Kansi.png
Titteli.png

Esipuhe

Tämä kirja on yhteensattumien tulosta, pinoutumisilmiö. Tiedättehän, asioita vain alkaa tapahtua. Ensin yksi, sitten toinen ja niin poispäin. Lopulta asioita on niin paljon, että jokin jossakin alkaa purkautua yli. Ja sitten syntyy jotain. Kuten vaikka kirja.

Luulen että kohdallani laukaiseva tekijä oli se mitättömän tilan päivälehdessä saanut uutinen, jonka mukaan työ tappaa vuosittain kaksi miljoonaa ihmistä. Määrä on sama kuin kaksi päivittäistä syyskuun 11. päivän iskua.

Viikkoa ennen tätä olin ihmetellyt kohua eräässä puhelinfirmassa. Tämäkin juttu liittyi työhön. Kaikkiaan 22 France Telecomin työntekijää oli tehnyt itsemurhan viimeksi kuluneen puolentoista vuoden aikana. Yksi uhreista oli jättänyt jälkeensä viestin, jossa väitti yhtiön ajaneen hänet tekoonsa.

Oli tapahtunut yhtä ja toista muutakin. Terveyden perikuvaksi luulemani puolituttu oli vaipunut ikiuneen hyväpalkkaisen työnsä tarjoamien budjettisarakkeiden äärelle. Hän ei ollut osannut kuukausiin irrottautua työstään, ei enää edes lomalla, tunnusti lohduton leski.

Samoihin aikoihin sain kuulla, kuinka perin juurin masentuneita me suomalaiset alamme olla. Uskotteko, että armaassa kotimaassamme on ¾ miljoonaa Kela-korvattujen mielialalääkkeiden popsijaa, noin 15 prosenttia koko väestöstämme! Totta se on. Pelkkien masennuslääkkeiden käyttäjiä on maassamme 421000 tuhatta. Luku on 20000 enemmän kuin vuosi sitten, 37000 enemmän kaksi vuotta aiemmin.

Ei yllätä, kuittasi naapurini ja nojasi haravaansa. Mikä ihme tuo on, kun työnsä ehdoista saa nykyään neuvotella jo päivittäin! Tänäänkin taitoin peistä siitä, jatkanko pahasti vaiheessa olevaa hommaani iltakahdeksaan vai uhraanko sille sunnuntai-iltapäivän.

Näin se kutakuinkin meni. Kun nämä työelämän terveiset yksi kerrallaan virtailivat minuun, tunsin kuinka maljani täyttyi. Sitten ajattelin: vielä kun itse jaksan, otan asiat puheeksi. Kirjoitan vaikka kirjan.

Tässä se on, olkaa hyvä.

Sanomani ydin on siinä, että me, fiksut, kaiken maailman tehokkuuskisoissa mitaleita rohmunneet suomalaiset olemme kulkemassa vikasuuntaan. Ilmeisesti olemme tehneet sen ymmärtämättömyydessä, luullen ettei meillä ole muuta mahdollisuutta.

Ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta jotenkin olen alkanut ymmärtää nuoria, jotka sanovat, etteivät kyllä haluaisikaan tehdä työtä, jonka äärelle heidän vanhempansa päivittäin kiiruhtavat. Olen nyt 18 vuotta katsellut stressaamistanne. Älkää luulko, että kouluttautuisin noihin hommiin! Kuka haluaa tuollaista työtä tuollaisissa olosuhteissa! Näin oli avautunut isälleen yksi tyttäreni Hillan kavereista.

Mitäpä, jos lasten suusta kuuluisi taas totuus. Otetaan vaikka tämä päivä. Kun ynnään, mitä olen tehnyt, uskon etten saa lukijoitani vihreäksi kateudesta.

Kerron silti: suuri osa päivästäni kului sen ihmettelemiseen, mitä ihmettä olenkaan tekemässä. Keskittymiskykyni alkaa, nähkääs, olla kateissa. Osan päivästä vastailin (hosuen) sähköpostiviesteihin, joihin oli aivan pakko vastata. Väliajat väänsin niska jäykkänä ”projektia”, jota laskin tehneeni pienin annospaloin pari kolme kuukautta.

Viiden tai kuuden muun keskeneräisen homman ohessa olen kyhännyt kasaan tuota juttua kuullakseni (veikkaan, että niin siinä taas käy) eräänä päivänä, että kun olen saanut sen vaiheeseen numero neljä, sen perii minulta työkaverini Reija – kelkkoakseen sitä pari seuraavaa vaihetta.

Ei siinä mitään, työnihän on siisti sisähomma. Mutta. Mutta kun mutta.

Tiedän, osa työelämäpahoinvoinnistani johtuu siitä, että en enää koskaan saa nähdä töitteni valmistuvan. Entä te, saatteko te nähdä omien töittenne valmistuvan? Voitteko te ihastella kättenne ja päänne töitä, jotka tulivat valmiiksi, jotka tulivat tehdyiksi hyvin?

