri?

– Ei mitään merkintöjä missään. Ne kaksi muutahan on olleet mukana jo vaikka missä. Tämä on välinpitämättömän oloinen pikkujannu, Sara kuiskaa.

– Miten ihmeessä se sinne joutui?

– En tiedä. Sen munista hirttäytyjän uhreja ovat syrjäytyneet, kiusatut koululaiset. Houkuttelee niitä mukaansa karkilla ja viinalla.

– Helppoja saaliita, toteaa Olli tuntien samalla entistä voimakkaampaa vastenmielisyyttä miestä kohtaan. – Tämäkö on sitten kiusattu?

– Siltä näyttää, vaikka ei se sitä itse myönnä. Koulukuraattori on painiskellut asian kanssa jo jonkin aikaa, mutta ei tunnu helpottavan.

– Te...