Titteli.png







Ruotsinkielinen alkuteos Alkemins eviga eld
Copyright © Anna Jansson 2011 by Agreement with Grand Agency

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-8783-9
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9062-4







Istunto

On nouseva syvyyksistä

veden seitsemän sylistä

kummituslaiva sielun

Sargassomerellä.

Mikä lienee? Tuntuu niin kuin

tuo ennalta tuttu ois jo.

Tuijotat… Nyt se jo poissa

ja päättyi istunto.

Niin tyynen nolona naurat

kuin ainakin tyhmyyttä,

vaan me kuljemme sieluinemme

balsamihylyillä.

Nils Ferlin (suom. Leo Saukkoriipi)

Sanotaan, että langennut enkeli voi himoita ihmisnaista niin paljon, että uskoo hänelle taivaallisia salaisuuksia. Faraoiden suunnattomat rikkaudet osoittavat, että kullanvalmistustaito on aikoinaan siirtynyt rajan yli kadotetuilta eläville. Lääkintätaito on ottanut edistysaskelia, kieli kehittynyt ja rikastunut. Valitut ovat kohottaneet taiteen, musiikin ja matematiikan uusiin sfääreihin. Kautta aikojen on jumalallista voimaa vuotanut naisiin, jotka ovat sallineet enkelten täyttää maljansa.

1

Heinäkuun 21. päivän vastainen yö 1969

Sinä iltana lasitaiteilijat olivat kokoontuneet Justus Hartmanin luokse Mästerbyhyn. Oli juotu omenaviiniä ja syöty sahramipannukakkua sinivatukkahillon ja kermavaahdon kera. Tämä sen juhlistamiseksi, että ”Tulista jäätä” -näyttelystä oli tullut menestys, josta kirjoitettiin kulttuurisivuilla. Tulinen pallo lasinpuhaltajan pillin päässä, henkäisyt, jotka täydellisellä tarkkuudella loivat elämää ja muotoilivat lasia, olivat taikuutta vihkiytymättömille. Pyöritys, puhallus, pyöritys… Mestarin ja hänen neljän nuoren ystävänsä haasteena oli ollut vangita opaalilasiin talven sielu, hopeansininen ja kristallinen. Jääpuikoista muotoiltu kynttiläkruunu ja pitsimäistä valoa luova lumihiutalelamppu olivat Justus Hartmanin kohutuimmat työt. Kynttiläkruunun nimeksi hän oli antanut Talvikuninkaan parta. Angelikan rihlattu pikari, joka taittoi valoa kun sitä pyöritti hitaasti kädessä, oli sekin herättänyt suurta ihastusta. Muut kolme, Viktor Vadman, John Rask ja Adrian Myhr, oli mainittu vain ohimennen heidän ammattitaidostaan ja lahjoistaan huolimatta. Jopa oppipoikaa oli muuan taiteentuntija haastatellut radiossa.

John oli loukkaantunut ja kuulosti katkeralta. ”Saavuttaakseen kuolemattomuuden on oltava voittaja. Kakkosta ei muista kukaan. Tai on oltava debytantti ja tultava kriitikon löytämäksi, silloin pääsee hetkeksi parrasvaloihin. Kriitikko voi sitten lyödä rintoihinsa, koska hänellä on silmää nouseville tähdille”, John uskoutui Viktorille, kun mestari ei ollut kuulemassa.

Tuvan täyttivät vähitellen auringonlaskun punaiset ja keltaiset värit. Viettelevä valo heijastui Angelikan ruskeista kiharoista ja sai vaalean hipiän rusottamaan ja tummat silmät välkähtelemään vaarallisesti. Kun Angelika veti paksut samettiuutimet ikkunoiden eteen, hän oli tietoinen miesten katseista ja vaikutuksesta, joka hänen kauneudellaan oli heihin. Jokainen liike oli harkitun hidas ja sulokas. Nilkkojen ojennus, kaulan kaunis kaari vastavalossa, tiimalasivartalon siluetti. Varjokuvanäytelmä. Tarkoituksena ei ollut eksyttää ja vietellä, miellyttäminen oli hänen todellinen luontonsa. John oli varma siitä.