Arvasinhan. Teille on käynyt samoin. Olette osa käsittämättömän suuren rattaan pyörähdystä. Ratas, jota pyöritetään jossakin ja joka tahkoaa jotakin. Kukaan ei tunnu enää tarkkaan tietävän, mitä kaikkea. Se vain on selvää, että ainakin rahaa se tahkoaa.

Kuten kaverini Arttu asian kiteytti: Nyt sekin on nähty! Firman voitto oli tilikauden päättyessä niin suuri, että toimitusjohtajan ääni sortui ja kädet tärisivät hänen esitellessään lukuja.

Arttu työskentelee yrityksessä, joka myytiin pari vuotta sitten Intiaan. Firma on nykyisellään osa jättikonsernia. Eräänä aamuna oli vain järjestetty tiedotustilaisuus, jossa ilmoitettiin: Okei, huomenta kaikki! Tänään jokainen täällä oleva on nyt sitten siirtynyt vanhana työntekijänä uuden työnantajan palvelukseen. Meillä on todella tukeva selkänoja.

Sitten kävi ilmi, ettei se aivan niin yksinkertaista ollutkaan.

Jotkut asiat alkoivat vain muuttua, ynnäsi Arttu. Yksi suurimmista muutoksista oli se, ettei työpäivä ollutkaan enää päivä. Arttu on tilanteessa, joka vaatii kännykän pitämistä auki myös iltaisin, ja oikeastaan myös yöllä. Mutta huomaa, vain värinä, Arttu virnistää.

Kännykkäasiasta oli oikeasti tulla iso ongelma Artun kotona. Hänen vaimollaan näet on vaativa työ. Vaimo ehtikin muutaman kerran herätä pahaan saumaan. Eikä tietenkään saanut enää nukuttua. Nykyään Arttu pajattaa öistä tankeroenglantiaan kylppärissä. Useimmiten soittaja on Shira, Chennaista.

Niin se vain on. Meistä on tulossa marionetteja maailmanlaajuiseen nukketeatteriin. Kätemme, jalkamme ja tahtomme on jo sidottu. Joku ohjailee meitä. Teemme ja valitamme. Silmissämme väikkyy mustia pisteitä ja palloja, mutta me teemme.

On pakko, kun tuli otettua tuo muhkea asuntolainakin.

Tähän kirjaan olen koonnut joukon ilmiöitä, jotka näkemykseni mukaan ovat alkaneet vaivata paitsi työelämäämme myös elämäämme kaikkinensa. Viime vuodet ovat osoittaneet, että työelämä ei totisesti ole saareke, eikä se ole vakuumi.

Olemme tuoneet ajanpuutteemme, kiireemme ja stressimme koteihimme. Olemme heijastaneet pingottuneisuutta ja riittämättömyyttä läheisiimme. Emme enää ole uupuneita ja masentuneita vain työaikana vaan myös vapaa-aikanamme.

Ehkä tässä vaiheessa on yllättävää lukea, että haluan silti olla valoisa. Vaikka väitänkin, että työelämä on tällaisenaan sairas, en usko, että se olisi parantumattomasti sairas.

Muutos lähtee meistä. Tarvitsemme päätöksiä, tarvitsemme keinoja. Parhaat keinot ovat yksinkertaisia. Itse kannatan esimerkiksi on – off -ajattelua, työn tiukkaa erottamista vapaa-ajasta. Kannatan myös laadusta tinkimistä, joissakin asioissa, sekä – tietysti – tahdin hidastamista. Kaikessa.

Hidastaminen ei ole laahustamista, ei edes tarkoituksetonta vitkuttelua. Kirjani loppupuolelle olen koonnut muutamia työn tekemisen tapoja, kutsuttakoon niitä vaikka tyyleiksi. Tai ehkäpä asenteiksi, elämän asenteiksi. Kukin katselkoon niitä tavallaan.

Kaikella tällä haluan saada lukijani puntaroimaan, mikä sija työlle ihmiselämässä kannattaa luovuttaa. Ei elomme nimittäin täällä niin järin pitkä ole.

Haluaisin käynnistää arvokeskustelun siitä, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme, ollaksemme onnellisia. Bushmannien ja bhutanilaisten mukaan emme paljon.

Muutos ei ole mahdoton. Uskon nimittäin, että kiireen vastaisen sodan etulinjat ovat omia aikaansaannoksiamme. Ne kulkevat omassa päässämme. Jos siis vanne kiristää päätänne, olette sen itse sinne kiristäneet!

