Helsinki

© Max Manner

Kannen ulkoasu Ella Tontti

E-kirjan toteutus: Elisa Kirja 2012

ISBN 9789525918403

Omistettu heille, jotka loivat uskoa.

Erityiskiitos tohtori Arnaud Charpentierille.

OSA I

1.

Maanantai 25. heinäkuuta 1966

Viipyilevä illansuu vaikutti raukealta. Mutta raukeuden sisään oli kätketty jotain. Ehkä se oli odotusta – piinaavaa, ilkeää, inhottavaa odotusta.

Metsän taakse piiloutuva aurinko oli lämmittänyt sannan. Hiekanjyvät polttelivat yhä sormia.

Lapsia oli kolme. Oli poika ja kaksi tyttöä. He istuivat ringissä ja leikkivät.

Paljaat pikkuruiset jalat olivat vetäytyneet mykkyrälle, selät painuneet pyöreille kaarille.

Kesäpäivän rippeet olivat seisahtuneet heidän ympärilleen. Ne väreilivät lämpönä kohti taivasta, tanssivat piirissä, sulkivat lapset sisäänsä.

Jalanpohjat, kasvot ja kädet olivat likaantuneet leikeissä.

Yksikään lapsista ei ollut vielä kymmentä. Tytöistä vanhempi aloittaisi syksyllä koulun. Ei tänään eikä huomenna, ei ihan vielä, mutta syksyllä.

Yhä piti leikkiä. Piti pysytellä ulkona. Sisälle ei saanut mennä.

Entten tentten…

Pienet ruskeat kivet olivat lehmiä. Harmaat ja vähän suuremmat taas olivat latoja ja taloja, navettoja. Harmaista suurista keskimmäinen, se lapsen nyrkkiä vähän kookkaampi, oli päärakennus. Sen sivuille upotetut mustikanvarvut esittivät koivuja.

Hevoset laukkasivat rosoisiksi avautuneina teräväreunaisina käpyinä.

Lampaita määki kahdeksan. Ne olivat männyn kaarnaa
– pelkkiä pihkaisia pikkupalasia, mutta kumminkin. Niiden villa tirisi tahmeaa mahlaa, se tarttui sormiin ja sormista joka paikkaan. Kaarnalampaille oli tehty männynrisuista kaksi aitausta.

Kaikkein pienimmät otukset, havunneulasista vikuroiviksi väkäsiksi taitellut, olivat kanoja. Yksi ei pysynyt pystyssä vaan kaatuili jatkuvasti. Se kellahti tismalleen samalla sekunnin sadasosalla kun tytöistä vanhempi, se tummakutrinen, havahtui tuttuun ääneen. Hän nosti katseensa hiekasta. Pyyhkäisi nenänsä kesämekon pitsiseen helmaan, joka oli ollut aamulla lumenvalkoinen. Käänsi päätään. Saparoille pingotetut hiukset heilahtivat vasemmalta oikealle.

Pähkinänruskeat ripset kehystivät vastavaloon siristäviä silmiä.

Ja nyt. Nyt hän näki auton, jota he olivat odottaneet.

Auto oli pieni, burgundinpunainen ja pyöreälamppuinen. Siinä oli kapeat ja hassusti käyrät, kiiltävämetalliset puskurit, ja sen rikkoutunut pakoputki vauhkoonnutti kylän koirat.

Rumpujarrut kirskahtivat muutamaa metriä ennen kukkapenkein koristeltuja porstuan portaita.

Poika tarttui käpyhevoseen eikä tohtinut kääntää katsettaan.

Äiti oli sanonut, ettei saa. Tuijottaa ei saa. Ulkona piti leikkiä, vain niin oli hyvä.

Siskoksista pikkuisin osoitti sormella havunneulakanoja ja sanoi teelikamentten. Hänkään ei vilkuillut selkänsä taa, koska ulkona piti leikkiä, ja Saaralla oli nälkä ja jano. Tai sitten sisko oli vain niin pieni ja mistään mitään tietämätön, että kuvitteli kaiken. Että oikeasti Saaran oli nälkä ja jano vain siskon kuvitelmissa.

Saara oli ruskeista kivistä kolmanneksi suurin, melkein kuin oikea lehmä. Utareet ja sorkat, kylkiä koristavat ruskeat laikut, nekin piti kuvitella.

Hissun kissun…

Isän kasvot olivat jäykät, kun ne paljastuivat metallisesti narahtavan auton oven takaa.

Matalalta helottavan auringon puolipyöreä kehrä ympäröi ne takaraivolla – ihan niin kuin siinä suuressa Jeesuskristusvapahtajan kuvassa pyhäkoulun seinällä, selkänsä taakse kurkisteleva tyttö muisti. Isän takana sädehtivä valo oli kuusikon ylle paiskattu liekehtivä soihtu, aivan kuin isän lyhyet ja tikkusuorat hiukset olisivat syttyneet tuleen. Punaisen ja keltaisen hehku sai kulmikasliikkeisen hahmon näyttämään tummalta ja, jos mahdollista, entistäkin vakavammalta.

