Ruotsinkielinen alkuteos Fyrvaktaren
© Camilla Läckberg 2009
First published by Bokförlaget Forum, Sweden
Published by arrangement with Nordin Agency, Sweden
Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
ISBN (painettu kirja) 978-951-20-8808-9
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9061-7
Omistettu Charlielle
Vasta ratista kiinni ottaessaan hän huomasi että hänen kätensä olivat veressä. Kämmenet tuntuivat tahmeilta nahkaa vasten. Hän ei kuitenkaan välittänyt siitä vaan vaihtoi pakin päälle ja peruutti kiivaasti ulos autotallista. Kuuli hiekan roiskuvan renkaiden alla.
Heillä oli pitkä automatka edessään. Hän vilkaisi takapenkille. Sam nukkui peittoon käärittynä. Pojan olisi pitänyt olla turvavöissä, mutta hän ei ollut raaskinut herättää tätä. Hän ajaisi niin varovasti kuin suinkin osaisi. Jalka hellitti vaistomaisesti hiukan kaasupolkimella.
Kesäyö oli alkanut jo vaalentua. Pimeys oli ohi melkein ennen kuin se oli ehtinyt edes alkaa. Silti juuri tämä yö tuntui loputtomalta. Kaikki oli muuttunut. Fredrikin ruskeat silmät olivat tuijottaneet kattoon elottomina, ja hän oli ymmärtänyt, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Hänen oli pakko pelastaa itsensä ja Sam. Hän ei saanut ajatella verta, hän ei saanut ajatella Fredrikiä.
Oli vain yksi paikka, jonne hän voisi paeta.
Kuusi tuntia myöhemmin he olivat perillä. Fjällbacka oli hiljalleen heräilemässä. Hän pysäköi autonsa Meripelastuskeskuksen eteen ja pohti hetken, miten saisi kaiken mukaansa. Sam nukkui edelleen sikeästi. Hän otti hansikaslokerosta nenäliinapaketin ja yritti pyyhkiä käsiään. Veri ei tahtonut lähteä vaikka kuinka hinkkasi. Sitten hän nosti matkalaukut takaluukusta ja veti ne kiireesti perässään Badholmenin venelaiturille. Hän pelkäsi Samin heräävän, mutta hän oli lukinnut auton ovet jotta poika ei pääsisi ulos ja putoaisi veteen. Hän raahasi matkalaukut veneeseen ja avasi kettingin, joka suojasi venettä varkailta. Sen jälkeen hän kiiruhti puolijuoksua takaisin autolle ja totesi helpottuneena, että Sam oli yhä sikeässä unessa. Hän nosti peittoon käärityn pojan syliinsä ja kantoi tämän veneeseen. Hän yritti katsoa, mihin astui, ja onnistui olemaan kaatumatta. Hän laski Samin varovasti kannelle lepäämään ja väänsi virta-avainta. Moottori käynnistyi yskähtäen ensiyrityksellä. Hän ei ollut ajanut veneellä pitkään aikaan mutta arveli selviytyvänsä. Hän peruutti veneen irti laiturista ja suuntasi kurssin satamasta poispäin.
Aurinko paistoi mutta se ei lämmittänyt vielä. Hän tunsi rentoutuvansa vähitellen – yön kauhut alkoivat hellittää otettaan. Hän katsoi Samia. Mitä jos kaikki tapahtunut jättäisi pysyvät jäljet poikaan? Viisivuotiaan lapsen mieli oli herkkä, mistä sen tiesi, kuinka suurta vahinkoa sinne oli saattanut syntyä? Hän tekisi kaikkensa saadakseen pojan taas ehjäksi. Suukottaisi pipin pois, ihan niin kuin silloin kun Sam oli kaatunut pyörällä ja satuttanut polvensa.
Reitti oli tuttu. Hän muisti ulkoa jokaisen saaren ja luodon. Hän käänsi kurssin Väderöbodia kohti, yhä ulommas saaristoon. Aallot olivat kasvaneet, ja keula tömähti vedenpintaan jokaisen vaahtopään jälkeen. Hän nautti tuntiessaan suolaisen veden pärskyvän kasvoilleen ja ummisti silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne taas, hän näki Gråskärin kaukana horisontissa. Sydän hypähti. Se hypähti aina kun hän näki saaren ja pienen talon ja majakan, joka piirtyi ylväänä ja valkoisena vasten sinistä taivasta. Matkaa oli vielä niin paljon, ettei hän erottanut talon väriä, mutta hän muisti sen vaaleanharmaat seinät ja valkoiset nurkat. Ja hän muisti vaaleanpunaiset salkoruusut, joita kasvoi talon suojaisimmalla seinustalla. Gråskär oli hänen vapauden keitaansa, hänen paratiisinsa. Hänen ikioma saarensa.