Istuttiin pimeässä niin kuin oli tapana siihen aikaan, kun televisio oli uutuus kylässä. Termospullossa oli kahvia. Radiokakku tuotiin pöytään ohuiksi, jääkylmiksi viipaleiksi leikattuna. Justus oli itse taikonut sen Marie-kekseistä, kookosrasvasta ja sulatetusta suklaasta, joita oli kerroksittain kakussa. Vieraat viipyivät nähdäkseen kuulennon laskeutumisen. Jännitysnäytelmä piti kaikkia otteessaan hermoja raastavien tuntien ajan. Väreilevää mustavalkoista kuvaa, melkein kuin ultraäänitutkimuksessa, kun sikiön voi nähdä uivan lapsivedessä. Epätodellista mutta silti niin konkreettista. Hippaleikkiä kuoleman kanssa heidän silmiensä edessä. Laskeutumispaikkaa ei pidetty kyllin turvallisena ja suunnitelmia muutettiin. Polttoaine uhkasi loppua. Hiipiviä kauhun hetkiä selosti ääni Atlantin takaa. Hartaina ystävykset kuuntelivat Neil Armstrongin sanoja tämän ohjatessa kuumoduuli Eaglen Rauhallisuuden mereen: ”Houston, Tranquility Base here. The Eagle has landed.” Suunnattoman jännityksen lauettua kaikki nousivat viinistä päihdyksissä seisomaan ja syleilivät itkien toisiaan. Riemuittiin ja kilistettiin sankarien rohkeudelle. Angelikan syleily tuoksui myskiltä ja vastapestyltä puuvillalta. Kevyt rutistus. Ihmeellinen varastetun onnen hetki. Miten pehmeinä hiukset hyväilivätkään hänen poskeaan. John Raskin oli pakotettava itsensä päästämään otteensa Angelikasta.

Komentomoduulissa Michael Collins kiersi Kuuta. Kaksi muuta astronauttia olivat nousseet aluksesta ja pystyttäneet Yhdysvaltain lipun soraan. ”That’s one small step for a man, one giant leap for mankind.” Armstrongin sanat, ne kuuluisat. Koteihin välittyi kuvia sinisestä planeetasta, omasta maapallostamme. Miten pieneltä ja suojattomalta se näyttikään tästä uudesta näkökulmasta, avaruudesta katsottuna. Kuvat vaikuttivat taiteilijoihin voimakkaasti. Kukaan ei tahtonut nukkua, kukaan ei olisi edes voinut nukkua sellaisen mielenliikutuksen jälkeen. Juotiin lisää omenaviiniä Justuksen puhaltamista kauniista vihreistä pikareista, jotka muistuttivat entisaikojen metsälasia. Esitettiin filosofisia ajatuksia elämästä, kuolemasta ja taiteesta. Siitä, joka oli astunut ensimmäisenä Kuun kamaralle, tulisi kuolematon, muut hukkuisivat unohduksen mereen. Miten kauan muistamme Edwin ”Buzz” Aldrinin nimen? John ihmetteli. Vain ensimmäinen ja paras, vain eliitti saavuttaa kuolemattomuuden. Sen tiesivät jo entisaikojen alkemistit. Elämän tarkoitus on etsiä tietoa, täydellistä muotoa, sellaista luontevaa ilmaisua, johon ei ole mitään lisättävää ja josta ei ole mitään pois otettavaa. On armoa, että saa ajelehtia luovuuden virrassa – voiman piirissä. Elämä on lyhyt, taide pitkä.

”Me olemme voiman piirissä…” Justus oli keskipiste. Kaikki kuuntelivat. ”Onko olemassa henkiolentoja jotka auttavat meitä? Toimivatko vanhat taiteilijasielut oppainamme ja tiennäyttäjinämme? Onko Michelangelolla, Matissella ja da Vincillä suosikkeja kuolevaisten joukossa?” Justus ajatteli ääneen ja haroi tuuheaa ruskeaa partaansa. Hän oli lähes kaksimetrinen ja vahva kuin härkä. Vahva myös tahdoltaan ja ilmaisultaan. Vähän porua, paljon villoja. Juotuaan pikarillisen viiniä Justus alkoi usein pohtia uskonnonfilosofisia kysymyksiä. Aamukahden aikaan ystävysten puhe kääntyi okkultismiin. Kaikki olivat melkoisen päissään. Vadman muuttui itkuiseksi ja tunteelliseksi. Justuksen kotitekoinen omenaviini oli väkevää, kaksikymmenprosenttista. Siirryttiin olohuoneesta keittiön pöydän ääreen. Angelikan huulilla väreili salaperäinen hymy. Hän katsoi vaivihkaa Justusta nähdäkseen, oliko aika, ja Justus iski silmää myöntävästi. Nyt leikittäisiin.