Hyisiä tuulia
nopeassa maailmassa

Suleiman, minä ja globballizatzion

Odotan rautatieasemalla junan lähtöä. Vieressäni istuu kovasti turkkilaisen näköinen kaveri. Hän on pajattanut minulle taukoamatta ainakin 15 minuuttia. Mies on kääntynyt puoleeni, hänen katseensa on intensiivinen ja hänen kätensä tekevät laajoja kaaria. Toden totta, hänellä on pitkät kädet!

Lattialla uuden ystäväni edessä on pursuava putkikasssi. Vetoketju on rikki. Kassista pilkistää punainen fleece-pusakka. Kassin kyljessä lukee Tappara.

Oloni alkaa olla kiusaantunut. Vaihdan asentoa ja tuijotan vuoron perään lattialaattojen tummuneita saumoja, välillä katonrajassa killuvaa VR:n aikataulunäyttöä. Sitten käännän taas katseeni Suleimaniin (jotenkin minusta tuntuu, että hän on Suleiman), virnistelen idioottimaisesti ja nyökyttelen. Vakuutan jo neljättä kertaa: ”I’m sorry. I’m very sorry. I’m finnish. I don’t understand.”

Mutta Suleiman ei joko ymmärrä tai häntä ei haittaa, että meiltä puuttuu yhteinen kieli. Itse asiassa ainoa lähestulkoon ymmärrettävä sana, jonka poimin hänen kurdinkielisestä (jälleen uusi oletus: se on kurdia, tai sinne päin) puheestaan on ”globballizatzion”.

Nyt meillä on jo aika tavalla katsojia. Suleiman ja minä olemme vetäneet magneetin tavoin ihmisiä puoleemme. Miksi odotussalin toisella laidalla ei istu enää kukaan?

Minusta tuntuu, että kaikki ympärilläni istuvat ja seisovat, junaa odottavat suomalaiset ovat naulinneet katseensa meihin, minuun ja Suleimaniin. Minun on yhtäkkiä kuuma. Avaan takkini ja kuivaan otsani kaulahuiviin. Käytävän toisella seinustalla äitinsä sylissä vielä tovi sitten parkunut vauva on lopettanut itkunsa.

Pari minuuttia sitten pidin äidin tilannetta toivottomana, mutta toden totta: ihme on tapahtunut!

Vauva tuijottaa hypnoottisesti minua ja Suleimanin käsiä, jotka askaroivat nyt lompakon parissa. Suleiman poimii massistaan neljä postimerkin kokoista, rispaantunutta ja kuperaksi istuttua valokuvaa.

Siltä osin kuin pääsen kärryille, siinä ovat hänen vaimonsa ja kolme lastaan, jokaisesta valoisa, auvoinen kuva. He ovat siellä jossain Kurdistanin vuorilla. Näin ymmärrän.

Kaikki alkoi paikallislehden lukemistilanteesta. Lehden oli joku unohtanut penkille, johon istahdin odottamaan junaa. Aukeamalla s. 6 ja 7 uutisoitiin neljällä palstalla maailmanlaajuisesti operoivan, Suomessa pääkonttoriaan pitävän yrityksen yt-neuvotteluista. Luin juttua kasvavan mielipahan vallassa. Reippain ottein läpi runnotut neuvottelut olivat päättyneet järkytykseen, ahdistukseen, pelkoon, lomautuksiin, eläkeputkiin ja 275 työntekijän irtisanomiseen.

Tämä herätti vieressäni nuokkuvan Suleimanin. Hän äkkäsi otsikon ja ymmärsi kielitaidottomanakin, mistä lehti kirjoitti. Kuin sähköiskun saaneena mies virkosi henkiin, tökkäsi etusormensa otsikon lukuun 275 ja osoitti sitten itseään. Sen jälkeen häntä ei pidätellyt mikään.

Tässä on jotain taianomaista. Miten sattuikin, että istuin odotussalissa juuri Suleimanin viereen ja aloin märehtiä juuri tuota juttua? Mistä Suleiman tiesi, että globalisaatio on minulle arka asia? Mistä hän tiesi, että juuri minä olen miettinyt asiaa jo vuosia. Olen seurannut globalisaatioon liittyvää lehtikirjoittelua ja keskustelua muissakin medioissa. Olen leikellyt tutkijoiden globalisaationäkemyksiä talteen.

Te ehkä sanotte, että siinäpä outo heppu, mutta tällainen jämppi minulla on. Ehkä teilläkin on omanne, mutta ette vain julkisesti levittele asiaa. Ette kirjoittele kirjoja jämpeistänne. Sitä paitsi, kerääväthän jotkut postimerkkejäkin. Tunnen kaverin, joka tietää kaiken seitikeistä.

Tätä nykyä leikekansioni pullistelee. Ähkyään potevan kansion ääressä ajattelen globalisaatiosta niin, että kyse on jonkinlaisesta surullisen hahmon ritarista. Globalisaatio on modernin ylikansallisen työn lehtolapsi, oikeastaan syytön syntymäänsä.