Fjällbackan kirkko oli täpötäynnä viimeistä penkkiriviä myöten, ja arkun reunustat tulvivat erilaisia kukkalaitteita. Seppeleitä, hautavihkoja ja näyttäviä silkkinauhoja viimeisine tervehdyksineen.
Patrik kesti hädin tuskin katsoa kukkameren keskellä nököttävää valkoista arkkua. Isossa kivikirkossa oli aavemaisen hiljaista. Vanhojen ihmisten hautajaisissa kävi aina pieni puheensorina. Läsnäolijat vaihtoivat keskenään kommentteja, kuten ”oikeastaan oli hyvä että hän pääsi pois, hän kärsi niin”, ja odottivat muistotilaisuutta ja kahvitarjoilua. Nyt kukaan ei sanonut mitään. Kaikki istuivat raskain sydämin ja pohtivat mielessään elämän epäoikeudenmukaisuutta. Tämä oli väärin, näin ei olisi missään tapauksessa pitänyt käydä.
Patrik selvitti kurkkuaan, katsoi ylöspäin ja yritti räpytellä kyyneleet pois silmistään. Hän puristi Ericaa kädestä. Puku kutitti ja kiristi, ja hän kiskoi paidankaulustaan jotta hengitys kulkisi vähän helpommin. Hän tunsi tukehtuvansa.
Kirkonkellot alkoivat soida, ja kumina kaikui kellotornin seinistä. Monet säpsähtivät ääntä ja käänsivät katseensa arkkuun. Lena tuli esiin sakastista ja käveli alttarille. Lena oli aikoinaan vihkinyt heidät tässä samassa kirkossa, mutta nyt tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, aivan kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa todellisuudessa. Silloin tunnelma oli ollut keveä, rento ja iloinen. Nyt Lena näytti vakavalta. Patrik yritti tulkita hänen ilmettään. Ajatteliko hänkin, että tämä oli väärin? Vai oliko hän vakuuttunut siitä, että kaikella oli merkityksensä?
Kyyneleet pyrkivät taas silmiin, ja Patrik pyyhkäisi ne pois kämmenselällään. Erica ojensi hänelle vaivihkaa nenäliinan. Kun urkujen viimeinen sävel oli lakannut kuulumasta, kirkkosaliin laskeutui lyhyt hiljaisuus ennen kuin Lena ryhtyi puhumaan. Hänen äänensä tärisi aavistuksen mutta muuttui vähitellen vakaammaksi.
”Ihmisen elämä voi muuttua yhdessä hetkessä. Mutta Jumala on meidän kanssamme aina, tänäänkin.”
Patrik näki papin suun liikkuvan mutta lakkasi nopeasti kuuntelemasta. Hän ei halunnut kuulla. Lapsenusko, joka oli kantanut tähän saakka läpi hänen elämänsä, oli viimein kadonnut. Niin järjetöntä kaikki oli. Hän puristi taas Erican kättä.
”Voin ylpeänä ilmoittaa, että meidän aikataulumme pitää. Kahden viikon kuluttua on luvassa Fjällbackan kylpylähotellin juhlallinen avajaistilaisuus.”
Erling W. Larson suoristautui ja katsoi paikalle kerääntyneitä kunnanhallituksen jäseniä ikään kuin suosionosoituksia odottaen. Hän joutui kuitenkin tyytymään muutamaan hyväksyvään nyökkäykseen.
”Tämä on todellinen riemuvoitto kotiseudullemme”, hän selvensi. ”Perinteikäs arvokiinteistö on kunnostettu perusteellisesti, ja tiloissa avataan nykyaikainen ja kilpailukykyinen hyvinvointikeskus. Tai spa, kuten niiden hienompi nimitys kuuluu.” Erling näytti lainausmerkkejä ilmassa. ”Enää on jäljellä lopullinen viimeistely, valittujen seurueiden suorittama ennakkotestaus sekä luonnollisesti paikkojen järjesteleminen loistokasta avajaisjuhlaa varten.”