Tytöstä tuntui, että isä omisti vain yhden ilmeen. Hän nosti kämmenensä hiekasta, vei sen otsalleen, varjosti silmiä, oli horjahtaa nenälleen. Nojasi kyynärpäällä pojan luisevaan olkavarteen.

Isä tuli kohti mutta vain metrin tai kaksi, kääntyi sitten kannoillaan ja katosi ovesta.

– Äiti sanoi, että pitää leikkiä, poika muistutti.

Mutta tyttö ei vastannut. Eikä siskokaan, se pikkuisempi ja vähän hassu.

– Mitä isä nyt tekee, poika kysyi.

– Meni sisälle.

Tytön nukkaisen pehmeät ja pyöreät kasvot kääntyivät hitaasti takaisin. Hän tapitti kiviä ja käpyjä, havunneulasia. Ilmekään ei värähtänyt.

Kivet, kävyt ja kaarnanpalat tuijottivat takaisin, nekin ilmeettöminä.

Toinenkin kanoista oli kaatunut.

Vaapula vissun…

Pojan sormi kiemurteli päättymätöntä tietä hiekkaan. Otsalle ilmestyi kaksi pitkää pehmeäpiirteistä juonnetta. Sormi jatkoi päämäärätöntä piirtämistä.

Odottamisen pystyi aistimaan, se melkein maistui suussa, suhisi korvissa. Mutta siitä ei koskaan puhuttu. Piti vain odottaa, kunnes äiti…

– Isä tuli tänään aikaisemmin, poika sanoi hiljaa.

Vaikka tyttö ei katsonut poikaa, hän ymmärsi. Hän tiesi, että veli oli nielaissut viimeiset sanansa, ja päätti auttaa.

– Kuin eilen.

Poika nyökkäsi epävarmasti.

– Ja eno on vielä…

– Eelin keelin plot, pikkusisko hihkaisi.

Tyttö vilkaisi pikkusiskoa ja laski kämmenensä otsalta. Painoi sen veljensä huulille.

– Älä sano. Ei saa sanoa.

Jossain takana paiskattiin ovi. Ikkunalasit helähtivät.

Viipula vaapula vot…

Isän askeleet seisahtuivat keskellä pihaa. Hän puristi nyrkkejä. Rystyset haalistuivat vitivalkoisiksi. Hän näytti aivan siltä kuin olisi hamunnut itseensä voimaa jostain syvältä, sorasta ja sannasta, mullasta ja pölyävän turpeen alle kätketyistä kivikkoisista louhikoista.

Sitten hän kääntyi juuri hetkeä ennen, vain silmänräpäystä aikaisemmin, kuin hänen ja tytön katseet olisivat kohdanneet orpona roikkuvan pyykkinarun alla. Hän käveli kaivon ohitse piharakennukselle, tarttui ripaan ja meni ovesta.

Ovi taisi jäädä piirun verran raolleen, koska salpa ei kilahtanut.

– Mitä nyt?

– Isä meni liiteriin, tyttö kuiskasi.

Liiteri oli maalattu punamullalla. Siellä säilytettiin polttopuita ja isälle tärkeää mutta kaikille muille turhaa roinaa, äiti oli sanonut.

– Halkoja hakkaamaan, poika sanoi käheästi ja sai sanat kuulostamaan melkein yhtäjaksoiselta huokaukselta.

Mutta tyttö ei taaskaan vastannut. Hän seurasi hetkisen siskonsa leikkiä. Nousi sitten aloiltaan ja käveli arasti pihan poikki. Helteiden polttama ruoho kutitteli jalkapohjia.

Väsyneen auringon viimeiset säteet leikkautui teräviksi kiiloiksi pihaa reunustavien kuusten väliin.

Tyttö ei pitänyt kiirettä.

Puh pah…

Kitisevä ovi oli suuri ja raskas. Se aukeni vain vaivoin.

– Isä. Isä?

Tyttö seisahtui ovensuuhun valon ja hämärän rajalle. Hän kallisti päätään, hädin tuskin ymmärsi näkemäänsä. Nosti kädet rinnalleen. Pienet sormet näpelöivät mekkoon ommeltuja nappeja. Hän vilkaisi maahan ja katsoi sitten uudelleen isää.

Kurkihirrestä roikkui kiristynyt köysi, eivätkä isän kengät koskettaneet maata.

Jakkara oli kumollaan.

Ilmassa leijuvat pölyhiukkaset tanssivat polkkaa takaseinän rakosista porautuvissa valonsäikeissä.

Tyttö säpsähti huomatessaan veljen vierellään. Hän aisti tämän pidättyneen hengityksen, tunsi nenässään pikkupojan makean tuoksun.