Tuntuu tietysti hassulta, että yksityisenä ja epäpoliittisena ihmisenä olen murehtinut sellaisten perinteisten kansallisvaltioiden kuten Suomi, Ranska ja Italia liukenemista maailmankartalta. Globalisaatiokehityksen myötä (jos nyt EU:kin lasketaan globalisaation piikkiin) ne ovat melkeinpä lakanneet olemasta.

Tunnustan että minua on ottanut kupoliin vaikkapa se, että ikioma Suomeni on menettänyt paljon asioita, joita sille joskus ennen kuului. Yksi tällaisista asioista on valta.

Mihin on valta valunut? Sanokaa se.

Nyt lankojen päitä pitelevät käsissään jäävuoren kokoiset monikansalliset yhtiöt. Ne ovat kahmineet kaiken itselleen. Ne ovat alkaneet säädellä taloutta ja kansallista kilpailukykyä. Ne ovat ottaneet hoteisiinsa jopa päivittäiset tarpeemme. Evian-pullo marketin hyllyllä kirkuu: juo!

Tästä huolimatta yksittäisillä yrityksillä, vaikkapa Outokummulla tai UPM-Kymmenellä, ei kuitenkaan tunnu olevan valtaa (nykyisin epäilen, onko aina edes halua) suojella kotimaista taloutta globalisaation negatiivisilta vaikutuksilta. Merkillistä. Kenellä siis valta tosiasiassa on?

Ei ihme, että olen tuntenut itseni leikekansioni äärellä välillä niin pieneksi ja voimattomaksi.

Globalisaation kauas näkyvä piirre on ollut se, että kun uutisia tuotannon keskittämisestä tulee, ne koskevat yleensä valtaisia ihmisvirtoja. Ja mihin suuntaan virta käy? Yleensä aina yrityksistä poispäin!

Eilispäivänä luin, kuinka STX Finlandin Turun telakka lopettaa 430 työsuhdetta vuoden loppuun mennessä. Suhdanteet ovat kuulemma nyt sellaiset. Toissapäivänä luin, kuinka Wärtsilä vähentää 1 500 henkilöä.

Kun Wärtsilä-uutinen tuli julkisuuteen, panin merkille oudon asian: yhtiön osakkeen arvo nousi Helsingin pörssissä yhden päivän aikana kokonaista 13 prosenttia! Tiedän, mistä se johtuu, mutta sitä pahemmalta se tuntuu.

Yritysten kilpailukykyä siis kehitetään, hallintoa kevennetään, työvoimakustannuksia leikataan. Eikö ole hullua, että tästä kaikesta huolimatta maailmalla on edelleenkin ekonomisteja, jotka väittävät rävähtämättömin silmin kotimaisen talouden hyötyneen globalisaatiosta. Tätä väitettä olen miettinyt. Mihin ihmeeseen se mahtaa perustua?

Tai ehkä sittenkin olen väärässä. Ehkä en vain ole huomannut globalisaation positiivisia piirteitä. Katsokaa nyt tuotakin vauvaa tuossa: sehän on alkanut jokeltaa äitinsä sylissä! Se tuijottaa herkeämättömillä nappisilmillään minua ja Suleimanin käsiä.

Kärpästen tapon aika

Olen Tupla-suklaapatukoiden suuri ystävä. Luullakseni juuri siksi mieleeni tarttui tapahtumaketju muutamien vuosien takaa. Joku muukin voi muistaa jutun. Se liittyi Turkuun, sikäläiseen Leafin makeistehtaaseen. Vuonna 2005 Leaf siirtyi muutamien näppärien koplausten seurauksena kansainvälisten pääomasijoittajien haltuun. Hups vain, yhdessä yössä!

Leaf oli meille suomalaisille vähän kuin Saab ruotsalaisille, jonkinlainen kruunun jalokivi, kansallisaarre. Olihan Leaf ollut Hellas-nimisenä meikäläisten omistuksessa jo vuosisadan ajan.

Pian alkoi tapahtua. Omistajavaihdoksesta oli kulunut vain jokin pahainen viikko, kun Leafin uusi hallitus äkkäsi makeisten teon olevan Suomessa sietämättömän kallista. Tämä ei tule toimimaan näin, urahdeltiin osavuosikatsausten äärellä. Yhtiöhallituksen päivittely kantautui työntekijöiden korviin. Liukuhihnoilla alettiin pälyillä. Alettiin ounastella pahaa.

Kului puoli vuotta ja uusi marssijärjestys oli valmis. Vastedes Leafin perinteisimmistä makeisista Mynthonia ja Läkerolia alettaisiin puristaa yhtiön Slovakian tehtaalla. Siellähän oli kapasiteettia ja tukusti halvempaa työvoimaa. Voi, kun työ olikin halpaa Slovakiassa!