Justus ei suinkaan ollut auttanut Angelikaa vapaaksi niin kuin itse sanoi, John ajatteli. Justuksen tahdosta oli tullut Angelikan tahto. Angelika totteli Justusta sokeasti ja nöyrästi, olihan hänet kasvatettu alistumaan. Se oli Justuksesta varmaan mukavampaa kuin hän halusi myöntää.

Angelika sytytti kynttilät. Rakensi tulikehän suojaamaan pahoilta voimilta. Fasettihiotut kynttilänjalat säihkyivät eri väreissä, heittivät valopisteitä valkeaksi kalkitulle seinälle ja puuhellalle.

”Leikitään seuraleikkiä”, Angelika sanoi. ”Lasin henkeä. Uskallatteko?” Hän hymyili. Valo ja varjot tanssivat heidän kasvoillaan, kun liekit lepattivat huonosti tiivistetyn ikkunan vedossa. Pelargonien lehdet liikahtelivat syvillä ikkunalaudoilla, jotka olivat gotlantilaista marmoria. Tussilla Angelika piirsi suurelle paperille pelilaudan. Kirjaimet A:sta Ö:hön, numerot 0:sta 9:ään. Kyllä ja Ei kumpikin omaan ympyräänsä. Alku ja Loppu. Hän perääntyi tarkastelemaan lautaa ja istuutui sitten.

Hän pyysi heitä tarttumaan toisiaan kädestä. Neljä miestä, poika – Justus Hartmanin veljenpoika – ja Angelika itse. Sitten Angelika päästi otteensa ja alkoi lämmittää lasia kynttilänliekissä hitain, pyörivin liikkein. Valo säkenöi hänen sormuksessaan. Hän oli Justuksen. Justus on kahlinnut hänet kullalla, John ajatteli. Kun lasi oli lämmennyt Angelikan kädessä, hän painoi sen pojan suulle.

”Tomas saa aloittaa.” Angelika katsoi heitä, ja hänen harmaat silmänsä näyttivät tavallistakin suuremmilta. ”Tomas, sulje silmäsi ja kuiskaa kysymys.”

”En tiedä mitä kysyä.” Tomas yritti käyttäytyä kuin aikamies, mutta pelokkaat silmät paljastivat hänet. Leikki puistatti häntä.

”Mitä tahtoisit tietää kaikkein eniten?” Angelika naurahti pehmeästi ja vangitsi pojan katseellaan. Silitti rauhoittavasti selkää. Vihkisormus välkähteli. ”Kenenkään ei tarvitse tietää mitä kysyt. Kuiskaa niin hiljaa, että vain sinä ja henki kuulette.”

Poika kumartui eteenpäin. He näkivät, kuinka väristys kiiri hänen lävitseen. Hän empi, keräsi rohkeutta. Sitten huulet liikkuivat nopeasti ja hän nojautui taas taaksepäin. ”Vastaukseksi riittää Kyllä tai Ei.” Poika vilkaisi Angelikaa arasti varmistaakseen, että oli toiminut oikein.

Angelika katsoi poikaa hymyillen ja asetti lasin Alun päälle. Hän henkäisi syvään ja antoi kehonsa rentoutua. ”Nyt kaikki laittavat etusormensa lasille.”

Angelikan innostus tarttui. Samalla hetkellä kuu meni pilveen ja musta varjo liukui huoneen poikki, pyyhkäisi heidän ylitseen ja sotki värit tummuudellaan. Ikkunasta veti voimakkaammin, tuli kylmä. Niin hyytävän kylmä että hengitys huurusi kuin suusta olisi pöllähdellyt valkeita savuhenkiä. Poika pälyili ympärilleen, ja hänen katseensa juuttui ovensuuta vartioivaan notkolle painuneeseen nojatuoliin. Hän tuijotti sitä ja kysyi, oliko toppaus aina ollut yhtä kuopallaan. Näytti kuin tuolissa olisi istunut näkymätön olento tarkkailemassa heitä. ”Itse Piru”, poika älähti, ja hänen katseeseensa tuli jotain vauhkoa. Hän ...