Veljen käsi tapasi hänen kättään. Sisarusten sormet puristuivat tiukasti toistensa lomaan.

He osasivat vain katsoa, seisoa yhdessä ihan hiljaa ja rinnatusten.

Siinä seistessä maailma pysähtyi. Se ympäröi heidät, musersi jättimäisiin kouriinsa. Se painoi polttoleiman heidän sieluunsa. Sinä hetkenä huoleton lapsuus loppui.

Eivätkä he kuulleet, kun pihan perältä kuului iloinen hihkaisu.

Pelistä pois!

2.

Tiistai 12. toukokuuta 2009

Pilvimassojen välistä työntyvät valopatsaat maalasivat Pingvallavatnin lahden, sitä ympäröivät tasangot ja Hengillin kukkuloiden rinteet lähes epätodellisin värein.

Koskemattoman erämaan keskelle rakennetut voimalarakennukset ja niiden teräskattojen ylle kohoavat neljä lauhdutinhöyryä sylkevää kolossaalista piippua kahlitsivat vihreän eri sävyin täplittyneen maiseman.

Orkuveita Reykjavíkurin – paikallisen energiayhtiön – omistama Nesjavellirin geoterminen voimalaitos tuotti satakaksikymmentä megawattia sähköä ja lähes kaksituhatta litraa kuumaa vettä sekunnissa. Se sijaitsi Islannin lounaiskulmalla kohdassa, jossa Atlantin keskiselänteen sauma sysäsi Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat erilleen.

Sadevesi oli imeytynyt maaperään syvyyksiin ja muodostanut maankuoren alle laajoja pohjavesiesiintymiä, kuin kallion sisään kasvaneita valtavia nestemäisiä taskuja. Mannerlaattojen saumakohdissa purskahteleva vulkaaninen kiviaines sai onkaloihin kerääntyneet vesimassat kiehumaan. Syvyyksissä kiehuva ja riittävän ohuen purkautumiskohdan löytänyt vesi muodosti maanpinnalle kuumia lähteitä, geysirejä. Nesjavellirin voimala oli rakennettu alueelle, jossa kuumien lähteiden tarjoamia geotermisiä energiaresursseja esiintyi normaalia enemmän. Maan sisässä 350-asteiseksi kuumentunut vesi työntyi täällä kahden kilometrin syvyyteen ulottuvien porauskuilujen kautta voimalan alle asennettuihin keräysputkistoihin, joiden välityksellä vesi ja höyry saatiin valjastetuksi. Erottelusta talteen otettu 190-asteinen höyry puristettiin kahdentoista barin paineella neljälle rinnakkaiselle turbiinille, joista jokaiseen kytketty erillinen generaattori myllysi kolmekymmentä megawattia sähköä. Nesjavellirin tuottama megaluokan sähköenergia ohjattiin laitoksen kupeelta monisäikeisiin kuparijohdinkaapeleihin ja niitä myöden saarta halkovaan 400 kilovoltin suurjänniteverkkoon. Verkko kuljetti energian lähempänä Reykjavikia sijaitsevalle sähköasemalle, joka muunsi sen keskijänniteverkolle sopivaksi.

Aseman keskimmäiseltä linjalta erkanevat kolmijohdinkaapelit kuljettivat virran kaupungin pohjoislaidalle, jossa jakelumuuntajat siirsivät sähkön pienjänniteverkkoon.

Skúlagatan ja Klapparstigurin kulmassa sijaitseva muuntaja ohjasi murto-osan keskusta-alueelle tarkoitetusta verkkovirrasta poliisitalon kellarikerroksessa sijaitsevaan sähkötauluun, josta se kipusi seinärakenteiden sisällä neljännen kerroksen jakokeskukseen ja erkaantui siitä poliisipäivystyksen selliosastolle johtavaan käytävään. Se kaarsi betonin uumenissa käytävän muotoja myötäillen jyrkästi vasempaan, eteni aulan seiniä putkan numero seitsemän kohdalle, pujahti ovenpieltä reunustavan teräskarmin alta sellin sisään, työntyi vaaleanvihreiden kaakeleiden ympäröimästä laattasaumasta ulos ja kytkeytyi sokeripalan välityksellä kalseaa valoa sykkivään neljänkymmenen watin hehkulamppuun. Lamppua ympäröivä maitolasinen kupu sai valon loistamaan entistä himmeämpänä, eikä vuosia sitten vesivahingon yhteydessä haljennutta lasikupua suojaamaan asennettu metalliverkko ollut omiaan kirkastamaan sitä.

Lähes sentilleen kaksi ja puoli metriä lampun alla – putkan peräseinälle muuratun polvenkorkuisen ja tuskin hartianlevyisen hyllymäisen rakennelman laattapinnalla – makasi viltin alle verhoutunut mies. Ja hytisi. Ei silti niin, että hän olisi muka mahtunut onnettoman peitteen alle kokonaan, ei läheskään. Mutta hän oli koukistanut koipensa mahdollisimman kippuralle, jotta ainakin yritys olisi paras mahdollinen.