Hopeatoffee siirrettäisiin alkuun Ruotsiin ja lakritsin valmistus ensi hätään Tanskaan. Hollannissa päätettiin ruveta tuottamaan Sisu Horna -pastilleja ja Tšekissä lakritsipiippuja. Joitakin tuotteita (Budapest ja minun ikioma Tuplani!) teetettäisiin alihankintana joko Ukrainassa tai Tšekissä. Ukrainalaiset saisivat ne hoitaa, jos ehtivät rassata pikeentynet röörinsä kuntoon vappuun mennessä.

Me suomalaiset, minä muiden mukana, olimme pöllämystyneitä. Tällä kertaa työ ei karannut juuri minun ulottuviltani, mutta silti olin ihmeissäni.

Oletan, että Suleimanilla oli oma Leaf-kertomuksensa. Tarinallaan hän koetti valaista minulle sitä, että globaaleilla markkinoilla toimivien yritysten ensisijainen tavoite ei suinkaan ole niin vanhanaikainen kuin ”hyvän elämän” tarjoaminen omille työntekijöilleen. Jos hän sitä tarkoitti, hän oli oikeassa. Kasvottomien yritystoimijoiden tavoitteena ei ole enää aikoihin ollut työntekijöiden määrän lisääminen, ei edes olemassa olevan henkilöstön säilyttäminen.

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö Suleimanin eteeni levittämä ongelmavyyhti olisi myös moraalifilosofinen sotku. Ajatelkaa nyt: jos Tupla-patukkaa voi valmistaa kokonaiset kaksi kertaa halvemmalla saman Leaf-nimisen yrityksen Tšekin, Slovakian tai Ukrainan tehtaalla, miksi sitä pitäisi koettaa päähänpinttymän omaisesti puristaa Suomessa? Miksi ihmeessä? Siksikö, että niin on aina tehty? Työhän on täällä ruokottoman kallista. Emmekö me ihmiset ole yhtä suurta perhettä, veljiä ja siskoja keskenämme? Emmekö asuta yhtä yhteistä, rajallisten luonnonvarojen maapalloa? Miksi emme todella panisi hyvää kiertämään?

Kuten Suleiman, minäkin haluaisin avautua. Minua surettaa se, missä mennään ja kenen ehdoilla mennään. Ajan henki tuntuu olevan yhä suurempien voittojen kahminta, yhä vapaampi, yhä säälimättömämpi kilpailu ja entistä kansainvälisempi areena. Pois risut ja männynkävyt!

Koska näin on, monien yritysten kohdalla globaali toimintaympäristö on merkinnyt paluuta perimmäisen kysymyksen äärelle: millä kumman konsteilla olemme vielä vuosikymmenenkin kuluttua olemassa?

Moderni bisnesympäristö suosii virtaviivaisuutta. Se suosii fuusioita ja keskittymistä. Ennen kaikkea se tuntuu suosivan gigantteja toimijoita, tai kuten hillityn pidättyväisesti on sanottu: kansainvälisesti riittävän suuria yrityksiä.

Totta kai olen huolissani perhekunnastani, lapsistani ja muista lähimmäisistäni täällä kylmässä periferiassa. Me suomalaiset olemme vähäväkinen kansa, ja tästä kaikesta tuntuu koituneen meille vaikeutta kerrakseen. Jo olosuhteiden johdosta tuotantokustannukset ovat täällä korkeat. Yhä useamman meikäläisyrityksen kohdalla kuvaamani yhtälö on tarkoittanut kiperiä valintoja. On ollut viisasta luopua kaikesta siitä, mikä on vaikuttanut vähänkin ylimääräiseltä. Kaikesta siitä, mikä on vaikeuttanut keskittymistä ydinbisnekseen.

Näin meidän on annettu ymmärtää.

Tämä aika ihailee jättiläisiä. Suuri on saatettu merkitsemään kauneutta, tehokkuutta ja virtaviivaisuutta. Pakkomielteenomainen toiminnan supistaminen tuntuu olevan erottamaton osa yritysten fuusioitumisintoilua.

Voisi luulla, että yritysfuusio ja toiminnan supistaminen ovat toisilleen vastakkaisia toimia. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Yllättäen nämä toiminnot tukevat toisiaan ja ovat jopa toistensa edellytyksiä.

Lueskelin taannoin puolalaissyntyisen sosiologin Zygmunt Baumanin kirjaa Notkea moderni (suom. 2002). Monien muiden asioiden ohessa Bauman ruotii sitä, kuinka yritysten fuusioitumisessa kaukana oleva saadaan näennäisesti lähelle.

