Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Heidi Köngäs ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Anna Lehtonen

Kannen kuva: Biosphoto / N.Rosing / UNEP/Still Pictures

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26914-4

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Speer

Jäämerentie tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua. Vain laiha, kynnenvahvuinen kuu valaisee hankia, kun kolmen auton letka etenee kohti Norjaa. Ajan itse, tunnen kuinka ratti pitää minusta kiinni yhtä paljon kuin minä siitä. Olen matkalla, mutta tiedän, etten pääse pois. Kaamos on jonkinlaista hämärää kajoa, valoisampaa kuin odotin. Mietin, millaista olisi kaamoksen keskellä, jo silloin, kun näitä asioita opetettiin koulussa Mannheimissa. Silloin ajattelin kyllä enemmän yötöntä yötä, eräänlaista yön pohjoispuolta, jaksoa, jolloin aurinko ei kahteen kuukauteen laske ollenkaan horisontin alapuolelle. Miten yö voi olla kirkas kuin päivä?

Halusin matkustaa pohjoiseen, sillä tarvitsin jäätynyttä hiljaisuutta, aloillaan olevaa maisemaa. Lumi pöllyää tien reunoilla kuin pölysokeri, jota keittiöapulainen varisteli siivilän läpi kahvikakun päälle kun olin pieni. Vieressä seisoi odottamassa mustaan puettu sisäkkö, jolla oli valkoinen hilkka ja pieni esiliina. Hän nosti viimeistellyn Kartoffeltorten tarjottimelle mokkakuppien ja hopeisten ottimien keskelle ja vei sen vanhemmilleni saliin, missä he aina nauttivat iltakahvinsa vaaleanvihreässä sohvakalustossaan. Muistan vieläkin sen Reininmaan perunakakun pehmeän vaniljaisen maun, johon sekoittui mantelia ja kanelia. Pienenä yritin usein luikahtaa tuoksujen vetämänä keittiöön, voisi kai sanoa, että kasvoin virkapukujen keskellä ja opin laskemaankin lakeijan punaisten liivien hopeisista napeista. Pääsin sen laskemisen varjolla hänen syliinsä ja joskus jopa hovimestari nosti minut nappejaan laskemaan. Isän sylissä en muista istuneeni kuin muutaman kerran kun otettiin valokuvaa. Minut kyllä kasvatettiin karttamaan henkilökuntaamme, mutten totellut. Parasta oli autotallissa, sillä isän autonkuljettaja antoi meidän joskus jopa istua autonratissa ja leikkiä ajamista. Kaikki koneet kiinnostivat minua jo pienenä, kaikki liikkuva, kaikki missä vain oli moottori. Olin hulluna autoihin, meillä oli niitä kaksi. Kesällä ajoimme avoautolla, talvella limousinilla, se oli äidin vaatimus. Hän sanoi, että jos hän joutuu asumaan ”tässä Mannheimin pesässä”, niin se pitää ainakin huomata. Äiti oli kotoisin Mainzista, eikä hän koskaan unohtanut sitä, eikä varsinkaan antanut isän unohtaa sitä.

Pakkasta oli aamulla Pohjanhovin mittarissa kaksikymmentäseitsemän astetta ja tuuli vielä lisäsi sen tehoa. Hengittäminen lähes sattui, kun nousin autosta Rovaniemen Haus der Kameradschaftin luona. Rakennuksen ulkoseinät olivat aivan valkoisen jääkidekerroksen peitossa. Tiesin, että raa’alla ja sumuisella pakkassäällä rakennusten pystysuoriin pintoihin ja kärkiin tiivistyvää härmää nimitettiin myös kuuraksi. Luin rakennuksen luona olevasta tienviitasta outoja paikannimiä: Muonio, Kittilä, Sinettä, Ranua ja Petsamo. Vaikeita nimiä lausuttavaksi, tunsin niistä vain Petsamon, jonne olimme menossa. Sinne oli matkaa tienviitan mukaan viisisataakolmekymmentäyksi kilometriä, edessä oli siis pitkä päivämatka näin talvikelillä.