Hän oli yrittänyt nukkua, mutta saanut unta vain vartin mittaisissa pätkissä, ja nekin tovit enemmän kuin kehnosti. Hän oli säpsähdellyt tuon tuosta omiin harhoihinsa tai jostain muualta, ei niin kovin kaukaa, kantautuviin ääniin. Peitonreunaa pitelevän, lähes kaksimetrisen ja punertavahiuksisen miehen hampaat kalisivat yhteen kuin katupora, eikä hän muistanut milloin olisi viimeksi palellut näin julmetusti. Itse asiassa koko hänen kehonsa vapisi jalkapohjista päälakeen ihan vimmatusti, eikä tärinästä ollut tulla loppua. Vaikka sähköä näytti riittävän lähes olemattomaan valaistukseen, lämmityksen suhteen täällä taidettiin elellä säästöliekillä.

Mies avasi silmänsä. Nukkumisesta, tai edes sen yrittämisestä, ei kerta kaikkiaan tullut mitään, koppi oli aivan liian kylmä. Olo oli muutenkin kuin piestyllä koiralla. Hän raotti lähes toisiinsa kiinni liimaantuneita, kuiviksi kohmettuneita huuliaan. Suussa maistui kissanpaska. Tai mistä sitäkään tarkalleen ottaen tiesi; hän ei ollut – ainakaan muistaakseen – koskaan maistanut kissan jätöksiä, eikä sen puoleen kai minkään muunkaan eläimen.

Katse nyki vasemmalle.

Hän erotti pelkkää vaaleanvihreää kaakeliseinää, jonka vastakkaisella laidalla kajasti tummemmalla vihreällä maalattu lukossa oleva teräsovi.

Mies siirsi katseensa takaisin kattoon mutta teki tämänkin mahdollisimman hitaasti. Hän nosti kämmenen otsalleen. Sormet haisivat yhtä aikaa ummehtuneilta ja kitkeriltä. Etu- ja keskisormi olivat kellastuneet runsaasta tupakoinnista, ja ihon alta puskevat höyryt muistuttivat viimeksi nautitusta nestemäisestä ravinnonlähteestä: Brennivín eli Svarti dauði, Musta kuolema – islantilainen kuminalla maustettu perinnesnapsi.

Kurkusta pääsi syvä, palleaa vavahduttava huokaus.

Kuinka helvetissä hän oli päätynyt tänne? Muisti oli tyhjentynyt lähes kokonaan. Kyseessä oli jokseenkin täydellisin tiltti miesmuistiin. Jos elämä tarjoili joskus vähemmän lokoisia olotiloja, sellaisia joita ei missään nimessä olisi kannattanut itselleen hankkia, yksi niistä oli parhaillaan käsillä: muutamaa lyhyttä välähdystä lukuun ottamatta melkein täydellinen black out, lähimuistin totaalinen romahtaminen. Eilisestä oli jäljellä pelkkää mustaa huminaa, hyvä jos sitäkään. Ellei sitten laskenut niitä salamoina välähteleviä lyhyitä mielikuvanrippeitä, jotka kimpoilivat kalloluiden sisällä puolelta toiselle, ja joista yhdestäkään ei saanut kunnon otetta, ennen kuin ne säntäsivät taas matkoihinsa.

Hän oli tullut tähän maahan ja tähän nimenomaiseen kaupunkiin muutama viikko sitten Turussa tapaamansa tarjoilijan, Reetan, kanssa. Tämän sinänsä otollisen peruslähtökohdan hän kyllä muisti. Mutta hänellä ei ollut tarkkaa kuvaa ajankulusta tai siitä, kauanko oli tässä kopissa jo virunut. Sen hän sentään tiesi – vaikka siitäkin oli jo tovi – että hänen kännykkänsä oli pirissyt vaativasti jossain teräsoven paremmalla puolen, kaiken lisäksi useaan otteeseen. Hän olisi voinut lyödä itsensä kanssa vetoa siitä, että soittaja oli ollut nimenomaan Reetta, hänen matka- ja mikäliekumppaninsa. Mutta hän ei ollut päässyt vastaamaan puheluihin, vaikka oli noussut tältä turkasen piippuhyllyltä, kompuroinut ovelle ja karjunut äänensä käheäksi. Hakannut kämmenensä melkein verille kylmään teräkseen.

Ovi oli ja pysyi kiinni.

Toinen huokaus, vähintään yhtä syvä. Mitä vielä?

Hän oli muistavinaan Laugavegillä sijaitsevan Mónakó-baarin kirkkaat valot, sen kilisevät peliautomaatit. Mutta oliko hän voittanut kruunuakaan vai hävinnyt mukanaan tuomansa matkakassan? Oli. Hemmetti soikoon, itse asiassa hän oli voittanut ihan reilusti! Mutta paljonko? Jackpot taisi olla satojatuhansia Islannin kruunuja, tarkkaa summaa hän ei saanut päähänsä. Hittolainen, sehän tietäisi ainakin muutamaa tuhatta euroa, kymmeniätuhansia Norjan kruunuja. Olivatko voittorahat yhä tallessa, siitä hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan.

