7 h, ph, k, 2 kph, 184,8 m2

Valkokangas on parhaimmillaan, esimerkiksi Tennispalatsi 1:ssä, 21 metriä leveä ja 8,8 metriä korkea. Se tekee yhteensä 184,8 neliömetriä. Elokuva-alalla työskentelevillä (käsikirjoittajilla, ohjaajilla, näyttelijöillä, tuottajilla) on Kaivopuistossa sijaitsevan diplomaattikodin kokoinen tila esitellä kymmenille tuhansille ihmisille omaa typeryyttään, lapsellisuuttaan ja keskinkertaisuuttaan.

Useimmat muut esittelevät niitä sata neliötä pienemmässä tilassa ja vain muutamalle henkilölle, yleensä aviopuolisolle ja kahdelle lapselle.

Kolme siipiparia

New York on ollut minulle myyttinen paikka siitä lähtien kun 16-vuotiaana näin ensi kertaa Woody Allenin Manhattanin. New Yorkiin pääseminen tuntui silloin mahdottomalta haaveelta, yltiöpäisen vaaralliselta ja omahyväiseltä ajatukselta, kuin sudanilaismiesten toiveet päästä risulautalla Kanarian saarille. Tuntui siltä ettei Manhattania ollut oikeasti olemassa, eikä Upper West Sidea. Ne olivat niin kaukana, jos missään, ettei sinne päässyt tavanomaisilla kulkuneuvoilla.

New Yorkiin mentiin lopulta samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin paikkoihin, lentokoneella ja gin tonic kädessä. Manhattan oli juuri niin erinomainen paikka jäljittää suosikkielokuvien paikkoja kuin olin kuvitellutkin. Siellä voi syödä corn beef sandwichin Katz delissä, missä Meg Ryan teeskenteli orgasmia ja Rob Reinerin äiti sanoi: I’ll have what she’s having. Voi ajaa Staten Islandin lautalla, jolla Melanie Griffith saapui Manhattanille ja rakastui sittemmin Harrison Fordiin Working Girlissä. Voi etsiä kirjakauppaa, jossa Lee ja Elliot kävivät ja Elliot osti Leelle e.e. cummingsin runokirjan Hannah ja sisarissa.

Mutta filmitähtiä joutuu välttelemään. Jostain syystä näyttelijöihin törmääminen on inhottavaa. Mitä tärkeämpi näyttelijä, sitä inhottavampaa se on. New York on siitä vaarallinen paikka, että siellä saattaa törmätä kehen tahansa. Kerran Lexington Avenuella mieheni sanoi: Siinä meni Stanley Tucci. Tucci ei ole esiintynyt missään elokuvassa joka olisi minulle tärkeä, joten käännyin katsomaan hänen peräänsä. Greenwich Villagen meksikolaisravintolassa naapuripöydässä istui Annabella Sciorra. Onneksi tämä tapahtui ennen kuin hän esiintyi Sopranosissa Gloria Trillona. Gloria Trillo -sekvenssi oli minusta sarjan paras osa, enkä enää ikinä tahtoisi nähdä Annabella Sciorraa.

Merkityksettömäänkin näyttelijään törmääminen on kiusallista. New Yorkissa sellainen voi hyökätä eteen vaikka puhelimesta. Vietimme erään sunnuntai-iltapäivän Whitney Museumissa. Lähtiessäni huomasin että sormikkaani olivat kadonneet. Mies odotti kadulla samalla kun kaksimetriset turvamiehet etsivät radiopuhelimet rätisten hanskojani. Kun lopulta pääsin ulos museosta, mies viittoili minulle pienestä liikkeestä: tämä tyyppi haluaa, että tulemme katsomaan jotain elokuvaa. Kohta istuimme private screening roomissa punaisella samettisohvalla öljysheikin ja hänen tupeeratun vaimonsa vieressä. Valkokankaalle ilmestyi Fifth Element.