Fuusioajattelussa lyhyillä kohtaamisilla voidaan korvata pitkäaikainen ja ikävältä kalskahtava sitoutuminen. Se näkyy ympärillämme monella tapaa. Se näkyy työntekijöiden kierrättämisenä ja, jos katsotaan edemmäksi, se näkyy vaikkapa tehtaan patruunoiden poistumisena. Tehtaan patruuna-ajattelutapaa ei enää ole, koska kukaan ei ehdi oppia tuntemaan tehtaan patruunaa (viimeiselle ehdokkaalle tarjottiin kultainen kädenpuristus 44-vuotiaana, koska hän alkoi olla vapiseva ikäloppu palveltuaan yritystä ikuisuudelta tuntuvat melkein kaksi vuotta).

Tällä hetkellä fuusioituminen näkyy ympärillämme merkillisenä lumipalloilmiönä, jonka piirteenä on ollut suurten paisuminen pienten kustannuksella. Yritysmaailmassa on pitkään tiedetty, että tehokkain tapaa syödä pienempiä on ostaa niitä häiritsemästä omia markkinoita. Pienet ja toisin tekevät ovat aina olleet häiritsevien kärpästen surinaa suurten korvissa.

Tämän vuosituhannen alku on ollut kärpäsen tapon aikaa.

Suleiman piti kuin pitikin puheensa oikealle henkilölle. Hänen esityksensä alkoi saada vastakaikua sillä sekunnilla, kun bongasin siitä sanan ”globballizatzion”. Suleiman puhui minulle siitä, kuinka talouden kaaostama maailma on singottu radaltaan ja kuinka se on saanut vikasuunnan.

Minulle käsittämättömällä kielellään hän puhui siitä, kuinka maailmasta on tullut tuijottavakatseisten, kireäkauluksisten pikkutakkimiesten (yhä useammin myös jakkupukuisten piikkarinaisten) kohelluskenttä.

Minusta on jo pitkään tuntunut, että talous vie meitä. Se vie meitä kuin laskiämpäriä.

Tämä meno näkyy kaikkialla, vaikkapa nytkin täällä rautatieasemalla. Kun astun asemarakennuksen odotushuoneesta viimaiselle ratapihalle, vastaani tormaa trendikkäine läppärilaukkuineen business managereita, joilla kaikilla tuntuu olevan kristallin kirkas missio (lentokentillä heitä on rutkasti enemmän). Se on painettu poltinraudalla heidän teflonpintaisiin otsiinsa.

Jo asemalaiturilla hipsuttaessaan nämä uuden talouden äänitorvet onnistuvat puhkumaan kanssamatkustajiensa iloksi voitonmaksimointi-intoaan. Kun Pendolinon ovet suhahtaen avautuvat, he harppovat vaunun keskiosan tietokonepaikoille levittäen sähköiset taseensa koko osaston ihailtaviksi.

He ovat totisesti sitoutuneet, ja kaikki palat heidän elämänsä palapelissä osoittavat, että he ovat tehneet sopimuksen työnantajansa kanssa. He ovat testamentanneet elämänsä työnantajalleen.

Heidän työnantajansa on heidän elämänsä.

Sinne jonnekin, vaunuosaston nurkkaan, lampsin minä ja kaivan povitaskustani tuon saman, odotushuoneesta pelastamani maakuntalehden. Lehti on entistä nuhjuisempi, sarjakuvatkin näkyvät puuttuvan, mutta so what. Housuni ovat vain samettia ja puoleksi tekokuituisessa villapaidassani on nöyhtää.

Mutta paitani on puhdas. Oman elämäni tukirakenteet ovat vielä pystyssä. Minulla on sentään työtä, olkoonkin että otteeni siitä on alkanut lipsahdella.

George Turklebaumin kuolema

Työelämäsuhteessani on siis lieviä traumatisoitumisen piirteitä. Kun katselen ympärilleni, huomaan että työ on kyllä tarjonnut yhdelle ja toiselle meistä elintasoa ja aseman, mutta samalla on tapahtunut muutakin. Todellisuudessa elämänlaatumme on alkanut hiljalleen mureta.

Asiaan on muitakin syitä kuin kasvoton globalisaatio, josta ei tällä kertaa enempää.

Ne muut syyt ovat niitä pieniä arjen ihastuttajia, joita kenen tahansa työhön liittyy. Yksinään ne eivät paljoa paina, mutta yhteen kekoon kasattuina ne ovat vuosien ja kuukausien varrella alkaneet kummasti tuntua: laadun sertifiointi, kehityskeskustelu, sopimusneuvottelu, osaamiseen sidottu palkkausjärjestelmä, hallinnon rakenteellinen kehittäminen, valtionhallinnon tehostamisohjelma, tuloskortti, elektroninen työajan seuranta, sähköinen virkamatkaesitys, henkilöstöportaali, synkronoitu tilavaraussysteemi, vuosilomajärjestelmä ja niin edelleen.