Entä sitten? Mitä sen jälkeen tapahtui? Oliko Reettakin ollut paikalla? Mitä ilmeisimmin oli. Mutta oliko hän ehtinyt jo lähteä hotellille, ennen kuin… oli alkanut tapahtua? Tapahtua mitä? Sen kaiken muistamiseen hän tarvitsisi todennäköisesti jonkun viisaamman opastusta, ainakin pieniä vinkkejä, muistia virkistäviä vihjailuja.

Muutaman millin paksuisesta viltistä ei ollut mitään iloa, joten hän sysäsi sen syrjään ja – siitäkin huolimatta, että ohimoilla tykyttävät verisuonet uhkasivat räjähtää pitkin seiniä – ponnistautui istumaan. Putka tuntui pyörivän hänen ympärillään. Hän puristi ohimoitaan ja ummisti silmänsä.

Lopeta se pyöriminen, pyydän. Lopeta jo.

Hetken päästä hän raotti varovasti luomiaan. Putkan pyörimisliike oli lakannut. Pyörimisen sijaan se oli alkanut keinua kuin aalloilla.

Samassa hetkessä vatsan sisältö, tai kaikki mitä siitä oli jäljellä, ryöppysi ulos vatsahappojen maustamana suihkulähteenä. Hän ei ehtinyt kunnolla edes seisaalleen, kun vatsalihaksia kouristellut roiskahdus oli jo lattialla. Putkan seinillä kaikui karjahdus ja sen perään pitkä litania norjankielisiä sadatuksia. Hän pyyhki leukansa t-paidan helmaan – Route 66 – ja huomasi samalla, ettei hänellä ollut kenkiä, ei myöskään vyötä. Ei enää muuta kuin lämpimään oksennusliemeen kastuneet sukat, polvista revenneet – kuinka hitossa tämäkin oli nyt mahdollista – farkut ja kauhtunut t-paita. Ja sitten lamppu syttyi aivoissa, mutta vain muutamiksi sekunneiksi. Normaalimenettely, hän tiesi vanhasta kokemuksesta. Putkaan suljetulle ei koskaan jätetty mitään, millä vahingoittaa itseään. Tai jotakuta toista, jos mahdollista.

Kolmas huokaus.

Hän istahti kylmää hohkaaville laatoille ja näpelöi polvien kohdalta revenneitä farkkujaan. Repeämistä pilkottavaa ihoa kuumotti ja kihelmöi. Tai oikeastaan, kunnollista tervettä ihoa ei tainnut enää edes olla, polvien kohdalla oli pelkkää tummanruskeaksi kuivunutta rupea. Oliko hän kaatunut? Tai ehkä hänet oli kaadettu tahallaan, sekin oli kai täysin mahdollista.

Faen!

Hän kumartui eteenpäin ja nojasi ohimot kämmeniinsä. Otsalle nousseiden kylmien hikikarpaloiden lisäksi hän tunsi, kuinka kylkiä kivisti. Hän tunnusteli niitä varovasti. Kylkiluita ei tainnut sentään olla poikki. Mitä hittoa hänelle oli oikein tapahtunut? Oliko hän ajautunut tappeluun, saanut kerrankin kunnolla köniinsä? Hän älysi tarkistaa rystysensä, niiden kunto paljastaisi viime tuntien tapahtumista paljon.

Iho näytti ehjältä. Todennäköisesti hän ei ollut lyönyt ketään, ei ainakaan kovaa, se oli sentään positiivista.

Sitten ovelta kuului rapinaa ja kahahduksia. Ensin kaksi kolahdusta, kun salvat avattiin, ja sitten yksi vaimeampi laahaava ääni, kun ovi työntyi auki.

Terävä valonsäde leikkasi hämärää kuin veitsi sulaa voita. Näky oli niin voimakas, että silmät olivat sokaistua.

Mutta kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei astunutkaan sisään. Ainuttakaan komentoa ei annettu.

Hän nousi seisomaan, varjosti yhä silmiään ja otti muutaman tapailevan, sivulle viettävän askeleen. Lattia keikkui kuin laivassa.

Loppuisi jo…

Aulassa seisoi kaksi virka-asuista poliisia. Toinen katseli häntä hiljaisena, tarkkaili kai hänen yleistä vointiaan, vahti hänen tekemisiään. Toinen kyyristyi pitkälle kaksikerroksiselle laatikostoriville ja avasi ylemmästä rivistä reunimmaisen luukun.

– Tavarasi…

Ei vastausta.

– Voit nyt pukea yllesi, poliisi jatkoi.