”Kuulostaa mahtavalta. Haluaisin kuitenkin esittää vielä pari kysymystä.” Mats Sverin, joka oli nimitetty kunnan talousjohtajaksi pari kuukautta aiemmin, heilutteli kynäänsä vangitakseen Erlingin huomion.
Erling ei noteerannut miestä lainkaan. Hän inhosi kaikkea, mikä liittyi hallintoon ja tulo- ja menoarvioihin. Hän julisti ripeästi kokouksen päättyneeksi ja vetäytyi takaisin avaraan työhuoneeseensa.
Tosi-tv-sarja Fucking Tanumin totaalisen epäonnistumisen jälkeen kukaan ei ollut uskonut hänen nousevan enää takaisin jaloilleen, mutta tässä hän nyt oli, vielä kunnianhimoisemman projektin nokkamiehenä. Itse hän ei tosin ollut epäillyt sitä hetkeäkään, ei edes silloin kun kritiikin tuulet puhalsivat liki myrskylukemissa. Hän oli syntynyt voittajaksi.
Koettelemukset olivat toki ottaneet voimille, ja sen vuoksi hän oli matkustanut Taalainmaalle Ljusetin kylpylään lepäilemään. Onneksi, sillä jos hän ei olisi mennyt sinne, hän ei olisi koskaan tavannut Viviannea. Vivianneen tutustuminen oli muodostunut käännekohdaksi hänen elämässään, sekä ammatillisesti että yksityisesti. Vivianne oli hurmannut hänet perinpohjaisemmin kuin yksikään toinen nainen, ja visio, jota hän nyt toteutti, oli alun perin lähtöisin Viviannesta.
Hän ei voinut vastustaa kiusausta vaan nosti puhelimen kuulokkeen ja soitti Viviannelle. Puhelu oli jo neljäs saman päivän aikana, mutta Viviannen ääni sai koko hänen kehonsa kihelmöimään. Hän pidätti hengitystään puhelimen soidessa.
”Hei, kultaseni”, hän sanoi kun Vivianne vastasi. ”Ajattelin vain kysyä, mitä sinulle kuuluu.”
”Erling”, Vivianne sanoi tiettyyn sävyyn, joka sai hänet tuntemaan itsensä ihastuneeksi koulupojaksi. ”Minulle kuuluu täsmälleen yhtä hyvää kuin tunti sitten, kun soitit minulle viimeksi.”
”Erinomaista”, Erling sanoi typerä virne naamallaan. ”Halusin vain varmistaa.”
”Tiedän, ja rakastan sinua juuri siksi. Mutta meillä on vielä paljon tehtävää ennen avajaisjuhlia, etkä varmaankaan halua että joudun raatamaan kaikki illat töissä, ethän?”
”En tietenkään, armaani.”
Erling päätti, ettei soittaisi ja häiritsisi Viviannea enää tänään. Illat oli pyhitetty heidän yhteiseksi ajakseen.
”Jatka sinä vain töitäsi, niin minä jatkan töitäni täällä.” Erling muiskautti luuriin pari suukkoa ennen kuin katkaisi puhelun. Sitten hän nojautui taaksepäin työtuolissaan, risti kätensä niskan taakse ja uppoutui hetkeksi haaveilemaan tulevasta illasta.
Talossa haisi ummehtuneelta. Annie avasi kaikki ovet ja ikkunat ja antoi raikkaan tuulen puhaltaa huoneiden läpi. Maljakko oli vähällä pudota pöydältä navakassa ristivedossa, mutta hän onnistui nappaamaan sen kiinni viime hetkellä.
Sam lepäsi keittiön takana olevassa pikkuhuoneessa. He olivat kutsuneet sitä aina vierashuoneeksi, vaikka se oli ollut hänen huoneensa. Hänen vanhempansa olivat nukkuneet yläkerrassa. Hän kävi vilkaisemassa poikaa, kietaisi huivin hartioilleen ja otti ison, ruostuneen avaimen ulko-oven viereisestä koukusta, jossa sitä oli tapana säilyttää. Sitten hän kapusi ylös kallioille. Tuuli puhalsi suoraan vaatteiden läpi, ja hän seisoi selin taloon tähyillen kauas taivaanrantaan. Saaressa oli tal...