Kävelin uutuuttaan hohtavan talon edessä, mutten mennyt sisään. Eilinen käynti aseveli-illassa riitti. Istuimme uudenkarhean kerhotalon juhlasalissa pitkissä pöydissä, joita koristivat vuorotellen asetetut Suomen ja Saksan pienoisliput. Minun kohdallani oli tietysti hakaristilippu. Kotikutoinen ohjelma väsytti kuin haalea kahvi. Kestin vielä sen kun komentaja Eduard Dietl jakoi huovasta tehtyjä panssarivaunuja joululahjaksi suomalaislapsille, mutten sitä, että hän nosti yhden pikkutytön syliinsä. Tytöllä oli korkkiruuvikiharat, hopeapaperista tehty kruunu otsallaan, ja ylpeä äiti lähes huohotti vierellä. Nousin ja kävelin ulos. Juuri lasten ääniä minä en halunnut kuulla, ja nurkassa seisova joulukuusi kynttilöineenkin lähinnä kuvotti minua. Ei joulua, ei nyt.

Nuori suomalainen tulkki asteli takki auki auton luo, tervehti ja toisti huolellisesti harjoittelemansa lauseet kaamoksen kestosta Sodankylässä ja muilla leveysasteilla. Hänet ohjattiin kolmannen auton takapenkille. Lähdimme liikkeelle tasan kello 7.30, kuten oli suunniteltu. En suostunut Dietlin ehdotukseen, että menisimme turvallisessa saattueessa, siis niin, että ensin kaksi autoa ja minä varusteluministerinä vasta kolmannessa autossa ja minun jälkeeni vielä viimeinen auto. Sanoin, että ajan itse letkan ensimmäisenä. Minun autossani matkustaa vain sihteerini Annemarie, joka istuu etupenkillä. Muita en ottanut. Viulisti Siegfried Borries ja yksi taikatemppujen tekijä, jonka nimeä en muista, tulevat kolmannessa autossa. Otin taikurin mukaan hauskuttamaan 19. Vuoristoarmeijan miehistöä Parkkinassa, ehkä kaikki heistä eivät ole Bachin preludien ystäviä.

Taikuri näytti aivan näädältä, hätääntyneeltä näädältä, seistessään siinä autojen luona. Hän on hintelärakenteinen, pistäväsilmäinen mies, joka nosteli jalkojaan vähän ulkopuolisena, ehkä vaikutelma johtui vain päässä olevasta turkisreuhkasta. Tai sitten hän säikähti Ounasjoen rannalla vastaan tullutta vankikolonnaa, joka kääntyi sahalaitokselle päin. Rovaniemellä lähes kaikki tienviitat olivat myös saksaksi. Pakkasviimassa, vähän kumarassa raahustavat vangit olivat kuin jotain hidastetusti liikkuvaa lihasmassaa, ja kun auton valot vähän osuivat reunimmaisiin vankeihin, heidän silmänsä kiiluivat kuin elämillä. Heti kun näin vankijonon, sanoin Annemarielle, että katse maahan. Hän totteli ja niska painui alas. Näin, että hänen niskansa oli pitkä, kaunismuotoinen.

Meillä on kymmenkunta sotavankileiriä pelkästään Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan alueella. Koko Lappi on täynnä leirejä, sillä periaatteesta eri maiden vankeja ei sotketa keskenään. Kaikille on omansa: venäläisille sotavangeille, muiden kansallisuuksien sotavangeille ja omansa myös saksalaisille vangeille. Kerrottiin, että kovimmat olot ovatkin saksalaisten vankileireillä, sillä ”niille kirotuille karkureille, heikkohermoisille ja muille luopioille” ei osoiteta mitään sääliä. Kun laskeuduimme, huomasin, että myös Rovaniemen lentokentän luona oli sotavankileiri. Korkealla olevat valonheittimet paljastivat heti, mistä oli kyse. Lentokenttä oli käytännössä meidän, suomalaisia sinne ei enää kuulemma juuri laskettu.