Mies asteli lähemmäs ja tyhjensi laatikon sisällön syliinsä, laski tavarat viereiselle pöydälle. Kello. Lompakko. Vyö. Kulahtaneet buutsit. Kauhtunut farkkutakki.

– Pitäisi päästä vessaan.

Poliiseista pidempi, se tarkkailija, nyökkäsi. Mies ohjattiin aulasta lähtevän käytävän perälle.

– Odotamme tässä ulkopuolella, älä aikaile turhia.

*

Vaikka kohteeseen hälytetyltä rikospaikkapartiolta saapuneet lyhyet tilanneraportit olivat saaneet hänet kutakuinkin vakuuttuneeksi siitä, että tänne kannatti – tai oikeammin oli kai pikku pakkokin – tulla kiireellä, äkkiä hän ei enää osannutkaan muuta kuin istua ja toljottaa eteensä. Istua vain, pidellä Golfin nihkeäksi hionnutta ohjauspyörää ja tuijottaa. Se oli kaiken kaikkiaan ihan pirun lamaannuttavaa. Tätä kammottavaa tunnetta oli lähes mahdoton myöntää edes itselle. Ja silti oli kai pakko, sillä faktisen tosiseikan tajuaminen jyskytti takaraivolla: häntä pelotti aivan hillittömästi. Vai oliko kyseessä sittenkin jonkinmoinen paniikkikohtaus? Oliko hän jo muka niin etääntynyt käytännön kenttätyöstä, ettei ollut enää sietää sen mukanaan tuomia realiteetteja?

Ensimmäinen henkirikos yli kymmeneen kuukauteen, ja olen saman tien paniikissa…

Toisaalta, tämän piti nyt olla jotain todella hätkähdyttävää ja erilaista. Ei silti niin, etteivätkö kaikki henkirikokset olisi olleet millä tahansa mittapuulla arvioituna vakavia, mutta kumminkin. Ehkä aavistus tulevasta, siitä että nyt olisi luvassa jotain kerrassaan maata mullistavaa, oli saanut hänet varpaisilleen. Itse asiassa, hän harkitsi tilanteesta tavalla tai toisella luistamista ihan tosissaan.

Kädet olivat alkaneet hikoilla jo laitokselta lähdettyä, ja nyt alkoi kuristaa kurkusta.

Tuulilasin edessä avautuva, Annankadulta kohti Puutarhakatua muhkuraisina aaltoina loivasti laskeutuva nupukivinäkymä turrutti mielen. Tai ei ehkä pelkkä näkymä sellaisena, kuin hän sen oli entuudestaan oppinut tuntemaan, ei tietenkään, mutta kaikki muu samaan kuvaan väkipakolla ympätty. Mikään ei vaikuttanut enää aidolta ja oikealta, ei parhaalla tahdollakaan ajateltuna – unelias Portsan iltapäivä, johon partioautojen välähtelevät hälytysvalot, sinne tänne säntäilevät virka-asuiset poliisit ja sinivalkoraidalliset sulkunauhat eivät tahtoneet millään istua. Tämänhän piti olla täydellinen idylli: Turun kahdeksas kaupunginosa, pääosin 1900-luvun alkupuolella rakennettu Port Arthur, oli kiitelty ja moneen kertaan palkittu puutalokorttelien saareke keskustan länsilaidalla.

Oliko poliisityötä absurdimpaa siis olemassakaan? Oliko tosiaan mahdollista, että hän oli täysin väärä ihminen tähän ammattiin? Ehkä hänessä itsessään ei ollutkaan mitään vikaa, mutta ammatti oli kokonaan väärä. Niin tai näin, hän ei kyennyt avaamaan autonsa ovea, vaikka kello kävi vääjäämättä. Hän tiesi, totta kai, että jokainen haaskattu sekunti oli hukkaan heitettyä aikaa. Jos rikostutkinnassa oli erityisen tärkeitä hetkiä, niitä olivat sen ensimmäiset minuutit ja tunnit. Ne olivat käsillä tässä ja nyt. Ehkä hän kuitenkin onnistuisi, jos todella haluaisi. Pinnistäisi lihaksensa väkisin liikkeelle, pakottaisi itsensä hermoratoja viiltelevään ponnistukseen, avaisi tuon kirotun oven ja astuisi reippaana ulkoilmaan. Olisi valmis kohtaamaan sen kaiken odotettavissa olevan rumuuden, jälleen kerran, oli se sitten mitä tahansa.

Mutta lamaannus ja epätoivo eivät noin vain antaneet periksi. Varmuudella jalat eivät tottelisi, hän ajatteli. Ne eivät yksinkertaisesti suostuisi nousemaan autosta, kannattelemaan häntä. Ehei. Ne halusivat jäädä. Niitä eivät rikokset kiinnostaneet. Ne olisivat halunneet marssia suoraa päätä kotiin tai minne tahansa muualle, kunhan se paikka olisi mahdollisimman kaukana täältä.