Tuon listallisen ohessa minulla on muutamia muitakin työelämähuolia. Yksi niistä on yhteisöllisyys. Luitte oikein. Tuosta pienestä sanasta on jostain syystä tullut henkilökohtaisen surutyöni kohde. Tähän hätään en keksi muuta selitystä, kuin että siinä on jotain vertauskuvallista voimaa.

Yhteisöllisyys on ristiriitainen asia. Toisaalta koen, että nykyelämäämme liittyy, ainakin näennäisesti, monia yhteisöllisiä piirteitä. On verkostoitumista, on yhteiskunnallista toimintaa, on jaettua vastuuta, osallisuutta ja niin edelleen.

Mutta toisaalta tämä uusi yhteisöllisyys on erilaista. Oletteko panneet merkille? Tuntuu kuin verkostoituisimme vain, jos siitä on jotakin hyötyä meille tai yrityksellemme. Osallistumme yhteiskunnalliseen toimintaan, jos voimme sen avulla menestyä ja saavuttaa parempia asemia urallamme.

Sen sijaan sellainen vanhanaikainen, lapsuudestamme tuttu, aito, kanelipullantuoksuinen ja pyyteetön huolehtimisen tapa (yhteydenpito ystäviin, lähimmäisten huomioon ottaminen, lämpimäiset, kananmunien lainaaminen, joulukortit, naapuriapu jne.) on katoamassa elämästämme. Sanokaa milloin viimeksi kyläilitte ystävienne kanssa? Arvasinhan: kaikki eivät enää edes tiedä, mitä kyläilemisellä tarkoitetaan. Mitä tehdään, kun ollaan kylässä?

Muistan kuinka elämäni ensimmäisen auton, vuoden 1968 mallia olevan taivaansinisen Saab 96:n, vaihteisto yllättäen petti. Yhtäkkiä vain kuului ”klonk!”, sitten vielä kahdesti ”klonk klonk!” Matkanteko tyssäsi siihen. Takaisku oli niin totaalinen, että koko vaihdelaatikko piti vaihtaa. Jotta homma olisi onnistunut, piti moottori irrottaa – Saab nyt vain oli sellainen.

Yksin en olisi remontista selvinnyt. Tiesin että naapurissa asui uuttera perheenisä Vilho, joka hallitsi tällaiset asiat. Niinpä hakeuduin hattu kourassa hänen puheilleen. Ajattelin kysyä neuvoa.

Neuvoa ei tullut, mutta tuli ehdotus: Työnnetään auto tuonne meidän talliin ja korjataan yhdessä. Ennen kuin olin ehtinyt ähkäistä, tuo rajattoman ystävällinen, käsistään taitava poliisimies oli jo vetämässä haalareita päälleen.

Ja niin tehtiin. Monta iltaa makoilimme auton alla, minä ja Vilho. Kun vaunu vihdoin tuli kuntoon, ei rahasta puhuttu. Tai koetin kyllä puhua, mutta Vilho ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa. Mitä hulluja, pitäähän naapureita auttaa, kuului kuittaus.

Vielä oman urani alkuvaiheessa työ oli, ainakin ajoittain, tyyntä toimintaa työntekijän itsensä ja hänen läheistensä elämän turvaamiseksi. Nykytyössämme saatetaan kyllä mainita sana yhteisöllisyys, mutta eikö totta: nykyisen kaltainen kaikkialle säntäilevä, kiireellä tönkkösuolattu työ on kuin onkin ollut todellinen hyvästijättö pärekattotalkoille!

Sen sijaan että olisimme ehtineet pysähtyä, kuunnella ja auttaa toisiamme, olemme onnistuneet tekemään työpaikoistamme merkillisiä laukkaratoja. Yhteisöllisyys on jo pitkään ollut jotenkin päälle liimattua. Se on kerran vuodessa toistuva pikkujoulu, jossa yliladatuilla odotuksilla raskautetut ihmiset purkautuvat haukkumalla juovuspäissään pomonsa.

Yhteisöllisyys on sitä, että meidän vakuutetaan olevan osa tiimiä.

”Yhteisesti hyväksytystä” on tullut yksi äänekkäimmin toistetuista menestyvien työyhteisöjen tavaramerkeistä, kaikkiin ilmansuuntiin huudeltu mantra. Todellisuus on kuitenkin toinen. Työ on tehnyt meistä pahansuopia, kateita, itsekkäitä lurjuksia. Tosiasiassa työ on pakottanut meidät saman käytävän ihmiset kilpailemaan jopa keskenämme.

Tässä uudessa iloisessa järjestäytymisessä kaiken keskus on työn tarjoaja, organisaatio. Se on vulkaanisen vuon kuuma ydin. Moderni organisaatio on pyhä. Se on lihaksikas, kasvoton, humiseva, vertikaalinen ja pyhä. Juuri näiden ominaisuuksien vuoksi organisaatiolle on annettu luovuttamaton oikeus puhua laillaan yhteisöllisyydestä – aivan kuten sille on annettu oikeus tuomita kaikenlainen muunlainen tekeminen pannaan.