Käännyin vasemmalle, ylitin Ounasjoen ja jatkoimme siitä kartan mukaan Jäämerentietä ylöspäin kohti Pelkosenniemeä. Kun ohitimme Ounasvaaran, hiljalleen maisemat muuttuivat ja maastosta tuli yksitoikkoista näreikköä. Aamu ei valjennut. Tulkki oli kertonut, että Sodankylässä kaamos kestää vain viikon talvipäivänseisauksen aikoihin, mutta että sitä pohjoisemmilla leveysasteilla aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle yli kahteen kuukauteen. Ajatus päivästä, joka ei valkene, on käsittämätön, mutta lohduttava. Tiesin, että Jäämeren rannalla, pohjoisimman tukikohtamme luona olisi äärimmäisen, jopa epäinhimillisen karua, ja halusin jouluksi sinne.

Maantie on iljanteisen jään peittämä, mutta ajan lujaa. Kaikki vaimenee, matalakasvuiset puut ovat koppurassa ja lumi laskostuu kinoksiksi. Joka puolelle leviävä valkoinen hanki painaa maan jäätyneeseen hiljaisuuteen. Kalman valkoinen paikka, missä mikään ei elä, mikään ei voi elää, koska kaikki on loppu – se ajatus hakkaa takaraivossani. Kaiken unohtaminen on yhtä tuskallista kuin kaiken muistaminenkin. Kohta koko Saksa on yhtä hajalle pommitettu kuin minun työhuoneeni Berliinissä: ei kattoa, ei seiniä, vain savuavaa tiilimursketta, vääntyneitä pilareita ja muurinpaloja. Kaupungin kadut ovat yhtä rakenteiden anatomian luentoa, talojen fasadit ovat pudonneet ja paljastaneet kodit kaikkien katsottavaksi. Tuolit ja pöydät ja sohvakalustot seisovat hämmentyneinä paikoillaan kodeissa, joiden ulkoseinät puuttuvat. Muistan, kuinka jäin paikoilleni katsomaan, kun vastapäisessä talossa nuori nainen vain käveli puoliympyrää seinättömässä kodissaan, väänteli käsiään, eikä osannut tarttua mihinkään.

Marraskuun pommituksen jälkeen sodan tunkeutuminen aivan lähipiiriini häiritsi minua, sillä olihan myös minun työhuoneeseeni osunut. Varsin pian siihenkin tottui. Kaikkeen tottui. Opin katsomaan pommitusjälkiä niin, etten nähnyt. Tai ehkä olin aina osannut katsoa poispäin, antaa katseen viistää ohi, sivuuttaa epämiellyttävät asiat. Työhuoneeni tuhon jälkeen päätin, etten anna sen häiritä, että pidän tahdonvoimallani ne hävityksen kuvat pois mielestäni. Ja silti se, miltä palava ja savuava Berliini näytti ilmasta käsin, kun laskeuduin kaupunkiin pommitusyön jälkeisenä aamuna, jäi mieleen.

Liittoutuneet ovat jatkaneet Saksan kaupunkien järjestelmällistä tuhoa järkähtämättömän päättäväisesti, ja yhtä päättäväisesti minä olen työskennellyt heitä vastaan.

Autolla ajaminen rauhoittaa, kuten tiesinkin. En puhu mitään Annemariellekaan. Hän on tottunut hiljaisuuteeni. Maasto on vielä aika loivaa, näreikköistä, jossain siinteli muutama vaaran laki. Odotin kai Alppien jyrkkiä, kiivaita huippuja, vaikka tiesin, ettei Suomen Lapissa ole sellaista. Äkkiä Annemarie kirkaisee kun kokonainen porolauma ylittää tien, ja minä jarrutan kovaa. Porot lönköttelevät tien yli vailla mitään kiirettä. Yksi jopa pysähtyy ja katsoo meitä tyhmän tyynesti. Liu’utan autoa hiljaa sitä kohti ja vasta silloin se loikkaa tieltä lumihankeen ja jatkaa matkaansa.

”En ole koskaan ennen nähnyt poroja”, Annemarie selittelee ääntelyään.

”Ja nyt...