Katseensa hän sentään sai kääntymään, tosin vaivoin senkin. Miksi hemmetissä hän olikaan tähän kaikkeen nyt niin haluton, kuin kissa pistoksissa, yhtenä hermokimppuna? Hän näki puutalorivistöjä erottavalle kujalle, sitä reunustaville pikkuruisille pihoille: lastenvaunuja, muovileluja, kaasugrillejä, postilaatikoita, polkupyöriä, monenkirjavia pihakalusteita, leikattuja pensasaitoja. Ja jossain tuolla keskiluokkaisen turkulaisen arjen ytimessä, kaiken tavallisen ja yleisesti hyväksytyn keskellä ja sisässä, jossain rakennusten piiloissa lymysi äärimmäistä pahaa. Tai ainakin jälkiä siitä. Niin hänelle oli kerrottu.

Eikö mikään ollutkaan muuttunut, vaikka hän oli ollut niin pitkään poissa?

Virkavapaan olisi pitänyt jatkua elokuulle. Nyt oli vasta toukokuu. Ja Munkki – hitto soikoon sitäkin jääräpäätä – lekotteli kai läppäleikkauksen jälkeen uudessa Puutorin laidan kaksiossaan ja syljeskeli kattoon. Sairauslomaa kestäisi vielä reilun kuukauden.

32-vuotias Jari Sainio, alun perin tamperelainen ja Ismo ”Munkki” Erosen kokemukseen verraten vielä täydellinen oppipoika, oli saanut ottaa OTR ykkösen – operatiivinen tutkintaryhmä numero yksi –
ohjat käsiinsä. Siitä ei välttämättä seuraisi mitään kovin hyvää tai rakentavaa. Mutta krooninen henkilöstöpula oli raastava, kortit oli jaettu ja peli alkamassa. Nyt piti vain antaa mennä ja pärjätä niillä, mitä käteen oli jäänyt.

Anna havahtui ajatuksistaan, kun sivuikkunaan koputettiin.

– Tässä on pysäköinti kielletty. Ellette sattunut huomaamaan, tuolla risteyksessä on liikennemerkki, joka kieltää sen.

Anna nielaisi ja käänsi hajamielisen katseensa.

– Ihanko totta?

Yllättävästä oivalluksesta kielivä mikroilme – tuskin havaittava välähdys – häivähti järjestyspoliisin parransänkisillä kasvoilla. Vaativan rikostutkinnan viittä erillistä ryhmää johtava ylikomisario oli kai jokaiselle Turun poliisille tuttu, ainakin kasvoiltaan ellei muuten.

– Anteeksi, en heti tajunnutkaan, että…

– Ei se mitään, Anna sanoi välinpitämättömästi ja työnsi oven auki ja samalla poliisimiehen hieman kauemmas – Olin vain vähän ajatuksissani, Anna naurahti kireämmin kuin todennäköisesti halusi, ja seisoi samassa jo kadulla.

Jalat kantoivat uppiniskaisesta protestoinnista huolimatta, ihme ja kumma.

Hän nappasi taskustaan kumilenkin, vetäisi olkapäille ulottuvat hiekanväriset hiukset poninhännälle ja pakotti katseensa puutalojen varjostamalle kujalle.

Asuntojen ovia oli näköjään avautunut jo useampia, sen nyt arvasi.

Golfin keskuslukitus naksahti.

– Olisitko niin ystävällinen ja kertoisit seuraavaksi, mikä noista asunnoista kuhisee meidän väkeä?

Lapsenkasvoinen, keskimittaista aavistuksen lyhyempi ja vantterarakenteinen rikosylikonstaapeli kopisteli kaikessa kiireessä ulko-ovelle ja oli törmätä Annaan, joka oli ehtinyt jo nousta kiviportaiden kolmannelle askelmalle. Olkapäät kopsahtivat yhteen.

– Hups!

Anna tarrautui portaita reunustavaan metallikaiteeseen ja peruutti vaistomaisesti askelman alemmas.

– Minne matka?

Silminnähden hermostuneen Sainion katse pomppi levottomana.

– Ai sinä, ehdittiinkin tässä jo odotella.

– Tulin heti kun pääsin. Onko Eronen jo täällä?

Sainio nyökkäsi, haroi niskaansa.

– On, tuli vartti sitten.

– Tekniikka ei näköjään turhia aikaile. Mitä olitkaan sanomassa?

– Että Eronen pyysi sulkemaan kulun pääovesta ja eristämään samalla asuntoon kuuluvan piha-alueen. Ja sitten sain tärkeän puhelun ja mun piti…

Annan kulmakarvat rypistyivät. Jotain tämäntapaista hän oli osannut pelätäkin. Sainiolla oli nyt liian kova vauhti päällä. Kokemattomuudesta johtuvaa vauhtisokeutta, hän päätteli. Tai no, tiesi paremminkin.