”Tämä tyyppi” oli Mark Levinson -niminen miellyttävä herrasmies, joka valmisti äärimmäisen sofistikoituneita äänentoistolaitteita. Jutellessamme liikkeen puolella Levinsonin puhelin soi. Hi honey, hän sanoi, ja leperteli hetken puhelimeen. Love you too. Katkaistuaan puhelun hän sanoi: Se oli vaimoni Kim. Kim Cattrall.

Mieheni ei ollut koskaan kuullut Kim Cattrallista, joten Mark selitti: Samantha Sex and the Citystä.

Ai, hän katsoo sitä aina, sanoi mies ja osoitteli minua sormellaan.

Meidän pitäisi varmaan lähteä, sanoin minä.

Erityisen kauheaa olisi nähdä ohjaajia, jotka ovat tehneet minulle tärkeitä elokuvia. En halua nähdä kirjailijoitakaan, joiden teoksista pidän. Paul Auster tuli kerran Suomeen. Pidin hirvittävästi hänen romaanistaan Leviatan, niin paljon, että annoin esikoisromaanini päähenkilölle Leviatanin päähenkilön nimen. Oli kauheaa että Auster tuli Helsinkiin. En mennyt kirjakauppaan jossa hän vieraili, ja varmuuden vuoksi pysyttelin koko päivän Punavuoressa, sillä sinne hänellä tuskin olisi mitään asiaa.

Miksi? Kenties pelkäsin että petyn. Mutta luultavasti totuus on tämä: en halunnut esitellä yksipuolista rakkauttani.

Tiedän liikaa kirjailijoista ja elokuvantekijöistä, jotta voisin pitää heitä mitenkään jumalallisina. Mutta luojia he ovat.

Ajattelen: ehkä tarvitsisin kolme paria siipiä kuten serafit. Ne enkeleistä, jotka ovat kaikkein lähimpänä Luojaa, istuvat hänen valtaistuimensa vieressä ja heijastavat hänen loistoaan. Yhdellä siipiparilla he peittävät silmänsä, jotteivät sokaistuisi Jumalasta. Toisella he peittävät jalkansa. Jalkansa? Luultavasti ”jalat” ovat eufemismi, jolla tarkoitetaan genitaaleja. Molemmat ovat likaisempia ruumiinosia, joten joka tapauksessa on kyse häpeästä. Ja kolmannella parilla liikutaan eteenpäin, lennetään. Teoksen (kirjan, elokuvan) tekijää ei pidä nähdä. Hänen läheisyydessään hävettää. On päästävä nopeasti pakoon.

New Yorkissa halusin nähdä paikkoja, joita on Hannah ja sisarissa ja Rikoksissa ja rikkomuksissa ja Manhattanissa, mutta ajatuskin siitä että olisin vahingossa törmännyt Woody Alleniin oli kauhea. Kävin kyllä päiväsaikaan katsomassa suljettua Carlyle’s -klubia, missä hän soittaa klarinettia muistaakseni tiistai-iltaisin. Olisi soittanut silläkin viikolla, mutta en mennyt katsomaan. En myöskään halunnut Upper West Sidelle, missä Woody asuu. Olisimme saattaneet törmätä, ja hän olisi ajatellut että minä olen tullut sinne häntä väijymään. Asia olisi kenties toisin, ellei Allen olisi tehnyt Manhattanin jälkeen yhtään minulle merkittävää elokuvaa. Mutta hän on. Hannahin, ja Rikoksia, ja Stardust Memories Muistelmia. Olen rakastanut niitä enemmän kuin useimpia ihmisiä. Siksi olisi kauheaa kohdata hänet.

Uskaltauduin loppujen lopuksi Upper West Sidelle, eikä mitään pahaa tapahtunut. Woody Allen ei kurvannut Soon-Yin kanssa kulman takaa. Piileskelin aikani katukahviloissa jukkapalmujen takana, mutta lopetin sitten. Väsyin pelkäämään. Tulkoon mitä tulee, ajattelin. Mitään ei tullut.