Oletteko panneet merkille? Samalla kun on rummutettu organisaation omaa tekemisen filosofiaa, esimerkiksi yksin suoritettu urakointi on saanut luvan luikkia työelämän takamaastoon. Yksin tekeminen ei ole enää trendikästä yhdessäkään aikaansa seuraavassa organisaatiossa.

Olletikaan yksin tekeminen ei sovi kuvaan, jos erehdyt tekemään sen jotenkin omintakeisesti, persoonallisesti. Myös kaikkea muuta ruodusta poikkeamista katsotaan karsaasti. Ajan myötä tällainen on aiheuttanut minulle työelämäpahoinvointia. Pahimpia juttuja on ollut juuri yksin tekemisen karsaasti katsominen. Nähkääs jo kansakoulun hiihtokilpailuissa selvisi, että olen sittenkin parhaimmillani juuri yksilölajeissa.

Olen kyllä joskus ottanut asioita puheeksi, esimerkiksi kehityskeskusteluissa. Mutta miten ovat ottaneet organisaationi Tärkeät Ihmiset ehdotukseni vastaan? He ovat kyllä olleet sen näköisiä kuin kuuntelisivat ja nyökyttelisivät hyväntahtoisesti päätään. Todellisuudessa he ovat keränneet painetta ohimosuoniinsa, hioneet taseitaan, eivätkä lopulta ole lotkauttaneet korvaansakaan.

Todellisuudessa peililasiorganisaatiomme tekevät kaikkensa kietoakseen meidät hiusmartoamme myöten itseensä. Ne kuljettavat meitä saunailloissa ja jatkavat connecting people -hoentaansa. Tämän kaiken ne tekevät jähmettynyt vino (lukekaa tarkasti, ei siis vieno) hymy huulillaan.

Juuri sehän tässä on ollut niin irvokasta.

Elämästämme pakoon luikkinutta yhteisöllisyyttä pysähdyin pähkimään yhden pikkuruisen lehtijutun äärellä. Mistä sattuikin silmiini New York Timesin uutinen kuolemantapauksesta sikäläisessä kustannusyhtiössä. Jutussa kerrottiin miehestä, joka oli tullut elonsa päätepisteeseen oman työpöytänsä äärellä.

Sellaista tietysti sattuu, ei se tavatonta ole. Kummallista sen sijaan oli se, ettei moneen vuorokauteen kukaan yrityksen työntekijöistä tullut panneeksi merkille tapahtunutta. Kuvitelkaa, yksi heidän työtovereistaan oli kyyhöttänyt kuolleena työpöytänsä äärellä kokonaista viisi vuorokautta, eikä yksikään ihminen reagoinut!

Tapahtuman onneton päähenkilö, George Turklebaum, 51, oli työskennellyt kolmen vuosikymmenen ajan oikolukijana eräässä newyorkilaisessa kustannusyhtiössä. Työpäivät, -viikot ja -vuodet olivat vierineet, kunnes eräänä päivänä George oli saanut sydänkohtauksen kesken oikolukutehtäväänsä.

Aivan erityisen vaikeasti ymmärrettäväksi tapauksen tekee se, että kuolema oli tapahtunut 23 työntekijän avokonttorissa. Kuolinsyyntutkija onnistui selvittämään, että George Turklebaum oli kuollut maanantaina. Asiaa ei kuitenkaan havaittu ennen lauantaita. Tuolloin nimittäin siivooja halusi tietää, aikoiko mies työskennellä myös viikonvaihteessa.

Hän oli tarttunut Georgea hellävaroin hartiasta, eikä mies tietenkään ollut reagoinut.

Pahoinvoivaan yhteisöllisyyteen viittaisi se, että Georgen olivat viikon aikana sivuuttaneet kymmenet työkaverit, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hänen vointiinsa, saati outoon työasentoon. Kenelläkään ei viikon aikana ollut asiaa Georgelle, kukaan ei ollut kaivannut häntä edes kotiin.

Lopputuloksena oli, että kuolleen työntekijän esimies Elliot Wachiaski oli ainoa, joka suostui edes yrittämään selitystä:”George oli joka aamu aina ensimmäisenä paikalla. Hän myös lähti viimeisenä firmasta. Siihen vain oli totuttu. Niinpä kukaan ei pitänyt mitenkään merkillisenä, että hän istui samassa asennossa eikä virkkanut mitään. Hän oli aina niin paneutunut töihinsä, ettei kukaan pitänyt sitä millään tavoin poikkeavana.”

Kuolinsyytutkimuksessa palja...