– Hetkinen hetkinen, otetaanpas nyt ihan rauhallisesti ja asia kerrallaan. Miksi piha pitää Erosen mielestä eristää?

– No kun sisällä on kroppa eikä surmavälinettä ole vielä löytynyt.

Sokaisevan kirkas aurinko paljasti itsensä naapuritalon peltikaton takaa. Anna varjosti silmiään. Ne räpsähtivät kahdesti.

– Jari hei, nyt rauhoitutaan ja vedetään vähän henkeä, eikö? Aloitetaan ihan alusta. Mitä täällä on tarkalleen ottaen tapahtunut?

Sainio nielaisi, pyyhkäisi otsaansa, sulki oven ja nojasi siihen selkänsä. Yritti kai parhaansa rauhoittuakseen, ainakin näytti siltä, ellei muuta.

– Tarkalleen ottaen, me emme tiedä. Mutta vintillä makaa kuollut mies. Väkivaltarikos, siitä ei ole pienintäkään epäilystä.

– Okei. Uhreja on siis vain yksi. Kuka hänet löysi ja milloin?

– Kotisairaanhoitaja. Oli tullut tänne heti puolenpäivän jälkeen.

– Missä tämä henkilö on nyt?

Sainio heilautti päätään asunnon suuntaan.

– Häntä jututetaan parhaillaan.

– Hyvä. Entä uhri, kuka hän on? Minkä ikäinen?

Sainio nojautui asteen pari eteenpäin, käännähti ja lunttasi sukunimen ovesta.

– Koskinen. Olavi Koskinen. Seinänaapurin mukaan asunut tässä kai jo kymmenisen vuotta. Yksin eläjä – itse asiassa lähes erakoitunut, jos nyt oikein ymmärsin.

– Ja se ikä oli?

– 75.

– Vanha mies jo…

Sainio nyökkäsi.

Seurasi lyhyt tauko, jonka aikana kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Sainio vaihtoi jalkaa.

Anna tähyili jonnekin pihan varjoihin.

– Onko tätä sairaanhoitajaa syytä epäillä?

– Ei, Sainio vastasi empimättä. – Jälki on kyllä niin rajua, ettei… Okei, jos nyt ihan suoraan sanon, tuolla ylhäällä on ollut melkoinen verilöyly, ei tekijä selviäisi siitä ilman tahran tahraa. Ja tämän hoitajan vaatteet taas, noh, ne ovat ihan siistit. En usko, että hänellä on tämän kanssa mitään tekemistä. Siksi toiseksi, en voi edes kuvitella, että yksikään nainen pystyisi semmoiseen.

– Semmoiseen? Noh, se jää tietysti nähtäväksi. Puhuit äsken jostain surma-aseesta. Puukkoko siellä on heilunut?

Sainio huokaisi ja ravisti päätään. Kohdisti sitten katseensa takaisin Annaan. Se oli sanalla sanoen vakava. Tai ei, järkyttynyt pikemminkin.

– Nimenomaan. Miestä on lyöty puukolla, itse asiassa monta kertaa. Ihan älyttömän monta. Eronen pääsi laskuissa yli sadan, eikä uhrin selkäpuolta ollut siinä vaiheessa vielä edes tarkistettu. Todellinen viharikos, sen näkee heti.

Anna oli tuntevinaan, että häntä huimasi vähän.

– Viha? Siinäkö kaikki?

– Mitä muutakaan tuommoinen voisi olla?

– Jos iskuja on yli sata, puhuisin mieluummin silmittömästä raivosta kuin pelkästä vihasta.

Sainio ei vastannut mitään. Hänen katseensa siirtyi tarkastelemaan kengänkärkiä.

Anna nosti kämmenensä ja huitaisi lämpöä väreilevää ilmaa.

– Okei, annetaan sen olla, juttelen kohta Erosen kanssa. Kauanko tekniikalla vielä menee?

– Varmaan tunti, ehkä pari.

– Erosen tuntien kolme tai neljä, Anna huoahti ja käänsi rintamasuuntansa kadulle. – Tai sitten se kestää huomiseen, mene ja tiedä. Jos teillä on täällä kaikki hoidossa, taidankin tästä…

Sainio astui askelman alemmas ja katsahti Annaan.

– On ehkä jotain muutakin, joka saattaisi kiinnostaa.

Anna kääntyi takaisin, nosti käden lanteelleen ja siristi vasenta silmäänsä. Sen alla kohoavalle poskipäälle oli pudonnut musta maskaran siru.

– Kerro.

– Niin kuin sanottu, uhria on lyöty useita kertoja puukolla. Mutta surma-asetta ei ole vielä löytynyt. Ja sitten…

Jostain taustalta ilmestynyt sinihaalarinen konstaapeli keskeytti Sainion.

– Tähän puskien ympärillekö sitä sulkunauhaa piti levittää?

– Jep, Sainio nyökkäsi. – Vedä niin, että koko piha jää tämän asunnon kohdal...