Paljon myöhemmin Helsingissä olin ostamassa levyjä Emulta Digeliuksesta. Emu harrastaa lintujen tarkkailua, herää viideltä aamulla ja kiikaroi Porkkalassa ennen kuin yhdeltätoista avaa kauppansa. Menin kysymään, olisiko hänellä Errol Garnerin Mistyä, ja löysin hänet puhumasta puhelimessa. Paras valkoposkipäivä ja hirveä sumu, äänet vaan kuului, hän kuului selittävän.

Kohta Garner soitti Mistyä ja me juttelimme linnuista. Emu on seurannut lintuja ympäri maailmaa, myös Manhattanin Central Parkissa. Kerran hän oli ystävänsä kanssa seurannut erästä amerikanhiirihaukkaa. Kato, se meni tonne parvekkeelle, oli Emu sanonut. Kaveri vastasi: Se menee aina sinne. Se on Woody Allenin parveke.

Kävi ilmi, että tämä haukka on oikein kuuluisa. Siitä on tehty dokumenttikin, joka on esitetty Ylen Ykkösellä. Se pesii aivan Woodyn asunnon vieressä ja käväisee hänen parvekkeellaan vähän väliä.

Jos ei tiedä mitä näkee, ei oikeastaan ole nähnyt mitään. Ei häikäisty, eikä hävetä. Silloin ei tarvitse useampaa siipiparia. Voi istahtaa Woody Allenin parvekkeen kaiteelle, kallistaa päätään ja katsoa sisään.

Olosuhteet

Napoleonin kerrotaan mylvineen: ”Olosuhteet? Mitkä olosuhteet? Minä olen olosuhteet!” Mutta ei olosuhteita pidä väheksyä.

Yleensä ajatellaan, että elokuvien alkuperäisversiot ovat välttämättä parempia kuin niiden remaket. Usein tämä onkin totta. Ajatellaan nyt vaikka Philadelphia Storyä ja Skandaalihäitä. Grace Kellyä kelpaa katsella, mutta silti saattaa aprikoida kannattiko Philadelphia Story tehdä uusiksi.

Kyllä minusta kannatti, sillä elokuvista ei koskaan tiedä etukäteen mitä niistä tulee. Casablancastakin tuli Casablanca hiukan vahingossa. (Sitä kukaan ei ole rohjennut koettaa tehdä uusiksi. Jo sen väriversio on uskalias yritelmä, josta on vaikea sanoa kumpaa se oikeastaan on, katastrofaalinen vai täysin yhdentekevä.) Maltan haukka filmatisoitiin kolmesti, onneksi, sillä vasta viimeisestä tuli se ylivoimainen.

Eri asia on, mikä versio on katsojalle rakkain. Joskus klassikkoa ei rakasta yhtään niin paljon kuin siitä tehtyä uusintaversiota, vaikka alkuperäisen ansiot olisivat kiistämättömät. Tämä selittyy olosuhteilla. On täysin selvää että Julia Ormond ei voi menestyksellisesti näytellä Sabrinaa sen jälkeen kun Audrey Hepburn on tehnyt alkuperäisen roolityön. Lähtökohta on täysin, hillittömän epäreilu. Mutta jos Sabrinan olisi nähnyt ensin erityisen onnellisissa olosuhteissa, ja Kauniin Sabrinan myöhemmin vähemmän onnellisissa, Julia Ormondin versio olisi melko varmasti rakkaampi.

Double Indemnity on klassikko, mutta minä pidän Lawrence Kasdanin versiosta Huumasta (Body Heat) enemmän. Se saattaa johtua siitä, että olen nähnyt sen Roomassa ulkoilmateatterissa. Elokuvassa Kathleen Turner ja William Hurt tapaavat ulkoilmakonsertissa, ja tässä on hataraa analogiaa. 8½ on kenties Fellinin arvostetuin teos, Stardust Memories taas Allenin väheksytyimpiä, myös k...